Part 8

"Ja eikös se pane vähän päätä punaltelemaan, että 'voi mua hullua neitoa'? Sinulla ei ole tilaisuutta vaihtaa kertaakaan. Eikö se jo kyllästytä? Mitäs tämä on tuonut sinulle: yksinäisyyttä, unettomia öitä, lapsiliudan, jonka loppupäätä et ole vielä nähnyt."

"Aivanhan sinä ilkut."

"En sillä mielellä, mutta sanon jotakin." Anna ei voinut vastata mitään. Ellihän oikeastaan sanoi, mitä hän itsekin oli monta kertaa ajatellut.

"Kyllähän Yrjö tietysti hupinsa löytää. Miehillähän on niitä omia ilojaan. Istutaan muka kokouksissa, mutta yhtä hyvin niiden päätyttyä tai niinä iltoina, jolloin ei kokouksia olekaan, saatetaan ottaa dominot tai muut pelit esille ja pelata iltakahvisia, sokerileivistä tai muusta sellaisesta. Ja milloin ei näin tehdä, kulutetaan aikaa väittelemällä juttutuvassa. Olen minä sen verran katsonut heidän illanviettojaan."

"En minä sentään usko, että Yrjö sitä niin halusta tekee, jos johonkin lienee mukana ollutkin."

"En minäkään sitä toivo, enkä sano vahingonilolla, mitä olen joskus huomannut. Johduin vaan ajattelemaan ja vertaamaan sinunkin nykyistä elämääsi entiseen."

Annan mieleen jäivät Ellin hämärät viittaukset kuin pahaksi painajaiseksi, eikä hän viimeisen keskustelun jäljestä enää jaksanut yhtä kärsivällisesti kohtaloaan kantaa. Tästä lähtien hän asettui Yrjöönkin nähden enemmän arvostelevalle kannalle.

Miksi todellakin perheessä piti vaimon aina olla alakynnessä, kun miehet samalla kuin jonkunlaisella oikeudella tulivat ja menivät niin kuin heille sopi? Oliko Yrjönkään melkein jokailtaiseen poissaoloon syynä joku kokoukseen meno niin kuin sanoi? Eihän hän vaan halunnut jollakin tekosyyllä päästä pois kotoa.

Mutta hän koetti painaa alas tällaiset mielennousut.

Ellillä oli sitä paitsi aina jotakin uutta mukanansa entisestä toveripiiristä, ja saattoivat he toisissa asioissa löytää viehätystä ja vaihtelua. Ja vaihteluahan Anna taaskin oikein kaipasi.

Sitä saavuttaakseen hän ei ollut suinkaan mikään säästäväinen perheen emäntä. Milloin kukkaro suinkin salli, osteli hän mitä mieli milloinkin halusi. Eikä hänellä viikon lopulla ollut mitään, jäipä usein velkaakin, jota ei tahtonut saada mitenkään maksetuksi. Mutta ei hän sitä suuresti surrut.

Hän ei ollut koskaan oppinut säästämään. Tyttönä ollessaan oli hän tottunut saamaan palkkansa säännöllisesti viikon lopulla. Menettipä sen miten menetti, siitä ei ollut väliä, olihan uusi palkka taasen tiedossa. Siihen turvautuen saattoi asiansa järjestää huolettomasti.

Samoin oli nytkin naimisiin mentyä. Yrjö toi säännöllisesti, antoi hänelle määrätyn viikkorahan ja piti lopun itse.

Eikä hänkään ollut säästäväinen. He olivat ennen naimisiin menoaankin tottuneet yhdessä panemaan kaiken maailman tietä kurjat kolikot. He olivat istuneet iltakaudet kahviloissa tai konditoreissa tai olivat tuhlanneet iltamissa, teattereissa ja elävissäkuvissa. Yrjö oli sitä paitsi hyvin halukas ostamaan Annalle kaikellaista, milloin rintaneulaa, sormusta, albumia, rasiaa tai muuta sellaista.

