Part 5

Siltasaaren noskelaiset, tri Ryömä ja veljeni Sasu, tahtovat karkoittaa kaihon sydämestäni, tahtovat peloitella minua sillä, että minun täytyisi kirjoittaa siellä pakinani sellaisten ja sellaisten seinille.

Mutta meittiä ei petetä. Eivät meitä ketut pienenäkään syöneet. Sitäpaitsi on tri Ryömä jäävi puhumaan, koska hän sai Venäjällä mustelman.

Kuka hullu käskee ruveta oppositsioniin Neuvosto-Venäjällä!

Joka on ainoa onnen, rauhan, tyytyväisyyden ja ennenkaikkea sopusoinnun ja yksimielisyyden maa täällä Pohjantähden alla.

Sinne toivon siivillä siis sydän pieni lennä.

(1920.)

VALKOINEN TERRORI.

Valkoinen terrori on riehunut Mouhijärvellä.

Paikkakunta on ollut kauhun vallassa.

Onneksi on kansanedustaja Väinö Tanner selviytynyt hengissä suuresta vaarasta.

Mutta jokseenkin vähissä hengin.

Vaikka siellä ammuttiin, niin ei henki kuitenkaan vielä mennyt.

Mutta kun julmurit koettivatkin lopettaa hänet kuristamalla.

Kertoi Väinö Tanner ja »Suomen Sosialidemokraatti».

Kurkusta näet kruuvasivat, niin että henki vain vähän pihisi. Kertoivat samat äärettömän luotettavat lähteet.

Suomen kansa värisi mielenliikutuksesta.

Se värisi samalla tavalla kuin se värisi silloin, kun Kuusinen petomaisella tavalla teurastettiin ja paloitettiin kappaleiksi.

Sitten ryhdyttiin pitämään poliisitutkintoa. Ja siinä muisteli hra Väinö Tanner hieman tarkemmin asiaa ja myönsi, etteivät ne sentään tainneet hirttää häntä. Eivät edes kuristaneetkaan. Eivätkä ampuneet häntä seulaksi. Eivät ruhjoneet hänen päätään kiväärinperillä murskaksi.

Mutta jotain pöyristyttävää oli kuitenkin tapahtunut.

Nimismies oli vaatinut hra Tanneria _ilmoittamaan nimensä_.

Sellaiseen raakalaisuuteen voi valkoinen terrori tässä porvarillisessa yhteiskunnassa johtaa.

Mutta nimismiehellä oli nyt kerta kaikkiaan se vanhoillinen ja epäkansanvaltainen käsitys tehtävistään, että kun pahamaineiseen pesään saapuu tuntematon mies pitämään kokousta tunnettujen punikkien ja ehdonalaisten kanssa, niin täytyy viranomaisten ainakin tietää, kuka se vieras on, joka kunnioittaa Mouhijärveä läsnäolollaan.

Hra Tannerilta on kysytty, että miksi hän herran nimessä sitten ei tahtonut nimeänsä ilmaista.

Hra Tanner on selittänyt, että häntä »huvitti» olla sanomatta nimeään.

Mutta me arvaamme, mikä takana piilee.

Tiedämmehän, että jättiläisten valta vanhaan aikaan perustui siihen, ettei kukaan tiennyt heidän nimeään.

Olettehan lapsuudessanne lukeneet Topeliuksen »Lukemisista lapsille» jättiläissadun ukko Finnistä.

»Ol' vanha jättiläinen muinoin, puun mittainen ja julma partasuinen. Hän oli Pohjoismetsän asukas ja jättiläisten aimo kuningas».

Noh, hra Tanner ei tosin ole varreltaan ja vartaloltaan mikään jättiläinen. Ei sinne päinkään. Mutta hän kai lukeutuneekin niihin nykyaikaisiin hengen jättiläisiin, joista ei maassamme ole mitään puutetta.

»Täss' seikka vielä kerrottava lie nyt: Tuon kouvon nimeä ei kenkään tiennyt, ja perustuikin tähän nimehen juur voima sekä valta jättien».

