Part 9

Kaikkein vaikeinta se oli Liisalle. Ei hän tahtonut ymmärtää, mitä tehdä. Hän oli aina tottunut näkemään äidin samalla paikalla keinutuolissa sukan kudelma käsissään ja helmassaan eriväriset sekä -kokoiset lankakerät, jotka olivat aina joskus sekaantuneet. Hän muisti, kuinka äiti oli aina silloin kysynyt kerää näyttäessään: minkä värinen tuo on? ja kun hän oli sanonut, oli äiti leikkisästi lisännyt: tosiaankin, miten minä noin huonosti katsoin.

Aluksi ei hän tahtonut osata uskoa äitiä poissaolevaksi. Usein hän vilkaisi koneensa luota keinutuoliin nähdäkseen, mitä siellä äiti tekee, tai puhui hän hänelle jotakin...

Herranen aika, kuinka se kummasti puristi sydäntä, kun puheluun ei tullut vastausta ja tuoli oli tyhjä!

Hän unehutti isoksi aikaa työnsäkin. Tuntui kaikki niin epämääräiseltä hapuilemiselta, elämä tarkoituksettomalta.

Kun äiti oli vielä elossa, tiesi hän ahertavansa hänen tähtensä, ja se tuotti hänelle iloa ja viihdytystä. Äitiä oli monessa suhteessa vaalittava kuin pientä lasta, huolehdittava hänen puolestaan kaikista ulkonaisista asioista, hoidettava kuin heikkoa ja turvatonta, jollainen hän todella olikin.

Nyt oli hän poissa. Mitä nyt tehdä? Tuntui niin vähäiseltä ahertaa oman toimeentulonsa takia.

Äidin kuolema oli vapauttanut Juhon tosin mieluisasta velvollisuudesta ja oli hän vihdoinkin, monivuotisen odotuksen perästä, voinut mennä naimisiin Katrin kanssa.

Siitä oli kulunut jo melkein vuosi, ja he asuivat nyt Juhon kotitalossa kamarissa ja keittiössä. Työssä oli Juho Osakeyhtiö Valimossa niin kuin ennenkin.

Mutta entistä oli heillä kummallakin halu maalle. He olivat kuljeskelleet läheisellä maaseudulla katselemassa mökin paikkaa itselleen. Ensi aikoina saattaisi Juho käydä tehtaassa työssä. Ehkäpä sitten joskus voisi päästä siitä ikeestä vapaaksi...

Mitäpä olikaan tämä ensi vuosi kuin iloisen odotuksen ja suunnittelujen aikaa. Eivät he olleet osanneet kuvitellakaan, mitä uutta yhteiselämä mukanansa toisi...

Eräänä marraskuun iltapäivänä askarteli Katri pienessä kodissaan. Harmaata ja alastonta oli jo luonnossa kadun toisella puolella. Puut olivat luoneet päältään kesäpukunsa, joka kellastuneena ja mustuneena ajelehti maassa tuulen kuljetettavana. Taivaan rannalla rakousi vuoroin pouta, vuoroin peittyi pilveen iltapäivän aurinko. Valot ja varjot muuttelivat luonnossa rauhattomina.

Äsken oli Juho lähtenyt päivälliseltä työhön jälleen.

Katri oli tehnyt pienet askareensa ja istui käsitöittensä ääressä. Ei hän ollut vielä Juhollekaan näyttänyt, mitä nyt juuri oli tekeillä. Hänellä oli omia salaisuuksiaan, joista ei kukaan tiennyt -- niin hän ainakin uskoi...

Kasvoja kirkasti onnellinen hymy hänen levittäessään eteensä pieniä vaatteita, joiden saumoihin ja poimuihin hän oli jo kätkenyt tuhansia toiveita ja unelmia...

Vallitsi ympärillä hiiskumaton hiljaisuus. Etäällä kedolla liikkuivat rautatievaunut äänettömästi. Mutta ei pysähtynyt Katrin katse mihinkään erikoisesti. Kokonaan toisaalla olivat kiinnekohdat.