He olivat naimisiin mennessäänkin niin putipuhtaat, että Yrjön oli pitänyt häitä varten ottaa työväen säästökassasta kahdensadan markan laina.

Nyt jo joskus näytti säästäminenkin tarpeelliselta. Hyvä olisi ollut, jos ennen olisi jo tullut aletuksi. Yht'ainoaa päiväpalkkaa oli monta suuta syömässä. Nyt piti maksaa huoneen vuokraa toisella tavalla, maksaa puista ja vedestä, maksaa korkoa velasta. Jopa toisinaan täytyi turvautua tehtaalaisten keskuuteensa perustamaan n.s. juoppojen kassaan, johon moninkertainen korko perittiin etukäteen.

Toisinaan tuntui elämä todellakin niukalta ja päiväpalkka aivan riittämättömältä. Mutta siitä huolimatta oli vaikea tottua säästäväiseksi, kun koko edellä ollut aika oli ollut elämistä "kädestä kärsään". Jotkut Yrjön työtovereista olivat koettaneet järjestää itsellensä lisäansioita. He olivat rakentaneet torpan maaseurakuntaan, viljelivät kartanomaallaan perunaa ja keittiökasveja sekä tunsivat olonsa paljon mukavammaksi kuin kaupungissa vuokralaisena nujuamisen. Tosin he eivät voineet käydä kotonaan ruokatunnilla, mutta kävelivät tai ajoivat polkupyörillään aamuin illoin puolituntisen tai vähän paremman. Sehän teki hyvää sisätyössä raatajalle, ja ne jalkavaivat tulivat moneenkin kertaan korvatuiksi.

Toisilla oli joku pieni matkustajakoti tai pitivät toiset yksinäisiä nuoria miehiä tai naisia luonaan asumassa, saaden heiltä aina jonkun markan huoneen vuokran lyhennykseksi.

Eräänä päivänä tuli koneenhoitaja Väyrynen Rinteen luokse ja näytti olevan vähän ikävällä mielellä.

Hänellä oli pieni ruoka- ja sekatavarakauppa Eerikinkadulla.

"En minä ollenkaan mielihyvällä sano, mitä sanon", lausui hän alkusanoiksi. "Mutta sinun vaimosi on pitkin talvea ottanut yhtä ja toista sieltä eukkoni kaupasta, eikä se tahdo tulla maksetuksi."

"Mitä?" sanoi Rinne ällistyneenä. "Minä nyt toivon, ettet sinä järkimies pahastu tästä, mutta ymmärräthän sinä aivan hyvin, että kun minun täytyy säännöllisesti maksaa kauppiaille, joilta otan tavaran myödäkseni, niin täytyyhän minun myös saada säännöllisesti."

"Se on luonnollista. Eihän siitä tule kuin joku prosentti myöntivaivoja."

"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän sen. Mutta millä helkkunan vuorolla Anna on sellaiseen jälkimaksuun joutunut? Onko sitä paljonkin?"

"Satakunnan markan seutuville."

Rinne mutisi epäselvän kirouksen.

"Kyllä minun täytyy, toveri hyvä, tunnustaa se aivan suoraan, etten minä tiedä tästä mitään."

"Epäiletkö sinä minua?"

"En suinkaan. Sitä en tarkoita. Mutta eukko on tämän kaiken tehnyt sanomatta minulle mitään. Tämä tulee aivan uutena yllätyksenä."

"Voin minä sanoa sinulle lohdutukseksi, ettet sinä ole ainoa. On teitä useitakin tässä ja muissakin tehtaissa. On niiden takia saanut kärsiäkin, eikä minua se huvittaisi."

"Ei minun puolestani tarvitsekaan, kun annat vähän perään, että saan sinulle vähitellen suorittaa."

"Siitähän voidaan sopia."

"Ryökäle periköön!" sadatteli Rinne Väyrysen mentyä. "Mistähän siihenkin läpeen lohkastaan. Muutaman päivän päässä on kunnallisverojen rästikantokin. Löipä, jukoliste, kiven leipään! Ja mihinkä se upottaa viikkorahan? Lienee hyvinkin totta jutut niistä kahvikesteistä."

