Part 4

"Verrytä varsaas, verrytä, häijy!" Pojarin jälkehen huutavi yks. "Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä, Jot' olet kauan liehtoellut!"-- Takana salmen Pojarin orhi Maahan kuorskahtaa vahasuin. Kansa jo Pojarin ympäri kiertyy, Lennättäin kiven lohkoja: "Näin Herrallemme nyt lahjoja tuomme, Täyttäen viimeisen verotyön".

--"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta, Haudan merkkinä roukkio on. Ravakan orhin vierehen vaipui Korskean herran rotevat luut. Vääryydellepä oikeus kosti, Säätyisyys pyhä rikkojalleen. Sorrettuin tuhat huokaus-ääntä Salamaks yhtyi, liekkiä löi, Rakeina koston kyynelet lankes." Tämä on siunaus Pojarillen.

KARSIN AIKANI.

Mua revitään ja mua raastetaan, Kuin korpit raatelevat saalistaan. En sanaa virki, vaikka kirveltää, Vaikk' kappaleita koirat häyheltää, En sanaa virki, kärsin aikani, Vaan aikani.

Te välttäkää!--nyt teitä varoitan-- Mä tuliterän miekan sivallan! Te välttäkää, jos ruuti kuuman saa, Niin kellarikin ilmaan paukahtaa. En sanaa virki, kärsin aikani, Vaan aikani.

KALJU LUOTO.

Miksi luotonen merestä Pinnalle pilaksi nousit, Kaljupääksi katsellaita, Kun et nurmena kohonna, Kuni neitonen, kukilla Meren soutajan suloksi, Kunniaks oman elosi, Tahi maannut maan omana, Venynyt veden povessa?

Ellös vain mokoma moiti! Luoto on Jumalan luoma Ihmislapsien iloksi: Jos olis syvälle syösty, Piiloteltu pinnan alle, Ehk' ois surma soutajalle, Kuolema meren kululle, Kuni kahlehet salassa Väijyväiset vainolaisen. Vaan nyt, tultua tukalan, Yön myrskyisen mylleröivän, Voitpa väistyä pulasta Luodolle lakeapäälle, Kuni kultasi sylihin, Rinnoille oman emosi.

ENKEL'-LAULU.

Nukutti äiti lapsosen Puun varjoon liinaliekkuhun; Suut' antoi hälle siunaten, Riens' itse töitten humuhun.

Laps ääneti vaan nukkuikin, Kuin lintu oksall' yötähän, Ja äiti voimin ahkerin Iloisna riehui töissähän.

Nyt tuuti turvatonta se, Ken löyhytteli lehtoja; Se virren lauloi lapselle, Ken kai'utteli korpea.

Se lämpimän, se valon soi, Ken kukat aamuin aukaisee; Se suloiset unelmat toi, Ken kevätluonnon kultailee.--

Vaan sävel outo illalla, Kuin veisu, kaikui korvihin; Siit' aateltiin: "se laulua Lie lapsoselle enkelin!"

Jo päivyt sammui. Lapsen luo Riens äiti riemuin kukkineen: Hän syleilee, vaan--kylm' on tuo! Tukehtui raukka ryysyilleen!

Niin:--"enkel'-laulu" äskeinen Vuoteella lapsen veisattiin: Hän kanssa kultapäivyen Valoisiin maihin muutettiin.

PERHEEN JOULUHARTAUS.

Tervakset takassa loimotteli, Juhlapöydäll' loisti kynttiläinen, Takan ympär' istui perheväki, Äsken noussut atrialta. Lapset Kulta-oljill' iloisesti leikki, Iloisesti muistoks' ilon tuojan.

Katkaisipa sävel lapsileikin: Perhe veisull' alkoi ylevällä Ylistellä juhlan sankaria; Autuaasti sointui sävelvirrat Leimuavan liekin ympärillä.

Juhlavirren kuminakin taukos, Niinkuin koski lampehen laseikse Kuulemahan hongikon humua: Perhe-vanhin äänell' arvoisalla Pöydän äärell' luki Raamatusta Jaloimmasta Isän armotyöstä. Kiitokset ja rukouspa päätti Vanhuksen vakavan palveluksen.