Hän ummisti onnellisena silmänsä ja pysäytti työnsä. Hetkeksi unehtui kaikki. Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään. Hän puristi kätensä ristiin ja painoi pikku vaatteita sydäntään vasten...

Oi, kuinka suureen tehtävään hän oli kutsuttu tässä maailmassa! Kestäisikö hän?

Mutta vain silmänräpäyksen tämä kysymys piti häntä vallassaan. Jo toisessa hän tunsi kasvavansa, saavansa voimaa ja rohkeutta. Olihan hän terve ja reipas ja niin onnellinen, niin onnellinen... Ehkä kaikki kävisi hyvin.

Mutta vaikka hän näin tunsikin itsensä reippaaksi ja rohkeaksi, kaipasi hän kuitenkin tukea, ystävää, joka ymmärtäisi. Tuntui toiselta puolen kuin hän olisi vain yksin... niin kuin ei kukaan voisi millään tavalla ottaa osaa...

Saattoiko todellakin olla niin? Eikö Juhokaan? Kyllä hän sentään, hän ainoastaan! Olihan asia hänenkin. Ja kaikessahan oli Juho osottanut hellää huolenpitoa ja suurta ystävyyttä!

Mitä tulisikaan, ellei häntä olisi.

Hän oikein säikähti ajatusta, joka tällä hetkellä vaivasi hänen mielensä: jos tapahtuisi joku onnettomuus, jossa Juho kuolisi. Tuollaiset ajatukset olivat joskus ennenkin tulleet, kun hän oli oikein onnelliseksi tuntenut itsensä. Nyt tulivat taasen. Hän ei saanut mielestään pois kauheita koneita, joita hän oli nähnyt käydessään Juhon luona tehtaassa. Oi kauheata, jos hän jollakin tavalla sortuisi kamaliin pyöriin tai hihnoihin!

Hänet valtaa tuska, niin että täytyy nousta ylös, poistaakseen kauhun kuvia mielestään. -- Miksi ne nyt juuri tulivat? Voisiko kohtalo todellakin muodostua niin ankaraksi? Veisikö häneltä tuen ja turvan silloin juuri kun sitä kipeimmin kaipaa? Täytyisikö Juhon elämänsä onnellisimmassa käänteessä kuolla...

Ei, ei! -- Kuolla! -- Ajatteliko hän todellakin Juhon kuolemaa? Pois sellaiset ajatukset! Uusi ihmeellinen elämähän oli juuri alkanut.

Kuinka monta oli tässä maailmassa, jotka juuri tällaisessa tilassa ollen olivat saaneet jäädä yksin. Niitä oli hänenkin työtoveriensa joukossa, poloisia, jotka olivat saaneet taistella taistelunsa, kestää tai katketa, olla hyljättynä, joutua turvattomaksi. Pitikö hänenkin joutua yksin...

Kyyneleet kohoavat silmiin. Tuntuu niin kuin joku raskas taakka laskeutuisi hänen päällensä ja sydäntä viiltelee...

Liisa sattui juuri silloin tulemaan ja aivan säikähti. Mitä Katri nyt sellaista oli ruvennut hourimaan. Nyt ei saanut sellaisia ajatella ollenkaan. Mitä syytä siihen oli? Kyllä kai Juho siellä tulee toimeen niin kuin ennenkin. Kullakinhan meillä on omat suojelijamme. Ja meidänhän pitäisi muistaa, että olemme täällä Herran kädessä. Minkä hän osaksemme sallii, on meidän siihen alistuttava. Eihän ollut mitään syytä ajatella minkään onnettomuuden kohtaavan. Mutta jos sellainenkin tapahtuisi, eihän kuitenkaan olisi antauduttava toivottomaksi. Sillä eihän Jumala laske meille suurempaa taakkaa kuin kantaa voimme.

Katrin kuvittelut onnettomuudesta vähän hälvenivät Liisan tultua, mutta miksi kuitenkin mieli jäi rauhattomaksi? Kesken kaiken hän kuitenkin huomasi olevansa niissä ajatuksissa jälleen...