Hän oli koko päivän kuin pistoksissa, nousi ja laski samaan asiaan.

Ja hän päätteli mielessään sanoa purevat sanat Annalle. Oli onni, että tämä tuli tiedoksi rupeaman alussa. Kerkesi mieli tasaantua ennen kuin kotiin lähdettiin.

Hän koetti paperiin laskea viikko tulojaan ja nyt aiheutuneen velan lyhennystä, säästöä veroa varten, puurahaa, ruokarahaa...

Ensi palkasta oli lyhennettävä juoppojen kassaankin joku osa.

Ei hän voinut muuta kuin kirota senkin muistaessaan. Hän oli jotensakin tuimalla tuulella saapuessaan kotiin illalla.

"Millä helkkunan vuorolla sinä olet syönyt itsesi kiinni Väyrysen puotiin?" Anna sävähti punaiseksi. "Mistäs sinä sen tiedät?"

"Pitäskö tämä olla muka salaisuus? Huonosti sen olet järjestänyt, koskapa ei ole salassa pysynyt. Väyrynen tuli äsken vaatimaan maksua. Mitäs sinä siihen sanot?"

"Mitäpä minä sanon. Tietysti sitä on tarvittu."

"Onko se ollut ihan välttämätöntä?"

"Taitaapa tässä olla varaa tuhlailla."

"Sitä on kuulunut, että täällä pannaan yhtä ja toista kurkusta alas minun poissa ollessani."

"Uskotko sinä juoruja?"

"Mitä tässä tiennee enää uskoa. Sen minä vaan tiedän, että raataa tässä saa ihan oietakseen, eikä suinkaan ole palsamia sellainen tieto kuin tämäkin. Kyllä ne viidenlaiset kahvileivät saisi vaihtaa reikäleipään."

Rinne ei voinut hillitä pistävää sävyä.

Mutta Annan mieli myöskin kuohahti.

"Vai niin! Nytkö jo aletaan laskea, mitä tämä syö? Joko nyt aletaan mitata kuin naudalle kukin annos. Hyvä! Mitataan vaan! Mutta tehdään se kummallakin puolella. Mihinkäs sinä niissä iltaistunnoissa panet markan toisensa jälkeen? Sitä ei taideta ottaa mihinkään huomioon. Minun varmaan pitäisi täällä kotona lasten kanssa kastaa leipää suolaveteen, jotta sinä saisit 'toverien' kanssa nahistella sokerileipiä."

Anna jatkoi ilkeästi. Hän oli viime aikoina niin kyllästynyt tähän yksitoikkoisuuteen, jotta ei voinut hillitä itseään. Eikä hän liioin halunnutkaan. Mikä velvollisuus hänellä siihen olisi?

Oli vähällä syntyä kiivas riita. Kummallekin tuntui oikeutetulta syytellä toistaan. Pitkin matkaa oli yhtä ja toista patoutunut mieleen ja nyt se pyrki purkautumaan.

Tätäpä ei ollut vielä ennen tapahtunut. Mutta Yrjö oli niin sydämistynyt Annan salaisesta toiminnasta.

Anna taasen luuli Yrjön tositeolla epäilevän häntä tuhlariksi ja huolimattomaksi.

"Kyllähän minä olen sen itsekin huomannut, etten sitä saa maksetuksi", sanoi Anna vihdoin itkien, "mutta olen joka viikko toivonut aina parempaa, eikä sitä ole tullutkaan. Minä en ole tahtonut sillä mieltäsi raskauttaa. Ja nyt, kun kaikki on tullut ilmi, olet sinä valmis kuulemaan jokaista juorua ja uskomaan minusta mitä hyvänsä. Kai minä olen siitä sen ansainnut."

"Mitä sinä sitten rupeat tuolla tavalla selän takana toimimaan, kun et siihen, kuitenkaan kykene?"

"Johan sen sanoin."

"Olisit ilmoittanut itse ennemmin, ettei olisi niin pitkälle päässyt."

