Part 5
"Ann' tippua vaan! Vielä sitä riittää! Ja kun minä alan olla niin kuin mehuton kärpänen hämähäkin verkossa, niin onhan niitä toisia minun paikalleni. Meitähän löytyy repimään ryysyjä ja itseämme."
Jotkut naurahtivat katkerasti, mutta hymy kuoleutui jälleen huulilta.
"Kiltisti repimään."
"Tietysti!"
"Pitäisi oikein kai kiittääkin, kun saamme tässä otsamme hiessä syödä leipäämme."
"Ja hankkia herroillemme loistoa ja komeutta."
Yskiminen keskeytti Kreetan. Hän rykiä loukutti kauvan. Vaivoin sai henkeään vedetyksi. Hän oli illalla hikeen asti tanssittuaan vilustanut itsensä, ja siitä oli yltynyt yskä. Kun nyt pöly kutitti kurkussa, kuvotutti kuin lopun tehdäkseen koko ihmisestä.
"Mihinkähän tuo vielä päättyneekään!" säälitteli joku.
"Mihinkä? Ijankaikkiseen vaikenemiseen. Taitaako kestää ihmisen rinta mokomaa loukuttamista?"
Tulehtuneena ja vedet silmissä Kreeta viimein ojentausi kumarasta asennostaan ja alkoi jälleen raskaasti hengittäen repiä. Mutta yskiminen oli sellainen voimanponnistus, että kädet vapisivat, ja jalat eivät tuntuneet oikein kannattavan.
"Nukkavieru nuttu olet, Kreeta rukka!" sanoi Laurakin, joka ei monasti sekaantunut työtoveriensa puheeseen.
"Niinkö Laurakin sanoo?"
"Mitäpä tuosta muutakaan osaa?"
"Tai niin kuin nuo vanhat pyhähousut, joita Laura juuri repii", käänsi suulas vierustoveri asiaa uudelle tolalle.
"Mitä! Onko Laura todellakin ottanut housut revittäväkseen", tarttui toinen seuraavasta pöydästä.
"Katsokaas, mikä uhkarohkea teko!" sanoi Annakin.
"Mitäs kummaa näissä nyt on?" ihmetteli Laura.
"Miten sinä rohkenet? Ajattele, jos vihollinen jotakin salakuljettaa pitäisi niiden kautta sinulle!"
"Heitä pois, muuten ne saastuttavat sinun!"
"Kyllä Heta ne mielihyvillänsä repii", sanoi Anna.
"Mitä te Lauraa taasen kiusaatte? Hävetkää jo!" nuhteli joku vanhempi nainen tyttöjä.
"Ja luuletteko te, senkin virnistelijät ja koiranleuvat, Lauraa kaltaiseksenne -- te, jotka hyppäätte jokaisen housuparin jäljessä kuin hännättömät hevoset? Kyllä kai te repisitte vaikka päältä...", sanoi Heta.
Hän oli hyvin laiha ihminen. Vaatteet riippuivat hänen yllään kuin naulakossa seinällä. Olkapäät olivat luiset, eikä oikein saanut selvää, mistä kaula alkoi. Vartalo oli ryhditön ja veltto. Puseron avaranpuoleisesta kauluksesta pisti esille laiha kaula, jonka jokainen jänne ja suoni näkyi. Hänelle oli ominaista, että työn jättämät jäljet jäivät pysyviksi. Repiessä jännittyivät aina samat kaulalihakset. Ne olivat hänellä kehittyneet muita voimakkaammiksi ja joutuivat herkästi jännitykseen. Samoin määrätyt kasvojen lihakset. Työtä tehdessään oli hän sen näköinen kuin olisi häntä joku alinomaa nipistellyt. Suu oli pahasti irvessä, suupielet laskeutuneet alas. Ikenet paljastuivat helposti, ja samalla avautui hänen harvahampainen suunsa. Hän ei koskaan suojellut vaatteella suutansa, ja tytöt arvelivatkin, että sitä lienee melkein mahdoton saada millään peitetyksi. Hänen irvistelevä naamansa oli aina nähtävissä, ja kun mieli alkoi käydä matalaksi, tarvitsi jonkun vaan huomauttaa, kuinka Heta lumppuja pureskelee, ja yleinen naurun tirskuna kohta virkisti mieliä.