Tehtaassa, sorvinsa ääressä työskenteli Juho. Työtoverit olivat tässä joku aika taaksepäin sanoneet keskenään:

"Näkee sen, että Haapala on rakastunut korviaan myöten."

Nyt olivat ukkomiehet iskeneet silmää toisilleen näinä viime päivinä ja lyöneet olalle sekä sanoneet:

"Noo, Haapala, eikö sitä jo ala kuulua, poikako se on vai tyttö?"

Tiesiväthän ne, vanhat kokeneet, jo yhtä ja toista niistä asioista.

Mutta ei hän nyt oikein kehdannut mennä suorastaan kyselemään. Sehän olisi ollut lapsellista. Pitihän sitä paitsi olla jotakin heidän molempain yhteistä, josta ei koko maailma tietäisi.

Eikä hän vastannut heille juuri mitään, myhäilihän vaan.

Mutta työnsä ääressä hän oli kuin toinen mies.

Hän oli jo vuosikausia tehnyt samoja töitä. Hänen sorvistaan oli putoillut satoja tuhansia renkaita koneen vieressä olevaan laatikkoon, ja kuinka monta sataa tuhatta vielä putoaisikaan. Niitä kannettiin valimosta yhä vain, aivan säännöllisesti.

Hän oli jolloinkin kuullut, mihin niitä käytettiin, mutta pitkään aikaan ei hän ollut siitä enää välittänyt.

Ajatukset eivät olleet enää vuosikausiin olleet kiinni metallin kiinnittämisessä sorviin, ei torvien paikalleen asettamisessa, eikä koneen käynnissä. Kaikkeen hän oli jo tottunut. Kädet tekivät itsestään.

Jos joku ääni, mikä ei kuulunut asiaan, ilmestyi koneeseen, erotti hän sen kohta, löysi vian ja korjasi.

Ja jälleen kiljui terä pyörivässä metallissa, lastut sinkoilivat, ja peltisuojus, jonka hän oli kiinnittänyt sorvipenkkiin aivan lähelle terää, esti ne pirisemästä ympärille ja johdatti ne sorvin alla olevaan laatikkoon, josta valurin oppilas kävi ne keräämässä uudestaan sulatettavaksi.

Hänestä oli vuosien kuluessa tullut itsestäänkin kone, työhönsä nähden ajatukseton ja tahdoton. Vuodesta vuoteen oli hän tehnyt samoja liikkeitä yhtä mittaa... Milloin hän nykäisi erikoisella vivulla hihnapyörän pois vapaalta rattaalta ja sorvi alkoi käydä, alkoi samalla hetkellä molemminkäsinen terän kuljettaminen, katsominen nyt tältä, jonkun sekunnin kuluttua tuolta puolelta, vieläpä aivan määrätyssä kohdassa silmiensä suojeleminen räiskyviltä, kuumuudesta sinisiltä lastuilta juuri silloin vapaaksi päässeellä kädellä.

Niin kuin hihnan metallinen liitekohta säännöllisten aikajaksojen kuluttua kalahti ylhäällä katonrajassa olevassa johtoakselin pyörässä ja kohta sen jälkeen sorvin pyörästössä, taasen katossa, pyörästössä ja monet muut liikkeet toistuivat säännöllisesti -- niin hänenkin jo aivan itsekseen totuttuun tapaan, ilman vähintäkään mielenkiintoa.

Mutta nyt ne tuntuivat kuin uusilta. Kaikki oli muuttunut, kun hän itsekin oli.

Tänä aamuna oli hän tarkastanut huolellisesti koneensa, voidellut jokaisen laakerin ja pitkästä aikaa kiintynyt katselemaan, kuinka hienoa työtä useissa osissa sentään oli. Oli suuri erotus tämän ja vanhempien sorvien välillä.

Mutta aamupäivällä oli katkennut terä. Sepä nyt -- niin kuin noita ei olisi jo vuosien kuluessa oppinut karkaisemaan.

