Part 3

Hän pitää kiinni minun käsivarrestani ja puhuu notarista, paitsi milloin seisomme paremmanpuoleisten puoti-ikkunain ääressä. Notari hakkailee häntä ja on valloittanut tuon lapsikullan sydämen. Hänen puhuessaan ajattelen minä, että kuinkahan se kaikki oikeastaan mahtaa loppua. Minä kyllä huomaan, että Baby ajattelee kolmea huonetta ja kyökkiä Vaasain kaupungissa, mutta minä en uskalla sanoa hänelle, että minua epäilyttää. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä helpompi on ymmärtää asioita, mutta kokemuksiani minä en tunge kenellekään. Minua kuitenkin hiukan hymyilyttää, kun minä Babyssä tunnen oman itseni, semmoisena kun olin siihen aikaan, jolloin en luullut joutuvani kenenkään uhriksi, vaan rakastettuna kehuskelin ensimäisestä omastani. Hän ei tosin ollut notari, ja notarilla kyllä on hieman paremmin istuvat kravatit, mutta muuta erotusta ei minun mielestäni siinä olekaan.

Babyssä on minun mielestäni, niinkuin aikoinani minussa itsessänikin, joku määrä tuota viatonta, liikuttamatonta aarretta, tuota ylpeätä ja nöyrää, ilmaista ja läpinäkyvää rakkautta, johon on sekoittunut joku määrä salaperäistä hartautta, kuten johonkin pieneen pyhimykseen ja joka ei oikeastaan vielä itse tiedä, mitä hänen ruumiissaan ja sielussaan liikkuu. Kun sitten ajattelen mitä tästä kaikesta oikeastaan tuleman pitää, kouristaa minun sydäntäni. Ja minä, joka oikeastaan en koskaan ole tunteellinen, tulen nyt siksi, ajatellessani Babya. Sillä hän on kuitenkin liian hyvä, joutuakseen porttikäytäväromaanin ja rantakatukävelyjen uhriksi.

Pysähdyimme Laivasaaren sillalle ja katselimme unisia, sumun läpi näkyviä valoja ja käännyimme pois ja minua väsytti yhä enemmän ja enemmän. Kaarle XII:n torilla tarjosin niinä Babylle vapaan raitiotiematkan Pohjoistulliliittoon, jollaista ylellisyyttä en ole pitkään aikaan itselleni sallinut, mutta matkahan oli niin pitkä ja minä niin väsynyt.

Vaunussa tapasimme erään Babyn toverin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista — ainahan sitä raitiovaunussa jonkun tapaa — ja otimme hänet mukaamme kotiin. Liiton asunnosta on sitä paitsi tullut jonkinlainen meidän kodittomain ystäväimme kokoontumispaikka. Niitten joukossa myös eräs rakastava pari, jotka Eeva on sinne mukaansa kiskonut ja jota hän suojaa, ja minua aina kotiin mennessä hirvittää, että nyt se taas on siellä ja meidän muiden täytyy pysyttäytyä kyökissä. Mutta se etu siitä kuitenkin on, sanoo Eeva, vastaukseksi minun murimiseeni, että meidän ei tarvitse lämmittää niin paljoa, koska aina rakastavaisten poismennessä on ilma aivan kuuma suudelmista.

Tänään oli tietysti myöskin siellä paljon väkeä. Miespuoli oli, Jumalan kiitos, mennyt pois, mutta likka istui vielä ja kokoili voimia uskaltaakseen mennä emäntänsä silmäin eteen.

Emmy oli taas kipeä ja makasi, mutta en minä enään viitsi hänen kivustaan niin pelästyä kuin alussa. Minä tiedän kuitenkin, että huomen aamulla hän on puettu ennen meitä muita.

Eeva istui ja hypisteli jotain, josta hänen mielestään pitäisi tulla talvihattu, mutta meidän sisääntultuamme ponnahti hän ylös ja ehdotti, että panisimme tulta uuniin ja hiukan juoruaisimme.

— Mutta eihän meillä ole puita eikä ajatuksia, sanoin minä.

— Minulla on ainakin itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaa, sanoi meidän viimeksi tullut vieraamme ja horjahti Emmyn sohvalle.