Rinteen mieli oli vähän lauhtunut. Annan syytöksissä oli perää, sitä ei tainnut kieltää. He olivat molemmat valmistaneet kohtaloansa. Ei hän olisi välittänyt, vaikka olisi viidessä sadassa ollut velka, kun olisi ollut, millä maksaa. Mutta nyt hän oli puilla paljailla.

"Sano nyt, miten tästä päästään!" Mitäpä siihen Anna taisi sanoa. Eikä heille auennut muuta mahdollisuutta kuin viedä seinäkello, kukkamaljakko ja muutamia muita esineitä, niitäkin joita Yrjö oli muistoksi ostanut, huutokauppakamariin.

VI.

Jaakko oli jo useita vuosia peräkkäin tehnyt työtä nahkatehtaan karvausosastolla. Hän oli aikaisemmin ollut muilla osastoilla, mutta oli jossakin sijoittelussa tullut tähän. Ainakin alusta oli tuntunut tämä mukavammalta, sillä edellisessä työssä oli pitänyt paljon kantaa, eivätkä jalat tahtoneet oikein kestää.

Tässä huoneessa heitä oli työssä alun kolmattakymmentä miestä, apurit vielä lisäksi.

Karvaushuone oli matalassa rakennuksessa tehdasalueen laidassa. Se oli pitkähkö, seiniltään tervaruskea. Katto oli jolloinkin valkaistu liimavärillä, mutta kosteuden vaikutuksesta oli se useista kohdista lohkeillut irti ja varissut pois. Akkunat olivat leveät ja matalat, ja oli niihin räiskynyt märjistä, työnalaisista vuodista kalkinsekaista vettä, johon oli puunkuoripölyä tarttunut. Samoin oli seinillä räiskyneen kalkki veden jälkiä.

Lattiaan oli toinen toisensa viereen upotettu suuria ammeita, ja niiden yli oli laitettu liikutettavia lavoja käytäviksi ja karvausalustoiksi. Ammeiden väliin muodostuneihin lokeroihin, käytäville ja seinän vieriin oli jäänyt puunkuorisilppua ja vuoltuja nahan riekaleita tai oli niihin valunut vettä ammeista nostetuista vuodista.

Karvaushuoneen ilmaan tottumattoman oli melkein mahdotonta tulla kaikkina aikoina ovesta sisälle. Jollakin kypsymisasteella oli nahkoissa niin ilkeä mädänneen haju. Teollisuuskoululaiset, jotka joka vuosi kävivät opintoretkellä kaikissa teollisuuslaitoksissa, oksentelivat tämän huoneen ovella ja heidän lehtorinsa ei voinut tulla ollenkaan sisälle.

Mutta karvaushuoneen miehet olivat vuosien kuluessa siihen tottuneet. Heidän hajuhermonsa olivat jo turmeltuneet.

Kullakin heillä oli lavalla vuolinrahi, jonka toisessa päässä oli jalat, joten rahi oli vinosti eteen alaspäin. Sen yli he heittivät viikkokausia kalkkivedessä lionneet vuodat sekä molemmin käsin ohjattavalla vuolinraudalla työnsivät helposti irtautuvan karvan pois, leikkasivat lihanretkut ja reunoista palaset, joiden arvostelivat olevan kelpaamattomia. Jokaisella oli esiliinan tapaan, paksusta pohjanahasta laitettu suojus vyöllä ja jalassa kankeavartiset, kalkin ja lian moneen kertaan ryydyttämät saappaat.

Jaakko oli juuri jonkun toverinsa kanssa laittamassa uusia vuotia ammeisiin, jotka olivat lähellä ovea.

Semminkin alaosasta oli ovi harva. Kynnyksessä oli ratakiskojen kohdalla isot aukot, joita väliaikoina lukittiin irtonaisilla laudankappaleilla.

Mutta nyt piti oven olla tavallista enemmän auki, sillä naisapurit työnsivät vaunuilla silputtua pajunkuorta sisälle, kaasivat vaununsa ammeiden yli asetetulle lavalle, josta miehet siirsivät ne kerroksittain nahkain sekaan ammeisiin.