Vielä samalla rupeamalla oli irtautunut vetohihnan liite.

Eikä kaksi kolmannelta: johtoakselissa eivät olleet asiat oikein. Täytyi kiivetä sinne ylös katsomaan.

Juho haki tikapuut ja lähti kiipeämään.

Mutta kesken kaiken tuli niin kovin vaikea olla. Mitä tämä nyt oli? Pyörryttikö, vai mikä tässä vaivasi? Hän pysähtyi ja katsoi alas.

Eihän siellä mitään ollut. Viilaajat nyökkäilivät penkkipuristimiensa ääressä. Tuolla vedettiin juuri väkipyörillä koottavan koneen sylinteriä paikalleen.

Hän nousi ylemmäksi ja koetti saada selkoa viasta.

"Eihän siellä liene vain kiila irtautunut", arveli joku alhaalla olevista sorvareista.

"Sitäpä minä epäilen. Näyttäisi niin kuin pyörä olisi vähän kulkeutunut akselilla. Mutta ei tästä sovi oikein näkemään", sanoi Juho ylhäältä.

Katonrajassa leijaili rasvan ja lian katku, jota kiivaasti pyörivät pyörät ja hartsista narisevat hihnat kuljettivat ristiin rastiin.

"Varo, varo takanasi olevaa remmiä!" huudettiin alhaalta.

Saipa tosiaankin olla varovainen. Aivan lähellä kiiti pelottavana toiselle johtoakselille johtava kuusituumainen hihna, joka melkein koski puseron selkään. Pyörien käsivarret risteilivät uhkaavina.

"Eihän vaan ole mitään repeytymää vaatteissasi?" kysyi joku alhaalta.

"Ei ole. Mutta tukekaapa vähän, niin minä kurkotan tuonne toiselle puolelle!"

Siinä asennossa ollessaan horjahti hän ja oli vähällä tarttua kiitävään hihnaan. Kuitenkin hän samalla silmänräpäyksellä käsitti vaaran ja tarttui tikapuihin. Niiden yläpää luiskahti pyörää kohti.

Juho pysyi vielä kylmäverisenä. Hän oli kaikesta huolimatta saanut korjatuksi asentoaan ja yritti kädellään pyörän keskiosasta ponnistaen saada tikapuut kohdalleen.

Tuskin kahta sekuntia oli vielä kulunut siitä kun hän yritti pudota. Alhaalla olevat olivat huomanneet asian kehityksen.

"Voi hele...!" kirkaisi joku. "Katkase virta! -- Herra Jumala! -- Pysäytä moottori!"

Siinä silmänräpäyksessä on se tehty. Samassa hetkessä on myöskin jokainen sorvin terä kiinni metallissa, miehet sorvinsa vetohihnassa painamassa.

Oli sittenkin käynyt onnettomasti. Pyörän lyönnistä sälöytynyt kiila oli tarttunut Juhon vaatteisiin. Samassa oli hiha halki olkapäätä myöten. Juho koetti riuhtaista puseroa auki, kiskaista hihansuunappia irti, mutta sortui pois tikapuilta. Kuitenkaan ei hän pudonnut alas asti, vaan jäi nopeasti akselin ympäri kiertyvien vaatteiden varaan.

Hän kuulee toverien kirkaisun, näkee kuinka hän huimaa vauhtia nousee yhä ylemmäksi. Nyt jo pyörän käsivarret ovat ihan silmien edessä... nyt hän on kiinni akselissa... kiertyy mukana... tuntuu tuskaa käsivarressa... jalat lyövät kattoon... tikapuihin... kattoon... tikapuihin... Enempää hän ei tajua...

Syntyy hälinää alhaalla. Kuuluu kirouksia, siunaamisia. Toiset juoksevat oravina ylös.

"Vieläkö elää? Kuoliko?" kyselee kauhistunut joukko.