Heta oli kärkäs suuttumaan. Hän vainusi jokaisen puheessa itseensä kohdistettua pilkkaa ja ivaa, ja siitä syystä hän riiteli alinomaa.
"Mekö repisimme!" sanoi Elli. "Eihän toki! Pitäisihän meidän pitää häntä mielillä, ettei hän loikkisi pois ja jättäisi meitä 'suruhun ja ikävähän'!"
Heta huomasi piikin kohdistetun häneen. He tiesivät kaikki hänen nuoruutensa kompastuksen, kuinka hän oli ollut kihloissa, kuinka sulhanen oli hänet jättänyt ja hän oli saanut sen jälestä tulla toimeen lapsineen tässä maailmassa.
Hän tulistui, ja silmät pyörivät villeinä päässä.
"Ei ole kaikille riittänyt kaunista muotoa ja uljasta ryhtiä, joilla puoleensa vetäisi niin kuin muutamat luulevat tekevänsä", sanoi hän, äänessä riitelevä sävy. "Minun ja monen muun on täytynyt mennä tämän maailman läpi vaan tällaisena. Mutta samaa päivää minä elän teidän kiusallakin."
"Naima-asiassa vaan harmillisen askeleen edellä."
"Niin juuri!" kirkaisi Heta. "Tämä joukko olisikin liian koreaa ilman minua."
"Mitäs se Heta nyt noin itseänsä halventaa? Muistappas joitakin vuosia taaksepäin! Eikös se joku sinuakin..."
"Ja mitä sitten?" Hetan kysymys putosi kuin vasaralla, ja tomu pölähti repimispuukon ympärillä.
"Olipas joku silloin, suutariko se nyt oli vai räätäli, joka..."
"Mitä?"
"Kas kun on olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut", kiusotteli Elli.
"Ja mitä sitä on tapahtunut, josta minä en itse vastaa?"
Heta löi kädessään olevat riekaleet koriin pöydän viereen ja iski nyrkit lanteillensa.
"Ei, ei kai! Ollaan olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut."
"Mitäs sinä nälvit minua? Mitä sinulla, lemmon harakalla, on mielessäsi? Olenko minä jollakin tavalla asettunut poikkipuolin sinun tiellesi?"
"Ei, ei! Kukas sitä on sanonut?"
"Onko sinun pienimmässäkään määrässä tarvinnut vastata minun teoistani?"
"Kuka sinun salakähmäisistä teoistasi vastaa? Sinulle kai se kuuluu. Sehän se hännän kantaa, jolle se kasvanutkin on", sanoi Anna.
"Sinä tarkotat lastani, sinäkin?"
"Sinäpä sen sanoit."
Heta raivostui. Hän ei kärsinyt, että kukaan puhui lapsesta, josta ei kenenkään tarvinnut huolehtia, jonka takia hän huolehti enempi kuin itsensä. Hän syöksyi Annaa ja Elliä kohti kuin kiinni tarttuakseen.
"Katsokaa, katsokaa!" sanoivat ympärillä olijat. "Älä nyt sentään lennä suuhun!"
"Millä oikeudella sinä puhut minun lapsestani?" huusi Heta.
"Hoh! Sielläpä koko prinssi taitaa olla, josta ei saa sanoa halkastua sanaa."
"Sillä on ihmisen oikeudet niin kuin teillä jokaisella, eikä teillä kumpasellakaan ole oikeutta halventaa viatonta raukkaa. Jos sinullakin, maatiainen, on halua puskea, niin puske minua. Mutta katso sen verran eteesi, ettei vaan sinun äpäröistäsi tarvitse kenenkään ruveta huolta pitämään!"
"Lähempänä se mahdollisuus on sinua kuin meitä kumpaistakaan."