Aivan niinkuin hra Tannerin valta, voima ja kunnia Hakalan punikkitorpassa Mouhijärvellä.

Pappi, jolle Pohjoismetsän jättiläinen oli rakentanut kirkon sillä ehdolla, että saa palkakseen kaivaa silmät papin päästä, kuuli sattumalta jättiläisen akan laulavan lapselleen: »Viel' isäs valta vankka on kuin vuori; jäi salaan ihmisiltä vieläkin ett' erämaiden kuningas on Finn».

Ja kun jättiläinen tuli vaatimaan papilta palkkaansa, niin laukaisi pappi hänelle nimen vasten naamaa: »haastelkaamme hiukan, ukko _Finn_».

»Hyi, sana tuo se tuiskahutti tulta, ja tomu mäillä tuoksi, siukui multa! Siin' ukko seisoi kuin patsas vaan, ei kättä liikuta, ei jalkaakaan».!

Sosialidemokraattinen puoluejättiläinen Väinö Tanner tuli lopulta sanoneeksi nimensä, ja siihen se sitten loppuikin koko juhlallinen jännitys. Lumous oli poissa.

»Suomen Sosialidemokraatissa» on sitten koetettu tehdä asiasta julma numero, mutta se näkyy kuivavan lopuksi kokoon kuin lasaretin suurus. _Sillä_ kärpäsellä ei näytä olevan oikein voimia kasvaa härkäseksi.

Nyt te tiedätte, miksi hra Tanner ei tahtonut sanoa nimeään Mouhijärvellä.

Valitettavasti ei hänelle riittänyt sisua pysyä järkähtämättömänä, joten hänen mahtinsa romahti.

(1920.)

ASELEPONEUVOTTELUT

On niin tyynnyttävää lukea päivästä toiseen uutisia Suomen ja Venäjän välisistä aseleponeuvotteluista.

Tuntee mielihyvää, joka riittää melkein aamiaiseen asti, todettuaan, että aseleponeuvottelut jatkuvat. Jatkuvat häiriytymättä.

Ohjelman mukaan, joka kuuluupi: hiljaa hyvä tulevi, ajatellen aivan kaunis.

Ja miksikä täytyisi meidän — tai heidän — iskeä päämme seinään suuressa touhussa?

Ennättäähän tässä vielä. Katsellaan nyt.

Me olemme Neuvosta-Venäjän kanssa käyneet eräänlaista sotaa jo kaksi vuotta. Ja me kykenemme jatkamaan sitä vielä kaksikymmentä vuotta. Jos niikseen tulee. Ja jos sotatoimet yhä edelleenkin voivat supistua eräänlaiseen vihanpitojurnutukseen rajan kahden puolen ja halveksiviin silmäyksiin.

Niin että eipä niillä aseleponeuvotteluillakaan siis ole niin erinomaista kiirettä.

Mutta niitä pidetään kuitenkin vireillä, maltillisessa hengessä, ja se on pääasia.

Silloin tällöin kokoontuvat suomalaiset ja venäläiset valtuutetut keskustelemaan aselepoehdoista.

tervehtivät toisiaan suopea, vaikkakin ehkä hieman miettiväinen ilme kasvoillaan.

He kumartavat ja istuutuvat pitkän pöydän ympärille.

Sitten ollaan joku aika vaiti.

Kellot vain naksuttelevat liivintaskuissa ja jostain ulkoa kuuluu rattaiden ratinaa.

Joku siirtää hieman tuoliaan. Joku toinen raapaisee jalallaan lattiaa. Kolmas ottaa taskustaan suuren punaraitaisen nenäliinan ja niistää ja siivoo nokkaansa suurella perusteellisuudella ja hieman äänekkäästi.

Vihdoin kohottaa päätään ja avaa suunsa ja katkaisee äänettömyyden venäläisten valtuutettujen puheenjohtaja, hra

_Lasjewitsh_: — Me emme voi hyväksyä teidän ehtojanne.

_Kenr. Wetzer_: — Emme mekään voi hyväksyä teidän ehtojanne.

