Part 7

"En voi olla samaa mieltä edellisen puhujan kanssa", sanoi seuraava esiintyjä. "Kaikki se on totta, mitä on huomautettu. Oppilasten lukumäärä ei vastaa toiveita. Mutta ymmärtääkseni meidän ei auta perustaminen mitään niiden varaan, jotka tuossa osassa kaupunkimme väestöä ovat aivan suuttumusta herättävästi kiusallisia. Olisi sangen mielenkiintoista tutkia, miksi he sellaisia ovat, mutta se ei nyt kuulune meille, enkä tiedä, millä tavalla se asiaan vaikuttaisi. Sen sijaan meidän on käännettävä huomio niihin, jotka opistoa ovat käyttäneet, ja heidän etuansa ajatellen asiat järjestettävä. Ymmärtääkseni ei ole käsiteltävä kevyesti työväestön opiskeluharrastuksia. Ajatellaanpa vähän tätä asiaa, kuinka raskaan työpäivän päätyttyä kuitenkin sentään verrattain moni rientää iltakaudeksi, yhdeksi tai pariksi tunniksi aivan omasta vapaasta tahdostaan kuulemaan sivistäviä luentoja tai muistelemaan harjoitusainetunneilla lapsena saamiansa ensimmäisiä alkeita opinteillä. Eikö se kuitenkin anna meille kuvaa tosi harrastuksesta? Kunnallisen elämämme keskuudessa ei sitä suinkaan ole pidettävä vähäisenä ilmiönä. Minä vaan pyydän palauttaa mieliin aikaisemmin tekemämme erehdykset, kuinka olemme vähäisen harkinnan perästä hyljänneet työtä tekevän luokan parhaimpien pyynnön, kun he anoivat kunnan apua, että saisivat kaupungin maalle perustaa n.s. omakotipalstoja. Me arkailimme myöntää heille rahalainaa. Ja mikä oli seurauksena? Velvollisuutensa kaikkein parhaiten tunteva väestö meni kaupungin rajan ulkopuolelle maaseurakuntaan ja perusti sinne esikaupunkeja niin kuin itse halusi. Ilman ohjausta on niistä muodostunut mitä hyvänsä, joiden elämään, järjestykseen ja yleensä siveellisyyteen ei kaupungin hallituksella ole mitään oikeutta sekaantua ja joista ei tietysti maaseurakuntakaan pidä huolta. Näin me olemme päästäneet heidät, ja jäljelle ovat jääneet huonoimmat, jotka elävät vaivaishoidon varassa niin kuin edellinen puhuja aivan oikein huomautti. Kenen syy? Meidän pitäisi tehtyjä erehdyksiä jollakin tavalla korjata eikä suinkaan tehdä uusia. Kun työväestössä ilmenee valistusharrastusta, olisi sitä kaupungin valtuustonkin kannatettava ja edistettävä. Niin kaukonäköisiä toki pitäisi olla. Kieltäydyttäköön jostakin muusta vähemmän tärkeästä, mutta tästä ei missään tapauksessa."

Molemmilla puolilla oli kannattajansa, eikä yksimielisyyteen voitu päästä. Opiston vakinaistuttaminen jätettiin tuonnemmaksi, mutta myönnettiin sille kuitenkin pyydetty avustus kolmivuotiskaudeksi.

* * * * *

Vaikka asiat eivät olleetkaan järjestyneet kaikkein parhaiten, oltiin työväestön piirissä kutakuinkin tyytyväisiä. Hyvähän oli näinkin.

Valtuuston kokous oli ollut perjantaina, ja lauvantain lehdissä oli painettuna selostus päätöksistä. Kun asia oli työväestöä erikoisesti koskeva, oli kirjeenvaihtaja ottanut osia eri puhujien lausunnoista, joten asian käsittely tuli lukijakunnalle selväksi.

Juho kiirehti kohta työstä päästyään Katrin luokse.

"Olet tietenkin lukenut?"

"Olenhan toki."

