Part 2

Kun olin syönyt päivälliseni, menin noutamaan Puttea, joka asuu Östermalmilla täysihoidossa erään leskirouvan luona yhdessä kolmen, neljän muun koulupojan kanssa. Kävin hänen tähtensä kahdessa eläväinkuvain teatterissa ja leipurissa ja menin sitten hänen kanssaan kotiin ja asetin hänet lukemaan läksyjään. Sitten taivalsin kotiin sateessa, väsyneenä, hameenliepeet märkinä. Juuri silloin kun kaikki ihmiset menivät teatteriin! Mutta minun täytyi käydä puodissa sunnuntaiostoksilla ja sitten kiivetä rappuja ylös.

Kotona oli aivan hiljaista. Vasta kun menin sisimmäiseen huoneeseen tulitikkuja hakemaan, huomasin, että jotain oli sohvalla. Kun menin lähelle ja raappasin tikulla valkeata, huomasin, että se oli Emmy, joka siinä makasi pitkää pituuttaan, aivan hengettömän näkösenä ja äänettömänä, eikä vastannut kysymyksiini. Minä aivan kauhistuin.

Hän on lopussa, ajattelin, ei varmaankaan voi enään koskaan hoitaa tointaan ja mitä me sitten hänelle teemme? Minä odotin ja odotin, mutta ketään ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja katselin kuinka tulta ilmestyi meidän linnamme jokaiseen ikkunaan, niin että talo lopuksi muistutti liituliimaa, joka meillä oli kotona ja johon me panimme kynttilän sisään, niin että joka aukosta loisti tuli. Vastapäätä olevassa kerroksessa paloi takkavalkea ja punertavalla verholla peitetty lamppu. Siellä istui vanha herra ja vanha rouva ja luultavasti lapsenlapsi pöydän ympärillä, jossa oli omenoita ja pähkinöitä. Oli aivan kuin olisi istunut teatterin pimeässä katsomossa ja seurannut valaistulla näyttämöllä tapahtuvaa toimintaa. Toimintaa kylläkään ei ollut paljon, mutta lämpö ja tunnelma tuntui yli pihan. Minun sydämeni kaipasi yhtäkkiä jotain, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa joskus toivoisin voivani saada lapsenlapsia.

Se oli hyvin tyhmästi minulta, mutta se johtui siitä, että heidän lamppunsa oli aivan sen kaltainen kuin meilläkin olisi pitänyt olla ja joka jokainen ilta olisi punertavalla valollaan katsellut meidän hiljaista, pyhää onneamme.

Kun olin päässyt sinne saakka, laskin esiripun ja ajattelin: tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on vapaus. Ja sydämeni pohjasta halveksin minä sitä, kuten naiselliset naiset tekevät silloin kun heillä on se vapaus.

Mutta tytöt tulivat, Jumalan kiitos, ja pyhä äänettömyys loppui.

— No missä se uskollinen on? (se olin minä). Lamppuihin tulta. Nyt vietetään sapatti-iltaa. Minä olen ostanut viidelläkymmenellä äyrillä kukkia Heinätorilta.

— Älkäähän nyt, sanoin minä. Emmy on kipeä. Hän makaa aivan liikkumattomana sohvalla ja minä olen turhaan koettanut saada häntä henkiin.

— Oh, et sinä tunne meidän tapojamme. Semmoisena hän on joka viikko. Ei se mitään muuta ole. Kyllä hänet vielä muutaman kerran voi käyntiin vetää. Hänellä on enemmän voimia uhrata Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten alttarille kuin sinä luuletkaan, vai mitä Emmy?

— Niin, jos kerran täytyy kestää, sanoi Emmy. Jos minulla olisi ollut eläke, olisin kuollut jo aikoja sitten.

— Emmy puhuu aina siitä, että täytyy, sanoi Baby. Minä puolestani odotan aina jotain hauskaa, joka vapauttaisi minut Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista. Jos minulla ei olisi sitä lohdutusta, niin minä menehtyisin.

— Minä odotan ainoastaan kuolemaa, vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

— Tule Baby, sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä varmaankin taas kolottaa. Ota Levertin mukaasi.

— Baby, sanoin minä, paljonkos sinulla on palkkaa?

— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

— Ja kauvankos sinä olet ollut yhtiössä?