— Oletkos sinä Gerda raukka taas huoneen haussa, sanoi Baby.

— En, sanoi Gerda. — Minä kävelen vain ulkona ja haistelen täysihoitoa. Se on vielä pahempaa. Minä en enään tahdo asua yksin...

— Liittyykö siihen liian paljon kiusauksia?

— Ei, sanoi hän. — Päin vastoin, liiankin vähän ja sentähden täytyy minun muuttaa ennen ensimäistä päivää joulukuuta. Mutta vielä en minä tiedä kuhunka pääni kallistaisin.

— »Kultani, pääsi mun sydäntäni vasten hiljaa...» Baby aivan vakavasti deklameerasi Levertiniä.

— Niin, mutta kuulkaapas tytöt, sanoi Gerda aivan yhtäkkiä.

— Jotain täytyy tehdä. Tukholman täysihoidon pitäjät ovat varmaankin laskeneet hintansa semmoisten tyttöjen mukaan, joilla on sivutuloja. Oh, niinä olen ollut tänään niin monessa paikassa. Ja kuulkaahan... Mutta saanko minä paperossin. Ai, neiti Elisabet on kovin rakastettava. — Ensimäisessä paikassa, johon menin, tuli vastaani likainen, oluelta tuoksuva, käsittämättömän näköinen olento ja huoneen takaa avautui ovi, josta kuului kirkunaa, naurua ja »Ilosta leskeä». »Lehdessä oli ilmoitus». Jahah, ja mulle näytettiin huonetta, eikä se hullumpi ollut ja hinta kahdeksankymmentä ja »jahka minä tätä nyt ajattelen huomiseen».

Koottuani voimia automaatissa marssin Östermalmille erääseen komeannäköiseen ja arvossa pidettyyn taloon suuren liikekadun varrella. Oven aukaisi eräs pystynokkainen, hameella varustettu askeetti, tulin sisään östermalmilaiseen eteiseen, sen tapaisen, joka tekee semmoisen vaikutuksen, ettei sinne tee mieli jäädä. Vastaani tulvasi semmoinen rasvan ja siveellisyyden tuoksu, joka olisi minusta varmaankin, jos olisin sinne jäänyt, karkoittanut kaiken lihanhimoitsemisen ja perkeleen ja koko maailman. Olisittepas nähneet huoneen. Sillä voitteko kuvitella kuningatar Isabellan paitaa päivää ennen kuin maurit ajettiin Espanjasta, ja huonekalut olivat kaikesta siveellisyydestään huolimatta sellaiset, kuin olisi koko Tukholman irtain väestö ne prostitueerannut.

Gerdan puhuessa tarkastelin minä häntä. Hän oli noussut kokonaan sohvalle kuten kissa ja oli kuosikkaan näköinen. Hän oli hyvin puettu ja kammattu, kasvot olivat kylläkin hieman karkeat, mutta kauniit ja ainoastaan epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan kolmekymmentä vuotta vanhan.

— No aiotteko te sitte vastata siveellisyydelle huomenna, kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja silmissään oli hituinen ylpeyttä.

— En, sanoi hän. — Minähän sanoin etten voi asua pohjoisessa. Silloin vakuutteli hän, että se olikin etelä, mutta minusta se on uskomatonta. Sitä paitsi olen vielä ollut parissa paikassa, joissa oli kylpyhuone ja maksoi satakaksikymmentäviisi ja satakolmekymmentä kruunua kuukaudessa. Minulla on kahdeksankymmentä kruunua palkkaa enkä koskaan saa enempää ja se lyö kai hyvin yhteen vai kuinka? Tuskin tässä muu auttaa kuin joutua S.S.B.B:een.

— Älä komeile, sanoi Eeva, luuletko sinä, että sinne on niin helppo päästä.

— Minä ajattelin juuri ehdottaa, että hankkisitte itsellenne rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtelivät, me muut nauroimme.

— Minä olisin tehnyt sen jo aikaa, sanoi Gerda ja heilautti huolimattomasti kättään. — Keneltä te luulette minun siitä kiitosta saaneen, että olen ollut kuten sankarittaret Sophie Marie Schwartzin romaaneissa?

— Ei ainakaan miehiltä, sanoin minä.

