Part 6

"Ja sieltä korkeudesta pidätte nyt tervetuliaispuhetta."

"Täältä vaan katselemme ja hyngähtelemme. Tämä juhlallisuus saattaa meidät lausumaan jonkun sanan ja palaamaan muisteluissamme kappaleen taaksepäin. Saaneehan tätä nyt sivullinenkin siunustella..."

"Että tämmöstäkö tämä onkin", yhtyi Svenssonska, joka oli ollut kappaleen aikaa vaiti. "Ja tämmöstäpä näkyy olevan."

"Käykö kateeksi?" kysyttiin katukäytävältä.

"Ei yhtään", sanoi Mäkelinska. "Mitäs kadehtimista tässä nyt? Jospa tuota nyt joku tulee prameastikin! On meitä, jotka olemme tähän juhlalliseen joukkoon käyneet näihin verraten kontaten. Mutta niinhän se on tässä kuin koko elämässäkin, että toiset ajavat heluissa ja hetaleissa, toiset käyvät jalan ketaleissa. Mutta mitä me kuitenkin itse kukin olemme loppujen lopuksi?"

Pitkin iltaa kävi katsojia akkunan takana ja monenlaiset olivat ne tervehdykset, joilla nuori pari vastaan otettiin.

Myöhään yöhön kestivät häät, ja reippaat ne olivat, sen jokainen tunnusti.

Yön pikku tunneilla saatettiin nuori pari uuteen asuntoonsa.

II.

Tämä nyt oli heidän uusi kotinsa. Ystävät pyörsivät takaisin. Rinne ja Anna olivat kahden.

Rinne auttoi päällystakin Annan yltä ja ripusti sen naulakkoon.

"Tervetuloa nyt tänne!" sanoi hän ja syleili ja suuteli puolisoaan.

"Samoin sinulle!" sanoi Anna.

Hän kiirehti järjestämään jotakin pöydällä, siirsi tuolia, käänsi lampun ruuvia. Rinne sytytti savukkeen ja kysyi:

"Onko sinulla ollut hauskaa tänä iltana?"

"On kyllä."

"Toivoisin sitä riittävänkin."

"Sitä minäkin."

"Etkö sinä sitten usko sitä?"

"Tietysti! Nyt kai sitä pitääkin uskoa." Lampun lasista nousi paksu savupatsas, ja Anna kiirehti pienentämään tulta.

Rinne huomasi, että Anna oli väsynyt. Eikähän se kumma ollutkaan, olihan oltu monta tuntia yhtämittaisessa humussa. Vähällä piti, ettei hän itsekin tuntenut raukeutta jäsenissään.

"Luulen, että lepo tekisi meille kummallekin hyvää", sanoi Rinne vihdoin. "Olemme niin uupuneita kumpikin, ettemme jaksa ajatellakaan mitään."

Anna rupesi irrottamaan hääpukuaan, ja Rinne riensi avuksi hänelle. Yhdessä he peilin ääressä päästelivät vaatekappaleen toisensa jälkeen.

Anna ei oikein tuntenut itseään tänä iltana. Hän oli yleensä jaksanut naurahtaa vakavina ja raskaina hetkinäkin, milloin niitä joskus oli ollut. Tänä omana hääiltanaan ei hän sitä jaksanut tehdä. Mikä hänelle oli oikeastaan tullut?

Rinne tuli hymyillen lähemmäksi ja laski kätensä hänen uumilleen. Ja vaikka hän oli monasti ennen hurmaantunut Yrjön rohkeasta otteesta, ei se nyt saanut sillä tavalla häntä valtaansa. Yrjö oli sitä paitsi juovuksissa. Hänen silmiensä loiste oli kummallinen. Ei hän ollut koskaan nähnytkään häntä tuollaisena, melkein inhottavana.