— Tuskin vielä vuottakaan. Mutta älä puhu mitään palkankorotuksesta. Minä kerran keväällä pyysin, koska en voinut tulla toimeen kuudellakymmenelläviidellä.

— Noh?

— Niin, päällikkö sanoi vain, että neiti kai tietää, ettei tämä ole mikään armeliaisuuslaitos.

— Ja ne ottavatkin siihen mieluummin parempia tyttöjä, joiden papat ovat yhtiön palveluksessa ja jotka saavat kotoansa huoneen ja siivouksen ja kolme kertaa päivässä ruokaa.

— Ja tarkoitus kai on, sanoin minä, että niitten palkka riittää hajuvesiin ja hanskoihin ja makeisiin.

— Niin on kai tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby, sinä voit kylläkin kertoa siitä. Teidänhän pitäisi tehdä lakko uudeksi vuodeksi pitkin linjaa, jos ette saa korotusta. Eikö se ole komeata, Elisabet?

— Se kuulostaa niin omituiselta, sanoin minä. Eihän sivistyneitten tyttöjen tapana ole tehdä lakkoja.

— Ei, ei olekaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt onkin tullut toisenlaiset ajat kuin oli ennen.

Koko iltana emme puhuneet muusta kuin lakosta ja sen menestymismahdollisuuksista ja omasta asemastamme.

Eeva oli erittäin innostunut lakkosuunnitelmista ja oli vakuutettu sen menestymisestä. Baby oli vähemmän innostunut. Babyhän odottaa vain jotain hauskaa, jonka kautta pääsisi pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viis välittää kuinka hänen tovereittensa käy. Sillä semmoisia me olemme.

Tänä lauvantai-iltana ei tullut niin hauskaa kuin tavallisesti ja se oli Emmyn syy. Ainoastaan pikkusen tanssimme paitasillamme bostonia ennen sänkyyn menoa.

Mutta vastapäätä oleva punainen lamppu ei ollut vaikuttanut minuun hyvin. Minä en voinut nukkua, vaan monta tuntia kulutin itseäni ajattelemalla vanhoja, katkeria ajatuksia kaikista muista paitsi Pohjoistullinkadusta, konttorista, päälliköstä ja Remingtonkoneesta.

Mutta ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Aamuaurinko paistoi ikkunasta ja kellonsoitto kuului Vaasan kirkosta. Ja minä makasin puolinukuksissa, väsyneenä ja onnellisena, ikäänkuin olisin jostain tuskasta päässyt.

Yhtäkkiä kuulin minä Eevan sanovan:

— Se, joka on nuorin, saa nousta keittämään kahvia.

Ja Magnhild valitti:

— Ei suinkaan minun nyt tänään taas tarvitse nuorin olla. Minähän olin nuorin viime sunnuntaina.

Jonka johdosta minä tein teeskennellyn yrityksen nousta ylös, mutta Magnhild tiuskasi:

— Koetappas vain ja liehui yöpuvussaan oven sivuitse. Ja yöllisten synkkäin ajatusten jälkeen saada maata rauhassa ja kuulla kahvikuppien iloista kilinää kyökistä sekä tuntea juuri keitetyn kahvin hajua nenässään, se oli tosiaankin täydellinen, joskin vähän lapsellinen nautinto.

Heti sen jälkeen istuimme kuin neljä valkoista kyyhkyistä kahvitarjottimen ympärillä ja joimme itsellemme vatsakatarria ja ylistimme jumalia. Sellainen oli Liiton jumalanpalvelus. Kello puoli kaksitoista olimme puetut.

Heti sen jälkeen tulee pikku lemmikkini Putte ja tahtoo saada Peggin mukaansa Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myös omalle taholleen, mutta Baby, joka Jumala paratkoon on pyydetty pois illaksi, jää kotiin ja koettaa paikkailla silkkipuseroansa.

— Ja ajatteleppas, kertoo hän minulle kotiin tultuani, minulla on ollut täällä pikkuinen seikkailukin. Kun te olitte menneet, soi puhelin ja kysyttiin notarin äitiä. Ei ole kotona, vastasin minä ja silloin sanoo ääni, että hän on notari ja että hän on unohtanut avaimensa ja täytyy turvautua minun apuuni, päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varani ja heti sen jälkeen avasin hänelle oven. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti ja minusta tuntui se hyvin hullunkuriselta, koska hän on niin monta kertaa nähnyt minut aamunutussa ja kampaamattomana käytävässä. Hän kiitti kohteliaasti ja tiedätkös, hän on oikein rakastettava ja hauska eikä ollenkaan niin punssinpunainen kuin muut herrat.