Äänettömyys.

Akkunaruudulla pörisee päiväpaisteessa kärpänen. Se on lihava kärpänen ja se pörisee iloisesti.

Muuten on hiljaista.

Raukaisee.

Joku neuvottelijoista tukahduttaa väkinäisesti haukotuksen ja lupsauttaa raskaita silmäluomiaan.

Sitten hän, pysyäkseen valveilla, alkaa tiukasti ajatella.

Hän ajattelee, että mistähän se tuo kärpänen on tuohon akkunaruudulle tullut? Pöräjämään. Onkohan se ollut viime kesästä asti horroksissa tässä huoneessa, tuolla uunin päällä, ja nyt taas virkistynyt, vai onko se tämän vuoden satoa?

Olisi se mukava tietää.

Peijakkaasti se pöriseekin.

Kas kuinka sen kintut luiskahtelevat lasissa! Katsos vain ettet nyrjäytä koipiasi!

_Kenr. Wetzer_: — Onko teillä jotain muuta sanottavaa?

_Lasjewitsh_: — Niet.

_Kenr. Wetzer_: — Ei meilläkään ole mitään sanomista.

Äänettömyys.

Pitkä äänettömyys.

Koko maailma tuntuu vaipuneen horroksiin.

Se kärpänenkin on lakannut pörisemästä.

Mikähän siihen meni?

Nukkuukohan sekin? ajattelee se äskeinen ajattelija puoliunissaan.

_Kenr. Wetzer: _— Haluavatko herrat jatkaa kokousta?

_Lasjewitsh_: — Minä ehdotan että keskeyttäisimme kokouksen.

_Kenr. Wetzer_: — Hyvä... me keskeytämme kokouksen yhdeksi vuorokaudeksi.

Rauhanneuvottelijat nousevat, päästävät pitkän helpotuksenhuokauksen ja hajaantuvat kukin taholleen.

Lasjewitsh lähtee sähköttämään Moskovaan.

Kenr. Wetzer lähtee Helsinkiin.

Mutta vuorokauden tai parin perästä kokoontuu aseleponeuvottelukunta taas jatkamaan työtään.

Herrat kumartavat ja istuutuvat.

Äänettömyys.

_Lasjewitsh_: — Me emme voi hyväksyä teidän ehtojanne.

_Kenr. Wetzer_: — Emme mekään voi hyväksyä teidän ehtojanne.

Pitempi äänettömyys.

Aseleponeuvottelut jatkuvat.

Luojankiitos.

(1920.)

»PUNAINEN NAURU»

Englannin työväenliikkeen johtajat ovat nauraneet. Toiset remakammin, toiset hillitymmin. Niinkuin kirjeenvaihtajamme eilisessä lehdessä olleesta asiallisesta ja mieltäkiinnittävästä selostuksesta saimme tietää.

Aiheen näihin anglosaksilaisen huumorintajun ja ilomielisyyden näkyväisiin ja osaksi kuuluviinkin purkauksiin on lähinnä antanut eräs heille esitetty kysymys.

Suomen eduskunnan varapuhemies, sosialistijohtaja Kotonen sen kysymyksen teki.

Hän esitti miehenä miehille, sosialistina sosialisteille, toverina tovereille näin kuuluvan välikyselyn:

»Uskotteko, että vallankumous, jonka kautta luotaisiin työväen diktatuuri, on mahdollinen Englannissa?» Kirjeenvaihtajamme ei nimenomaan mainitse, että työväen johtomies mr Parker, jolle Kotonen ensiksi kysymyksensä esitti, olisi nauranut.

Mahdollisesti antoi hän siis hyvinkin vakavan vastauksen. Sitäpaitsi sanoi hän sen jyrkin sanoin:

»Englannin työväki ei tule _koskaan_ antamaan kannatustaan niille suunpieksijöille, jotka suosittelevat parlamentarismista luopumista».

Toveri Kotonen kumarsi toveri Parkerille, ja mr Parker kumarsi hra Kotoselle, minkä jälkeen viimeksimainittu läksi Labour Partyn toimistoon haastattelemaan mr Gillies’tä.