Mitä he olivat ennen olleet toisilleen, oli ollut vallatonta hurjapäisyyttä. Siinä oli ollut jonkunlaista uhmailua kaikellaisia sovinnaisia tapoja vastaan. Ihmisten määräämäähän oli, milloin avioelämä sai alkaa. Eikö sitten yhtä hyvin kukin yksilö saanut sitä määrätä? Ja niinpä oli käynyt sitten, että he saivat kiirehtiä häitänsä.

Anna oli sentään joka hetki luottanut Yrjöön. Kyllähän hänestä puhuttiin paljonkin jonnin joutavia, ja saattoihan niissä olla perääkin, mutta siitä huolimatta hän oli uskonut, että Yrjö pitää huolen hänestä. Tämä oli varmistunut sen jäljestä, kun oli huomannut, kuinka oli käynyt, -- kun leikistä oli tullut tosi. Hänen antautumisensa ei ollut suinkaan ollut harkinnan tulos. Se oli kerta kaikkiaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei oltu ajateltu tekojen seurauksia.

Kaikkien tyttöjen ja poikien suhdehan oli melkein poikkeuksetta samallainen. Niistä asioista he puhuivat peittelemättä. He tunsivat niissä ikään kuin jonkunlaista viihdytystä.

Pojat sellaisina olivat niin teräksisiä ja tarmokkaita, kuumia ja kiihdyttäviä.

Anna oli monta kertaa ihan värissyt, ajatellessaan uhkarohkeaa elämäänsä. Toisinaan kuin vilahtivat mieleen huomisen huolet ja soimasi omatuntokin. Mutta silloin aina hehkui tyttöjen puheesta ikään kuin jonkunlainen oikeus juuri sellaiseen elämään, joka antaisi arkioloille aivan päinvastaista. Vieläpä saattaisi tuoda voimia kestämään työnorjankin asemaa.

Sillä saattoiko kukaan sanoa, että sellainenkin työ kuin hänen tuotti mitään iloa. Voiko sellaisessa tuntea mitään kaipausta palata huomenna jatkamaan siitä, mihin tänään jäi.

Nämä ajatukset olivat viime aikoina palanneet yhä useammin hänen mieleensä. Ne olivat asettuneet ikään kuin puolustukseen. Sillä toiselta puolelta tuntui epäilys, ettei kaikki sittenkään ollut oikein.

Hiljaisia sisäisiä syytöksiä ei hän voinut kiertää. Ne tulivat joka päivä, yölläkin, kun hän sattui heräämään. Ja vaikka hän joskus koetti niille naurahtaa, naurahtaa kaikelle, naurahtaa yhdessä Ellinkin kanssa, ei hän enää päässyt oikeaan vapauteen käsiksi.

Sitä mukaa kuin viikot kuluivat, tunsi hän itsensä yhä turvattomammaksi. Mistä se johtuikaan? Ei hän ollut vielä koskaan sellaista tuntenut.

Sanomalehdistä oli hän lukenut, kuinka monet hänen asemassaan olevat henkilöt olivat joutuneet epätoivoisiin tekoihin.

Tulisiko hänenkin kohdalleen samallainen?

Hän kauhistui ajatustaan. Mikä hän olikaan, kun tuollaiset hänen mielensä täyttivät? Oliko hänellä syytä siihen? Luottihan hän Yrjöön. Niin, hän luotti, vaikka tuskin Yrjö tiesikään, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.

Kerran hän siitä puhui suoraan. He olivat juuri silloin ulkona kaupungista. Yrjö oli vallattomana, kuten tavallisesti. Oli omituista, että hän tunsi ensikerran vastenmielisyyttä häneen. Hän ei voinut hänen mielialojaan seurata niin kuin ennen. Sitäpaitsi Yrjö tuntui niin tyhjänpäiväiseltä tänään. Hän olisi häneltä jo odottanut vähän vakavuuttakin.

Ja kun Yrjö alkoi yhä tunkeilevammaksi, tunsi hän suorastaan inhoa häneen.

Silloin oli hän ilmoittanut, mihin sellainen oli jo vienyt.