"Niin ne saattavat mielipiteet mennä ristiin, mutta hyvä asia on kuitenkin voittanut."

"Voi, voi! Kyllä minä olen niin iloinen!" riemuitsi Katri.

"Niin tietysti, ja minä samoin, mutta on sentään joukossamme monta, jotka eivät pidä tuota juuri minään. Siitä puhuttiin aikanaan paljonkin ennen kuin sitä oli saatukaan tänne, mutta sitten kun se alotti säännöllisesti toimimaan, on vuosi vuodelta tapahtunut laimentuminen. On niin tavattoman monta houkutusta pitkin kaupunkia, jopa itse opistohuoneen aitakin kuuluu oman yhdistyksen elävienkuvien teatterin pianon viheliäinen ääni. Kummakos on, jos ei tahdokaan jaksaa nousta kerrosta ylemmäksi, kun keveä huvi alhaalla vetää pyörteen tavoin."

"Siitähän ne puhuivat valtuustossakin."

"Sehän on aivan luonnollista. Ja täytyyhän se jokaisen myöntää, että tällaisten huvituksien aikakaudella lipuvat monet kuin itsestään pois oikealta tolalta. Se on tietysti vastustajille sangen mieluinen asia. Jopa he pitävät sitä kyllin painavana järjestääkseen asiat juuri sen mukaan. Mutta onneksi on terve järki päässyt väliin."

"Oikein pitäisi käydä kädestä pitäen kiittämässä asiamme puoltajia", innostui Katri. "Ja sepähän kumma lienee, etten minä ainakin muutamia saa innostumaan opiskelemaan!"

"Koeta, koeta! Niin teen minäkin. Tämän uuden kauden ajalta pitää saada paremmat tilastot, joilla voidaan todistaa opiston arvo ja puolustaa sen asemaa. Nyt mekin rupeamme agitaattoreiksi että paukkuu!"

"Tästä pitäisi saada jotain sanomalehteenkin. Kirjottaisit sinä."

"Kyllä kai ne pitävät toimituksen puolesta huolta siitä."

"Mutta sinä olisit niin asianomainen. Toimittajat ovat koulunpenkiltä tulleita, ja minusta tuntuu niin kuin eivät he tarkoin ymmärtäisi monta muutakaan asiaa, josta he leipänsä takia kirjottavat. Mutta sinä olet sieltä sorvien ja työpöytien äärestä. Sinun kirjotuksesi olisi suorastaan tehtaasta ja ymmärrettäisiin siellä paremmin kuin toimitushuoneessa kyhätty. Kirjotathan?"

Katri uskoi, että Juho todellakin voisi tehdä jotakin tässä asiassa. Ja juuri tuo Katrin osanotto ja luja luottamus vaikutti Juhoon kohottavasti.

He saattoivat näin vapaahetkinänsä tuntea oikein iloa ja riemua toistensa seurassa. Heillä olivat aina jalot pyrkimykset etualalla.

Jokapäiväinen työ, joka ei kaivannut sanottavasti heidän henkisiä voimiaan, ei voinut tuottaa työn iloa ja viihdytystä. Se oli niin samallaista päivästä toiseen. Kaiken työnhän oikeastaan teki mahdollisimman tarkasti rakennettu kone, sen jyrsivät terät, pyörivät akselit ja rattaat, hyppivät neulat ja niveleet. Ei koskaan saanut tehdä mitään kokonaista. Tuskin yksikään ainoa esine oli kokonaan tullut valmiiksi heidän käsissään, vaikka satoja tuhansia osia olikin kulkenut heidän työpöytiensä kautta.

Katri muisteli usein Juhon kuvitteluja kerran Hupisaarella, kuinka mentäisiin veneellä sinisten selkien taakse, josta ei koskaan palattaisi. Ei hän oikein tahtonut uskaltaa ajatella sitä mahdollisuutta. Mutta toisinaan tuo haave niin valtasi hänet, että hän löysi itsensä pienen mökin emäntänä, askartelemassa puhtaassa tuvassa, jonka akkunasta avausi näköala järvelle ohi rannalla olevan nuottakodan ja saunan. Mitä kaikkea saisikaan tehdä omassa kodissa aamusta iltaan!

