Kommunisti- ja bolshevikkipakinoita
Part 4
Samasta lehtemme numerosta, vieläpä samalta palstalta, jolta luimme venäläisten sydäntäraatelevasta kärsimyshistoriasta, luimme myöskin seuraavan uutisen: »Eräs amerikkalaisista vieraistamme on kertonut, että eräissä täkäläisissä hotelleissa aivan avonaisesti tarjoillaan leipää venäläisille ilman kortteja samaan aikaan kuin amerikkalaisilta tällainen leivän tarjoilu ehdottomasti evätään». Tämä on sitä meikäläistä: amerikkalaisille, jotka ovat saapuneet meille viljaa tuomaan, ei tietysti voida antaa leipäpalaa ilman korttia, mutta suomalaista sortoa kaikelle maailmalle parkuville ryssille kyllä. No, eräiltä meikäläisiltä hotelleiltahan voi odottaa mitä tahansa.
Grossmann ilmoittaa myöskin:
»Venäjän työväki palaa halusta hyökätä Suomeen».
No, joo. Sitä me emme yhtään epäile bolshevistista. Se palaa, se hehkuu, se säkenöi.
(1919.)
ISOÄIDIN TOIVOMUS
Oletteko kuulleet isoäidistä, joka on pannut vanhat, ryppyiset kätensä ristiin ja katselee rukoilevasti ympärilleen himmeillä vetistävillä silmillään, ja kyselee, eikö missä olisi niin hyväsydämistä ja armeliasta ihmistä, joka menisi ja vääntäisi niskat nurin hänen tyttärenpojaltaan?
Sellainen mummo on nyt Yhdysvalloissa.
Me emme muistaaksemme ole kuulleet puhuttavan Venäjän vallankumouksen äidistä, mutta sitä enemmän olemme me aikoinamme kuulleet sen isoäidistä, vanhasta rouvasta Breshko-Breshkowskajasta. Ehkä on äiti kuollut. Mutta mummo ei ole kuollut. Tuonnottain muistelemme kyllä lukeneemme, että mummokin muka on sammunut, mutta nyttemmin on selvinnyt, ettei mummo olekaan kuollut. Eikä haluakaan kuolla ennen kuin on nähnyt sen ilonpäivän, että rakkaat ja avuliaat naapurit ovat käyneet taittamassa niskan hänen lapsenlapseltaan. Mummo Breshkowskajan on nimittäin onnistunut päästä Yhdysvaltoihin, ennen kuin hänen rakkaan tyttärenpoikansa, jonka päättäväisyys, ripeätuumaisuus ja toimintahalu on yleisesti tunnettu asia, onnistui kierauttaa mummon omat niskat poikki.
Ja siellä istuu nyt mummi ja siunailee ja päivittelee maailman pahuutta ja lastenlasten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä ja kertoo kaikille ihmisille, millainen riiviö hänen tyttärenpoikansa on, josta muori oli luullut tulevan maailman suurimman ja jaloimman sankarin ja hyväntekijän, mutta josta tulikin sellainen huligaani, että itse hänen mumminsakin, joka oli kasvattanut ja hoitanut häntä kuin omaa lastaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä horjahtelevia askeleitaan ja nostellut häntä lätäkköjen yli ja kammannut hänen päänsä ja solminut kauniin, punaisen nauharuusukkeen hänen pienen, pyöreän leukansa alle ja antanut hänelle uuden koltin ja opettanut hänelle ihmistapoja ja puhdistanut tarpeen vaatiessa hänen nenänykerönsä, että tämän hyvän ja kiltin mumminkin täytyi pojan kasvettua ja vahvistuttua jättää kahvipannut hellalle kuohumaan ja lähteä kiireesti käpälämäkeen.
— Höp-pöp-pöp..., höpöttävät mummon kurttuiset, hampaattomat leuat hengästyksestä ja mielipahasta. -Se-he-hellainen poika! Ja tämäkö on minun tyttärenpoikani... siunatkoon sentään! Rakkaat ystävät, menkää ja vääntäkää hänen niskansa nurin!
»Kuten God. Rodiny Kööpenhaminan kautta saapuneen tiedon mukaan kertoo, kannattaa nykyjään Yhdysvalloissa oleskeleva Venäjän vallankumouksen isoäiti Breshko-Breshkowskaja innokkaasti ulkovaltojen väliintuloa Venäjällä».