He olivat kulkeneet kauvan sen jäljestä äänettöminä Metsä talvitien molemmin puolin seisoi äänettömänä. Annan mielestä tuntuivat puiden latvat kohoavan niin äärettömän korkealle, ja he jäivät alas kapean tien kujanteen pohjalle. Takana näkyi kumotus kaupungin sähkövaloista.

Yrjö ei puhunut mitään. Hänestä oli hetkessä kadonnut kaikki äskeinen. Vaistomaisesti he kääntyivät takaisin metsätiellä.

"Mikset sinä sano mitään?" oli Anna vihdoin sanonut.

Hän ei tahtonut voida pidättää kyyneleitä, jotka tunkeutuivat esille.

"Mitäpä siihen on sanomista", oli Yrjö vihdoin vastannut. Mutta ei enempää.

Ei hän tullut edes sisälle, vaan kääntyi oven edestä takaisin.

Tuon illan jäljestä Anna tunsi itsensä yhä turvattomammaksi. Ja hänen mieleensä palautuivat ne kertomukset, joita hän oli lukenut sanomalehdistä. Hän ihan etsimällä etsi niitä. Joskus oli hän aivan epätoivoon vaipumaisillaan. Se lisääntyi sitä mukaa, minkä useamman päivän Yrjö oli poissa. Mutta odottamasta ja toivomasta ei hän lakannut. Jokainen liike kadulla akkunan alla ja eteisessä sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään.

Kuitenkin laskeutui päivä toisensa jäljestä iltaan eikä vaan Yrjöä kuulunut.

Eivät työtoveritkaan tunteneet hänessä entistä hilpeää toveriaan. Vaunupari, joiksi Elliä ja Annaa sanottiin, oli menettänyt toisen puolensa.

Näinä päivinä meni hän paljon taaksepäin. Hän kuihtui alinomaa. Puna katosi poskilta ja silmät olivat raukeina. Hän oli niin väsynyt... väsynyt. Toisinaan hän jaksoi itkeä edes, kaikesti ei. Ei mikään voinut häntä lohduttaa.

Mutta silloinpa oli Elli tarttunut asiaan. Hän oli ottanut Yrjön niin lujille, että pojan täytyi kerrassaan muuttaa kantansa. Ja lieneekö hän todellisuudessa tarkoittanut Annaa hyljätäkään, vaikka hänet oli kyllä vallannut jonkunlainen välinpitämättömyys.

Asiat järjestyivät sen jäljestä sille kannalle kuin ne nyt olivat. Rinne sentään saattoi sopeutua asianhaarain mukaan. Siihen luottaen oli Ellikin peitonnut häntä.

Nämä asiat palausivat Annan mieleen hänen riisuessaan hääpukua yltään. Hänellä oli ollut tuskansa hänelläkin. Ja niiden aikana hän oli elänyt ohi sen, mitä niin monelle hääilta tarjoaa. Hän tunsi kiitollisuutta ja kunnioitusta miestä kohtaan, joka ei ollut heittänyt häntä yksinään epätoivoon.

Mutta kuitenkin hän tunsi kaipausta rinnassaan. Hän olisi halusta itkenyt tänä iltana, mutta ei ainakaan vielä voinut.

Ehkä hän oli väsynyt niin kuin Yrjö sanoi. Niin, väsynyt, väsynyt hän olikin. Siitä se johtuikin.

Eiköhän siihen kuitenkin ollut joku muu syy. Oliko tämä todellakin heidän hääyönsä?

He riisuutuivat, ja Yrjö sammutti lampun. Seinän takana alkoi itkeä pikku lapsi... itki aamuun saakka...

III.

Rinteen ja Annan hääiltana istuivat vanhemmat, Jaakko ja Anna-Kaisa, kahden kotona. Heitä ei oltu kutsuttu.

"En minä sentään olisi tätä odottanut", sanoi äiti.