Nuo kuvat välähtelivät hänelle milloin missäkin -- jostakin syystä nytkin...

* * * * *

He olivat kumpikin nyt niin innostuneina, etteivät malttaneet pysyä sisälläkään, vaan lähtivät ulos kaupungille, kun sitä paitsi kaunis ilmakin houkutteli.

He menivät Läntiselle Pitkällekadulle, missä tavallisesti työväestö oli iltakävelyllä. Käytävät olivatkin väkeä mustanaan. Toisissa ryhmissä kulki tyttöjä nauraen. Heidän taaksensa kerääntyi suuri joukko poikia, jotka koettivat sanasutkauksin herättää huomiota. He olivat muka keskenään puhuvinaan, mutta tarkoittivat sen tyttöjen kuultavaksi. Sanat eivät olleet ollenkaan valittuja, jopa suorastaan raakoja ja sopimattomia. Tytöt hyikäilivät "tuollaisia roskasuita", mutta kuitenkin he samassa olivat valmiit nauramaan sanojen hupaisille käänteille, rohkeille sivuajatuksille ja yltiöpäisille kaksimielisyyksille.

Pitkin iltaa järjestyivät he paritusten, sanat vähän laimenivat, ja nauraen sekä suuriäänisesti puhuen he kulkivat myöhään iltaan saakka.

Kasvavat poikaset ja tyttöset soluivat mukana. Heillä oli oikein oma ryhmänsä, josta kuului lasten äänien kilittämistä. Pojat olivat jo koko miehiä olevinaan. Tupakan sytyttämisessä kouran sisässä, tulitikun heittämisessä, poltetun savukkeen nakkaamisessa, sylkemisessä, puolittain vetelehtivässä astunnassa, vähän kuin juopuneen tavoin hoippaamisessa, käsien lyönnissä toverien hartioille, kiroilemisessa ja siunaamisessa sekä välillä jonkun laulunrenkutuksen lomauttamisessa oli aikaisempien jäljittelyä. He olivat jo omistaneet kaiken, mitä katu saattoi opettaakin. He tiesivät kaikesta, ja heillä oli kokemuksia kaikenmoisista ilveistä ja eleistä.

Juho ja Katri pitivät kuin velvollisuutena kulkea tässä joukossa, johon he yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluivat.

Mutta he häpesivät kumpikin. Juho koetti johtaa Katrin ajatukset johonkin asiaan. He rupesivat muistelemaan, mitä oli viime luennossa esitetty. Siitä he johtuivat ihailemaan erästä Juhon työtoveria, joka oli heidän keskuudestaan kohonnut opiskelun kautta, saavuttanut verrattain laajat tietomäärät, oppinut kieliäkin ja mennyt jo niin pitkälle, että oli viime luentokauden alkajaisissa esiintynyt salin täyteisen joukon edessä, saanut myrskyisän suosionosotuksen ja koko joukon ihmettelyn osaksensa.

Mutta raskaan työpäivän raatanut, iloa ja huvitusta etsivä joukko, joka riensi tässä katukäytävällä jonkunlaisessa villissä vapaudessa, ikään kuin repi alas kaikkea tuota.

"Emmekö lähtisi pois täältä?" ehdotti Katri. "En minä saata olla."

He kääntyivät ensimmäisessä kulmauksessa pois koko kaupungista.

Tie meni järven lahdelman poikki, nousi ranta-ahteessa sekametsään ja sen läpi maaseudulle.

He kulkivat aluksi sanaakaan sanomatta, kummankin rinnassa ahdistava tunne, joka kuitenkin vähitellen poistui sitä mukaa, kun kaupunki jäi jälkeen.

Nyt oli täyden kuun aika.