— Ei, mutta hän on kalpea kenties jostain muusta syystä, luulen minä.

— Hän kysyi, enkö minä mene kävelemään niin kauniina sunnuntaiaamuna. Ja hän toivoi, että me menisimme joskus yhdessä.

— Onko tämä ensimäinen kerta kun joku herra huomaa, että sinä olet olemassa Baby, sanoin minä. Kuinka vanha sinä olet?

— Kahdeksantoista vuotta, Pegg, mutta minä olen koko ikäni asunut Halmstadissa.

Minä asetin käteni hänen kiharaisen päänsä päälle ja rukoilin hänen puolestaan pienen rukouksen.

4.

16 p:nä lokakuuta.

Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin kahdeksan korvilla, mutta kukaan ei ole vielä liikahtanutkaan. Kello tulee kymmentä minuuttia yli kahdeksan ja silloin alkaa kuulua ruikutusta Emmyn ja Babyn kamarista.

Maanantaiaamun murhenäytelmä alkaa. Huokaus seuraa toistaan. Toinen selittää, että hän on onneton, koska makaa näin kauvan, toinen taas, että hän on mieletön, mutta kuitenkaan ei kukaan liikuta itseään.

— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt, sanon minä ja olen yhdellä hyppäyksellä ylös sängystäni.

Toiset seuraavat esimerkkiä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Ja sama uudistuu joka päivä. Sama aikainen ja häiritsevä ylösnouseminen, samat valitukset, sama kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen nyt ollut täällä kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, kuin olisi tämmöistä jatkunut jo vuosikausia. Kunhan olen ollut täällä muutamia vuosia, tulen mahdollisesti ajattelemaan, että se tuntuu viikolta.

Luulen, että konttorissa olevilla herroilla ei ole oikeastaan henkilökohtaisesti mitään minua vastaan, mutta periaatteen vuoksi he eivät hyväksy minun läsnäoloani siellä. Päälliköllä itsellään ei ole luullakseni minkäänlaisia periaatteita naiskysymyksessä, ne sanotaan hänen omasta puolestaan ratkaisevan yksinkertaisesti ja järkevästi, mutta kahdella siellä olevalla nuorella juristilla on sen sijaan useampiakin. Tänään jouduimme aivan kauheaan riitaan päällikön syödessä aamiaista. Ja kävi niin kuinka aina käy, minut saatiin vaikenemaan, mutta ei vakuutetuksi.

Kysymys oli meidän naisten oikeudesta työskennellä, ja ajatelkaas, että vielä meidän päivinämme täytyy sellaisesta asiasta riidellä.

Molemmat nuoret herrat, he ovat sitä paitsi sangen nuoria, olivat jyrkästi sitä mieltä, että meillä naisilla ei ole mitään tekemistä työmarkkinoilla ja ettemme ole koskaan siellä aikaansaaneet muuta kuin harmia. Sen tähden myöskin avioliittojen lukumäärä vähenee. Me otamme suorastaan leivän miesten suusta.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä, sanoin minä. Lakatako työstä?

— Juuri niin.

— No menisikö se yhtä hyvin sitten ilman meitä?

— Paljoa paremmin.

— Jos me nyt kaikki yhtaikaa jättäisimme työmme, niin voisitteko te hoitaa sekä omat että meidän tehtävämme?

— Se olisi kylläkin helppo asia.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?

— Ei, kyllä teistä huoli pidettäisi.

— Kuka pitäisi? Tekö?

— Niin, onhan meillä kotimme — — Mutta minulla ei ole mitään kotia ja minä olen köyhä ja minulla on pikkuinen veli. Minun täytyy työskennellä ja ottaa vastaan sellaista työtä kuin voin saada. Jos te ajattelette minun kohtaloani, ovat teidän periaatteenne aivan tyhjiä ja järjettömiä.

Minä en itkenyt ollenkaan, vaikka olisin yhtä hyvin voinut senkin tehdä ja sitten tuli päällikkö.