"Ei vähääkään. Näillä kynsilläni minä olen kyennyt ja kykenen vieläkin repimään ja raastamaan elatuksen hänelle ja itselleni, mutta se ei olekaan sanottu, kykenetkö sinä ja sinä, jos asiat niin päin menevät. Ja näillä kynsilläni minä myöskin kykenen repimään jokaista, joka sanoo halventavan sanan viattomasta lapsesta."
"Ei ole kumma, jos se sinun ukkopuusikin kammahti sinua aamun valjetessa ja katosi koko paikkakunnalta, sillä hirveä sinä olet noin suloisimmillaan ollessasi kuin nytkin. Niinhän sinun suusikin käy kuin mikäkin loukku."
Ympärille kerääntyneet repijät nauraa virnistelivät.
Hetaa kiukutti toisten imelä nauru, ja hän alkoi kiroilla ja puhua raa'asti niin kuin suinkin osasi. Hän ihan riemuitsi sanojensa tulvasta, puheensa loukkaavasta sävystä, piikkiensä ja koukkujensa pistoista. Hän repi, viilsi, haavoitti, raivosi. Repimispuukko, joka oli kiinni pöydässä, vongahti joka kerta, kun vaate siitä irtausi, tomu pölisi ja kappaleet sinkoilivat. Heta tunsi vastustamatonta voimaa jäsenissään. Suu vääristeli ja kaulalihakset jännittyivät. Puseron avatusta kauluksesta pönköttivät solisluut korkealle.
Kesken kaiken tuli yskä. Hän ryki ja syljeskeli lattian tomuun.
"Sylje lattiaan, äläkä roiski joka paikkaan!"
"Minä syljen mihin tahdon!"
"Kaiken lisäksi tässä vielä saa sinun tautiasi vetää sisäänsä."
"Kumpikohan meistä on taudissa?"
"Hyvät ihmiset, miksi te tuolla tavalla riitelette ja huonolla puheellanne haavotatte toisianne!" lauhdutteli Laura. "Sanassakin sanotaan..."
"Pidä sinä huolta pakanoistasi, äläkä sekaannu kristittyjen riitaan!" tikasi Heta.
"Kristittyjen! Eipä nyt kristittyjä valita, kun Hetakin!" ivasi Elli.
"Ja sinä!"
Heta huiski kuin ummessa silmin puoleen ja toiseen. Riita vähän keskeytyi ja mieliala laimeni, kun työnjohtaja sattui tulemaan.
Mutta Heta oli päässyt alkuun eikä vähällä heittänyt. Hän oli tulehduksissa kuin olisi tehnyt työtä kolmenkymmenen asteen kuumuudessa. Otsanahka kiilsi, ja hiukset harrottivat hajallaan. Nyt hän jo raivosi kaikesta, kirosi viheliäisen työnsä, joka tappaa tekijänsä, juoksuttaa veren kuiviin, jättäen jäljelle kuivettuneen kuoren, kourallisen luita ja nahkaa. Hän sadatteli tehtailijoita, senkin möhömahoja ja iilimatoja, mestareita, tehtailijoiden kätyreitä ja koko työntekojärjestelmää. Hän pauhasi siihen saakka, kunnes tehtaan höyryvihellin ilmoitti aamurupeaman loppuneeksi, ja työväki riensi juoksujalkaa ruokaloihin ja kotiinsa.
II OSA
I.
Rautatieläisten huoneuston juhlasali oli valaistu kaikilla sähkövaloilla. Torviseitsikko soitteli nurkassa. Torvet rämähtelivät kivisessä huoneessa, pauhasivat marsseissa, ettei tahtonut ääntä kuulua. Noin puolisensataa henkeä oli huoneessa, Rinteen ja Annan tuttuja ja sukulaisia.
Oli ollut vähän erimielisyyttä, käytäisiinkö pappilassa vaiko oikeusvirastossa vihittämässä, mutta kun Anna ja hänen vanhempansa niin välttämättömästi halusivat papin pakinoille, niin oli Rinne vähitellen suostunut, sillä hänen mielestään nyt oli sama, kuka umpisolmun nykäisee, pappi vaiko tuomari.