Äiti nyt kuus-vuotiasta lasta Lauluhun kehoitti kunniaksi Jumal-lapsen, valon ruhtinahan. Niinkuin kukkareunuksinen virta, Kulta-aalloin heleästi helkkyy, Puhdistellen juuret rantapuiden,-- Niinpä lapsen viattoman veisu Virvoitusta valoi kuulijoihin:

Vavahteli huulet vanhojenkin, Silmät kiilsi kyynelkarpaleina, Rauhanvilja solui sydämihin, Rauhanvilja, joulun jalo lahja.

Lapsi lakkas. Äänetönnä perhe Tunsi, mit' ei kertoella tainnut:-- Povessansa tunsi jumaluuden.

ÄIDIN HAUDALLA.

Pois äiti läks, jäi tänne lapsensa! Nyt kuinka maksan huolet, vaivansa Ja monet kyyneleensä kylvetyt Mun sairasvuoteheni vierellä? En maksaa voi niit' itkullani nyt, En katkeralla murhemielellä.

Oi, kallis äiti, lahja armias, Useesti lasna nukuin rinnoillasi Voi, silmäykses, sielus huokaus, Ne sydämeni pohjaan tunkevat! Ah, muistutukses, rintas rukous-- Ijäti sielussan' ne valvovat!

Läks äiti pois! Ei itku haudallaan, Eik' kultapatsas maksa vaivojaan,-- Vaan multa tää, jon nukut helmassa Odottain suuren päivän pasunaa, Se mullekin on maassa kalleinta-- Ah, vanhempain ja--munki hautuumaa!

Oisinko maalleni kuin kukkapuu, Jok' kummun kunniaksi versostuu, Jaellen ympär' ruusut tuoksuineen: Niin hautas kunniana loistaisin; Kuin kukka turpeesen, kuin keväinen, Niin luokses, riemuksesi raukeisin!

LIPULLE KIRKOSSA.

Sä uljas lippu urho-aikojen, Sä voitonviiri töitten veristen! Mik' on sun tuonut aikain telmehistä Tänn' urkuparven juhlasoitelmiin? Siell' ennen liehuit kiihoitellen, mistä Soi sotatorvet saloin sydämiin.

Siell' ennen liehuit, missä parkua Vaan kuultihin, ei juhlaveisua, Ja kuulain pauke rummun räminähän Sekaantui siellä kuolon kutsuna,-- Vaan täällä taivas vuotaa elämähän, Täält' ilon, rauhan raikuu sanoma.

Siell' ennen liehuit, missä sankarten Vuos' hurmehet kuin koski höyryten,-- Nyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena, Täält' uhrisauhuna käy rukous; Et liehu, lippu, seisot vakaisena, Isäimme töitten jalo muistutus!

Sä sodan muisto rauhan temppelissä. Sä tänne johdat aikain telmehistä: Tääll' innostutat rauhan sankareita, Kun kerrot ihmeit', iki muistojas, Vaan kiroukses polttava on heitä, Jos halpan' unhoittavat toiveitas.

TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ.

Teräksellä piistä voin Iskeä liekin noin, Niinkuin silmä silmästä Iskee lemmen liekkiä. Kipunat Polttavat Ympärille räiskyy; Kaikki väistyy. Liekki syöksyy huminalla Kiukkuisalla Hormihin.-- Intokin Nuoruudessa riehuu, reuhaa, Vaarat ympäriltään peuhaa: Kohouu, Kirkastuu.

Liesi tyyntyy, talttuu; Perhe ympärille käy, Rauha vaan on, tuult' ei näy. Näin ne raivomielet malttuu; Miehuus seuraa nuoruutta, Järjen johto hurjuutta; Näin kuin takka perheellen Vanhemmat on lapsillen: Valo, lämpö virvoittava, Karkoittava Järjen taudin tyhmyyden, Syämen kolkon kylmyyden. Niinpä vanhemmat Taivaan töitä auttavat, Juurkuin iltatuike on Apulainen auringon.