"Minä en ollenkaan ihmettele", sanoi isä. "Anna on lapsuudesta saakka ollut aivan eri luonteinen kuin Katri. Tällaisia äikkäpäisiä tekoja hän on tehnyt milloin mitäkin. Olinpa melkein varma, että näin kävisi."

"Hän nyt viimeksi kai pahastui niin kovasti, kun sinä käskit hänet pois kotoa."

"Käskinkö minä? Sitähän hän oli uhkaillut jo vuosikauden, milloin vähänkin vastenmieliseltä tuntui -- ja milloin eivät sitten vanhempien neuvot ja ohjaukset olleet hänelle vastenmielisiä? Mitä tuohon enää osasi muuta sanoa kuin mene jollonkikaan äläkä aina tuosta karnuta niin kuin sanoin silloin. Enhän minä silloin niin täyttä totta tarkoittanut, mutta olin tuskastuksissani, ja hänellä oli hyvä halu ottaa se täydestä."

"Olishan se saanut jäädä sanomattakin."

"Olis. En tahdo sanojani puolustellakaan, mutta tiedäthän, hyvä ystävä, etten minä joutavia juonitteluja siedä."

"Eikähän hän, jos hänellä olisi ollut lapsen todellista rakkautta vanhempiaan kohtaan, olisi sentään näin tehnyt. Ehkäpä hän ei sitä aavistakaan, miten pahalta se tuntuu."

Anna-Kaisalle kiertyivät vedet silmiin.

"Eivätpä nämä viime ajat ole mitään rakkautta hänen puoleltaan osottaneet. Toisinaan hän on täällä pistäytynyt kuin kissa kuumassa uunissa, enkä minä ainakaan muista, että hän olisi koskaan ollut oikein nöyrä ja kuuliainen, vaan aina tyytymättömän ja happaman näköinen. Ja minkä puhui, tiuskui kuin vihassa, ikään kuin me olisimme jotakin pahaa hänelle tehneet."

"Hyvää kai sillä tarkoitettiin, kun nuhdeltiin häntä kevytmielisestä elämästänsä ja koetettiin ohjata parempaan."

"Kuka vanhemmista ei lapsensa parasta tarkoittaisi. Mutta saaneepa hänkin sentään yhtä ja toista kokea ennen kuin ovat kaikki päivät illassa. Minusta on onnen käänne tapahtunut hänen elämässään nyt, kun hän on joutunut naimisiin. Kun tulevat länget lähelle olkapäitä, niin kylläpä niissä pintehissä ihminen oppinee, mitä ei tähän mennessä ole."

"Samoin minäkin ajattelen. Ehkäpä hänen elämänsä nyt vakaantuu."

He istuivat äänettöminä jälleen. Ei kummallakaan ollut halua puhua, mitä kielet olivat Annasta kannelleet. Eivätkä he jaksaneet niitä kaikkia tosiksi uskoa. Isä ehkä paremminkin sentään, sillä Anna oli vähitellen ikään kuin riipoutunut irti hänen sydämestään.

"Kummalliseksihan muodostui elämä täällä", sanoi vihdoin Anna-Kaisa. "Ei tuota osannut aavistaa muuttaessa."

Hän oli jo kauvankin tätä ajatellut, mutta olipa karttanut siitä puhua mitään.

Ja niin oli Jaakkokin. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli jo ollut kauvan katumapäällä, kuitenkaan siitä kenellekään hiiskumatta -- Anna-Kaisalle semminkään.

-- Ei siitä käy akkaväelle puhuminen, -- oli hän päätellyt itsekseen. -- Ne siitä joutuvat vaan pois suunnilta, huokailevat, jahkailevat ja itkeä tuhertavat. Parasta on olla vaiti, eikä päästää vettä myllyyn.

Kun nyt Anna-Kaisa vihjautti siihen suuntaan, asettui hän kohta vastarintaan, pitääkseen hänenkin ajatustaan suoraan eteenpäin, sillä taisiko ainoaakaan kulunutta päivää saada takaisin.