Olivat siis käyneet kirkkoherran kansliassa, vannoneet ja polvistuneet, ja Rinne oli koko ajan ollut kapinoivalla mielellä.
Sitten he olivat ajaneet hääsaliin ystävien ja tuttavien piiriin, jotka heitä vastaan onnitellen kävivät.
"No, tervetuloa korppien valtakuntaan!" onnittelivat naimisissa olevat naiset.
"Kyllä tänne sopii, käy sisään vaan!"
"Älä muuta ajattele kuin tätä iltaa, niin voit iloita", sanoi eräs keski-ikäinen vaimo onnitellessaan. Hän oli vakava ja surumielinen, väsyneen ja kuluneen näköinen. Hän vetäytyi syrjään kohta onniteltuaan, ikään kuin olisi sanojansa säikähtänyt. Hän jo oikein iloitsi, kun kohta jäljestä tuli Elli ja puisteli nuoren parin yli sellaisen sanahelinän, iloisen naurun kikatuksen ja puolirohkean viittauksen, ettei varmaankaan morsian pysähtynyt ajattelemaan hänen tyhmästi lausumiaan sanoja.
Onnittelija huokasi ja vetäytyi kaikkien taakse. Onneksi ei heistä kukaan ollut huomannut häntä.
Koko juhliva joukko kävi morsiusparia onnittelemassa. Kukin heistä oli varannut heille jonkun lauseen, toverillisen ja tuttavallisen heipä hein.
"No niin! Pillit pois pussista, ja huokailkoot lattiapalkit tänä iltana! Rinteen Yrjön häissä ei pidä surun kaunain silmänurkissa kartata! Pyörähtäköön polkassa ja vantrailkoon valssissa iloinen hääjoukko!"
Samassa sieppasi Rinne Annaansa vyötäisistä raisuun polkkaan, joka juuri silloin alkoi.
Se vasta tanssia! Jo innostuivat vanhatkin. He työnsivät työn kangistamat jalkansa reiluun poljentoon, ja ken ei parina pyörinyt, se paikallaan tahtia polki.
"Näin se piti ollakin!" ihastelivat ihmiset. -- Tämä nyt oli oikein rinnemäistä. Kyllä kai saatiin aina häissäkin istua kököttää ja odottaa tarjoilua kuin hautajaisissa. Mutta täällä! Se vasta reilua poikaa! Kuinka monetta tuolla jo vienee! Eipä kulukaan tämä hetki, jolloin nämä sanoivat hyvästit nuoruutensa ajoille.
Ensi tanssin tauottua saapuivat tarjoilijat. Miehet vetäysivät lukusalin puolelle, joka oli varattu miesten tupakkahuoneeksi. Täällä oli isäntänä Rinteen puhemies, valuri Paavola.
Hän oli hyvin hiljainen mies. Ei hänessä ollut oikein puhemiehen mahtia. Tuskin hän oli saanut sanaa suustansa tänä tärkeänä iltana. Sen sijaan oli hän istunut täällä tupakkahuoneessa, tupakoinut ja odotellut.
"No, puhemies Paavola! Tuskin yhtään tahtia! Hitto vieköön! Veturi virallisissa toimituksissa ja täällä istuu kuin pannun piippu tai tulppa pullossa, jota hän vartioi!"
"Hehhehheh!" naurahti Paavola.
Ja hänen punainen muotonsa hohti lämmöstä hehkuvana.
"Hae nyt sitten aarteesi ja otetaan tässä pikku plörö!"
Sepäs sai Paavolankin liikkeelle. Oikein hän vilkastui kuin olis päässyt omalle alallensa. Häneen tuli eloa ja toimeliaisuutta. Hän oli tosiaankin ryyppymies ja oli siinä toimessa tullut huomatuksi, vaikka muussa ei. Oikeastaan hänen naamansa puna maksoi jo paljon, sillä hän oli sitä värjäillyt sekä lomahetkinään että työssä ollessaan. Valimon nurkassa pienessä kaapissa oli hänellä aina jotakin lajia, jota saattoi ottaa talvella lämpymikseen ja kesällä virkistyksekseen, kun aurinko paistoi suurista akkunoista kärventyneeseen hietaan nokimustan valimon lattialle.