Kuun kelmeässä valaistuksessa lepäsi kevättalven luonto. Etäällä häämöttivät järven rantametsät tasaisen selkähangen takaa, pilkottivat tummaa iltataivasta vasten kuusien latvat. Pitkien tyynten säiden takia oli kuura säilynyt varisematta puiden ja pensaiden oksilla ja latvoilla.

Siinä seisoi metsä valkeassa hohteessa illan rauhassa.

Äänettöminä kulkivat he pitkin talvista tietä, ja hiljaisuus ympäri piiritti heidät. Kuu paistoi takaa, ja varjot lankesivat tielle.

Toisinaan he pysähtyivät äänettöminä tielle, pysähtyivät ja kuuntelivat tai puhuivat kuiskailemalla.

"Täällä on niin ihana rauha", sanoi Katri vihdoin.

"On", vastasi Juho lyhyesti.

"Tuntuu aivan kuin puheen äänikin häiritsisi."

"Eihän meillä ole syytä puhuakaan."

Hiljaisuuden keskeltä alkoi kuulua omituinen ääni.

"Mikä se on?" kysyi Katri.

"Jäniksen katkonainen pajatus."

He pysähtyivät molemmat kuuntelemaan omituista tykytyksen tavoin katkeilevaa tummaa vihellystä tien ohesta.

"Se saattaa vielä tulla tänne, jos jaksamme odottaa", sanoi Juho. "Odotetaan."

Ääni uusiintui pienien väliaikojen kuluttua. Viimein näkyi jo valkoinen kuukkija kulkevan rauhallisin laukoin hangella. Toisinaan se pysähtyi viheltämään surumielisen säveleensä.

Sillä ei ollut aavistustakaan ihmisten läsnäolosta.

"Minä en ole koskaan sattunut näkemään, vaikka olenkin maalainen. Tämäpä vasta oli harvinainen sattuma."

"Katsopas nyt!"

Juho vihelsi hiljaa samaan tapaan, ja jänis kohousi takajaloilleen istumaan sekä kääntyi ääntä kohden. Kuitenkin se oudoksui tiellä seisovia ihmisiä ja läksi kuukkimaan metsän varjoisaan pylvästöön.

"Kyllä kai sillä lienee hyvä olla täällä ihanassa luonnossa", sanoi Katri, kun läksivät vielä kulkemaan edemmäksi pitkin metsässä polveilevaa tietä. "Oikein käy kateeksi."

"Kylläpä melkein."

"Vaikka lienee nuo vaaransa silläkin."

He tulivat veräjälle, joka oli pitkin metsälinjaa kulkevassa aidassa.

Tuuli oli ajanut lumen aitaa vasten, muodostellut hauskan muotoisia kielekkeitä ja kouruja, joissa kuun luomat varjot leikkivät. Puiden alemmat oksat olivat taipuneet lumilaippojen painosta, ja kulkivat niiden alatse ja ohi jänisten polut ristiin ja rastiin. Veräjän molempiin pieliin oli tarttunut heiniä, ja kuormain piirrot näkyivät hangessa tien syrjässä.

Yhä uutta katseltavaa tarjosi metsä varjoineen, lumipintoineen, tie polvineen ja yllättävine käänteineen. Metsän päällä kaartui sinertävän kelmeä taivas, jossa kuun seutuvilla joku pilven piirto hitaasti liikkui kuun alapuolitse, ja kuun kehän heikot vesikaarivärit vienosti somistivat sen valaistuja reunoja.

He kävelivät hiljalleen toisiinsa nojautuen vielä pitkän matkaa, poikki niitty aukeaman, ylös mäkeä poikkipuolin asettuneelle selänteelle, alas taasen.

Toisella puolella näkyi talo ulkohuonerakennuksineen. Sen luota aukenivat vainiot riihineen ja latoineen.

"Ei mennä pitemmälle", ehdotti Katri. "Katsotaan vain tästä."

Rakentajat olivat jättäneet koivuja päärakennuksen seutuville, ja niiden kuuraisten oksien alta näkyi tumma seinä. Tuli vilkkui molemmista pääakkunoista.