— Eikä muiltakaan, kuten näkyy. En pääse sentähden edes täysihoitoon.

— Et, huomautti Eeva, joka koetti hattuaan ja tyytyväisenä koketeerasi kuvansa kanssa peilissä. Et sinä pääse edes Leskikotiin etkä Fristadiin.

— Kyllä neiti vielä pääsee naimisiin, kun vaan se oikea tulee, sanoi morsian. (Niin ne sanovat aina!)

— Rakas kulta, sanoi Gerda. Se oikea on ollut täällä niin monta kertaa, mutta se on aina saanut mennä takaisin.

— Sitä minä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos se oikea tulisi, jota minä rakastaisin oikein sydämestäni, niin minä menisin sen kanssa vaikka mihinkä.

— Mutta ajatteleppas, sanoin minä lempeästi, jos sinä esimerkiksi juuri silloin pesisit tukkaasi.

Babyn silmiin tuli suuret, kosteat kyyneleet ja minua kovasti kadutti. Mutta Gerda sanoi hienotunteisesti Babyyn päin kääntyen:

— Meillä ei ollut mitään missä me olisimme menneet, Baby. Kellään niistä oikeista ei ollut venhettä, joka olisi kannattanut enemmän kuin yhden ja sentähden se on jäänyt.

— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat ottaa tyttöjä venheisiin. Sitten he voisivat saada vähemmän ja vähemmän, sen sijaan että he nyt saavat myöhemmin lisää. Sitten meidän ei tarvitseisi soutaa toistemme tiellä.

— Eikä kaataa toisiamme.

— Eikä tapella airoilla. Mutta tosiaankin. Se on hyvä ajatus. Kuinka sinä olet viisas, Eeva. Tosiaankin vahinko, että sinulla on niin vähän vaikutusta maailman järjestykseen.

— Niin, siinä tapauksessa olisi kyllä jotain tulevaisuutta, vaikka olisikin siveellinen, sanoi Gerda. Ajatelkaas, minua harmittaa vallan kuolemakseni, että olen ollut niin arka, että ainoastaan vastenmielisesti ja harvoin olen antanut suudelman jollekin miehelle, jonka en luullut voivan mennä minun kanssani naimisiin. — Niin, se on totta, joko uskotte taikka ei. — Viimeinen huomautus oli minua varten, jonka suupielissä taisi olla hieman epäilevää myhäilyä.

— Mutta kyllä sulla sitte on kuivaa elämässäsi ollut, sanoi Eeva suoraan. Etkö sinä ole koskaan toivonut olevasi mies.

— Kyllä, sillä emmehän me saa naisiakaan olla.

— Siinä on se suuri ero, sanoin minä, että kun miehinen konttoristi on väsynyt päivän työstä, menee hän ulos ja tuhlaa pari seteliä huveihinsa. Mutta kun naiskonttoristi on väsynyt, tulee hän kotiin ja ottaa aspiriinipulverin.

— Niin se on ollut, sanoi Gerda, mutta sitä ei saa jatkua. Ei, nyt minun täytyy mennä kotiin, tytöt. Ja minä soitan teille saatuani rakastajan. Mikäs teidän telefooninumeronne on, vaikka minä kyllä sen heti unohdan. Se on se sama, kuin »Sun selvä päiväs nousee taas», sekä kolmas värssy virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukanasi, koska sokeri on lopussa.

Nyt minä näin, että Baby oli kalpea ja masentunut ja sanoin.

— Kultani, ei hän sillä mitään tarkoita.

Mutta en minä kuitenkaan ole varma siitä.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmän helposti sitä, minkä hän on kaksikymmentävuotiaana tuominnut.

7.

Sunnuntaina, päivämäärän olen unohtanut.

Menin kotiin tavanmukaisilta sunnuntaipäivällisiltä Rantatiellä asuvan enoni luota. Serkkuni Görel oli ollut tavattomasti kihloissa ja minä kestin hänen juttujaan aika kauvan, mutta kun hän sanoi, että hänen sulhasensa ei ollut koskaan rakastanut muita kuin häntä, silloin minä läksin, sanoen tekosyyksi että Puten pitäisi lukea läksynsä. Tuo sulhanenhan oli kesällä meidän kaikkien silmien edessä ollut silmittömästi rakastunut erääseen rouvasihmiseen, jolla oli aika kirjava menneisyys.