Nopeasti täytteli Paavola pikarit viinalla, ja sitä tehdessä kuului hänen suustansa omituinen särpävä ääni ja kurkkunsa korahteli nieleskelystä. Kädet vapisivat pelkästä mielenliikutuksesta.
"Minun täytyy se sanoa, Paavola, että lienetpä minkälainen sankari hyvänsä nokisessa ruumassasi ja hornanuuniesi ääressä, niin pullon kaulassa sinä olet vieläkin etevämpi. Ja jos sinä kuoltuasi joudut itse Vanhan Erkin sulattoon, niin äläpä luulekaan, että hän työntää sinulle valinkauhan käteen tai panee sinut vyöryttelemään koksin möhkäleitä ikuisesti palavaan pätsiin. Ei, vaan ylimmäisen juomanlaskijan virkaan hän sinut asettaa ja tynnyrin tappi on oleva sinun tärkeä virkakapulasi", loventeli Rinne.
"Siellä kai lieneekin aivan kuivakurkkusta väkeä."
"Puuttuu Paavola!"
"Käykääpä käsiksi!" sanoi Paavola; ennen kuin kukaan kerkesi, oli hänellä itsellään jo pikari huulillaan ja maisteli parastaikaa asiantuntemuksella.
"Mistäs hankit, Rinne, oikeaa korpirojua?" kysyi hän hyvillään.
"Ainahan sitä", sanoi Rinne silmää iskien. "Ettäkö tosiaankin olisi..."
"Senhän tuntee kaikesta", sanoi Paavola; ja kun joku vähän epäili, kohotti hän tönkeilevän äänensä ja vakuutti tuntevansa, mikä on tehtaiden tynnyrien virutusvesiä, mikä oikeaa petäjän juurella hautunutta.
"Taitaa olla, voi hyvinkin olla", myöntelivät toiset ja vakuuttivat sikunan maun suuta sulostuttavan.
"Terve nyt sitten, sulhanen!" sanoi Paavola ja nakkasi kirkkaan pisaran punaiseen naamaansa.
Hänellä oli kiire tämän viljan kanssa, ikään kuin se haihtuisi ilmaan, ellei sitä nopeasti toimittaisi asianomaiseen paikkaan.
"Ja nyt sinä olet, Rinne, sitten äijämies", sanoi joku joukosta.
"Nytkö vasta", ilvehti Rinne, ja koko joukko hörähti. "Tarkotan, että välikappaleellisesti, oikein pastoraalisesti."
Samassa saapuivat kahvin tarjoilijat ja Paavola hyväili pulloa kuin asiaan kuuluvana.
Höyryn hiljalleen noustessa ja puheen sorakan käydessä yhä äänekkäämmäksi sekä tupakan savun vahvetessa kului aika miesten huoneessa. Yhä iloisempina he saapuivat lennättämään naisväkeä tanssissa.
* * * * *
Hämärälle kadulle kerääntyi sillä välin uteliaita katsojia kaiken ikäisiä. Häätalo olikin juuri sen kadun varrella, jota myöten hautaussaattueetkin kulkivat. Asukkaat sen varrella olivat erikoisen herkkiä merkkitapauksille. Monta puuroa oli palanut pohjaan sillä aikaa, kun he seisoivat akkunan ääressä tai katukulmauksissa lukemassa, kuinka monta hevosta oli kussakin saattojoukossa, ketä istui reessä tai rattailla, minkälaiset olivat milläkin seppeleet, arvostelemassa, mitä vihdoin oli ollut vainaja, mitä jokapäiväisessä toimessaan, mitä lähimmäisilleen.
Ja nyt oli tämän kadun varrella häät.
Joukkoa kerääntyi oikein kosolta. Tarkeni niin hyvin seisoa, kun sattui suojailmakin.