Mykkä on jokainen kone. Ei heilu yksikään vasara. Vaimentunut on työn melu joka osastolla. Mutta sorvin luona häärivät miehet nopeasti. Useita tikapuita on jo ylhäällä, telineet kunnossa. Jo ovat vaatteet viilletyt auki, ja toveriensa käsivarsilla laskeutuu Juho alas.

"Onko kuollut?" kyselee joukko yhä kiihtyneenä.

"Ei ole", tietävät jo lähellä olevat. "Mutta ruhjoutunut on."

Pöydälle ilmestyy verilätäkkö, joka virtaa alas lattian likaan, sorvilastujen sekaan.

Pian saapui paikalle tehtaan lääkäri. Toinen käsi oli katkennut kahdesta kohti. Päässä oli ruhjevamma. Tuskin muuta sentään oli tapahtunut...

Juho kannettiin sairaalaan, ja koneet jälleen alkoivat käymään. Mutta harva tarttui työhön enää sinä päivänä. Toiset olivat katkeroittuneita, toiset äänettömiä. Mielistä ei helposti haihtunut kauhun kuva, ja tämä päivä saattoi antaa enempi ajattelemisen aihetta kuin monet muut yhteensä.

IX.

Kova koettelemuksien aika oli nuorella parilla edessä: talvi tulossa, mies käsipoikkeinna, vaimo huonokuntoisena, sairaskassan apuraha vähäinen.

Ei tahtonut jaksaa paljoa eteensä suunnitella.

Kovin oli Katriin koskenut kamala tieto. Vähällä oli hänkin joutua vuoteen omaksi, ja kätilö jo pelkäsi pahinta. Mutta kesken tuskan ja ahdistuksen oli kuitenkin rohkeus kasvanut: olihan hän sentään vielä terve. Ehkäpä löytyisi jotakin työtä, jossa saattaisi ansaita. Sama se mitä olisi.

Vaikka hän toiselta puolen oli ihan suruun murtumaisillaan, piti häntä pystyssä velvollisuudentunto perhettä kohtaan. Nyt täytyi vaan toimia ja toivoa aikaa parempaa.

Mutta lamautumisen tunne kaatui kohti toisinaan melkein ylivoimaisena. Synkät arvelut kävivät painajaisina kiinni: mitähän jos Juho tulisi kokonaan työhön kykenemättömäksi?

Ei se voinut olla mahdollista! Eihän kättä ollut tarvinnut edes katkaistakaan. Tietysti siitä toivottiin vielä ehyttä. On kuitenkin ollut kuumetta. Jos ei kestäisi. -- Juhoko ei kestäisi!

Mutta vaikka hän kuin koetti reipastua, tunkeusivat kyyneleet silmiin. Jo sukeltausi esiin synkkä kuva: Juho ruumiina, hän orvon lapsen kanssa arkun ääressä...

Lapsen! Poloisen!

Jälleen hän kuitenkin tuntee rohkeutensa kasvavan, kun suuri elämäntehtävä avautuu hänen eteensä.

Sekavin tuntein hän työskentelee iltapäivään saakka ja lähtee iltavastaanotolle sairaalaan.

"Eivät toki ole asiat huonoimmin", lohdutteli Juho. "Rohkeutta vaan, Katriseni! Kyllä tästä pian noustaan."

Ja Juho koettaa Katrin mielen kääntää muualle kertomalla, mitä täällä on hänelle nyt tehty tänä päivänä, kuinka on lastoitettu, miten on kääritty ja nyt vaan annetaan rauhassa parantua kiinni.

"Vielä sillä omalla mökillä kuokan ja lapion vartta puristetaan."

"Kaikkea sinä haaveilet! Kyllähän se on mahdotonta."

"Elähän ole epätoivoinen, kun en minäkään ole. Minä tässä olen joutilaana ollessani suuria suunnitelmia laatinut. Saatpahan nähdä, että pian meillä Kesälässä oma tupa pohottaa. Minä jo sitä koivikkoa pidän aivan kuin omanani."