Tämä mr oli vielä jyrkempi kuin edellinen.

Kuultuaan hra Kotosen kysymyksen seivästi hän Suomen eduskunnan varapuhemiehen tuimalla katseella teräksenharmaista silmistään ja sanoi oitis, ilman kauniita esipuheita ja esikuvia ja tunnustähtiä ja vuohensarvia ja torahampaita, että jos te odotatte Englannin työväen ryhtyvän vallankumoukseen työväendiktatuurin aikaansaamiseksi, niin te »saatte odottaa tuomiopäivään saakka».

Lopuksi ei ankara mr Gillies kuitenkaan voinut olla luopumatta ankaruudestaan. Hänen piirteilleen levisi suopea hymy. Anton Kotosemme oli nimittäin siirtänyt puheen Landsburyyn, bolshevikkien ihailijaan. Mr Gillies hymyili rauhoittavasti. Niin, Landsbury! Oikein hyvä mies. Mikäpäs siinä. Päävärkki vain pienenpuolinen, niin että — — — Kyllähän hänet täällä kotona tunnetaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Ja mitä vallankumoukseen tulee, niin ei yksikään englantilainen sosialistien huomattavampi johtomies pidä sitä edes mahdollisena — eikä suoraan sanoen suotavanakaan...

Edustaja Kotonen painoi knallin lujasti päähänsä ja otti ajurin ja ajoi ei sen pienempään paikkaan kuin Englannin parlamenttiin tavatakseen Iloisen Englannin sosialismin pääjehut kerrankin oikein yhdessä rykelmässä, oikein lyhteessä.

Tässä aikomuksessaan onnistui hän täydellisesti. Hänet vietiin erääseen syrjähuoneeseen, missä oli koolla kymmenkunta työväenpuolueen parlamentaarikkoa mr Clynesin johdolla, ja sitten alettiin keskustella vakavista asioista.

Historian hengetär teroittaa lyijykynänsä ja jatkaa:.

»— — — mutta kun eduskuntamme varapuhemies mainitsi, että Suomessa eräät piirit uskovat, että Englannissakin ennen pitkää syntyy valtavia vallankumousliikkeitä, joiden mainingit ulottuvat mannermaallekin ja tukevat mannermaan kumousliikkeitä, silloin mr Clynes ja kaikki hänen parlamenttitoverinsa purskahtivat äänekkääseen nauruun».

Ja sitten määrättiin yleisen iloisuuden vallitessa, johon edustaja Kotonenkin kohteliaana vieraana toivottavasti otti osaa edes pienellä hymyllä, jyrkimpien työläisainesten äänillä valittu mr Maclean ilmoittamaan terveiset Suomen kommunisteille, että Englannissa ei kukaan vakavasti ajattele väkivaltaista kumousta. Jos te siellä mannermaalla rupeatte toimeenpanemaan kumouksia, niin ette ainakaan Englannin työväeltä apua saa...

Sitten oltiin taas ylimalkaan hyvällä tuulella ja taidettiin vähän ihmetellä, että minkälaista ainestahan ne Suomen kommunistit oikein mahtanevat olla.

Kääntelemme eilistä, lehteä ja joudumme 4:nneltä 8:nnelle sivulle, vapunviettoon bolshevikkiparatiisin hyvän- ja pahantiedonpuun juurella, Moskovassa.

»Itse Moskovan toimeenpanevan komitean jäsenet työskentelivät puheenjohtajansa Kamenevin johdolla luudin lapioin Moskovan Neuvostotorilla».

Ehkäpä heitäkin vähän nauratti.

Sitten illalla, työn päätyttyä.

Nähdessään, minkä verran hevoskultavarastot olivat tämän neuvostohallituksen korkeimman-omakätisen ahertelun kautta vähentyneet Neuvostotorilta.

Mutta mahdollisesti ei heidän naurunsa sentään ollut aivan yhtä välitöntä ja raikasta kuin Englannin työväenpuolueen johtajien nauru siellä parlamentin sivuhuoneessa.