Kun minä puin päällystakkia ylleni, mennäkseni päivälliselle, tuli varatuomari Thyrén minun tyköni ja sanoi:

— Minä olen pahoillani, jos te olette pahoillanne.

— Tosiaankin, sanoin minä, mutta ei teidän silti tarvitse päivällistänne turmella.

— Me sanoimme kai suurusta syödessä jotakin, joka loukkasi teitä.

— Jos te olisitte sanonut, että te sanoitte sen »jotakin» aikomuksella loukata minua, niin olisitte kai ollut enemmän oikeassa, vastasin minä ja käänsin hänelle selkäni. Minä olen totuttanut itseni olemaan välinpitämätön semmoisien suhteen, hyvästi.

Nyt hän ei aivan pian yrittäne uudestaan, toivon minä. Hän näyttää muuten kiltiltä pojalta, eikä hän siihen mitään voine, että hänellä on järjettömät ajatukset naisista, sillä kaikki miehet ajattelevat samalla tavalla. Minä olen tavannut yhden ainoan, joka ymmärsi minun ihmisarvoni, — eikä hänkään sitä tehnyt.

Baby on aina tullut keittokouluun yhdessä minun kanssani, mutta tänään jäi hän pois ja minun täytyi syödä yksin. Ruokakarjaa syötetään siellä pienten pöytäin ääressä, mutta siellä on niin ahdasta, että aina on muutamia nälkäisiä nautoja, jotka odottavat vuoroansa. Usein on siellä seuroja, mutta yhtä usein yksinäisiä, kuten minäkin ja kaikki me istumme ja koetamme tutkia toisiamme, odottaessamme peparuutilihaa. Siellä on nuoria ja vanhoja, mutta enimmäkseen kuitenkin naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minusta näyttävät he surullisen hullunkurisilta tulevaisuuskuvilta, nämä tyypit, jotka ovat vanhoja olematta arvokkaita, yhtä vastenmielisiä joko he sitten myhäilevät kalpeata tyytyväisyyshymyä, kun kaalikääreet pannaan heidän eteensä, tahi murisevat pikkumaisina ja tyytymättöminä vastakkaisessa tapauksessa. Kun minä tulen vanhaksi eikä minulla ole kotia eikä lapsia ympärilläni, tulen minä keittämään ruokani kamarini pesässä kotona ja käyn ulkona ainoastaan hämärässä. Mutta vanhoja ajatellessani tuli mieleeni mitä Putte sanoi eilen.

Kuules, Pegg, olisipas se mukavaa, jos sinä menisit pian naimisiin.

— Enkö minä sinun mielestäsi voisi vielä vähän odottaa, kysyin minä hämmästyneenä.

— Tuskin, Pegg, joudut muuten hyljättyjen listalle.

— Mistä sinä sellaista olet kuullut?

— No kun pojat sanoivat lauvantaina, kun sinä olit minun luonani. Mutta ne tuumas, ettei se ole sinun syysi, sillä ei ole niinkään helppo skaffata itselleen miestä, ellei ole messinkilintu.

— Mikä? mitä sinä sanoit?

— Semmoinen likka, jolla on paljon plootuja, etkö sinä ymmärrä?

— Putte, Putte, lapsilta pitää hullujen totuuden kuuleman.

Minä luulen Liiton ymmärtävän, että minulla on alussa ollut hiukan vaikeuksia, kuten Eeva sen ennustikin. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat kaikki niin ystävällisiä. Eilen illalla kun minä tulin kotiin, istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja piti spriikeittiötä silmällä. Hän oli kahvinkeittohommissa ja minä luulen, että se tapahtui minun vuokseni. Täällä on kommunismi toteutettu käytännössä. Kaikki, mikä on minun, kuuluu Liitolle, ja päin vastoin. Ja jos jollakulla on sattumalta rahaa, auttaa hän ilolla toisia, joilla sitä ei ole. Ja enimmäkseen niillä ei ole. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.

— Puhutaanpas pikkuisen pahaa lähimmäisistämme, sanoi Eeva, kun kahvi oli valmis.

— Ei, sanoin minä, puhutaan mieluummin päälliköistämme. Kuinkas sinun päällikkösi kanssa on, Eeva? Eikös hän ole — —?