Jaakon selkää pakotti aika ankarasti. Hän oli jo useana päivänä tuntenut kolotuksen kiihtyvän. Nyt se olikin saanut oikein vauhtia, kun hän oli joutunut työhön tähän vetoon. Joka kerta kun naiset avasivat oven, syöksyi kylmä ilma valkeana höyrynä ammeiden yli.

"Koettakaapa siellä tukkia niitä ovenreikiä vähän joutusammin!" sanoi hän vaununtuojille. "Näettehän, että kylmä ilma tulee suoraan tänne."

"Häädymme siinä tarpomaan mekin", sanoi toinen naisista.

"Ei tässä sen kummemmassa olla, eikä pohjonen puhalla leppeämmin meidänkään kintuillemme", sanoi taasen toinen.

He lähtivät tyhjän vaunun kanssa kolistelemaan puunkuorimyllylle, joka oli noin sadan metrin päässä toisessa rakennuksessa, suurten kuorivarastojen vieressä.

Myllyn luona häärivät miehet kuin riihellä. Kokonaiset tomuvuoret oli kasaantunut heidän hartioilleen, tukkaan ja partoihin. Tomu tunkeusi nenään, korviin ja verestäviin silmiin. Pöly muodostui taikinaksi huulille, ja tästä ruskeasta liasta paistoivat valkoiset hampaat ja punaiset ikenet...

Vaunut täytettyänsä ja paiskattuaan jonkun komman mylläreille lähtivät naiset taasen lykkimään vaunuja pitkin kapeaa rataa.

He heittivät pois taikot ja tarttuivat vaunukorin laitaan, johon nojasivat olkapäänsä sekä äännähtivät tutun: "noo'o!" kootakseen voimansa yhteisponnistukseen. Vaunut lähtivät liikkeelle.

Yhtä tasaisesti kuin olivat tulleetkin palasivat he nyt. Puoleksi jäätyneet hameenhelmat kahisivat saapasten varsia vastaan. Jalkaterät olivat kääntyneet sisäänpäin, semminkin vanhemmalla, joka oli tässä vaunun jäljessä kävellyt jo useita vuosia. Nuoremman käynti oli joustavampaa, mutta hänessäkin oli jo päiväpalkkalaisen velttoutta, josta mestari toisinaan puhui kiroillen ja sadatellen. -- Mutta hänen astuntansa kävi samassa tahdissa vanhemman kanssa ja taisi hän jo nakata niskaa ja antaa sanansa purra, kun niikseen tuli.

"Vedetään nyt ovi kiinni, ettei Niemelää rupea kovin nikottamaan", ilvehti nuorempi naisista, kun työnsivät kuormansa sisälle. "Taitas siellä eukko illalla luulla, että minkä tuhannen Hikluntin ne ovat sieltä tehtaalta lähettäneet..."

"Älä soita suutasi turhaan!" sanoi Jaakko ammeesta. "Kovin olet vielä kakara, etkä voi tietää mitkä hikotukset ne sinuakin repivät ennen kuin ovat kaikki päivät illassa."

Raskaaksi kävi Jaakon työnteko ennen iltaa. Kun hän ammeiden laitosta päästyään ryhtyi irroittamaan karvaa jälleen ja kääntyi eteenpäin kumarassa työntämään käsillään, tuntui joka lykkäyksellä kuin olisi puukkoa työnnetty ristiluiden väliin.

"Kylläpä minua niin rouhasee selästä, että mitä tästä työnteosta oikein tulleekaan kohta", sanoi hän viereiselle työtoverilleen.

"Sinussako se nyt on? Minullahan oli menneellä viikolla samallaista, mutta se vähän helpotti, kun Kilpelän muori hieroi melkein koko pyhäpäivän."

"Saa näkyä, mikä tästä elämästä oikein tuleekaan. Tuntuu käyvän niin ylivoimaiseksi, Ei olisi varoja paljon rokulipäiviä viettää."