"Missähän asti me olemmekaan?" kysyi Katri. "Tuntuu aivan kun olisimme siirtyneet syvälle maaseudulle, kauvas pois ahtaasta kaupungista, jossa katse aina vastaa katuun tai seinään."

Eivätkä he kumpikaan oikein rohjenneet toisilleen sanoa, mitä tällä hetkellä tunsivat...

Vaikka he salaa olivat onnellisia näin toistensa seurassa, valtasi kuitenkin kaiho heidän mielensä. Jos Katrista oli joskus tuntunutkin, että hän Juhon rinnalla uskaltaisi alkaa yhdyselämää, ei hän sitä tunnetta kuitenkaan ollut päästänyt aivan voimakkaasti valtaan. Juholla oli paljon huolta, sen hän tiesi, vanhasta, nyt ja sairaalloisesta äidistään. Ei mitenkään sopinut lisätä perheen lukumäärää äidin eläessä, kun kuitenkin Liisa sentään oli äidistä lähinnä huoltamassa. Ansiot eivät siihen riittäneet. Eikä Juho missään tapauksessa tahtonut häntä ottaa puutteeseen ja kurjuuteen.

Mutta vaikka hän kuinka koetti järkeillä, asusti mielessä kuitenkin kaipaus...

Kappaleen ajan kuluttua pyörsivät he kaihoisin mielin takaisin. Etäälle jo näkyi kuinka tehtaiden piipuista nousi savun haituvia ylös korkeuteen. Työn touhu oli lakannut viikon loputtua taasen, lauennut joiksikin hetkiksi kattilain sallittu jännitys, mutta vielä savusivat puoleksi jäähtyneet tulipesät.

Oli jo kymmenen seutu, kun he saapuivat viimein kaupunkiin. Liike kadulla oli jo tauonnut. Ajurien hevoset seisoivat Seurahuoneen ja Palokunnantalon nurkkauksessa alapäisinä ja ajurit nukkuivat istuimillaan tai juttelivat ryhmässä hevosistaan ja viimeisistä markkinoista. Läntisellä Pitkälläkadulla oli vielä aika riento, kisailu ja kovaääninen puhe. Yhdentoista seudussa vasta vaikeni äänen pauhu katukujissa, kunnes teatterista ja iltamista rientävä yleisö sen taasen hetkeksi kohotti.

Mutta vaipui vihdoin lepoon kaupunki, katosivat tulet kivimuurien seinistä ja järjestyksen valvojat kulkivat tasaisessa tahdissa nurkista nurkkiin.

VI.

Rinne ja Anna olivat lapsineen siirtyneet paikasta toiseen pitkin kaupunkia. Talossa, johon he olivat asettuneet häiden jälkeen asumaan, oli syntynyt heidän esikoisensa, tyttö.

Anna oli sidottu tuon tapahtuman jäljestä. Hänellä oli taipumusta olla pois kotoa hyvin paljon, mutta nytpä tyttö pitelikin häntä kehdon ääressä alinomaa.

Mutta sen sijaan kävivät tuttavat hänen luonansa, ja menettelihän tuo sillä tavalla.

Kuitenkaan eivät he viihtyneet tässä paikassa. Kova onni oli heidät johtanut naapureiksi jonkun perheen kanssa, jonka lapset sairastivat melkein aina. Ei heillä ollut yön eikä päivän lepoa. Seinän takaa kuului yhtämittaista itkua, ja äiti tuntui jo olevan aikalailla hermostunut.

Viimein he olivat asettuneet lähemmäksi tehdasta, jotta Yrjölläkään ei olisi pitkälti tehtaalle.

Täällä syntyi heille poika, joka piteli lujalla kohta syntymästä saakka.

"Tuon kanssa sinä vielä päivillä olet", sanoi Elli. "Katso, minkälainen juhkura se on, aivan kuin Yrjö itse!"