— Rakastunut minuun? On kyllä. Se on minun kaikkien päälliköitteni omituisuus. Minä olen ollut kaikenlaisissa konttoreissa, mutta miltei joka paikassa on joku tahtonut suudella minua niskaan. Sitten menin minä tänne hautaustoimistoon, sillä minä luulin, että kuoleman alituinen läsnäolo... mutta tämä on kuitenkin kaikista hulluin.

— Ja kun minä muistan missä kaikessa minä olen ollut ja sitten ajattelen vanhaa pappaani, joka ei viime kesänä Linköpingissä antanut minun mennä vakaantuneen nuoruuden ystäväni kanssa kahden kirkkokonserttiin — esitettiin Händelin Largo, sinä ymmärrät, j.n.e. — niin, katsohan, minun täytyy sekä nauraa että itkeä. Ja kun me sitten söimme illallista kaupungin automaatissa, voileipiä ja maitoa — piti hän sen johdosta minulle siveellisyyskysymyksestä esitelmän, joka olisi riittänyt vaikka lentokirjaseksi. Pappa raukka, jospa sinä vain aavistaisit!

— Eikös hän käy koskaan täällä, kysyin minä.

— Kyllä hän oli kerran viime keväänä. Hän kävi minun päällikköni luona tiedustelemassa »kuinka minun tyttäreni käyttäytyy» ja pyytämässä että se äijän rahjus pitäisi »isällistä huolta» minusta.

Ja päällikköni piti itsensä vakavana ja sanoi, että pappa voi olla vakuutettu siitä, että hän tuntee velvollisuutensa työssään olevia nuoria tyttöjä kohtaan.

— Mutta seuraajana päivänä tuli minulle taas uusi ja mieluisa tilaisuus kivauttaa häntä korvalle käytävässä. Mutta kuinka sinä panet naamasi niin maalaiseksi, Elisabet. Odota vaan, kyllä sinäkin saat sitä vielä kokea. Sinähän olet Liiton kaunotar.

Sitte hän sieppasi harmonikan ja lauloi että kaikui paikat:

»Velkoja on meillä, velkoja on meillä, Viattomuut' ei kelläkään.»

— No mutta Eeva, sanoi Emmy ankarasti.

— Oh, oh, sanoi Eeva, minä unohdin sinut kokonaan.

— Entäs Babyn, sanoin minä koetteeksi.

— Etkö sinä ole nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän vastaan. Hän tuli kotiin puolen tuntia takaperin ja meni kyökkiin ja minä olen vallan varma, että hän kaikessa hiljaisuudessa koettaa ruokota kengistään ja hameistaan enintä kuraa. Se tapahtui hänelle vasta ensi kerran eilen ja hän oli aivan sen näköinen kuin se saven kappale, josta meidän herramme loi Aatamin. Sanoppas, minkä tähden rakastavat parit aina menevät semmoisia teitä, joilla kura menee yli kalossien.

— Notariko se on? kysyin minä.

— Niin, ja Eläintarhakävelyt.

Eeva oli tosiaankin oikeassa siinä, että pian saisin kokea jotain uutta.

Mutta voiko siitä tulla jotain muuta kuin vanha juttu uudella nimellä?

5.

20 p:nä lokakuuta.

Baby täytti eilen vuotensa, ja vaikka se tapahtuikin hyvin sopimattomaan aikaan, juuri kuukauden lopussa, oli hän kuitenkin kutsunut puolisen tusinaa parhaita ystäviään luoksemme kahville, ja Liitto oli hassannut sateenvarjollisen punaisia kukkia ja minä kirjoittanut runon, jossa tuskallisesti koetin hakea rimmiä notarille.

Mutta Babyllä oli koko päivän ruusu tukassa ja onnellinen katse silmissä ja molemmat olivat notarin ansioita.

Meillä oli aika työ saada kaikki järjestykseen. Baby ja minä hotkasimme pari lihapullaa Vaasa-automaatissa, sitten kiersimme leipuripuoteja ja hedelmäkauppoja, jonka jälkeen syöksyimme rappuja ylös kotia päin. Puolivälissä tuli meitä vastaan Eeva, joka oli päässyt konttoristaan tavallista aikaisemmin. Kädessään oli hänellä kaksi suurta pilleripurkkia, joissa kummassakin oli ollut 500 Blaudin rautapilleriä ja hän selitti menevänsä ostamaan kermaa. Mutta hän vakuutti huuhdelleensa kummankin purkin kuumalla vedellä.