"Kelläpä meikäläisellä niitä on. Eihän tuota ole jaksanut maksaa korkeinta määrää siihenkään sairaskassaan, että saisi täyttä päiväpalkkaa sairastaissa."

"En ole minäkään. Saattaisi tulla kaksi ja viisikolmatta päivältä", sanoi Jaakko.

"Niin, mitä sillä ostaa nykyisten hintojen aikana?"

Raskain mielin ja askelin palasi Jaakko illalla työstä. Siinä hän puohtoi katukäytävällä vääräsäärisenä ja olkapäät omituisesti eteenpäin niin kuin yleensä kaikilla karvaushuoneen miehillä. Nuoremmat juoksahtivat hänen ohitsensa.

"Hyvänen aika, kylläpä sinä nyt olet väsyneen näkönen!" sanoi Anna-Kaisa auttaessaan hänen päältänsä vaatteita, joista levisi huoneeseen ilkeä löyhkä.

"Väsynyt minä todella olenkin", sanoi Jaakko ja istui raskaasti luolille.

Kasvot olivat omituisesti painuneet kuopalle.

"Miten sinä näytät niin oudollekin, että ihan säpsähtää?"

"Väsymystä kaikki. Jouduin siinä vedossa työskentelemään tänä päivänä ja siitä yltyi kolotus."

Anna-Kaisa vei työvaatteet ja kengät eteiseen ilmaa turmelemasta.

"Mitäs me nyt osaisimme tehdä?" sanoi hän tuodessaan kahvia Jaakolle. "Oliko sitä spriitä vielä?"

Hän etsi kaapista pullon.

"Jos minä nyt itse koettaisin hieroa niin kuin osaan ja sinä joutasit vähän auttamaan, niin eiköhän tuo... Voidellaan sitten. Pääasia se olisi, että pääsisi lämpenemään oikein."

"Olipa toki hyvä, että lämmitin kamarin kunnollisesti. Siinähän saatamme uunin lämpymässä."

"Hyvänen aika, onko isä taas kipeänä?" sanoi Katrikin, kun saapui työstä. "Eiköhän pitäisi hakea hieroja?"

"Koetetaan nyt yhdessä oikein, jospa hyvinkin menee yli."

"Isä paneekin tänne minun kamariini levolle, koskapa täällä on näin lämminkin. Täällä saatte oikein vapaasti olla vuoteella, miten mukavimmalta tuntuu. Isä rukka!"

Anna-Kaisa hommasi tulen uudestaan hellaan ja rupesi lämmittämään maitoa.

Antti sillä välin hoiteli itseään. Hän oli Juholla teettänyt itselleen erikoisen hieromakoneen, jossa oli pyörivä metallisylinteri kädensijassa. Sillä hän hieroi itseään uunin paisteella. Hän pani sen jalkapohjainsa alle lattialle, polki päälle ja vyörytteli edestakaisin. Se koski sanomattoman kipeästi, mutta kappaleen ajan kuluttua jo kärsi sen kosketuksen.

Katri levitti vuoteen lämpöisessä kamarissa ja aikaisin kallistui isä lepoon. Sitä ennen hän kuitenkin söi yksinkertaisen aterian ja joi Anna-Kaisan kiehauttamaa maitoa päälle.

Sprii ja hierominen lämmitti häntä ulkoapäin, lämmin maito taasen tuntui tekevän hyvää sisällisesti. Kun Katri vielä peitteli huolellisesti ja toi päällystakin peiton painoksi, niin tuntui kaikki rauhoittuvan ja hän pääsi kunnollisesti iltauneen.

Naiset toimittelivat surumielisinä ilta-askareita.

Vähän myöhemmällä saapui Juhokin, mutta eivät nuoret nyt lähteneet ulos, vaan jäivät kotiin äidille huviksi. Painostava mieliala vallitsi koko illan.