"Kylläpä nyt!" jahkaili Svenssonska. -- Hän oli ensimmäisenä joka paikassa, niinpä tässäkin. Ankaran pyöreät silmälasit kämöttivät ainaisesti tukossa olevalla nuuskaisella nenällä, ja seisoi hän kädet pistettyinä ristiin avaroiksi venyneisiin päällystakin hiansuihin, omituisesti kenossa kauloin, katukäytävän palteella toisella puolella katua. "Tulkaa tänne, Mäkelinska! Täältä sopii näkemään itseensä hääsaliin."
Mäkelinska kiipesi korkealle lumivallille. He polkivat jalkojen sijat itsellensä ja asettuivat toisiansa tukien seuraamaan juhlallisuuksia.
"Kylläpä nyt alotetaan elämää prameasti, kun oikein torvien soitolla", sanoi Mäkelinska. "Juhlasaleissa!"
"Lasikruunujen välkkeessä!"
"Sanokaa te!"
"Juoden ja tanssaten!"
"Älkää te enää sanoko!"
"Mutta kai siitä sitten on tulevinaan lujaa ja hyvää."
"Kuka tuon tiennee! Menin tuota minäkin Svenssonin kanssa yhteen kahdeksanneljättä vuotta takaperin. Ja pitipäs tuo solmu kunnes kuolema aukasi, eikä siinä ollut sen suurempia juhlallisuuksia, kuin että pappilassa kävimme ja sieltä tultua istuttiin Hakalan pienellä puolella, josta sitten tuli ensimmäinen asuntomme, ja ryypättiin kuppi kuumaa illan kuluessa."
"Ja mitä siitä olisi tullut, jos silloinkin olisi tuolla tavalla alotettu? Herranen aika, vaivastaloon olisi kai saanut kulkea koko helaherskapi, suoraan kruunu päässä. Mistä olisi riittänyt rahaa palkata pillipiiparit musiikkia puhaltamaan?"
"Herrain konstia se oli siihen aikaan."
"Haatajan Heikki tuo meidän nuoruutemme aikana soitteli häissä, ja hyvin se vältti. Liekö tuo ollut ilo sen köyhempää silloinkaan."
"Morsianta!" huusi joku lähellä olevista. Koko joukko yhtyi samassa:
"Näyttäkääpä morsianta!"
Joku häävieraista kävi katsomassa akkunasta, ja kappaleen ajan kuluttua vetäistiin akkunaverhoja entistä enemmän syrjään ja avattiin molemmat akkunapuoliskot. Morsiuspari nousi tuoleille ja morsiustytöt asettuivat monihaaraiset kynttiläjalat käsissänsä parin kummallekin puolelle tulennäyttäjiksi. Kappaleen aikaa he seisoivat siinä, ja väkijoukko ulkopuolella asettui hiljaiseksi.
"Sievä on! Kaunis pari! Tuhtia herrasväkeä!" kuului ulkoa arvosteluja.
Osa väestä jo hajausi, mutta toisia tuli tilalle. Svenssonska ja Mäkelinskakin seisoivat yhä korkealla vallilla.
"Eikö se ollut vähän...?"
Mäkelinska supatti ja pukkasi Svenssonskaa kylkeen.
"Niin se minustakin."
"Niin, niin!" huokaili Mäkelinska.
"Sillä tavalla ne nuoret elämää alottavat."
"Eletään vaan, otetaan päivä kerrallaan ajattelematta sen pitemmälle."
"Mitä ne ajattelevat! Se nyt on sen tuhannen hölläkkää koko elämä."
"Kyllä minä sen muistan aina, kuinka tuossakin Sunilassa elämää alotettiin. Jo sitä Sunila-rukkaakin akalla paiskattiin! Tuollainen oli tehtaan tyttö kuin tämäkin tässä. -- Kyllähän sinä muistat Sunilaiskan, entisen Kyllösen Riikan?"
"Muistaa kai tuon nyt. Sellaiset helavärit aina poskilla, milloin vaan pysyi hikoilematta, ja tukka milloin siipinä milloin sarvina."