Juhon tekee mieli kysyä, miten kotona nyt jaksetaan, onko siellä mitään elämisen keinoa, mutta ei raski, kun näkee Katrin vähän tyyntyneen hänen suunnitelmistaan.

Ja kun Katri on mennyt, koettaa hän kuvitellen seurata hänen toimiaan, unehuttaa kaikki ympärillä ja niin voimakkaasti kuin suinkin vaikuttaa, että Katri tuntisi hänen näkymättömän läsnäolonsa.

Juho todellakin aivan uskoo, että hän taitaa valaa voimaa ja rohkeutta Katrin mieleen. Hän koettaa oikein haihduttaa pois kaikki ikävät kuvittelut mielestään ja rohkaista itseään ajatuksella, kuinka kaikki saattaisi olla paljoa huonommin. Silloin näyttääkin tulevaisuus valoisammalta, ja tuon mielialansa hän tahtoo säilyttää kaikin mokomin.

Ystävät koettivat tehdä Katrin oloa huokeammaksi. He kävivät usein hänen luonansa ja toivat aina jotakin lahjaa tullessaan sekä auttoivat häntä taloustoimissa, jotka olivat jääneet takapajulle nyt kun hän oli koettanut käydä työssäkin.

Teki niin hyvää, kun Annakin kävi. Oli aivan kuin paljon ikävää ja mieltä raskauttavaa olisi korjautunut entiselle sopusointuisemmalle tolalle.

Aivan siinä mieleen johtui kotimökki ja ahertelut siellä.

Olisipa ollut äiti elossa vielä, niin hätäkö tässä olisi ottaa huonokuntoisuudenkaan päiviä vastaan. Katsoisi lasta, jonka hän voisi luottaen hänelle heittää.

Katri oli toki siksi ymmärtäväinen vaimo, ettei hän heittäytynyt yksistään sairasmaksujen varaan, vaan koetti ansaita siihen lisäksi nyt kun vielä jotenkuten kykeni. Ei se kuitenkaan helppoa ollut. Se kävi päivä päivältä yhä raskaammaksi, sillä synnyttämisen ajat lähenivät.

Työtä hänellä kuitenkin oli. Liisa oli puhunut Katrista muutamille rouville, joita hän tunsi, ja hän pääsi heille työhön. Näin pyhien lähestyessä oli kiirettä kaikkialla. Huoneita oli puhdistettava ja siivoojanaisista oli kova kysyntä. Katri oli iloinen, että hänellekin riitti työtä niin paljon kuin tehdä kerkesi.

Nämä päivät kuitenkin rasittivat häntä kovasti. Ei suinkaan ollut helppoa olla turjustettuna paksuihin vaatteisiin, niin kuin piti olla, että tarkeni vetoisissa huoneissa, joiden akkunat olivat auki tomuttamisen aikana. Tahtoipa siitä huolimatta kylmä kuitenkin karsia.

Kuinka saattoikaan hän kestää kaikkia venytyksiä, kiipeilemisiä ja konttaamisia, ettei niistä mitään kommelluksia aiheutunut!

Niin kuitenkin päivä toisensa jälkeen kului.

Juho sillä välin oli paranemaan päin. Lääkärin määräämä aika alkoi olla jo loppuun kulunut.

Jouluksi pääsi hän kotiin, mutta työhön ei kuitenkaan saanut vielä mennä. Kuitenkin oli hyvä nyt jo näinkin, ja juhla tuntui oikein juhlalta tässä köyhässä kodissa. Rahavähillään he hankkivat joulukuusen, joka valaistiin viimevuotisilla kynttilänpäillä lyhyt hetki. Katri oli säästänyt vähän ryynejäkin, että saatiin keittää joulupuuro. He olivat jo vuosikausia syöneet yhteisen jouluaterian Juhon kotona, eikä siitä kodikkaasta tavasta voitu nytkään luopua.

Mutta ennen kuin oli vielä loppuunkaan päästy, alkoi kynttilä toisensa jälkeen nukahtaa sammuksiin ja kuusi jäädä huoneen pimentoon.