"Ei se ole kovin lohdullista tuo raataminen tuollakaan tehtaassa", sanoi Juho. "Aina vaarat koneiden ääressä, kylmät ja vetoset huoneet. Saa olla aivan varma, että on ikään kuin johonkin ennenaikaiseen hautaan menossa, kun tehtaaseen tulee. Lieneekö kenenkään työ niin toivotonta kuin tehtaalaisen."

Miksi lieneekin Juhon mieli ollut niin alakuloinen. Katrista tuntui se aivan oudolta. Mitähän, jos joku onnettomuus jolloinkin Juhoakin kohtaisi...

Kun Anna-Kaisa nousi aamuvarhaisella laittamaan tulta, kiehauttaakseen kahvin Jaakolle ja Katrille ennen kuin työhön lähtivät, olikin Jaakko jo hereillä.

"Jokohan pitäneekin jäädä työstä pois, koska tuntuu selkä vielä kipeältä", sanoi Jaakko.

"Eikö olekaan asettunut?" sanoi Anna-Kaisa surullisesti.

"Iltayöstä oli melkein rauhallista, niin että sain levätä kunnollisesti, mutta aamupuolella olen kuullut jokaisen kellonlyönnin."

"Etkä ole minua herättänyt", sanoi Anna-Kaisa paheksuen.

"Enhän ole raskinut, niin kuin sinä et lepoa tarvitsisi!"

"Olisi kuitenkin valvottu yhdessä, niin olisi ollut hupasempaa sinulle."

Lämmin silmäys lennähti vastaukseksi vaimon puheeseen.

Ja niinhän se sitten kävi, ettei Jaakko kyennyt työhön sinä päivänä. Kun hän koetti nousta, vihlaisi selästä, että oli huuto päästä. Vaivoin saattoi hän sen verran kohota, että saattoi ottaa Anna-Kaisan ojentaman kahvikupin.

"Ukko rukka!"

Niin sydämellinen osanotto oli tässä Anna-Kaisan huokauksessa, että ihan unehutti tuskansa. Oli kuin se olisi siirtynyt syvemmälle sielulliseksi tuskaksi: mitähän tästä meidänkin elämästämme nyt tulee.

"Jos minä lähtisin Kilpelään."

"Eipä taida muukaan auttaa. Hierominenhan se on parasta lääkettä tälle. Ehkäpä nyt joku kerta jaksetaan maksaa."

"Jaksetaan hyvinkin", rohkaisi Katrikin. "Olkaa nyt, isä, niistä aivan huoletonna."

Tässä sentään vielä oli toivomisen varaa.

Ja ainahan sitä täytyy olla köyhillä ihmisillä, "vaikka sydän märkiä vuotaisi".

Anna-Kaisa lähti muoria hakemaan ja Katri työhönsä. Lähtiessään sammuttivat öljylampun.

Hellan hiilos loi punertavaa hehkuaan avatusta kamarin ovesta sisälle. Akkunaverhojen raosta näkyi kuinka katulyhty valaisi päärakennuksen lomista kattoa.

Jaakkoa alkoi jo huolestuttaa. Mitähän, jos tässä tulisi oikein pitkäaikaisesti sairaaksi? Miten tultaisiin toimeen? Talvi oli vielä ankara, ja sitä kestäisi kuukausikaupalla. Tuskin puutkaan riittäisivät enää kuin pariksi viikoksi. Menisihän sitä yli ahtaankin ajan, kun olisi terveyttä. Mutta nyt olivat he jo vanhoja ja huonokuntoisia kumpikin.

Samat ajatukset palasivat yhä uudestaan. Niitä ei saanut pois mielestään. Ja tahtoikokaan niitä saada? Eivätkö ne olleet aivan jokapäiväisiä? Eikö täytynyt elääkin yksistään tällaisissa ajatuksissa, aina jonkunlainen epävarmuus mielessä, aina harkiten ja järjestellen, mutta kuitenkin kuin pelon alaisena, että elämä saattaa joskus, millä hetkellä hyvänsä, muodostua ylivoimaiseksi...

Aamun hämärässä mietiskeli Jaakko yhä pitemmälle.