"No niin! Ne asuivat siinä meidän portin toisella puolella ensi aikoina. Jo minä ajattelin, kun se hailakka häitänsä valmisteli, että mitähän tuostakin tulee. Kyllä siinä ukina kävi, kun se muka ompelikin. Ehkä oli puoli tusinaa pöytäliinoja pallistettuna ja jotenkuten söträtty joitakin vookuja pitkin laitoja eikä mitään muuta, kun tuli Sunilaan. Mutta mitä osaa tehdä ihminen, joka on ollut tehtaalla tyttösestä saakka? Niin se kuollettaa ihmisestä halun kaikkeen muuhun työhön, että kun tulee omasta perheestä huolenpito, niin ei ymmärrä enempi kuin sika hopealusikasta."
"Mutta osasipa näyttää rouvalta ulkoapäin, kun lähti kaupungille."
"Kiilto oli kuoressa, ja hyvin ohuesti siinäkin. Oikein säälitti, kun näki sitä kotielämää. Niin likasta ja siivotonta se oli. Enkä minä ymmärrä, kuinka ihminen saattaakin olla sellainen pöhkö, ettei edes huomaa minkälaisessa läätissä elää. Luulishan tuota näkevän minkälaista on muilla ihmisillä ja kammahtaisi vähän kotinsa siivottomuutta. En minä nähnyt, mutta niinhän nuo ilvehtivät, että pikkulapsen nuhraantuneet vaatteet ja pöytäliinatkin, ne puolitusinaa, joita oli niin koreasti ommeltu, kaikki yhdessä siivossa, vieläpä Sunilan paidatkin lapsen riepuina pesemättöminä -- sängyn takana nurkassa. Olivat sitten alkaneet näkyä yli selkämyksen..."
"Sitä siivoa!"
"Ja hajua! Ihan oli seljälleen lentää, kun oven aukasi. Mutta tietäähän sen: lapsi makasi aina samoilla alusilla, kosteilla olkialusilla, raukka. Eikä hän senkin... -- en minä osaa sanoa niin ilkeästi kuin pitäisi -- viitsinyt niitäkään laittaa edes kahta kappaletta, että olisi toinen ollut kuivumassa, toinen kastumassa, kun ihan sairaana makasi lapsi hirmuisessa vuoteessa, hautuneena kuhjotti, kurja."
"Aivan mieltäni kääntelee!"
"Ja mitä tuosta olisi mahtanut tullakaan, elleivät vieraat olisi sekaantuneet asiaan. Äiti-vainaja kun sai asian tietoonsa, meni sinne, ja silloin tiesi nuori muori tuulessa olevansa. -- Siellä olikin kipakka eukko vielä vanhollaankin. -- Ja jos minä olisin ollut äidin tilalla, niin selkään olisin Sunilla annattanut, että olisi läikkynyt, niin hakkauttanut haaskaa, että olisi viikon maannut. Sellainen sydämetön ihminen!"
"Ja mitä sai lapsiraukka kärsiä!"
"Sehän itki päivät ja yöt. Äitini sitten tarttui asiaan. Hän huomasi syyn olevan siinä, ettei akka osannut mitään. Hän otti lapsen, toi omia vaatteitaan, pesi, voiteli hautuneet kohdat, otti lapsen omaan hoitoonsa, kutsui Hannuksen Kreetan vaatteiden pesuun ja pakotti akan mukaan oppimaan. Sängyn takuset kaivettiin esille, nurkka puhdistettiin ja raaputettiin..."
"Kummapa, kun se antausi, niin ylpeä ihminen."
"Antausi! Äiti sanoi, että jos se olisi aukassut hänelle päänsä läpeä, niin hän olisi antanut vasten taulua ja toimittanut edesvastuuseen sellaisesta lapsen rääkkäämisestä."
"No, kyllä sitä on jos minkälaista elämän alottelijaa!"
"Älkää te muuta sanoko! Äitikin sanoi, että hän itki ja oli vihassa, niin säälitti ja suututti."
"Mitä siitä Suni sanoi?"