Sellaisen ylitse voi kyllä vetää ristin, mutta ei sentään saisi kehua vasten parempaa tietoaan.

Jätin Puten hänen tanttinsa luokse ja lähdin kotiin päin. Minusta oli hauskaa tietää, että siellä kaikki on pimeätä, hiljaista ja tyhjää. Teki mieleni mennä sohvan kulmaan ja ottaa mukaani 25 äyrillä karamelleja ja uneksia, että minä olenkin sentään vanha, jolla on jo kokemuksia takanaan.

Kaupunki oli eläväin kuvain teatterista tulevan valon peittämänä ja haisi huonoille sikaareille. Tyhjä ruumisvaunu meni Rödbodintorille päin. Minä kävelin Kuningattarenkatua myöten ja kuusi kertaa puhuteltiin minua Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli minun päällikköni, mutta hän huomasi pian kenen kanssa oli tekemisissä ja valehteli, että hän oli tuntenut minut muka jo kaukaa.

Se päällikkö, se on vähän omituinen. Ei ainoastaan sen tähden, että hän on aika iloinen hulivili, mutta että hän myöskin tekee sen vaikutuksen, kuin pitäisi minun olla mahdollisimman miellyttävä, voidakseni kelvata hänelle. Toisinaan ajattelen minä, voi voi, jos tosiaankin voisin olla paremmin puettu kuin nuo monet muut, jotka täällä kävelevät, jotta voisin asettaa hänet polvilleen eteeni. Jos minulla olisi sellaiset hameet, jotka kahisisivat aivan kuin pidätetty nauru ja pikkuiset kengät Sjöbergiltä, joihin voisi rakastua ja pitsiä ja plyymiä ja saippuaa, joka maksaisi 25 kruunua kappale.

Silloin hän rakastuisi minuun.

Silloin — —.

Hän seisahtui ja alkoi keskustella. Ei hän näyttänyt ollenkaan niin kauniilta kuin tavallisesti, mutta hän näytti sen sijaan hieman kiltimmältä ja oli hiukan pahoillaan. Ja silloin kuin mies on hiukan pahoillaan, täytyy hänen kertoa siitä, vallankin kun nainen ei ole vielä kolmeakymmentä vuotta täyttänyt.

— Kuulkaas neiti, sanoi hän. Minä olen hieman pahalla päällä, masentunut ja kaipaan jotain ihmistä, joka ymmärtäisi minua.

— Minä kyllä huomaan sen, sanoin minä.

— Vai niin, kyllä minä sen arvasin. Ettekö te kenties tahtoisi kävellä minun kanssani tuonne alaspäin. Minulla tarvitsee oikeastaan aina olla joku vieressäni, joka on iloinen ja reipas, muuten en minä voi kävellä tämän kaupungin katuja tällaisena hirveänä iltana rauhallisena. Otaksukaa, että minä luulen, että te voitte tuntea itsenne tyytyväiseksi, vaikka te kävelisittekin Kuningattarenkadulla sateisena sunnuntai-iltana.

— Niin kyllä, sanoin minä, sillä minun mielestäni tunnelmani ja mielialani eivät koskeneet häntä.

— Mutta löytyy kuitenkin jotain, jota kutsutaan sunnuntai-ikäväksi, sanoi hän opettavaisesti.

— Tosiaankin, sanoin minä!

— No ettekö te sitten sitä tiedä?

— Ei minulla ole varoja eikä aikaa ja sitä paitsi en minä tahdokaan sitä tietää, sanoin minä reippaasti. (Sillä naisen suurin voima on olla heikko, silloin kuin mies on vahva ja kun mies osottautuu heikoksi, silloin taas pitää osottautua olevansa vahvempi kuin onkaan.)

— Mutta mitä te oikein ajattelitte, ennen kuin kohtasitte minut kulkiessanne noin pitkin katuja ja kun ei teillä ollut ketään, jonka kanssa olisitte voinut vaihtaa ajatuksia?