(1920.)

KAUVATSAN KAAMEA LUURANKOLÖYTÖ

Siellä Kauvatsalla elää kotimainen Nimrod, vanha ammattimetsästäjä ja jalo riistankaataja Herransa edessä, ja helmik. 2 p. 1918 ampui hän suuren suden, ollessaan juuri lähdössä vapaussotaan pelastamaan isänmaataan toisenlaisten susien hampaista.

Se susi jäi Kauvatsalle ja nyljettiin kotona, lihat syötettiin kesylle huuhkajalle, joka pisteli ne kiitollisuudella poskeensa, ja viimein suden luut viskattiin metsään yli piha-aidan, mutta pääkallo lähetettiin myöhemmin yliopiston luonnontieteellisiin kokoelmiin.

Loppui sitten sota ja metsästäjä palasi kotiinsa ja hänen asuntonsa piiri oli entisille punikeille kirouksen ja kauhun paikka, jota he eivät tahtoneet lähestyäkään.

Ja niin vuodet vierähtivät ja kuukaudet kierähtelivät ja tultiin kevääseen 1920, ja ankara metsästäjämme pani laukun selkäänsä ja tulikeihään olalleen ja muutti entisestä asunnostaan toiselle puolen pitäjää.

Nyt uskalsivat toismielisetkin saapua kurkistelemaan metsästäjän asunnon ja pihamaan nurkkia, että kummoiselta sen oikean lahtarin ja lihamiehen kylmille jätetty pesä näyttää, ja niinpä eräs tilaisuutta läsnäolollaan kunnioittava kokopunainen suutari ja entinen punakaartilainen löysi suden selkärangan.

— Mitäs tämä on?

— Tämähän on i-ihmisen luuranko?

— Tässä on varmasti aatetoverin maallista tomua.

— ... tanan lahtari!

— Tämä on saatettava koko kylän toverien tietoon.

Ja pian kokoutuikin sudenluiden ääreen akkaa jos tyttöäkin.

Vesissäsilmin katseltiin aatetoverin viimeisiä murheellisia jäännöksiä.

Yksi ehdotti, että veisataan sille.

No, veisattiin:

»Saammekohan tulla yhteen...»

Yksi tytöistä väänsi katajista ja puolanvarsista yksinkertaisen seppeleen, jonka laski luiden päälle. Nauhat oli ajateltu myöhemmin hankittaviksi, ja niihin kirjoitus:

»Viimeinen tervehdys oikeuksiensa puolesta kaatuneelle toverille. Kosto elää».

Tästä kaikesta syntyi melkoinen hälinä sekä Kauvatsalla että lähitienoilla, ja julmat huhut kiertelivät kyliä, ja poliisi ryhtyi asianvaatimiin toimenpiteisiin, saapuen tarkastamaan ruumista tai ainakin luita, ja katseli jonkun aikaa miettiväisenä selkärankaa ja lausui sitten mielipiteenään, että tämä vainaja kuuluu kehityshistorian aikaisempaan kauteen, jolloin ihmisellä on ollut pidempi häntä kuin nykyjään, eikä siis voi olla lahtarin tappama.

Ja mihin on pää joutunut?

Häntä on, mutta päätä ei näy missään.

Ja se viranomainen meni pois ja kuulosti mutisevan, että on siinä kanssa yks suutari, kun ei sutta tunne.

Vaikka vanhat ennen sanoivat sudesta ja suutarista, että:

»suutari se vasta aika susi on — se syö lihat ja repii nahat».

(1920.)

NYT SE ON JO VALITETTAVASTI MYÖHÄISTÄ

Mutta kun olisi juontunut mieleen aikaisemmin.

Sillä messuillehan ne olisi pitänyt ne Suomen ja Venäjän väliset »rauhanneuvottelut» sijoittaa.