Kun me tulimme ylös, kompastuimme me Emmyyn, joka pesi eteisen lattiaa, rillit päässä. Eeva oli jo pannut kukat veteen ja me katoimme pöydän niin hienosti kuin suinkin osasimme, vaikkakin itse saimme juoda kukkavaaseista eikä kaikkia vieraita varten ollut teelusikoita. Leipäkorina oli ylösalasin käännetty lampun kuuppa, johon oli pantu servietti, mutta, kuten Eeva sanoi, ottakoot vieraat lusikoita mukaansa. Ja jos tätä kutsuu mustalaiselämäksi, niin muuttuu kaikki heti hienommaksi kuin kristalli.

Kaikessa hiljaisuudessa olin minä ollut hieman levoton Babyn juhlan tähden, sillä puolen tusinaa naisia ei ole minusta mikään hauska seura. Mutta se meni paremmin kuin minä luulinkaan. He tulivat tietystikin kuten Jumalan ilma kaikki kuusi yhtaikaa ja ympäröivät Babyn, mutta he olivat mukavia ja yksinkertaisia ja iloisia ja ainoastaan kaksi heistä teki rouvasihmisen vaikutuksen. Pari kertaa minun tosin täytyi poistua lepoittamaan korviani, mutta ylimalkaan kaikki meni erinomaisesti.

Baby oli nätti emäntä, kauniine tukkineen ja pehmeine, punaisine poskineen ja hänen valkoinen esiliinansa teki hänet oikein kodikkaaksi. Ja kaikki sanoivat:

— Sinun pitäisi olla naimisissa, Baby, sinä sopisit siihen paljoa paremmin kuin konttoriin.

— Kylläkin, mutta luuletteko te sitten, että minä saan sen, jonka minä tahdon? kysyi Baby, ikäänkuin kaikki olisivat voineet nähdä notarin aikomukset ja tulevaisuuden.

— Ei, Baby, sanoin minä, ei sitä koskaan saa, jota tahtoo, mutta kenties voi saada sen, jota joku toinen haluaa ja se on yhtä hyvä, kenties parempikin.

— Tästä siirtyi keskustelu aivan huomaamatta konttoriherroihin ja minun täytyi hetkeksi aikaa mennä kyökkiin pesemään astioita.

Sinne tuli minun luokseni eräs Babyn vieraista, vanhin heistä, laiha ja suonikas, joka oli kutsuttu mukaan sen tähden, että hän vanhoilla päivillään oli tullut humoristiseksi.

— Hän harrastaa enimmän yhteiskunnallisia asioita, kuin kukaan muu meistä, oli Baby minulle selittänyt, ja toruu meitä aina siitä, ettei meillä ole yleisiä harrastuksia. Hän sanoo, että meidän täytyy kypsyttää itsemme yleistä äänioikeutta varten, mutta hän ei myös koskaan ole ollut nuori eikä semmoista (semmoisella tarkoittaa Baby rakastelemista). Baby luulee, että yhteiskunnalliset harrastukset tulevat iän mukana ja minä vastaan, että se olisi hyvä, jos asianlaita niin olisi, sillä silloin olisi myöskin Babystä jotain toivoa. — Ei, minä olen ajatellut mennä naimisiin, — ja se on hänen mielestään johdonmukaista, niinkuin se kyllä onkin.

— Ei suinkaan neitikään pidä siitä roskasta, mitä ne tuolla sisällä puhuvat, sanoi humoristinen minulle.

— Ehkä en, vastasin minä, mutta jos te olisitte ystävällinen ja auttaisitte minua astioitten kuivaamisessa, olisin teille kiitollinen. Jättäisimme heidät vähäksi aikaa oman onnensa nojaan.

— Joukkoja ei voi suinkaan jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä täytyy opettaa. Kai ne on teille jo sanonut, että minä olen sen tähden yhteiskunnallisiin asioihin innostunut, koska en ole rakkausasioissa menestynyt. Tiedätte kai, että se olen minä, joka järjestän lakkoa uudeksi vuodeksi. Voitteko te millään pelillä aikaansaada musikaalista meteliä?

— Kyllä, harmonikalla.