— Ooh, sanoin minä mitään ajattelematta. Minä ajattelin vain mistä voisin saada sopivan takin pojalleni.

Voi taivas, silloin minä huomasin erään lyhdyn valossa, että hän luuli minulla olevan lapsen ja että Putte oli jonkun minun hairahdukseni hedelmä. Mutta ei hän sanonut mitään muuta kuin että kadulla oli lokaa.

Kulkiessamme satamakatua alaspäin, rupesi minua yhtäkkiä se huvittamaan ja tulin niin hauskalle tuulelle, että sitä ei olisi ollenkaan odottanut, huomioon ottaen minun vähäset rahavarani.

Hän ehdotti, että menisimme ravintolaan ja minä suostuin, itsekseni salaa hymyillen.

Meille tuotiin viiniä ja lasien sekä kapeakaulaisen pullon välitse näin minä hänen katseensa, joka luultavasti ihmetteli, mitä minä oikeastaan olin mahtanut maailmassa kokea. Minua se huvitti. Tuntui ikään kuin hän ei olisi koskaan nähnyt perhetyttöä, jolla on syntiä takanaan.

Hän joi verrattain paljon ja seuraavina tunteina tulin minä tuntemaan, että hän oli jonkun verran oluthumalassa. Tunteellisuuden ilmapuntari oli jo alusta pitäen verrattain korkealla ja hän puhui vain olemassaolon arvoituksesta ja elämän lyhyydestä.

— Kuinka te ymmärrätte niin hyvin, sanoi hän jonkun ajan päästä ja työnsi tuolinsa hieman minun tuoliani kohden ja minä sanoin:

— Paljonko kello on? Eikös jo nyt pitäisi lähteä?

— Lähteäkö, ei suinkaan, päin vastoin, otetaan vielä jotain. Se oli niin rauhoittavaa — ja jos me olisimme olleet kahdenkesken, olisi hän asettanut päänsä minun olkapäätäni vastaan niinkuin pikkuinen lapsi. (Koettakoonpas konttoriaikana.)

— Nykyään on maailmassa niin turvatonta, sanoi hän. Taivas on niin tyhjä ja kaikki tuntuu olevan luvallista.

Minä kysyin, että kuinka se taivas niin tyhjä on.

— Minä en tiedä, vastasi hän, mutta sen minä tiedän, että hissi on toistaiseksi suljettu, kuten sanotaan.

— Mutta silloin pitää mennä rappuja myöten. — Ja siihen malliin me keskustelimme.

Jumala on kyllä minun todistajani, että minä en puhunut minkäänlaisia syvämietteisiä asioita, vaan enemmästä päästä istuin ja hymyilin niin viisaan näköisenä kuin suinkin mahdollista. Mutta kun me erottiin, seisoi hän pitkän aikaa ja kiitteli minua siitä, että minä läsnäolollani olin saattanut hänen elämäänsä jonkinlaisen varmuuden.

— Te olette, sanoi hän, sellainen ihminen, josta voisi ajatella, että hän tulevaisuudessa; jos hän tulee vanhaksi ja hieman lihavanpuoleiseksi, on aina kotona, silloin kun sen luokse tullaan ja aina istuu tuolillaan ikkunan vieressä, hymyilee heille ja antaa heille neuvoja. Mutta kaikkea tätä tekee hän ainoastaan silloin, jos häneltä sitä on pyydetty. Jos on tapahtunut jotain kauheata, jos joku on murhannut jonkun eli jos ei muuten uskalla olla omassa seurassaan, niin silloin ajattelee ensin teitä, tulee suoraa päätä Teidän luoksenne ja panee päänsä teidän polvillenne. Te silloin silitätte sen tukkaa ja sanotte: älä sinä raukkani itke, minä kyllä näen, että sinulla on vaikeuksia, mutta koetetaan nyt ajatella, mitä niitten suhteen olisi paras tehdä.

Minä olin sangen kauhuissani päällikköni käyttäytymisestä. Olinhan kylläkin nähnyt usean miehen olevan tunteellinen, niinkin tunteellinen, että he ovat vielä hullumpia kuin joku meistä. Mutta en olisi sentään moista uskonut omasta päälliköstäni. Olin samalla myös hiukan ylpeä, mutta hän olisi minun silmissäni noussut vielä korkeammalle, ellei hän olisi juonut niin paljon viiniä.