"Emmepä me taida eteemme katsoa, mitä huominen mukanansa tuo, vaan täytyy kaikki ottaa sellaisinaan kuin tulevat", sanoi hän.

"Kuitenkin olivat siellä olot tutut, vastoinkäymiset ja puutteet samoin. Olimme niihin jo tottuneet", etsiskeli Anna-Kaisa Jaakon mielipidettä.

Äänettömänä istui Jaakko.

"Emmekähän ole täällä saavuttaneet, mitä lähdimme etsimään. Ei taidettu täällä mitään Jannellekaan, vaan kuoli hän pois meiltä."

"Se nyt oli hänen onnensa. Ei hänestä olisi kuitenkaan tullut itsensä elättäjää."

"Paras tietysti niin, mutta hänkinhän oli yhtenä syynä tänne muuttoomme."

"Siinäpä se juuri! Me olemme koettaneet parastamme."

Anna-Kaisa huokasi. Niinpä kai. Ihminen päättää, vaan Jumala säätää.

Mutta vaikka hän koettikin alistua kohtaloonsa, pysyi mieli äskeisessä. Johtui taasen mieleen Anna. Ja hän jatkoi itsensä syyttelemistä, kuinka hänkin oli ollut osallisena ehdottelemaan kaupunkiin muuttoa. Sillä siinä juuri oli ollut syy kaikkeen.

"Ainahan sentään maalaisoloissa olisi Annaakin voinut pitää paremmin silmällä. Tänne me toimme hänet suorastaan viettelyksien keskelle", sanoi hän kuin itsekseen.

Se oli taasen kumpaisenkin ajatusten kiinnekohtana. He istuivat alakuloisin mielin puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ulkoa tuleva katulyhtyjen kumotus. Jossakin lähellä nousi savu piipusta ja sen varjot väikkyivät rauhattomina akkunaverhoilla. Ei kuulunut muuta kuin joskus Anna-Kaisan raskas huokaus.

IV.

Kello läheni kuutta aamusella. Trikootehtaan tytöt riensivät työhönsä. Alikerrassa olevaan vaate- ja ruokasäiliöön riisuivat he päällysvaatteensa ja kalossinsa. Puheensorakka täytti äsken aivan hiljaisen huoneen.

Mutta kohta kun tehtaan pilli soi ja katossa oleva johtoakseli hihnoineen alkoi jyristä ja narista, hajausivat tytöt koneittensa ääreen Muutaman minuutin kuluttua alkoivat kutomakoneet tehdä uusia kankaita, nauhanlaittajat liittää yhteen eri säikeitä, mankelit käydä, leikkaajain sakset helähdellä ja pienet neulomakoneet surahdella.

Ylikerrassa olivat neulomakoneet asetetut riveihin kahdenpuolen kahta koneriviä yhdistävää pitkää kaukalomaista laitetta, joka oli koneiden kansien jatkona.

"Mitä minä näenkään!" huudahti Katrin vierustoveri Hilja, kun he olivat asettuneet koneittensa ääreen. "Sinullahan on sormus vasemmassa nimettömässä."

Katri hymyili.

"Milloinkas tämä on tapahtunut?"

"Eilen."

"No, onnea ja menestystä! Oikein pitää nousta ylös. Onnea, onnea! -- Katsokaa nyt, tytöt!"

Hilja piti Katrin vasenta kättä omassaan, nosti sen ylös ja näytti toisille.

"Katri kihloissa!" kirkaisivat tytöt ja riensivät luokse. "Heleijaa! Katri kahleissa! Lykkyä tykö! Onni matkaan!"

"Kenen kanssa?" utelivat toiset, jotka eivät tienneet Katrin suhteista.

"Onko se entinen vaiko aivan uusi?"

"Vanha suolako siinä janottaa, vai...?"

"Vanha, vanha!" koki Katri sanoa vastaan.

"Ei sitä näy arvaavan, kuka meistä kulloinkin siepataan. Nyt hiljanen Katrimme!"