"Entäs sitä äänen pauhua ja kiivasta kiukkua, jollei ruoka joudu ajallaan. -- Niin, niin, tällaista se on sitten, Elli!"

"Johan minä olen tuota katsonut. Ei noita ollut tuollaisia kääröjä silloin kun yhdessä asuttiin, ja eikös meillä ollut monta kertaa hirveän hauskaa?"

"Olehan hulluilematta! Mikäs tässä nyt on? Tässähän nämä kasvavat, ettei huomaakaan. Katsopas Kerttua! Siellä pikku ihminen jo ponnistelee puuta vasten pystyyn. Siitä se tämän maailman polku alkaa."

Hän nosti lapsen rinnoiltansa kehtoon, peitti ja liekutti vähän, kunnes lapsi nukkui, ja riensi sitten hellan luokse kahvia laittamaan.

"Koskapa Yrjö on kokouksessa, niin pidetäänpäs täällä hauskaa. Katsotko näitä kaikkia tässä, niin, minä käyn vähän leipurissa?"

Hän nakkasi huivin hartioilleen ja riensi ulos, palaten pian.

"Ostin oikein hyvää, kun nyt olemme tässä vain kahden."

"Niinhän sinä aina teet, aivan kuin minä olisin joku harvinainen vieras."

"Etkö sinä sitten ole? Eihän ketään ole sinun kaltaistasi. Kutkas ovat tätä maailmaa niin joka puolelta yhdessä katselleet kuin me? Olet kai sinä vieläkin kunnon kahvin arvoinen. Maistapas tuota ja tuota! Kuiva se on paakari itse Pikkarainen, mutta hiivatin mehevän se leivän tekee."

"Ei sinua koskaan näe iltamassakaan enää."

"Mihinkäs tästä pääsee. Jahka nämä tulevat isommiksi, niin sitten..."

"Voi olla sitten toisia pienempiä. Eikö se nyt jo riittäisi?"

"Voisipa ehkä."

"Taitaapa tässä nyt olla ihanaa: pestä latostaa yhtä mittaa lasten vaatteita, kieppua yhtä mittaa kehdon korvassa pääsemättä siitä mihinkään."

"Siinä on sentään kumpaakin, iloa jos ikävääkin. Kun lapset vaan pysyisivät terveenä, niin mikäs tässä olisi."

"Sinä olet niin vanhanaikainen! Eihän sitä nykyään enää sellaista. Jos minä olisin sinun asemassasi, niin ei ainoaakaan."

"Kyllä nämä kaksi sentään menevät."

"Vai kaksi!"

"No, no, Kerttu! Johan sinä vedit liinan kanssa kaikki sieltä."

"Niin, niin, kun minulle ei anneta mitään", leperteli Elli ja otti Kertun lattialta syliinsä. "Katsopas, kun kummilla on tällaiset kellonperätkin! Voi, vooi, onko kullan kultaset kellonperät?"

Anna laitteli kahvikojeet pöytään, levitti useat lajit leivoksia, ja heillä kului aika hupaisesti.

"Minä olen viime aikoina ollut vähän pahalla tuulella", sanoi Anna, alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Tässä asuu seinän takana joku vanhapiika, joka pistää nokkansa joka paikkaan. Nyt se on ruvennut simppuilemaan, kun minä olen lasten vaatteita kuivannut nuoralla pihalla. Ne muka häiritsevät häntä, eikä hän salli, että hänen akkunansa alla liputetaan."

"Vuokranhan tekin maksatte."

"Siinä kuin hänkin! Johan minä sanoin. Ja muutenkin! Kyllä se on koettanut Yrjöllekin sanoa, kuinka täällä kahvikestejä pidetään miehen työssä ollessa, tuhlataan ja mässätään."

"Niin kuin ne hänen pussistaan tulisivat!"

"Johan se oli Yrjökin sanonut. Nytkin on aivan varmasti korva oven raossa. Siinä on tuossa kaapin takana ovi."

"Kaikkein kanssa sitä pitää joutua!"