— Oli jo verrattain myöhäinen kun tulin kotiin ja koetin mahdollisimman hiljaa hiipiä sinne. Eteisessä jo huomasin, että Babyn ja Emmyn huoneessa liikkui kynttilä sinne tänne ja tultuani ovelle kohtasi minua liikuttava näky.

Baby tanssi hiukset hajallaan alushameellaan, kureliivi yllä hartaasti bostonia, lamppu kädessä, hymyili minulle, nikkasi silmää ja — oi nainen, oi nainen — —! Seisoin äänettömänä ja ajattelin: olin kai minäkin sellainen silloin kuin alotin — — —

Lienen tullut hieman hermostuneeksi ollessani tuomarini tätinä, sillä tunsin kyyneleitä silmissäni, sanoessani:

— Baby, voi voi, Baby, onpas sulia tulinen kavalieeri.

Baby tuli luokseni lamppu kädessä ja sanoi:

— Osaatkos sinä viedä?

Minä nyökäytin päätäni myöntävästi.

— Katsos, sanoi hän, pitäisi saada se luontevuus ja pehmeys, joka on Bostonissa pääasia. Minähän olen nyt notarin klubissa ja tiistaina meillä on tanssiaiset.

Emäntämme on matkustanut pois muutamiksi päiviksi lapsenlapsensa ristiäisiin ja sen tähden on Babyn rakkaus saanut nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana. Me tanssimme bostonia ja viattomasti soitimme harmonikkaa. Mutta juuri kun olimme lopettaneet tanssin yhä kevyemmin ja kevyemmin puettuina ja joutuneet sänkyihimme, kuulin minä notarin yön hiljaisuudessa tulevan hiipien kotiin erään naisen seurassa. Hänen huoneensa on seinittäin minun huoneeni kanssa ja minusta tuntui kuin olisivat he olleet minun huoneessani. Aikaa myöten unohtivat he kaiken varovaisuuden ja neljä tuntia olin minä valveilla, sillä minua häiritsi lakkaamatta raaka nauru, huudahtukset ja kehoitukset olemaan hiukan hiljempää.

Kun naikkonen oli mennyt, huomasin minä Eevan makaavan sohvalla ja hiljakseen kiroilevan. Kuulin muutamia epämääräisiä sanoja ja kiukkuisia purkauksia. Miksei yhtähyvin joku raitiotiekonduktööri tahi joku panimorenki — — —

— Eeva kulta, sanoin minä lopuksi, älä nyt huoli olla noin hermostunut. Sinähän herätät vain Babyn.

— Mutta Baby oli hereillä. Niin Baby oli tosiaankin hereillä, kenties ensi kerran koko elämässään ja minä sanoin hänelle, vaikka Eeva koetti murhata minut silmäyksillään.

— Baby, sellaista on elämä, älä huoli välittää siitä.

— Mutta ei suinkaan hänen olisi sentään tarvinnut kiskoa häntä tänne, nyyhkytti Baby. Nyt minä en voikaan tanssia bostonia tiistaina.

8.

4 p:nä joulukuuta.

Joulu lähestyi aivan tarpeettoman nopeasti. Jotta meidän taloudellinen tilamme tulisi meille tarpeeksi selväksi, laittoi Eeva eilen seuraavan kuulutuksen:

Liitto kutsutaan täten lauvantaina kokoukseen neuvottelemaan sisäpoliittisista asioista.

Kokoonnuimme aikaiseen ja miehissä. Puheenjohtaja Eeva makasi sohvallaan. Emmy ja minä istuimme sohvalla ja Babyn pikkuinen pää oli minun polvillani. Silitellessäni hänen hienoja kiharoitaan ja polttavia poskiaan, ajattelin minä itsekseni, että mitä se notari nyt meinaa, kun Baby hänet viime tiistaina Bostonklubissa niin suututti. Jatkaakohan tosiaankin nyt hyökkäystään ja on olevinaan rappiolle joutunut nuorukainen, joka pyytää pelastavaa enkeliä ojentamaan hänelle kätensä, vai kohottaako hän kenties vain olkapäitään ja tanssii bostonia jonkun toisen kanssa. Minä puolestani olisin tietystikin tahtonut, että jälkimäinen mahdollisuus olisi tapahtunut, mutta ajattelin kuitenkin, että pitäisiköhän minun kaiken mahdollisuuden varalle valmistaa Babya ensinmainittuun.