Kaksi vuotta takaperin olisi tällainen kertomus tuntunut yhtä uskomattomalta kuin se nyt tuntuu uskottavalta. Ajat muuttuvat kahdessa vuodessa ja me muutumme aikojen mukana. Vallankumouksen sedät ja tädit ja enot ja kummit ja isoäiditkin muuttuvat. Hekin ovat saaneet enemmän kuin tarpeekseen nuoren isännän parannuspuuhista vanhassa talossa.
Mummo Breshkowskaja on havainnut todeksi sen vanhan mietelmän, ettei sitä aina tiedä mikä sika mistäkin porsaasta kasvaa. Se on surullista, mutta minkäs sille.
Joka nyt vääntäisi lapsenlapselta niskat kaksinkerroin, se saisi ensimmäisenä mummolta siunauksen.
(1919.)
KUTKA PELASTIVAT LENININ?
Mahtaakohan hra Lenin, o.s. Uljanow, osoite Moskova, Kremli, enää muistaa, kutka hänet pelastivat erittäin pallasta kiipelistä vähän päälle 10 vuotta takaperin, tarkemmin sanoen joulun edellä v. 1908. Ei se ainakaan oikein siltä tunnu, sillä siitä, ettei hra Lenin niihin aikoihin joutunut häntä innokkaasti etsivien venäläisten ohranamiesten kynsiin ja sitä tietä mahdollisesti johonkin tarkoituksenmukaiseen ja tilaisuutta varten pystytettyyn hirsipuuhun jonkun venäläisen vankilan takapihalla, saa hän kiittää niitä samaisia suomalaisia, joiden pään menoksi hänen joukkonsa mielellään hiovat puukkojaan Rajajoen toisella rannalla.
Tukholman »Aftonbladetissa» on ollut pitkä ja mieltäkiinnittävä selostus Leninin paosta Suomesta v. 1908, ja on se kirjoitettu sitä suuremmalla asiantuntemuksella, kun kirjoittaja itse oli auttamassa Leniniä pakoon Turusta.
Lenin oli piileskellyt kolmisen viikkoa Helsingin lähellä Oulunkylässä, kun ohranamiehet pääsivät hänen jäljilleen. Kuultuaan olevansa vaarassa päätti Lenin heti poistua maasta ja nousi Turkuun lähtevään junaan, ja huomasi junan Karjalta lähdettyä saman urkkijan, joka oli ennenkin metsästänyt häntä, istuvan vaunussa ja pitävän häntä tarkoin silmällä. Lenin pelastui ennen Turkuun tuloaan hyppäämällä junasta sen lähdettyä Littoisten asemalta, sekä jatkamalla kävellen matkaansa Turkuun.
Turusta auttoivat suomalaiset Leninin Paraisiin, missä hänen turvallisuuttaan valvoi m.m. paikkakunnan silloinen poliisikonstaapeli. Sieltä pääsi Lenin vähitellen, osaksi hengenvaarallisten jäämatkojen jälkeen, Nauvoon, mistä hän vihdoin voi jatkaa matkaansa »Borella» Tukholmaan. Lenin oli pelastunut, oltuaan muutamia vuorokausia ruotsalaisten, jouluryypyksissä olevien saaristolaisukkelien keskuudessa niin suuressa pelossa ja vapistuksessa, että hän kirjoittaessaan Kööpenhaminasta auttajilleen kirjeen, missä kuvaili matkan loppuvaiheita, vakuutti että »es war viel schlimmer als in Sibirien» — »se oli paljon kamalampaa kuin Siperiassa!» — Erikoista mieskohtaista rohkeutta ei Lenin auttajansa ja matkatoverinsa kuvauksesta päättäen osoittanut kertaakaan koko aikana. Päin vastoin pelkäsi hän niin kovasti, että toisia välistä oikein harmitti.
Suomalaisia saa siis Uljanow-Lenin kiittää siitä, että hän nyt hallitsee Neuvosto-Venäjää. Tähän katsoen olisi meillä niin ollen oikeastaan syytä vaatia häneltä hieman kiitollisuutta palveluksistamme niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä ollut peljätty tiikeri, vaan vavahteleva jänis, jota itsepintaiset, lotkokorvaiset vainukoirat ajoivat takaa. Mutta ehkäpä ei Lenin enää muista niitä aikoja. Sen jälkeen on paljon tapahtunut, ja ihmisen muisti, niinkin hyväpäisen miehen kuin Leninin, verrattain hatara. Ja totta puhuen täytyykin meidän tunnustaa, että me tuntisimme itsemme hieman vaivatuiksi, jos Lenin alkaisi ylistää meitä ja silitellä päätämme. Tuntisimme itsemme ikäänkuin jossakin suhteessa noloksi muun maailman ihmettelevien katseiden edessä. Niin että ehkäpä sittenkin annetaan ne entiset tuttavuudet olla sillään, ja jos vasta satutaan tapaamaan, niin esitellään itsemme uudestaan, ikään kuin näkisimme toisemme ensi kerran.