"Niin kyllästyttää toisinaan, että minä olen jo sanonut Yrjölle, että tästä täytyy muuttaa pois."

"Suotta kai sitä rupeaa kärsimään."

"Niin minustakin! Oma rauha ja vapaus on siksi kallista, ettei sitä päästä kenen nuuskanenän tahansa sissimään ja repostelemaan."

"Juuri niin!"

"Minä olen koettanut olla, etten ole välittänyt mitään. Olen ajatellut, että tuhiskoon turkissaan. Mutta ei sitä rauhallisin mielin saata katsoa, kun on aina niin happaman ja tyytymättömän näköinen ja kun sen tietää johtuvan yksinomaan siitä, kun me olemme tässä asemassa."

"Mitä sinä tosiaankin välität hänestä?"

"Älähän vielä! Eräänä yönä oli Kerttu vähän kuumeessa ja rauhattomana itkeskeli tuossa, niin jopahan löi nyrkillänsä välioveen."

"Älä! Voi, jos minä olisin ollut sinun tilallasi!"

"Minkäs sille mahtaa?"

"Olisin niin potkassut oveen, että olisivat paikat helisseet. Kaikkeapa tässä! No, pitääkin sitä olla jos minkälaista ihmisten ristinä!"

"Kun sitä saiskin elää omaa elämäänsä, niin hätäkös sitten olisi!"

"Oliko tuo niin hävytön, sanon vieläkin. Aivan kuin teidän pitäisi olla hänen orjiaan! Muuttaisi pois, jos ei jaksaisi kuunnella.".

"Muiden tästä on ollut ennenkin muutettava, ja niin teemme mekin. Onhan noita huoneita pitkin kaupunkia. Myötäänsä kuulutetaan sanomalehdissä."

"Muuttakaa, muuttakaa!"

"Ensi kuun rajassa."

"Ja pitäisi sinun joskus muutenkin päästä jalottelemaan ja korviasi lepuuttamaan. Eikö nyt ketään saisi lasten luokse, että pääsisit jollonkikaan teatteriin tai iltamaan?"

"Kyllä kai sietäisi."

"Mikäs oikeus Yrjöllä ja miehillä yleensä on olla kokouksissa, käydä toistensa luona, istua elävissäkuvissa ja monessa muussa iltasilla?"

"Onhan se niinkin. Kun tätä pitemmälle alkaa jatkua, niin kylläpä toisinaan tekee mieli päästä johonkin vähän pistäytymään."

"Ajattele, kuinka vapaita me olimme ennen menemään! Mikäs meitä pidätti! Ja mikäs pidättää minua vieläkään? Kyllä sinä teit hullusti tähän kaikkeen antautuessasi."

"Tehtyä ei saa tekemättömäksi."

"Pöllöksi minun täytyy sinua sanoa, kun et sen vertaa nenääsi pitemmälle ajatellut. Sinä olit aivan kuin tuo hullunen lapsi, joka äidiltä sokeripalaa pyytää. Etkä ole viisastunut vieläkään: sidot vaan itseäsi enempi ja enempi."

"Saanko kaataa sinulle vielä? Ota leipääkin!"

"Kyllä nämä ovatkin hyviä! Saanko tuon vielä tuosta?"

"Ota veikkonen! Näissä ei suinkaan ole säästämistä. Tuossa on Kertullekin."

Anna kaatoi kahvia ja puheli:

"Kyllä se on totta, että Yrjö on paljon poissa kotoa. Oikeinpa mielii käydä päivä pitkäksi toisinaan. Mutta hän on hyvä sen sijaan. Katsopas, mitä hän on hankkinut viimesillä ylityörahoilla! -- Tällaisen päällystakin!"

"Katsopas sitä Yrjöä!"

"Oikeastaan vähän liiankin ylellinen, mutta..."

"Ei ollenkaan! Joutaapa tuo olla joskus työmiehen rouvallakin kunnon vaate yllä. Kylläpä se pukeekin sinua!"