Katso yöhön, Kuinka valhekuvan tuolla Ikkunaisen ulkopuolia Lieden työhön Melkein voisit verrata! Petos vältä, Tutki lähemmältä! Usein tyhjä valon varjo Kolkon pimeyden tarjoo, Vaikk' ens näyttää loistoa.

Puutkin riutuu, räytyy, Niinkuin ihmis-elämä Täytyy Vanhuutehen nääntyä. Liekki puhdas, sinervä, Niinkuin senki Jalo henki, Jok' on juuri lähtevä. Mutta raitis lämpö jää Huoneellen, Perheellen;-- Miks ei siis ylevämpää. Maansa ja Kansansa Sydämiin Kätke ihmishengen lyhtykin, Muuttaissaan Taivaalle loistamaan.

KAMPPIAISET.

Tuuli huojuttavi hiljaa Pellon viljaa Valmista. Isäntä tuo väkensä: Sirpit viuhkaa niittäissä Kilvalla. Päivät vierii. Kuhilaat Vainioll' on mahdikkaat. Syletysten jyväkkäät Tähkäpäät Suutelevat toisiaan:

Kas nyt isäntää, kuink' ilo Kasvoilla sen väreilee, Silmistänsä lemmen valo Emännälleen säteilee.

"Kiitos Herran! Ilmat sääsi, voimat säästi, Niiton loppuhun näin päästi, Hetken verran Suopi huoata.-- Ravinnolla pöytä täytä, Vaimoni, nyt voimme uhrata! Täytä pullot, kannut, näytä, Ett' on voimaa viljalta! Kutsu miehet, käske naiset, Sano, ett' on kamppiaiset, Ett' on aika riemuita!"

Emäntä nyt olvet laatii, Keittää, paistaa, höyryttää; Naapurit pitoihin vaatii, Toimi töitä pyörittää.

Pidot alkaa. Vieraiks' entää joka henki, Suurempi kuin pienoinenki, Jolla vaan on kaksi jalkaa. Lup' on syödä, juoda, niellä Mielin määrin: Käskee antajat, ei kiellä. Vaan ei väärin Vapauttaan käytä kenkään.--

Syöty on ja loppuun liitos Pantu: antajille kiitos.

Leikiten Lapsiparvi kirskuu lattialla, Pojat, tytöt toisialla Naureksivat, silmät tulta iskien. Äidit, emännät Lapsiaan ja miehiänsä tähtäävät, Haastaen Lehmistä ja lampahista, Villoista ja pellavista: Työnsä kullai huolena. Mutta miesten huulilla Kunto on ja toimekkuus, Voimakkuus: Miesten avuja. Ukot taas, nuo harmaapäiset, Miettiväiset, Ylistellen Luojan tuomioita, Muistelevat tekoja, Joill' on kiitos, ansioita, Halveksivat kaikkea, Jok' on tuonut turmioita.

Käsistä käy käsiin olvikannut; Tuo on juonut, toinen aloittanut.

Ilta lähestyy, Töitten päätös, pitoin jatko. Lepoon lähtee, joll' on pakko. Kannut pintaralleen vielä täydentyy. Vanhus, huulensa kun kastaa, Suoraksi selkänsä nyt nostaa, Toivottaa:

"Maasta nouskoon kyntäjälle kyllin Tavaraa, Syötävää ja juotavaa!-- Hänellä, jost' on meill' apu hellin Ja ken suojannut on tähkät, korret Pellolla,-- Hänelläp' on voima aitat, orret Täyttää riistalla: Palkita niin talon Juhlapidon jalon."

--Vanhat pois! Haittaa ois Heistä nuorten kesken.-- Hyppy alkaa! Joka jalkaa Nostelee Viulu, tullut äsken; Hiki virtailee Kautta ruskoisen posken. Suku nuori kun nuokkuu, Hartiot, Vartalot Verevyyttä huokuu.