"Tyynessä vedessähän ne kalat uiskentelevatkin."

"Sano nyt minullekin, kuka hän on?"

"Kerkiätpä sinä tuonnempanakin", sanoi joku ikään kuin Katrin puolesta.

"Eihän tuosta nyt silmä osaa ottaisi, jos minäkin tietäisin ja arvaisin katsoa."

"Eipä tiedä", nauroi Katri.

"Tuosta sen kuulee, kuinka ne ovat kohta niiden omiensa puolesta. Eihän vaan leski liene?"

"Leski se on!" sanoi Hilja ja nyhjäsi Katria kylkeen.

"Leski! Herranen...! Leskimieshän on kuin lämmitetty lihavelli!"

"Ole hokaroimatta, ei se mikään leski ole, vaan nuori ja komea poika."

Kukin asettui vähitellen paikalleen ja jatkoi työtänsä.

Samassa huoneessa työskenteli useita, jotka olivat olleet yhtä kauvan kuin Katrikin ja enemmänkin aikaa. Juuri vastakkaisella puolella oli noin neljänkymmenen vuotias nainen. Siinä oli hän istunut, kun Katri oli tullut. Kuinka kauvan lienee jo istunutkaan. Hän oli hyvin kalpea ja hengitti raskaasti. Hänen molemmilla puolillansa oli nuoria tyttöjä, joiden tukkalaite vaihteli päivän muotien mukaan, -- joiden silmissä oli useina aamuina väsähtänyt ilme ja huulilla salainen kuiske. He iskivät silmää toisillensa ohi kalpean työtoverinsa, joka istui aina äänettömänä, paitsi silloin kun yski.

Kaikissa näissä työpöydissä, joita oli asetettu poikki koko ylikerran lattian, huomasi helposti, minkä leiman työ oli lyönyt tekijöihinsä. Tuossa saattoi nuoruus ja terve elinvoima vielä hehkua täysvoimaisena, palaa poski toisinaan kukkapäänä, olla silmissä tulta, veitikkaa ja äänessä sointua -- ja tuossa iän tuoman muutoksen ohella liian aikaisin tapahtunutta vanhentumista, alakuloisuutta, ikävystymistä, raskasta huokausta, lisäksi katkerat piirteet suun ympärillä, tummia katseita, syviä uurteita otsassa.

Ei ollut kumma, jos hyväksyen otettiin vastaan, mitä uutta ja repäisevää joku toi mukanansa aamulla työhön tullessaan. Vaihtelua, vaihtelua!

Pysäyteltiin hetkeksi koneet, annettiin saksien olla helähtelemättä, tehtiin lisähuomautuksia, kutkutettiin esille mahdollisimman hullunkuriset puolet.

Vaihtelua, vaihtelua!

Nyt jo kierteli Katrin kihlautumisasia. Joku sana saattoi kääntää asian uusille urille, toinen siirtää sen toisille tolille. Milloin juoksi yhdellä tavalla tässä konerivissä, milloin palasi toisella tavalla toista puolta, hyppäsi riviltä riville, ristiin ja rastiin, sieltä ja täältä, hyväntahtoisena pilana, salaviittauksena, jonkun taholta taasen vakavamminkin käsiteltynä, osaaottavasti ymmärrettynä.

"Uutta kappaletyötä!" pisti joku. "Tyttöä, poikaa vuoroonsa kerta vuodessa."

"Imettämistä ja lullaamista!"

"Pesemistä ja paikkaamista!"

"Herra varjelkoon!"

"Mustasilmäisiä pikku pakanoita niin kuin isäkin kuuluu olevan."

"Pikisilmäisiä pojan vintiöitä!"

"Se se vasta pikinappivapriiki!"

Iloinen naurun helähdys lähti sanojan luota molemmin puolin kummallakin konerivillä, juoksi kuin koneiden hurahdus päästä päähän.