Ajat vaihtelevat. Ja se tää maailma muuttuu. Jos hra Leninin silloiset suomalaiset ystävät olisivat osanneet arvata, millaiseksi se ja heidän venäläinen holhottinsa vielä muuttuu, niin olisivat he todennäköisesti antaneet hänen itse hoidella asiansa.
(1919.)
PETKUTUSTA JA VÄÄRENNYSTÄ
En halua luottaa enää muihin kuin siihen vanhaan, vilpittömään suteen. Se on rehellinen sielu näinä turmeluksen aikoina, eikä viitsi muuttaa muotiaan. Suden muoti, niinkuin lapsetkin tietävät, on se, että se liikkuu mieluimmin lammasten vaatteissa. Ja kun kaikki sen tietävät, niin ei se petä ketään. Jos näet otuksen, jolla on yllään lammasten vaatteet, niin tiedät sen ilman muuta sudeksi ja voit rauhassa mennä taputtelemaan sitä päälaelle, mikäli sinun on tapana taputella susia päälaelle.
Mutta muuten ei voi luottaa enää mihinkään. Jos näet hyvintehdyn oikeannäköisen tuhatmarkkasen, niin on se väärä, etenkin jos sen ovat valmistaneet Kalle Viinikainen, Erkki Jämsén ja Bernhard Korhonen Rautalammilla, ja jos näet vielä paremmin tehdyn väärännäköisen kymmenmarkkasen, niin on se oikea, varsinkin jos Suomen Pankki myöntää sen tekemäkseen. Suomen Pankki näkyy aina tahtovan itselleen kunnian kaikista hyvintehdyistä ja oikeista kymmenmarkkasista. Mutta myöskin Kalle Viinikainen Rautalammilta on saanut hyvät arvostelut teoksistaan, paljon paremmat kuin Helsingin nuoret taiteilijat saivat kevätnäyttelystään. Saa nähdä, eikö Suomen Pankki taas kiiruhda selittämään, että setelit ovatkin oikeita ja sen tekemiä.
Sillä vaikka ei tässä muutamia päiviä takaperin ollut kysymys kuin pahanpäiväisistä, mutta hyvintehdyistä kymmenmarkkasista, niin teki Suomen Pankki saman tempun. Täällä oli kaupungilla liikkeellä sangen hyvin tehtyjä kymmenmarkkasia. Koska ne olivat niin hyvin tehtyjä, niin leimasi yleinen mielipide ne tietysti vääriksi. Mutta Suomen Pankki sanoi, että kyllä ne ovat oikeita — meillä tehtyjä...
Huonommin tehtyjä ei arv. pankki sitä vastoin koskaan tunnusta omikseen. Se on niin sen tapaista. Missä määrin se on kaunista ja vaatimatonta, siihen emme tahdo vastata.
No niin. Tässä maailmassa tai ainakin tässä maassa on sekä oikeaa väärennettyä rahaa että väärennettyä oikeaa rahaa, eikä se meitä ollenkaan ihmetytä, emmekä me voi koskaan olla varmat siitä, kumpaa lajia meillä on kukkarossa, vai onko kumpaakaan lajia.
Mutta se on meistä ihme, että täällä löytyy sellaistakin tavaraa kuin vääriä ämmiä, väärennettyjä vanhoja akkoja.
Mihin voi enää luottaa tässä maailmassa, ellei edes siihen, että vanhat ämmät ovat oikeita eivätkä väärennettyjä? Näet Kouvolan asemalla vanhan koukkuleukaisen akan ja ajattelet, että hyi perhana, onpas tuossa pahannäköinen ämmä, mutta sepä onkin väärennetty ämmä, valmistettu nuoresta tytöstä eräillä yksinkertaisilla menettelytavoilla, jotka tunnetaan jokaisella paremmanpuolisella seuranäyttämöllä.