Jokainen nyt yhtä sorja, Kuin on viljan niitossa Ponteva; Tanssiss' yhtä nopsas, norja, Kuin on työssä, toimessa Tukeva.

Hauskaa on totta Puristaa tytön kättä, Tuon ottaa, Tään jättää; Riemuss' uiden kaiken iltaa Polkea salin siltaa, Kunnes ilta yöhön vie: Tanssi taukoo, pois on tie, Viulun kielet sorahtaa-- Kamppiaiset lopun saa.

OLVILAULU.

Tää olvi, kas tää on herkkua vasta! Jos tynnyr' ois oltta, en katoamasta Maailmoja kieltäis, olvi kun jäis, Sill' olvipa huolet hornahan veis.

Muun unhoittakoon tää nouseva polvi, Mut muistossaan pyhän' olkohon olvi: Ken unhoittaa, sen parempi ois, Ett' astuisi maailmastakin pois.

Kas viisas Väinämö, oltta hän nieli, Ja siitäpä virkos lauluhun kieli; Ja Lemminkäinen, se urhokas mies, Myös olven arvoa parahin ties.

Muit' urhoja paits' iloll' lausunen senki, Ett' ois mun täytynyt hyljätä henki, Jos oltta en juonut, mutta kas nyt Olen syntymäst' alkaen vaan elänyt.

TOUKOKUUN 1:NÄ PÄIVÄNÄ V. 1870.

Jo Pohjan taivas pisaroihin puhkeaa, Jo lämmönmalja loistaessaan läikkyy Ja maalle terveen elonvoiman vuodattaa, Jo talvenvalta kesän tieltä väistyy.

Ja linnut, jalon juhla-aamun kaunistain, Jo tänne rientää matkoiltaan ja laulaa Nyt kunniata Korkeimman, nyt toivottain Myös menestystä maallemme ja rauhaa.

Kuin luontohon, niin sydämihin ihmisten Myös kevään lemmen taivas vuodatteli, Ja enkel'seuran suojelijaks lintujen Maan lapsist' ihanaisen valitseli.

Ei murhaten, mut iloisina tervehtäin Nyt lapset rientää lintulaumain luokse, Ei niinkuin vihollisten luo, vaan ystäväin He tästäpäivin merkittyinä juoksee.

Siis terve, Suomen lapset, "Kevätseuroihin"! Näin luonnon juhla-aamu kuiskuttaapi. Siis terve linnut tänne Pohjan laaksoihin, Tääll' ystävien joukko odottaapi!

MANAUS.

Meill' olkoon ansiona työ, Työ kunniallinen, Ja totuus vahva rintavyö, Jok' ei sydäntä syö, Vaan kantaa miehuuden.

Tuo kumarrusten kunnia On halpain ansio; Ei nöyryys kiellä miehuutta. Vaan koirain tapana Imarrus olkohon.

Ken möisi maansa onnea!-- Nuo henget irstaiset: He vieraan jalkapohjia Nuoleevat raukkoina, Kuin ruotuvaivaiset.

Hävetköön häijyt!--häpyä Jos verimadoill' ois: Ei elonvoimaa, henkeä, Eik' ihmissydäntä He kansallemme sois.

Nuo tunnottomat uskaltaa Viel' luunsa saastaiset Tän maamme poveen tallentaa, Hyväillä kunniaa, Jot' ovat häväisseet!

Vaan maamme multa rauhoa Ei anna raukoillen; Uus uljas polvi nouseva Kiroilee muistoa Maan kurjain semmoisten.

Työ olkoon ansiomme vaan, Työ kunniallinen! Jos nostetaan tai poljetaan, On onni synnyinmaan Työmm' alku, loppu sen.

VUODET 1872-1878.

VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ.

Niin muistot mieluisat, Kuin katkerat, Niin muistot riemujen, Kuin murheitten: Ne yhteen maljahan Nyt kaikki liuennan Ja juon.

Niin muistot lemmekkäät, Kuin tuimapäät, Niin rakkauden-yöt, Kuin kostontyöt: Totia teistä teen, Suu kutsuu huulilleen Ja juon.