Mitä merkitystä nyt oli ollut hänenkin elämällään, joka oli ohi kulunut monta kertaa samalla tavalla "kuin märkä palaa". Vuodet olivat valuneet menneisyyteen kuin kylmettynyt terva tynnyristä pienen reiän kautta. Semminkin nämä kaupunkivuodet olivat kuin yhtämittaisen ohenemattoman usvan sisässä kulkemista. Sama ikävä ja alakuloisuus mielessä, menipä minne meni -- aivan kuin työhuoneen katku vaatteissa, oli sitten tehtaassa, kotona tai ihmisten ilmoilla.

Mitä hyötyä oli ollut kaupunkiin muuttamisesta? Mikä siitä nyt oli näkyvänä järkenä?

Pietolan isäntä oli ollut oikeassa ennustaessaan, että siellä tulee joskus esille kysymys, missä on työsi tulos.

Ja nyt se tuli.

Mikä hölmö hän oli ollutkaan, kun ei seurannut silloin järkimiehen kehotusta ja ottanut häneltä palstatilaa. Vaikkapa siinä olisikin ollut alettava taasen melkein alusta, olisi hän kuitenkin näiden vuosien aikana kerjennyt sentään saada melkoisia aikaan. Antaisi nyt peltomuru perunoita ja leipää, ja maitoa saisi omasta navetasta. Olkoonpa, että hän siinä työssä olisi menettänyt terveytensä niin kuin tässäkin, ehkäpä siellä ei kuitenkaan tarvitsisi laskea jokaista tuntia, minkä oikoo työn runtelemaa ruumistaan.

Jaakko koetti käännähtää vuoteellaan, mutta kylläpä selän pakotus muistutti alallaan pysymisestä.

Mahtoikohan Anna-Kaisa päästä Kilpelään ja joutaisiko muori tänä päivänä tulemaan.

Kyllä hänen nyt pitäisi, sillä terveeksi tästä olisi päästävä jälleen.

Anna-Kaisa onnistuikin saamaan, ja uskollisesti käytti muori hyppysiensä taikavoimaa.

Mutta tällä kertaa oli kipu lujassa. Niin olivat perinpohjin jäähtyneet paikat. Parina päivänä koetti hän oikein uskollisesti, hieroi, minkä nahka kesti. Versyihän sellaisesta jo vähäisen, ja saattoi Jaakko nousta jo jalkeille. Yrittipä hän työhönkin kolmantena aamuna, mutta kesken päivin oli tultava takaisin.

Hän ei kärsinyt puristaa vuolinraudan kahvasta. Ja kun hän näytti reumatismin pöhistämiä sormiansa työtovereilleen, voi heistä useakin oman kokemuksensa perustuksella todistaa, että tuollaisilla käsillä oli aivan mahdoton puristaa työkalusta, niin kuin olikin.

Miten olikin nyt pakotus kuin vimmaan yltynyt? Se oli salassa tullut kai yhä pahemmaksi ja nyt purkautui tuolla tavalla. Se tuntui leviävän yli ruumiin.

Päivä toisensa jälkeen kului, ja yhä vaan Jaakko oli työhön kykenemätön. Silloin jo alkoi elämä tuntua raskaalta. Se vähäinen apu, joka tuli sairaskassasta, ei tahtonut riittää mitenkään: Lääkärikin määräsi aivan uuden ruokajärjestyksen, mutta milläpä kykeni kaikkea säännöllisesti laittamaan. Hyväpä oli, kun sai kaikkein välttämättömintä henkensä pitimiksi.

Todella kituutellen siirryttiin päivästä toiseen...

VIII.

Ohi kuluneet vuodet olivat tuoneet paljon muutoksia. Anna-Kaisa oli kuollut, samoin myöskin Juhon ja Liisan äiti. Aika oli vähitellen jotenkuten kuluttanut umpeen ne haavat, joita se oli näiden tapahtumien kautta iskenyt. Vaikka aluksi oli tuntunutkin niin sanomattoman oudolta, oli siihen kuitenkin vähitellen totuttu.