Se on vanha uutinen, että vanhat ämmät yrittävät joskus, mahdollisuuksien mukaan, väärentää itsensä nuoriksi tytöiksi, ja se on, vaikkakaan ei juuri puolustettavaa, niin ainakin inhimillisesti ymmärrettävää. Mutta ajatus pysähtyy ja päätä huimaa, kun nuoret naiset alkavat väärentää itseään vanhoiksi ämmiksi. Se on huikeampaa kuin Poen kertomus likinäköisestä monsieur Froissartista, joka kosi isoäitinsä isoäitiä.
Kouvolan asemalla vangittu väärennetty ämmä kuljetti bolshevistista kirjallisuutta. Väärennetyt ämmät ovat siis bolshevikkeja, ja vain todelliselle bolshevikkinaiselle voi leimahtaa päähän sellainen pöyristyttävä ajatus kuin itsensä naamioiminen vanhemman näköiseksi kuin todellisuudessa on. Silloin kun joku oppi voi viedä _naisen_ niin kauas todellisesta luonnostaan, niin ei tarvita loistavampaa todistusta siitä, että se oppi on isästä p- -leestä.
Hohoi.
En luota enää mihinkään. Enkä kehenkään.
Paitsi siihen vanhaan, yksinkertaiseen suteen, joka hieman tylsästi hymyillen löntystelee se kulunut lammasnahkaturkki hartioillaan.
(1919.)
VALKOINEN TERRORI
Olen odotellut sähkösanomaa Lontoosta, Englannin parlamentista, Wedgewoodin välikysymyksistä Pöytyän tapauksen johdosta.
On ihmeellistä, missä se viipyy. Johan sen olisi pitänyt ennättää, mutta sitä ei vain kuulu.
Sähkösanoman pitäisi olla ollut sanamuodolleen osapuilleen seuraavanlainen:
»_Lontoo_, elok. 31 pnä (Reuter S.T.T:lle). Alahuoneessa tiedusteli Wedgewood, onko Suomen hallitus tehnyt mitään esitystä lainan saamisesta, ja edelleen, onko Englannin hallitus tällaisessa tapauksessa tiennyt, että suojeluskuntalaiset ovat ampuneet Kalle Larmin Pöytyällä. Greenwood vastasi ulkoasiaindepartementin edustajana, ettei Suomen hallitukselle aseteta mitään vaikeuksia lainan ottamisen tielle. Toista kysymystä ei tällaisissa olosuhteissa tarvinnut nostaa. Wedgewood tiedusteli edelleen, eikö Englannin hallitus katso suotavaksi olla myöntämättä näitä helpotuksia Suomen hallitukselle, koska suojeluskuntalaiset ovat ampuneet Kalle Larmin Pöytyällä. Greenwood ilmoitti vastanneensa alkuperäisiin kysymyksiin eikä voivansa lisätä mitään enempää. Wedgewood kysyi, eikö ole sekä Englannin että Suomen etujen mukaista, että olisi ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin Kalle Larmin ampumisen ehkäisemiseksi Pöytyällä. Greenwood selitti, että Englannin hallitus on ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin, joihin voidaan ryhtyä».
Semmoisenhan sen sähkösanoman olisi pitänyt olla. Siinä ei ole mitään muuta vikaa kuin ettei sitä sähkösanomaa ole saapunut.
Missä vika?
Onko vika Reuterissa vai S.T.T:ssä?
Vai eikö Wedgewood olisikaan tehnyt tuollaista välikysymystä?
Mistä syystä?
Nukkuuko Wedgewood? Onko hän matkustanut Kalle Larmin hautajaisiin Pöytyälle ja joutunut lahtarien käsiin ja saanut n.s. leipäkortin?
Sillä jos hän olisi hengissä, pitäisi hänellä jo aikoja sitten olla ollut tieto Kalle Larmin joutumisesta valkoisen terrorin uhriksi Pöytyällä.
Johan punaiset pöytyäläiset useita viikkoja takaperin levittivät tietoa Larmin Kallen väkivaltaisesta lopusta.
Larmin Kalle oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, ja Pöytyän punaiset olivat saaneet selville, että hän oli joutunut suojeluskuntalaisten käsiin. Siitä oli tullut Larmin Kallelle hyvin lyhyt prosessi.
Pöytyän punaiset sanoivat, että sellaisissa oloissahan sitä täällä Pöytyälläkin eletään. Pitää kirjoittaa Helsinkiin, että lähettävät sanan sille Wetkewootille, kun ei oma eduskunta ole koossa, jotta Hakkila voisi hoitaa tämän asian.