Ja toivon maailman, Kuin rakkulan, Näen vaahtoharjahan Nyt hukkuvan: Niin helmen, kalliimman Kuin Krasso, sulatan Ja juon.

1872

URHOIN HAUDALLA.

Vallan tuntuvi kuin Jumal' its' olis ollunna tässä; Niin pyhä, juhlahinen, jalo on koko tää ketokumpu. On isäsankarten pyhä, rauhallinen lepoturve, Jost' ylös käy satavuotiset harmaat kunniahongat, Tai viherjöitsee huojuen, aaltoellen elonvilja. Nyt pojat laihoa leikkaa, miss' isät toukoja kynti, Miss' isät toukoja kynti ja hurmeen kallihin kylvi. Tass' ilo on eleskellä ja armas huolia kantaa. Ken tyly tahtoiskaan lopen unhoittaa pyhän haudan, Tunnoton ken isäarmasten hi'en, työn, veren hylkää-- Ruhjoilkoot ihanasti hänt' isänmaan kiroukset, Hänt' isänmaan pyhä taivas uhkailkoon vihasilmin!-- Ah! sano miss' suloisempi ja arvokkaamp' elon tanner? Tass' elon kunniakenttä ja kuolokin autuas tässä. Täst' en järkähtää taho viimeiseen verentilkkaan. Kamppailut, sodat, rauha ja vastukset palavimmat Tass' sukuhaudallaan hyv' on kestää versovan polven. Ken, isänmaani, ken julma ja tapparakainalo tohtii, Raivoellen rajupäissään katkertaa ilopäiväs, Katkertaa ilopäiväsi, lannistaa jalot rientos? Ah, Jumal' aut'! suo koston kalpojen välkkyä silloin! Haamut haudoistaan nykypolvehen taas pukeutkoot. Kuin tuli tauloa jäytää, sortajat syö tuli koston; Hurmeetkin sadevihmana virvoittaa sulon haudan. Nouskohon näin vapauskin ruskona, kuin sulo aamu, Päiv' elon auetkoon tahi haut', isänmaan povi armas!

ISÄNMAANI.

Jos minne kuljen, mistä lähden, Tää maani mulle kallis on, Mut kallis on se vaan sentähden, Sen kansa kun niin armas on. Sen kansa taas on armas siksi, Se maansa kun tek' kallihiksi Verellään, kärsimyksillään.

Salomme vaikk' ois täynnä kultaa, Hopeita hyrskyis aaltomme; Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa, Vaan konnan toit' ois muistomme, Kansamme kulkis hylkyteitä,-- Ah! silloin maamme varjo meitä Kuin musta haamu vainoais.

Vaan nyt ei synkät syyt, ei hallat Meit' isäin haudoilt' eroita, Ei taistelut, eik' ilkivallat Maast' armaimmasta vieroita, Niin korvet synkät, kallioiset, Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset-- Kaikk' ovat kalliit, rakkahat.

Takana soitten, kallioissa Sai äidit piilon lapsineen, Kun urhot kaatui taisteloissa, Tai voiton toivat armailleen. Niin korpea kuin vainioita Luut isäin peitti, veri noita Kostutti kallis kaikkia.

Vakaana niinkuin vuoren seinä Kansamme puolsi maatansa; Ei huikennellut niinkuin heinä, Säilytti pyhät tapansa. Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa Hyljätty, halp' on tavoiltansa-- Maan kalliin ostanut se on!

Muun riemun jos ken ryöstäis multa. Maan' armahan kun muistot jäis: Ne rinnassani voiman tulta Ja innon liekin virittäis. Oi urhoin kehto, isänmaani! Suojelkoon Herra armastani, Siunatkoon hautaa urhojen!

PALAVA KANSA.

Nyt rovioihin kansa kootkaa Ja sytyttäkää tulehen Ja palavina päästäkäätte Taas liekkiväiset valloilleen.

Kuin lentäväiset tulisoihdut He vihollista säikyttää Ja ilkimykset, niinkuin sääsket, Pois joukostamme häviää.