"Mitä siinä oli sanomista? Kyllähän se suutahteli, mutta auttoiko, vaikka olisi silmät poskellensa kiukutellut. Mikäs taisi ampasta akalle taidon, kun ei ollut sitä lapsuudesta saakka harjotellut. Hyppäsi kuin hurtta tyttösenä, eikä velvoittanut vähääkään minkäänlaiseen toimeen. Tuli sitten nuorena tehtaaseen, lensi katuja iltakaudet, rälläten kurkku päälaella. Peukalo oli keskellä kämmentä vielä aikaisena ihmisenä, eikä se siitä enää koskaan lähde. Se on pikku asia latoa lapsia maailmaan -- siihen tuota ei näy kovin kummaa kontturaa tarvittavan -- mutta hoitaa ne, kasvattaa niitä ihmisiksi -- kas siinä se tulee taito kyseeseen."
"Tulee! Naimisiin sitä kyllä pitää päästä, olipa mikä ruha tai rampa hyvänsä."
"Se kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun."
"Ja annetaan sille valta."
"Siinäpä se! Lasketaan kuin löysin ohjin. Ja kuka ensimmäiseksi koukkuun käy, niin hyvä on. Sunihan tuo haki koreaa. Ja olihan se Riika kuin susi puhteella. Mutta mitäs niistä seinistä, kun ei ole sammalia."
"Työmiehen vaimoksi!"
"Niin juuri! Jos olisi varaa se panna lasikaappiin, syöttää sokerilla ja siirapilla, niin siihenhän niistä olisi."
"Minkä tästäkin!"
"Tästäkin. Tuossa parissahan tuon on vakka kantensa löytänyt."
Väkijoukko alkoi taasen huutaa morsianta, ja morsiuspari jälleen näyttäytyi.
"Niin ainakin alku näyttää."
"Kyllä, kyllä nyt nähdään!" sanoi Svenssonska ja nyökytteli kakkuloitua päätään. "Hyvä on, pidetään se! Onnea vaan! Alussa on matka ja pitkä taival."
"Pitkä ja monipolvinen", yhtyi Mäkelinskakin. "Onpa juonikas ja oikullinen karjanpolku."
"Ja jos tietäisitte sen kaikki vaiheet, niin hissukseen, hissukseen sille astuisitte. Olisi paras säilyttää riemut vastasen varalle, että riittäisi."
"Jospa he sen aavistavat, että loppuu se kuitenkin, ja siitä syystä nauttivat nyt niin paljon kuin voivat", sanoi joku syrjästä katukäytävältä. "Noinkai sitä pitää alkaakin, sillä ei kai auta ajatteleminen, että kukaan lähimmäisistämme meidän vaiheisiimme myötätunnolla osaa ottaisi."
"Mitä tuhatta se kuuluu kenellekään, miten kukin häitänsä viettää?" yhtyi toinen. "Lempoko ne akat lennättää joka paikkaan kuin kukot aidalle?"
"Lempopa tietenkin!" kiivastui Mäkelinska. "Lempohan niitä akkoja tekee ja kuljettaa. Ei kai niitä muuten olisi, pahennuksia. Mistäpä niitä muuten olisi, kun kaikki ovat nuoria ja nättejä tyttöjä?"
"Ja sitten ne ovat joka paikassa kuin rapakko rattaassa."
"Juuri niin! Sitä kun on niin viljalti sitä akkaväkeä. Sitä on niin kiusallisen paljon. Ne kun elävätkin, luuskat, vuosikymmeniä juuri akkoina. Sehän se on kirotuinta, kun eivät ne pysy ihanina sylivauvoina, senkin krokatit, vaan muuttuvat hampaattomiksi, toraileviksi ämmiksi, jotka pistävät nokkansa joka paikkaan."
"Niinpä näkyy."
"Ne tulevat hääsalien akkunain alle katsomaan, miten nuori kansa käy aviosäätyyn. Ne kiipeävät lumivallin korkeimmalle nyppylälle nähdäkseen koko komeuden."
"Sellaisia näkyvät olevan nämäkin tässä."
"Nämäkin ovat sitä samaa vuohen sarvea. Kukapa meistä olisi poikkeus? Ja kun meidän joukkomme saa tässä taasen yhden lisää, niin tokihan me siinä määrässä kuin se on meille sallittua saamme käydä häntä vastaan ottamaan."