Ei Tivoliin. Rauhanneuvottelut ovat vakava asia. Niille olisi pitänyt rakentaa oma paviljonki. Rauhanneuvottelupaviljonki. Ja ainakin 5 mk sisäänpääsymaksua yleisöltä. Ehkäpä olisi voinut ottaa saman maksun kuin lentokoneesta hyppäämisen katsomiseltakin, 8 mk. Saaliin olisivat valtio ja messujohtokunta voineet jakaa keskenään ja päästä siten pienenrahan puutteesta.

Sillä kukapa meistä ei maksaisi muutamia vähäpätöisiä markkoja saadakseen kuulla keskusteluja sellaisia kuin kysymyksestä: »Onko Suomen ja Venäjän välillä vallinnut sotatila?»

Jotka keskustelut, saapuneiden tietojen mukaan, sujuivat seuraavaan yhtä henkevään kuin hedelmälliseenkin tapaan:

_Kershentsew_:

— Ehdotan, että otetaan keskusteltavaksi kysymys, onko Suomen ja Venäjän välillä vallinnut sotatila.

_Suomalaiset_:

— Otetaan vain.

_Kersh._:

— Mielipiteeni on, ettei Suomen ja Venäjän välillä ole ollut sotatilaa. Kaikkihan sen tietävät. Minä, sinä, hän, me, te, he, tietävät: ei ollut sotaa. Rauhassa on oltu, hyvät ystävät.

_Suomal._:

— Sota oli. Ammuttiin kovasti.

_Kersh._:

— Aa... ammuttiinko? Kuulitteko varmaan? No, jos oli sota, niin te sen aloititte. Me emme aloittaneet.

_Suomal._:

— Kas tässä! Trotskin oma sähkösanoma, josta näkyy, että te aloititte.

_Kersh._:

— Kuka on Trotski? — aa — vot — näkyy olevan telegramma. Ehkä oli sota. Emme muistaneet. Mutta ei ollut sota Suomea vastaan. Saksaa vastaan oli sota. Suomea olemme aina suojella tahtoneet. Suojella ja varjella ja syleillä ja suudella molemmille poskille. Mutta saksalainen paha mies. Saksaa vastaan me olemme Suomessa sotineet.

_Suomal._:

— Jos te soditte Saksaa vastaan Suomessa, niin te rikoitte Suomen, itsenäisen maan, puolueettomuutta!

_Kersh._:

— Ei ole rikottu. Mitään emme ole rikkoneet — ei ole ollut sotaa Saksaa vastaan Suomessa. Mitään sotaa ei ole ollut.

_Suomal._:

— Tässä on lisää todistuksia siitä, että meillä oli sota. Jos ette näitäkään usko, niin voimme esittää satoja uusia todistuksia.

_Kersh._:

— Paljon on teillä todistuksia, jei Boohu! Minkätähden keskustellaan siitä, onko Suomen ja Venäjän välillä ollut sotatila? Emme me ole tahtoneet siitä keskustella. Puhutaan jostakin muusta.

Messuilla olisi tämän näytelmän pitänyt tapahtua. Omassa paviljongissa. Taikka jossakin teatterissa. Näyttämöllä. Koroitetut pääsylippujen hinnat.

Valitettavasti on se jo myöhäistä.

(1920.)

JOKU MÄÄRÄ AAPISIA, ESIM. 100,000,000,

saisi nyt hyvin kauppansa. Nimittäin venäjänkieliset aapiset. Suljemme asian kustannusliikkeittemme huomioon. Siitä voisi tulla paremmanpuolinen afääri.

Niinkuin näet tiedetään, on Venäjällä ryhdytty lukuhommiin. Lukutaito ei ole ollut venäläisen vahvimpia puolia, mutta nyt on muutos tapahtumassa. Hallitus on yksinkertaisesti antanut lain, että jokaisen venäläisen on opittava lukemaan ja kirjoittamaan kuuden kuukauden kuluessa. Ei se ollut sen monimutkaisempi juttu.

Joka ei kuuden kuukauden kuluttua osaa konstia, saa sakkoa 5,000 ruplaa.