Ja silmät tippuu peikkoin päästä Valoa vastustaessaan, Ja huuhkat lakkaa huutamasta Ja sudet nääntyy luolissaan.

Ja salomme, nuo syksyn synkät Ja talven kolkot, valkenee,-- Ne lämpiää ja ruusut puhkee Ja urhoin haudat aukenee.

Ja isäin henget poikiansa Taas siunaten käy johtamaan, Jo kansa kuohuu innoissansa, Kohoten tähtein kunniaan.

HERÄNNYT SUOMI.

Pois sortajan valta ja ansa Saloilta mun Suomeni maan! Tult', intoa täynnä on kansa, Pojat valmihit taistelemaan.

Et, Suomeni, nyt unisilmin Saalistasi kaapata suo; Siis voimasi nostaos ilmiin, Etukyntehen kuntosi tuo!

Ken ties, vihamiehesi uhkaa Sun silmäsi puhkoa pois, Tai työntäis täytehen ruhkaa, Hämärään sinut eksyvän sois.

Vaan syys-yön tonttujen kanssa Voit rynnätä taistelohon, Et peljätä voi petokansaa, Kun vaan valo lippunas on.

Jalo kansani ei kitukasvi, Mut voimakas orhi on vaan, Joka kytkyess' innoten puhkaa, Yhä kaivaten valjahiaan.

Siis valjahat orhini ylle Ja kansojen kilpaeluun! Ei lainatut konkarit tälle Vedä vertoja päivinä kuun.

Niin surraten vaapsiaisparvet Ja paarmat karkavi pois, Ja vastukset ei satasarvet Hätäpäiviä tiellesi tois.

Pala, kansani voimakas henki, Valon leimua Pohjahan luo! Läpi vuorien vaskisienki Etukyntehen kuntosi tuo!

LAULU VUOKSELLA.

Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Vuori nostaa poikiaan Veden voimaa kiusaamaan, Synnytellen salakaria. Leikitenpä hypähtää Niistä aalto kuohupää. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Virran raisun Mahti paisuu, Vuoren vastuksista vimmastuu. Jäykkäpäisen kallion Kylki vastassa nyt on-- Ahdistettu aalto rajustuu! Kuohut uppiniskoissaan Eespäin työntää toisiaan. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Aaltoin vimman Kiukkuisimman Tieltä särkyy voimat kallion: Kas, kuin ähkymähän jää Vuori jyrkkä, härkäpää, Syrjin katsoo virran voittohon. Metsä, äänetön kuin yö, Näkee aaltoin ihmetyön. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Maalle sullen, Kiusatullen, Voitonvirttä laulaa Imatra. Saimaan aallot uneljaat Vuoksessa on voimakkaat, Kalliot niit' ei voi kahlita. Niinp' on kansa Suomenmaan, Herättyään, noustuaan, Mahtavasti, Voimakkaasti Ilkivaltain muurit murtava.

TUNNETHAN IMPENI?

Tunnethan impeni kaunoisen? Hänethän tuntevi jokainen! No niin, yht' armas on synnyinmaani, Yht' armas on se ja ihana.

Kuin vuorten metsistö lehväinen On neito kukkiva, keväinen, Jonk' otsa-kumpua seppel suojaa Ja tukka tuulessa lainehtii.

Tuo aalto on sinisilmäinen, Kuin neito helmassa sulhasen, Ja rannat aalloillen suuta suikkaa, Kuin sulho kultansa huulillen.

Jok' aamu kultaavi ruskollaan, Jok' ilta painavi ruusujaan Tuon sinisilmäisen poskipäihin, Tuon aallon armahan kalvohon.

Tääll' armas on koti kultani, Jonk' isät taistellen perkasi; Ja tuoli' on kirkko, jonk' kainalossa On hautakumpu mun vanhempain.

On maani kaunis ja kansalla On voima tenhokas tallella. Oi kallis maani ja jalo kansa, Oi kansa uljas ja voimakas!

Tunnethan impeni kaunoisen? Hänethän tuntevi jokainen! No niin, yht' armas on synnyinmaani, Yht' armas on se ja ihana.