— Haluavatko läsnäolevat, että sammutamme lamput, ennen kuin ryhdymme käsittelemään päiväjärjestyksessä olevia asioita, sanoi puheenjohtaja, öljyn hinta on nimittäin noussut.

Ehdotus tuli hyväksytyksi ilman erikoisia vaikeuksia, ja kun se heti oli toteutettu, jatkoi Eeva:

— Minä olen kutsunut tämän kokouksen kokoon, jotta olisimme tilaisuudessa katsomaan puutetta suoraan silmiin. Ensiksikin: montako päivää on vielä tässä kuussa? Kaksikymmentä kuusi. Niin, kolmekymmentä viimeistä päivää on aina kaikkein vaikeimmat, sen tiedämme me jokainen.

— Ranskan leipään riittää meidän kassamme kylläkin, sanoin minä, mutta hullumpaa on, että tässä kuussa on joulu, jolloinka ihmisille tavallisesti tulee niin hirveitä vaatimuksia. Ja katsokaas tytöt, minulla on Putte. Teillä ei sellaista ole.

Me kyllä haluaisimme, että meillä sellainen olisi, sanoivat he kaikki yhtä kyytiä ja minun täytyi hypätä ylös suutelemaan heitä.

— Me kyllä voimme pikkuisen säästää sitä varten jo etukäteen, sanoi Emmy. Minä olen monta kertaa jo ajatellut, että mitä sillä voilla tekee kun kerran on niin hyvää margariiniakin.

— Pellegriinan margariini on parasta, mutta osta kuitenkin aina Zenithin margariinia, sanoi Eeva hiukan väräjävällä äänellä. Eikö sinun mielestäsi meidän pitäisi ostaa myöskin leipää, joka on vanhentunutta.

— Sitähän me teemme joka päivä, mutta kun ei sitä saa, sillä päivällähän se jo loppuu kokonaan, vastasivat Magnhild ja Emmy.

— Ei, sanoin minä, ei semmoinen konsti käy päinsä, vaan meidän pitää keksiä jotain sivutuloja. Onkos kellään mitään ehdotuksia.

— Kyllähän Liitto on jo pitkät ajat takaperin neulonut hienoja pitsitöitä ja toimeen pannut pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva. Oikeastaan meidän olisi jo pitänyt alkaa se aikaisemmin, mutta hyvähän kun edes nyt sen teemme. Jos me tosiaankin olisimme huomanneet sen aikaisemmin, olisimme voineet jo huomisenkin päivän häväistä tekemällä työtä ja olisimme jo ehtineet pitkän matkaa eteenpäin.

Minä sanoin, että minä olen saanut Pohjoismaiselta Yhtiöltä merkkausta ja että voi saada muutakin ylimääräistä työtä konttorissa pariksi tunniksi iltapäivisin.

— Mutta minä tahtoisin neuloa oikeita todellisia joululahjoja, joita voisi lahjoittaa pois, sanoi Baby hieman häpeissään.

— Babyllä näyttää olevan huonoja taipumuksia, sanoi Eeva, mutta hänelle kyllä voi antaa anteeksi, sillä hän on niin äärettömän nuori.

— En suinkaan! — Baby nousi ylös loukkaantuneena.

— Hänellä on vain pikkuinen, keltainen, ruma, vanha — — —

— Vai niin, sanoimme me vakavina ja ymmärtäen asian ja Baby yhtäkkiä vaipui aivan lattialle, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain rakoa, mistä olisi päässyt lattian alle.

— Kas niin, sanoi Eeva, nyt on kokous loppunut. Sytytä lamppu Baby, sillä minun täytyy parsia käsineitäni.

— Eevan ei olisi ollenkaan tarvinnut olla hienotunteinen, sillä juuri samalla soitettiin eteisen kelloa.

Minä luulin, että se olisi ollut Putte ja syöksyin aukaisemaan.