No, se nyt ei kai ketään säikäytä. Onhan niitä ruplia. Mutta ellei sakko auta, niin tulee kovempaa perässä. Laiskanläksyläiset tuomitaan pakkotyöhön tai menettämään leipäkorttinsa.

Millä tavoin otetaan 6 kuukauden kuluttua selville, osaako Venäjän kansa lukea?

Arvattavasti toimeenpannaan koko maata käsittävät yleisvenäläiset neuvostolukukinkerit. On siinä popotus, kun joku sata miljoonaa tai enemmänkin ukkoa ja akkaa tavailee ja kakistelee kurkkuaan. Kyllä siinä tulee monta tukkapöllyä, ja moni pitkäpartainen mushikka pääsee pöydän alle häpeämään.

Tarvittaisiin nyt sata miljoonaa aapista.

Ja sata miljoonaa ällätikkua.

Kokonainen suuri metsä ällätikuiksi.

Venäjä itse ei voi aapisia painattaa siitä selvästä syystä, ettei ole varattu paperia. Paperi on käytetty ja tarvitaan yhä edelleenkin 1,000 ruplan seteleiksi. Joita painetaan 3 miljoonaa kappaletta päivässä, mutta joita tarvittaisiin 5 miljoonaa päivässä, koska päivittäinen setelintarve on 5 miljardia neuvostoruplaa.

Mutta saakoot mushikat aapisia tai ei, niin lukemaan on opittava. Olisi opittava yksin tein kirjoittamaankin, mutta sillä vaatimuksella ei Lenin itsekään liene totta tarkoittanut. Kunhan nyt ensin lukemaankin. Sakkojen, pakkotyön ja leipäkorttien menettämisen uhalla.

Ja ellei sekään auta, niin onhan neuvostohallituksella vielä viimeinen ja tehokkain keinonsa jäljellä. Ampuminen. Annetaan uusi laki, jonka mukaan kaikki ne, jotka eivät vuoden kuluttua osaa lukea, ammutaan. Kun se pikku puhdistus on toimitettu, voi ampumatta jääneestä osasta väestöstä sanoa, että se on lukutaitoista.

Jos kuitenkin venäläiset sitä ennen ottavat kiinni Leninit ja Trotskit ja kaikki muut suuremmat ja pienemmät komissarionsa ja ripustavat ne näkyville paikoille nuoranjatkoksi, niin voi siitä päätellä, että mushikat todellakin ovat oppineet 6 kuukaudessa sen taidon, jota ne eivät tähän saakka ole oppineet 600 vuodessa.

(1920.)

IHANNEVALTAKUNNAN »RAHAT».

Ajat kuluvat ja aurinko ja kuukin nousevat ja laskevat, ja lopuksi tulee sellainenkin päivä, jolloin aletaan saada jonkinlaista järjestystä sillä laajalla alueella, joka ennen muodosti »suuren ja pyhän» Venäjän valtakunnan, niinkuin ryssät itse, jotka aina ovat olleet jonkunverran runsaspuheisia, rakastivat sanoa.

Ja kaiken maailman kapitalistit ja teknikot ja tirehtöörit ja insinöörit tulvaavat yli rajan ryhtyäkseen panemaan kuntoon taas kaikkea sitä, jonka ryssät tunnetulla taidollaan ovat onnistuneet epäkuntoon saamaan, mutta mahtavin itse, se vanha, lihava, sarvipää Mammona, joka ajaa ja kaahaa ihmiskuntaa edellään kuin lammaslaumaa, kääntyy rajalta kalpeana takaisin ja istahtaa lähimmälle puiston penkille ja ottaa olkihatun päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan ja pyytää käheällä äänellä pullon sitruunasoodaa.

Mitä on siis Mammona nähnyt kurkistaessaan yli rajan? Mikä on tehnyt tähän arvoisaan vanhukseen niin syvän vaikutuksen?