VANGITTU ÄITI.

Yöll' istui vangittuna linnassa Murheinen äiti, lapsi rinnoilla, Sodassa, verta niellehessä, jo Kuol' isä lapsen, äidin puoliso, Suomelleen sortuen, Sen onnellen.

Hirmuisna karjui vihollinen, kuin Hirmuinen tiiker', etsein sakkasuin Uutt' ydintä ja verenvaahtoa. Niin äidin luo ja lapsen julmana Vihollissoturi Käy, lausuvi:

"Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy! Iloitse! Kas kuin poikas ällistyy! Armosta olet vangiks' otettu, Sä muutoin paikall' oisit tapettu, Kun miehes kuollehen Näit pyörtyen.

Kun suoritat nuo helpot lunnahat, Ett' aseman ja piilon ilmoitat, Mihinkä piili sotajoukko se, Jok 'äsken syöksyi päälle joukkomme-- Koht' astut vapaana Pois linnasta.

Kavahda! Kuule linnan tornista Vapaitten petolintuin kirkuna. No, eikös koske korvarumpuhus Kahleitten kalke, vankein uikutus? Ne maasi lapsia On kurjia!"

Vavahti äiti, lapsi parkasi, Kun julmur' raaka sisään karkasi. Vaan pelko ensi kyynelissä jo Valahti pois. Vaikk' uhkas turmio, Vakaasti äiti vaan Käy lausumaan:

"Voin olla vanki, kuolla vankina, Kun säilyssä on maani kunnia! Vaan uhrata en verta urhojen Voi edestä näin halpain, heikkojen, Kuin äiti lapsineen On kansalleen.

Oi sotilas! jos sydän rinnassas Sun onpi, eikä kiven kannikas, Et vainotöilläs veren vikoja Niskoilles etsi viattomilta! Ne tahra sotilaan On kunniaan.--

Ja kaunihin mun oiskin ollunna Tään lapsen kanssa silloin sortua, Kun armahani hurmevirrat mun Löi pyörryksiin kuin sieluun ammutun. Mä siitä virkosin Vaan--kahleihin!"

Irvistäin nauroi julma sotamies: "Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties Tää maallinen. Nyt surman satulaan Saat kohta istua ja ratsastaa Kuolleitten kamalaan Yömaailmaan.

Sun silmäs kirkastuu! ja riemusta Suu muhoilee myös tuolla lapsella! Te kuolost' iloitsette? Malttakaa! Voin lähtöhelvetin ma valmistaa. Se riemut hälventää, Vaan tuskat jää.

Tuon poikas ensin näet paistuvan, Sun hiilloksilla sitten korvennan. Yks sana vaan sun tästä pelastaa: "Tahdotko sotajoukon ilmoittaa? Lupaatko tehdä sen?"-- Vaan äiti: "En!"

Mies myrkkyinen pois läksi. Äitipä Polvilleen vaipui, lapsi sylissä: "Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin, Sä armosilmin katsot meihin päin:-- Suot kuolla kansallein Mun lapsinein.

Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta: Se miehenä vois maataan palvella! Viaton säästä! Kunnialla mun Suo kuolla, urhoin edest' uhratun: Niin lapsen isänmaa, Mun kuolo, saa."

Näin äiti rukoili ja silmänsä Nyt muuriss' aukon löysi--äkkiä Siit' ulos laski lapsen itkevän Kuin suuhun surman kaikki nielevän, Vaikk' antoi enkelten Sen kätehen.

Taas julmur' raaka sisään karkasi, Kädestä miekanterä irvisti. Ja jäljessä toi toinen kattilaa Tulisten hiilten alla hehkuvaa: Näin ilmi helvetti Nyt uhkasi.

Härnistäin miekkaa toinen karjahti: "Nyt tänne lapses!"--"Sen vei enkeli! Kun armoa ei teiltä riittänyt, Sit' olen taivahalta pyytänyt."-- "Vait! istu kattilaan Nyt kiehumaan!"