Ja jälleen helähtivät sakset, kurahtivat koneet, liikkuivat hennot sormet, ja yskivän, elähtäneen ompelijankin huulilla viivähti hetken hymyn häivähdys...

* * * * *

Mutta Katri oli omissa ajatuksissaan. Vaistomaisesti hän hoiti konettansa, muutti uuden kappaleen, liitti katkotut langat ja valmisti paidan toisensa jälkeen.

Eihän niin erikoista mitään ollut tapahtunut, ja kuitenkin hän tunsi olevansa erilaisempien mielialojen vallassa kuin ennen tässä istuessaan. Eihän hänen suhteensa Juhoon ollut tullut sen kummemmaksi. Samalla tavallahan hän häntä nytkin rakasti kuin ennen.

Ja kuitenkin siinä oli jotain muutakin.

Niin suoraan ja avonaisesti ei Juho sentään ollut ennen puhunut tunteistaan häntä kohtaan. Vaikkakin hän oli ne aina tuntenut ja ymmärtänyt muuten kuin sanoista, tulivat ne kuitenkin kuin jonakin uutena suloisena yllätyksenä.

Mitenkä hän niin lieneekin lämmennyt puhumaan sydämensä ajatuksia ja julkaisemaan sisimpiä salaisuuksiaan, joita ei kukaan muu tiennyt kuin hän nyt.

Vuosien kuluessa hän oli sanonut aina vähän kerrassaan säästäneensä työväen säästökassaan kaikkein pahimpien päivien varalta, mutta kun niitä ei nyt ollut kuitenkaan tullut, niin joutaisivat ne sieltä ja voisi niillä ostaa sormukset kummallekin.

Voi, miltä se oli tuntunut. Häneltä oli vähällä ollut purskahtaa itku ja oli hänen täytynyt painautua Juhon käsiin kiinni. Siinä oli hän suudellut työn kovettamia känsiä.

"Rakas, miksi niin teet?" oli Juho kysynyt, mutta lisännyt samalla: "Minä ymmärrän ystävä sinua", -- nostanut polvelleen ja suudellut hellästi.

Nyt ei hän huomannut kuinka kone teki työn huonosti, kuinka kävi vähän aikaa ihan tyhjänä ja pysähtyi...

Juho oli ottanut sitten hänen kädestään pienen muistosormuksen, koetellut sitä nimettömään sormeen ja ottanut sen mukaansa mitaksi.

Huomenillalla oli jo tuonut ja kihlannut...

Oli siinä sittenkin jotain muuta entiseen verrattuna. Hän oli tähän saakka pitänyt sen omana salaisuutenaan mitä tunsi Juhoa kohtaan. Ei ollut hänellä niin hyvää ystävää, jolle olisi mitään niistä puhellut, vaikka oli monta kertaa tuntunut oikein tarpeelliselta saada jollekulle purkaa mielialojaan. Visusti oli hän ne kätkenyt, riemuinnut itsekseen onnestaan.

Ja nyt hän oli yhtäkkiä kuin paljastettu. Suurin salaisuus oli tullut julkiseksi jokaiselle. Nyt tiesivät sen jo työtoveritkin.

Tuntui toisin ajoin niin kuin olisi ollut entinen salaisuus parempi, niin kuin olisi jotakin mennyt rikki...

Mutta toiselta puolen tuntui niin väkevä ja voimakas tuki. Hän ei ollut yksin. Heitä oli nyt kaksi ottamassa vastaan, mitä ulkoapäin tulikaan...

Kumpi näistä nyt olikaan parempi? Hennoisiko tästä perääntyä?

Ei, ei! Hänestä tuntui niin kuin hän painautuisi kiinni Juhoon, sukeltaisi hänen takkinsa sisälle, heittäytyisi hänen huostaansa, antautuisi hänen vaalittavakseen -- niin kuin hän olisi menettänyt oman itsenäisyytensä, olisi sulautunut olemattomaksi häneen tai tullut turvattomaksi ja heikoksi, joka tarvitsi tukea...