— No ettekö te suostuisi vetämään sillä jotain pientä laulua, että minä saisin puhua heille muutaman sanan, se sopisi niin hyvin tässä pienessä, valitussa ja luotettavassa seurassa.

Minä suostuin siihen. Me pakotimme heidät vaikenemaan »Työväen marssilla», jonka jälkeen humoristinen nousi tuolille ja puhui:

— Niin, pikku likat, täällä te nyt istutte ja lörpöttelette kasööreistä ja insinööreistä.

Joku kuiskasi pilkallisesti: Pihlajanmarjoja!

— Ovat kyllä happamia, ovat! keskeytti hän kuivasti. Minä olen kyllä niitä maistanut. — Mutta te ette tahdo ajatella vakavasti asemanne parantamista muulla kuin avioliitolla ja muilla semmoisilla arpajaisilla. Teillä ei ole ensinkään yhteiskunnallista tunnetta. Ei, eikä mitään oman arvon tuntoa. Teitä ei liikuta ollenkaan meitä kohtaan harjoitettu vääryys. Me kun saamme noin puolen palkkaa samasta työstä, ei, ei samasta, sillä me ehdimme, jumalauta, me ehdimme enemmän. (Lörpöttelet! Ajatteleppas kasööri Svenssonia, tosiaankin Svensson j.n.e.). Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (lyö nyrkkiä pöytään) ja se on oikein teille, että se on niin kuin se on. Mutta kuitenkaan en voi olla koettamatta panna hiukan järkeä teihin. Uutena vuonna tulemme kaikki koettamaan saada palkkamme korotetuksi kahteensataan kruunuun kuukaudessa ja työaika pitää olla yhtä tuntia lyhempi. (Sinä olet hullu! Luuletkos tosiaankin? Tirehtööri ajaa meidät ulos — —.) Vai ei käy, sanotte te, vai ei hyväksy? No tietysti silloin me teemme lakon. (Mutta millä me sitten elämme? Säästöillämmekö?) niin, jatkoi hän, mistään huolimatta, — vaikkapa säästöillämmekin ja sitte me käännymme kaikkien naispuolisten konttoristien puoleen ja pyydämme heidän apuansa. Kyllä se menee, jos olemme yksimielisiä. Mutta kukaan ei saa ruveta petturiksi.

Ja hän astui alas tuolilta.

Mutta nyt olimme me muut päässeet vauhtiin ja viitisen minuutin kuluttua oli lakkoliitto perustettu, jossa oli puheenjohtajana tuo humoristinen ja jokainen maksoi viiden kruunun lakkokassaan. Kun tuli Emmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja tahtoi ajatella asiaa.

— Minun mielestäni meidän on nyt hyvä olla, mutisi hän. Sitä paitsi en minä jaksaisi oikein olla mukana. Tehän puhuitte kaikki yhtaikaa. Ja sitä paitsi eihän tässä enään ole paljoa jälellä.

Heti sen jälkeen menivät he pois ja me huomasimme olevamme lopen väsyneitä. Mutta koko illan me kuitenkin kiljuimme toisillemme, ikäänkuin me olisimme olleet Niagaran putouksen ääressä.

6.

Baby ja minä olimme ulkona illalla. Oikeastaan ei Baby aikonut mennä minun kanssani ulos, mutta notarilla oli yövuoro. Kaupunki oli peittynyt historialliseen marraskuun sumuun tänään niinkuin eilenkin. Ei se ollut sellaista tavallista tiheätä, sitkeätä, läpipääsemätöntä sumua, joka tekee kadulla vaeltamisen seikkailuksi, vaan sumu oli vanhaa, velttoa, itkunsekaista, jossa ainakin minä olen heikommalla puolella. Kosteus kaduilla tunkee naisellisen pehmeästi ja hyväilevästi kengän ruojuja myöten, kääriytyy hameen helmoihin ja vielä ylemmäs ja sitä tulee niin väsyneeksi ja kyllästyneeksi — ellei ole rakastunut niinkuin Baby, kuten ymmärrätte.

Baby on ihastuttava, mutta sitä hän ei itse huomaa. Illalla kävelemme me kaikki muut väärinä, väsyneinä ja kiharat suoristuneina, mutta hän on illallakin yhtä kiharainen ja reipas kuin aamulla.