Näin komentaen, nilkosilmiään Hän toverilleen paahtoi ähmissään.-- Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa, Uroolta vaimo miekan sivaltaa!-- Rintaansa syöksee sen Nyt--kaatuen.

Yö kirkastui ja kahleet helskähti, Ään' outo vankein keskelt' tärähti: "Oi, jalo vaimo, maasi kunnia, Sä sankar-arvon ostit vankina! Vapaina urhot maan Nyt puoltakaan!"

NEITI IISA ASP'IN HAUDALLA.

k. 12/11 1872.

Lausuttu vainajan hautakiven nostettua Jyväskylän hautausmaalla kesäkuun 7 päivänä 1874.

Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo Yön synkeydeltä rauhan valloittaa, Siell' yleni se ihmishenki jalo, Jon ruumista tuo hauta tallentaa.

Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto Sieluunsa Pohjan taivaspalosta, Ja isänmaalle kunnia ja voitto Säteili vienosti sen valosta.

Ja siellä hälle sielun hartautta Herätti salon syvä huokaus; Siell' antoi rauhan, riemun runsautta Kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä, Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista, Kun päiväks' yön se näkis muuttuneena, Silloinpa vasta löytäis lepoa.

Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi Valoa isänmaalle kantamaan, Se rinnastansa levonlaulut ryösti, Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta Maan lapsen kestää, tomu-asunnon: Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta Taivaisten tulten asuinpaikka on.

Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti Kukinto-ajallansa neitonen; Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki, Kotoisen lammen tyyntä nauttien.

Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne Jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa: Elämänne Valoksi loistakohon synnyinmaan.

LYHYT KESÄ.

On lyhyt kesä Pohjolassa, on, Sit' usein täytyy, usein surkutella: Töin tuskin lintu ehtii lentohon, Töin tuskin kevätlaulut lauleskella, Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän On nähty kuolevan ja nääntyvän.

TOHTORI R. POLÉN'ILLE

50:nä syntymäpäivänä 23/4 1873.

Taivas, ota kiitos meiltä, Kiitoksemme lahjoistas: Miehiä suot Suomellemme Jotka johtaa kansoas!

Niinpä puolen sataa vuotta Tästä taakse syntyi mies, Taimi puhkes, puuksi paisui-- Myrskyt torjua se ties.

Moni nyt jo viikset kantaa Jok' on lasna kuullunna Miehestä, jok' kaikki antaa Kansalleen ja maallensa.

Jos ken suomenkieltä sortaa, Esill' on hän aseillaan, Valmis aina valon teitä Kansallensa avaamaan.

Ja jos kansaa tunnet, sieltä Kuulet rintain huokuvan: Suomenkielen puoltajata Kiittävän ja siunaavan.

Sydän sulaa, silmät vettyy, Korvillaan kun kuulla saa Kansan suusta nimet urhoin, Jotka maataan rakastaa.

Nimihinpä niihin sulkee Suomen kansa armaakseen Kunnialla kunnon miehen, Nimen--Rietrikki Polén.

ARMAANSA KADOTTANUT.

Ykstoista vuotiaana vasta Kisailin, kun jo taivahasta Kuiskaili mulle rakkaus. Kakstoista täytin töin ja tuskin, Niin sammui tuo ens' rakkauskin,-- Sen tukahdutti kateus.

Lie viidestoista vuosi tullut: Taas rakastuin--voi ihmishullut! Me palamme kuin rohtimet!-- Vaan pian sammui rohdintutta: Mä kylmenin ja etsin uutta, Näin vierauntui sydämet.

Vuos' yhdeskolmatt' ehti tulla: Kuin teräksellä karkaistulla Mä iskin lemmen valkean: Voi tuhat, voi sit' armautta, Sit' ihmissielun kirkkautta!-- Vaan sen vei surma hautahan.

Hän kuoli! Ken vois ihmetellä, Jos, synkeällä sydämellä, Suon kyynelvirran vuotavan? Vei kateus--ei murhe siitä; Söi halla--tapahtuuhan niitä;-- Vaan surma vie mun surmahan!

ENKEL'ARMAHANI.