Mitä kaikkea se nyt olikaan. Ei hän tainnut itsellensä selittää mitä mielessään liikkui. Suloista tämä vaan oli.

Ei hän huomannut edes, miten tunnit kuluivat. Miten ne tosiaankin olivat menneet? Mitä tämä merkitsi, -- oliko einetunti jo?

Kyllä kai. Kaikkihan nousivat paikoiltaan ja ottivat eväänsä.

"Eikö se morsiamelle ruoka maistukaan", sanoi joku leikillään. "Vai joko nyt alkaa elää pelkillä haaveilla?"

V.

Kaupungin valtuustossa törmäsivät mielipiteet vastakkain. Työväenopiston johtokunta oli lähettänyt kirjelmän valtuustolle, ja siinä pyydettiin opiston vakinaiselle kannalle asettamista.

"Se on lakkautettava kerrassaan!" sanoi joku valtuuston jäsenistä. "Se tulee liian kalliiksi kunnalle. Meillä on menoja puoleen ja toiseen. Kunnallinen köyhäinhoito kasvaa vuosi vuodelta. Nyt sen saa jo laskea sadoissatuhansissa, niin kuin on nähty tänä iltana esitetystä vuosikertomuksesta ja seuraavalle vuodelle laaditusta kustannusarviosta. Kunnallisverot nousevat huimaavasti. Kohtahan me tässä saamme ahertaa pelkästään verojamme varten ja heittää kaiken sen mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu kokonaan syrjään. Tänne tulee kirjelmiä toinen toisensa jälkeen, ja kaikissa pyydetään rahaa, rahaa. Minun ymmärtääkseni meidän pitäisi sangen tarkasti harkita kenelle annetaan. -- Onko työväenopisto kipeimmässä tarpeessa? Pyydän arvoisia herroja valtuusmiehiä aluksi kiinnittämään huomionsa kahteen asiaan vierekkäin: kunnalliseen köyhäinhoitoon ja tähän opistoasiaan. Leipää ja rahaa, vieläpä puita ja mitä muita anoneekaan köyhin osa kaupunkimme väestöstä. Kyllä kai lienee joukossa, ja on varmastikin, jotka apua tarvitsevat. Mutta tutkikaapa minkälaista on tämä apua nauttiva joukko: Ensinnäkin muualta tullutta. Tuskin he ovat olleet täällä sen verran, että ovat saaneet kotipaikkaoikeuden, ja silloin kohta heittäydytään kunnan niskoille. Ovatko nämä vanhuksia tai sairaita? Mitä työkuntoisinta väkeä, mutta niin läpi laiskaa ja halutonta. Kuka ei meistä tuntisi Keinäs-Mattia, Juho Kolkkista ja monta muuta! Miehet pulskia ja vereviä kuin komeimmat koko kansasta, mutta kunnan apua vetävät kuin vaivaiset. -- Vielä näille iltaopistoa kunnan varoilla! Mitä sanoo tilasto työväenopistosta? Oletteko tutkineet sitä? Luentokauden alussa komeilee satalukuja osaaottavista. Entäs päiväkirjat? Muutamia kymmeniä istuu luennoilla, kourallinen harjoitusaineissa. Kallista lystiä! Ei meidän kannata kylvää rahaa joukolle, joka kylvön tallaa jalkoihinsa. -- Mutta katsokaapa katunurkkia! Kuin nuijalla lyötynä seisoo siellä juuri tuota väestöä, jolle tässä nyt avustusta pyydetään, nojailee ja pönkittää siellä kulmataloja, niin että rakennuksien seinät ovat mustuneet hartioitten kihnutuksesta, puhuvat siinä sopimattomia sanoja ohikulkijoille, riitelevät ja räyhäävät, mekastavat ja tappelevat. Näille tässä vielä opistoa! En voi puoltaa opiston vakinaistuttamista, en edes minkään apurahan myöntämistä kolmivuotiskaudeksi."