Heistä molemmista tuntui kynttilän sammuminen kuvaavan koko heidän elämänsä vaappumista tällä hetkellä. Heillä oli molemmilla salaisena pelkona: mitä tämä talvi vielä mukanansa tuo, mitä arvaamattomia kokemuksia antaa.

Katri koetti salata kyyneliään, ettei saattaisi Juhon mieltä raskaaksi. Juho näki ja tunsi siitä huolimatta kaiken ja itki hänkin salaa sydämessään. Eivät he olleet kumpikaan osanneet aavistaa, kuinka elämä saattoi koetella vastoin toiveita.

* * * * *

Juho asetettiin tehtaassa toistaiseksi yövartijaksi.

Kun työväki poistui illalla, koneet pysähtyivät ja lamput sammutettiin sekä voiman jättiläiset seisoivat mykistyneinä ja elottomina pimeissä huoneissa, käyskenteli Juho yön pimeydessä yökellon hihna yli olan heitettynä rakennuksesta ja osastosta toiseen. Jokaisen neljännestunnin kuluttua oli hänen milloin missäkin kerroksessa väännettävä avaimella merkki kellon sisällä olevaan paperiliuskareeseen. Hän käveli yhtä mittaa edes ja takaisin, ylös ja alas, merkaten kaikilla kahdellatoista avaimella, jotka olivat pienissä säiliöissä seinillä. Sitä hän teki aamuun saakka, kunnes taasen työväki saapui, huoneet valaistiin ja lukemattomat veivit ja akselit, pyörät ja hihnat alkoivat säännöllisen liikuntansa.

Mutta isännistön ei kannattanut maksaa yövartijan toimesta sitä palkkaa kuin ammattilaiselle. Sitä paitsi ei hän ollut voinut olla säännöllisesti työssä ensi alussa. Siitäpä syystä ei hän ollut voinut saada säännöllistä viikkopalkkaa pitkään aikaan. Tehtaan kassa oli niin kovin herkkätuntoinen, tilikirjat niin kylmän todelliset. Tosin ei penniäkään jäänyt vaille, mutta ei vahingossakaan tullut liikaakaan. Ei pienintäkään korkoa tuottanut vuosien työ tekijälleen. Kaikki kävi niin tarkalleen kuin kello tai mikä muu koneisto hyvänsä, joka käy silloin, kun käyntiin pannaan, ja kun pysähtyy, ei käy ollenkaan... Eräänä yönä sydäntalvella olivat Juhon kellon viisarit kuin tervaan tarttuneet. Jo monastikin oli hän ajantiedon nostanut korvalleen, kun hänen mielestään se oli pysähtynyt. Kunkin avaimen luokse hän tuli liian aikaisin.

Illalla, aivan työhön lähtiessään oli hän vienyt Katrin synnytyslaitokselle ja oli nyt epätietoinen, miten oli käynyt.

Mieli väikkyi toivon ja epätoivon välillä. Hän olisi niin mielellään tahtonut olla lähellä tällä hetkellä. Olihan hän jo kauvan sitten, kun oli uskaltanut joskus kuvitella edessä olevaa mahdollisuutta, iloinnut tästä tapahtumasta. Ja hän oli salaa ylpeillyt siitä kotinsa kolkasta, joka oli pyhitetty uudelle elämälle.

Kuitenkin sen oli täytynyt käydä näin. Tämän salaa jäytävän puutteen takia oli ollut pakko viedä Katri laitokselle. Hän ei ollut jaksanut palkata ketään kotimieheksi.

Tunteiden ristiriidat kiihdyttivät hänen askeleitansa.

Mutta tämä yö antoi heidän elämällensä siksi paljon sisältöä, että he saattoivat monta murheen kohtaa unehuttaa. Olihan kaikki käynyt onnellisesti. Katri ja poika olivat hyvissä voimissa.