"Minun taasen teki niin mieleni tällaista kukkamaljakkoa, enkä voinut pidättää itseäni. Otin muka Yrjön syntymäpäiväksi, joka on huomenna. Oli se vähän kalliin puoleinen, kuusi ja puoli markkaa, mutta ajattelin, ettei noita monta meillä ole eikä taida heti taasen tulla ostetuksikaan."

"Onko Yrjön syntymäpäivä? Älähän vielä, minä ostan tähän kukat, niin tulee meiltä kummaltakin."

"Minulla ei olisi tuskin ollutkaan muuta kuin männyn hakoja. Menivät rahat niin tarkkaan. Mutta en raskinut olla ostamatta. Ajattelin, että levittää häntä voita leivällensä sen ohuemmasti."

"Ja täytyy kai ajatella kotinsa somistamistakin."

"Täytyyhän sitä, mutta pitää ostaa, kun ei jouda mitään tekemään. Minähän muka jo vuosia taaksepäin alotin tällaista pöytäliinaa, mutta en saa valmiiksi."

"Katsopas! Mistä sinä tätä olet oppinut? Enhän ole sinulla ennen tällaisia töitä nähnyt."

"Kun me asuimme siinä ensimmäisessä paikassa, oli siinä naapurina joku Mattila, jonka itkusista lapsista aina kuulit meillä käydessäsi. Hän oli hyvin työkkyri ihminen ja sai minutkin innostumaan."

"Sinun pitäisi tämä valmistaa."

"Milloin sitä on aikaa? En ymmärrä, kuinka Mattelinska sai niin paljon tehdyksi. Tuossa on hänen teräämiään sukkiakin. Minä kun olin tässä huonossa kunnossa tämän tytön takia ja niin lujalla joka suhteessa, niin vietin hänelle muutamia varsia, kun sukat alkoivat loppua. Hän on niin hyvä kutomaan ja harjaantunut, että kannattaa paremmin teettää hänellä kuin ruveta itse hangottelemaan."

"Jotkut ovat lapsuudestaan saakka oppineet ja käyttävät niin jokaisen hetken päivästä, etteivät suo itsellensä hetken lepoa. Kyllä ne sitten ovatkin läkkituopin värisiä ja haukkovat henkeään. Se kai lienee ihana saavutus. -- Mitä kaikkea sinulla onkaan uutta? Eikö tämä esiliinakin ole?"

"On."

"Et kai sinä itse ole ommellut?"

"Milloinpa sitä... kun ei ole oikein harjaantunutkaan. Siinä kuluu aikaakin niin paljon, että jos työlleen vähänkin laskee, niin voitoksi ei jää mitään, kun kankaan hinnan ja kaikki lukee... Siuruan esiliinatehtaassa tekevät sentään aika kuosikkaita. Eikös tuokin helmakoriste ole aika mukavasti tehty? Niillä on sellaiset koneet. Ja hyvin välttävät. Kertun esiliinat maksoivat kolme markkaa, kun ostin niitä pari kappaletta. Tuota rahan menoa on niin puoleen ja toiseen, että saa siinä jänkkäillä päiväpalkasta, jos mielii sillä saada kaikkea."

"Ja saako sillä sitten?"

"Ei puoliakaan. Kyllä minäkin rahalle reijät löytäisin, jos sitä olisi vaan panna jokaiseen. Ne pitäisi paikat olla eri näköiset!"

"Sen minä kyllä uskon, mutta siihenpä ei riitä. Niukasti jokapäiväiset tarpeensa saa. Kyllähän me tiedämme tämän. Muistatko, miten lujalla toisinaan olimme? Ja mitä siitä olisi tullutkaan, ellemme..."

"Älä viitsi kaivaa vanhoja asioita esille. Nehän ovat olleet ja menneet."

"Sinun osaltasi", nauroi Elli. "Sinä olet järjestänyt asiasi tällä tavalla, minä toisella."

"Silloin sitä ei tule ajatelleeksi, kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun. Nythän tuo toisinaan palaa mieleen."