Mammona on nähnyt _rahaa_. Mammona on nähnyt paljon venäläistä, tsaarillista, duumallista, kerenskillistä, judenitshilaista, koltshakilaista, denikiniläistä, bolshevistista rahaa, pietarilaista rahaa, moskovalaista rahaa, rahaa kuin roskaa sanan kaikkein täydellisimmässä merkityksessä, nähnyt koko tuon jättiläismäisen valtakunnan paperiraharoskan peitossa, eikä Mammona, joka ei mitään niin rakasta kuin rahaa, nimittäin oikeaa, täysiarvoista rahaa, mieluimmin kultarahaa, taas toiseltapuolen mitään niin pelkää ja inhoa kuin sellaisia paperipaloja, joiden peitossa Venäjän n.s. valtakunta on. Mammona tulee kipeäksi sellaista »rahaa» ajatellessaankin.

Mutta bolshevikeilla ei ole aikaa eikä halua ryhtyä miettimään, mitä itse Mammona mahdollisesti arvelee heidän rahoistaan. Heillä on täysi työ uusien rahakeksintöjen tekemisessä ja käytäntöönsovelluttamisessa ja kaikkien paperivarastojen jalostamisessa seteleiksi.

Tuonnottain he keksivät painattaa seteleitä perforeeratuiksi arkeiksi, niinkuin postimerkkejä painetaan, joista sitten saattoi tarpeen mukaan irroittaa setelit. Tämä oivallinen aate ei kuitenkaan liene erikoisemmin kohentanut neuvostovallan finansseja, koskapa se nyt on ryhtynyt painattamaan uusia eräänlaisia kuukausiseteleitä, seteleitä, jotka ovat voimassa vain kuukauden, ja jotka ovat kontrollin vuoksi värjätyt erivärisiksi eri kuukausia varten.

Hohhoi. Voi sanoa ryssälle, että »paljon sinä suret ja pyrit». Mutta tokkohan sinä sitä lopullista konstia kuitenkaan keksit?

(1920.)

VAPAUDENSANKARIN HAUTALÖYTÖ INKEROISISSA

Siitä on jo kiertänyt uutiset kaikissa porvarilehdissä — sosialistilehdet ovat tällä kertaa olleet hyvin niukkasanaisia — mutta koska meille on lähetetty useita kirjeitä lähempine selontekoineen tästä valkoisen terrorin tapauksesta, josta mahdollisesti tulee vielä välikysely Englannin parlamentissakin, puhumattakaan Tarton rauhanneuvotteluista, niin täytynee meidänkin kertoa, että:

N.s. Inkeroisten ruumislöytö tapahtui Sippolan pitäjän Mämmälän kylässä, lähellä Inkeroisten asemaa.

Siellä on Hallasenlammiksi nimitetty hiekkakuoppa sitä ympäröivine kanervikkokankaineen.

Jota on aikoinaan käytetty itsestäänkuolleitten kotieläinten viimeisenä leposijana.

Niinpä haudattiin sinne kolme vuotta takaperin Salmelan talon lehmävainaja.

Kun hauta oli luotu umpeen, jäi sen päälle vähäinen hautakumpu.

Tänä kesänä kulki siitä ohi marjamiehiä Inkeroisten tehtaalta, ja he puhelivat mennessään, että tässä se on nyt se Hallasenlampi, täällä sitä kuuluu olevan meilänkin tovereita naulattuna... katsokaas, tuossa on hautakumpu.

Käsin ja seipäin naiset ja lapset ja miehetkin hautaa kaivamaan.

Tuli vihdoin vainajan rintakehä näkyviin.

— Istualleen ovat haulanneet, koska rinta oi siin asennos!

— Siin on sitt taas yks meilän miähii, huokailivat kaivajat ja kaivoivat yhä syvemmälle ja leveämmälle.

Kulki ohi porvari ja kysyi, että mitäs te kaivatte, ja kaivajat katsoivat häneen vihaisesti ja syyttävästi ja surullisesti ja murhaavasti ja ajattelivat, että kehtaa vielä kysyäkkin, — keleen lahtari, ja vastasivat synkästi:

— Kyll se on niit kapinan jälkiseurauksen uhrii...!

Sitten löytyi kyynärvarren luu, ja iso se olikin kyynärvarrenluuksi.