Laitoksen johtajatar, jota monen vaikean palvelusvuotensa varrella oli elähyttänyt ihmisten onnellisuus, vietti vaan lyhyen hetken heidän seurassaan ja heitti heidät kahden. Eivätkä he huomanneet ketään muita samassa huoneessa, jossa kuitenkin oli vuode vuoteen vieressä.

"Katsopas nyt", sanoi Katri onnellisena. "Siinä on sinulle kuokkamies omalle mökille."

"Sellaista lahjaa ei joka päivä saakaan."

"Eihän toki", sanoi Katri vastaukseksi.

Ja Juho silitti hellästi hänen niin kovin, kovin kalpeata poskeansa ja laihaa kättänsä sekä kaivoi pikku vuoteesta valkoisten vaateiden sisältä esille niin hennon, hennon "kuokkamiehen" käden ja suuteli sitä.

Sädehti Katrin katse, hymyilivät onnelliset äidit viereisissä vuoteissa.

Ei ollut kumma, jos laitoksen johtajatar olikin voinut kestää vuosia toisensa jälkeen...

Pitkän pitkät olivat Juholle ne kymmenen vuorokautta, jotka Katri viipyi laitoksella. Vaikka tämä elämä oli ollut sellaista nilkuttamista näinä viime aikoina, tuntui nyt kuin kaikki pyörät olisivat olleet poissa paikoiltaan. Ei hän tahtonut ymmärtää, miten viettäisi päivät. Ei oikein saattanut levähtääkään, kun tiesi, että Katrikin siellä päiväsydämellä valvoi.

Mutta vuorokaudet kuluivat sentään vähitellen.

Juho olisi terveellä käsivarrellaan kantanut poikansa kotiin, mutta Liisapa olikin kerjennyt tilata hevosen.

"Eipä kai sitä nyt miestä sillä tavalla kotiin tuoda", sanoi hän.

Eikä Juholla oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, kun sisar niin tahtoi. Muutenkinhan he häätyivät pyytämään Liisan apua ainakin aluksi. Nytkin oli Juhon, melkein heti kun kotiin saapuivat, lähdettävä vetämään kelloaan.

"Tässä on nyt kotisi, pikku raukkani", puheli Katri pienoiselleen. "Eipä tuotu sinua suinkaan mihinkään komeaan taloon, vaan tällaiseen matalaan majaan, puutteeseen ja kurjuuteen. Mutta mitä muutkin täällä, sen saat sinäkin. Saatpa enempikin. Paras on paikka vierelläni, ruokanasi äidin maito. Ja eipä sitä vielä tiedä, mitä isän kanssa puuhailet, kun korva korvan tasalle ylenee. Kyllä kai silloin korpi kaatuu, jahka nuokin kädet kuokkaan tarttuvat."

"Näetkö, kun katsoo niin kuin ymmärtäisi", sanoi Liisa, "vaikkei suinkaan silmänsä erota mitään, jos ovatkin auki".

"Eihän sitä ymmärrä, kun on vielä niin kovin vähäinen", leperteli Katri ja pyyhki hellästi pehmoista hiussuortuvaa otsalla. "Kovin, kovin on vähäinen vielä äidin nuppu. Niin, ihan munasta puhjennut linnun poikanen sitä on vielä. Kuuletko sinä: ihan, ihan..."

Lapsi oli hyvin heikko. Kyllähän vanhemmat sen arvasivat, sillä niin epäedullisessa asemassa oli ollut äiti kantaessaan. Nyt sen lisäksi ei tahtonut olla ruokaa hänelle. Mitäpä saattoi muodostua niin laihoista aterioista kuin heillä oli näinä aikoina. He olivat vähän velkaantuneet ja koettivat idartaa sitä maksetuksi. Eipä heillä kaikesti ollut muuta kuin leipää ja maito tilkka.

Katri koetti kuitenkin järjestää niin, että sai joskus ostetuksi läskin murenen ja sen kanssa kiehautti sitten leipää. Saivat myös joskus ostetuksi perunakapan. Ja vaihteeksi pani hän maidon sekaan suolaa, johon sitten kastettiin leipää...