Pöytyän nimismies ryhtyi virkansa puolesta tutustumaan asiaan ja etsimään Kalle Larmin ruumista. Kävi selville, että ruumiin oli nähty vielä huhun liikkeelläoloaikana tanssivan eräissä nurkkatanssiaisissa. Mahdollisesti oli ruumis kalpea, niinkuin valkoisen terrorin uhriksi joutuneitten ruumiit tavallisesti ovat, mutta hyvin vilkkaasti se kuitenkin nykyaikaisilla kivääreillä kuoliaaksi ammutuksi mieheksi oli tanssinut. Oli täytynyt tanssien väliajoilla pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta tietenkin se oli sellaista kalman kylmää hikeä.
Pöytyän nimismies pudisteli paheksuvasti päätään kuullessaan Kalle Larmin maallisten jäännösten huvitteluhalusta, ja jatkoi sitten ruumiin etsimistä.
Valkoisen terrorin uhriksi joutuneen Kalle Larmin ruumis löydettiin lopuksi eräältä pellolta Alastarosta. Kuuluu olleen siellä rukiinleikkuupuuhissa ja tekeytyneen ihan tietämättömäksi valkoisesta terrorista.
Enempää ei meillä ole tietoja Larmin Kalle-vainajan nykyisestä voinnista ja puuhista.
Mutta missä hitossa se Wedgewoodin välikysely viipyy? Nukkuuko Wedgewood?
Vai onko hän matkustanut Pöytyälle ja joutunut siellä valkoisen terrorin uhriksi niinkuin Kalle Lännillekin kävi?
(1919.)
»PERINNÖLLISET KUNNIAPROLETÄÄRIT»
Kommunismin enemmän tai vähemmän taivaallisessa, mutta enteistä ja tunnustähdistä päättäen tuskin tuhatvuotiseksi elävässä valtakunnassa ei sopu tunnu oikein sijaa antavan. Vaikka emme otaksuisikaan kultavaakaa käytetyn joka sanaa punnittaessa siinä »Latvia Sargsin» uutisessa, jonka mukaan »Lenin on antanut käskyn Trotskin vangitsemisesta, mutta Trotskin käskystä on Lenin vangittu», ja vaikkapa yleensäkin uskoisimme mieluummin bolshevikkien omien lehtien, »Krasnaja Gasetoiden» ynnä muiden, verrattain niukkoihin tietoihin punaisten armeijan asemasta rintamilla ja tapahtumista Moskovassa, niin käy niistäkin ilmi, että sisäistä hankausta on olemassa ehkäpä enemmän kuin ennen, ja että bolshevikkien vastustajainkin taholta aletaan luopua mainittujen vikkien naureskelemasta »porvarillisen kansanvallan voinpehmeästä rauhanystävyydestä» sekä kokeilla huolellisesti valmistettujen ja pontevasti ladattujen käsipommien vaikutuksesta sekä yksityisiin komissarioihin että kokonaisiin kommunistikomiteoihin.
Nyt on neuvostohallitus päättänyt antaa pommiräjähdyksissä kärsineille kommunisteille arvonimen »perinnöllinen kunniaproletääri».
Monilla muilla aloilla ovatkin jo bolshevikit huomanneet sittenkin ainoaksi mahdolliseksi bolshevikkikommunismin pystyssäpysyttämiseksi ne vanhat kirotut porvarilliset järjestelmät: ankara kuri sotaväessä, ankara kuri liikkeissä, suuret palkat liikkeenjohtajille, urakkapalkat, Taylor-järjestelmä työnteossa j.n.e. Nyt tulevat kunnianimet, perinnölliset aatelisarvot — tietenkin proletaarisessa hengessä — ja kaikki muut ihmisluonteen kaipaamat koroitukset.
Perinnöllinen kunniaproletääri...
Neuvostovaltioneuvos... todellinen neuvostovaltioneuvos... kommunismin sihteeri... salabolshevismineuvos... Marxin ritarikunnan ensiluokan proletääriritari oikeudella kantaa ryöstetyillä jalokivillä koristettua kansainvälisen luteen kuvaa torakanvärisessä nauhassa... kaikkeinkorkein kommunistinen ylipyöveli... oikeauskoisen bolshevismisynoodin yliprokuraattori... köyhälistökreivi... hänen kommunistinen korkeutensa suurrepaleruhtinas...
Ei, me jätämme uusien arvonimien keksimisen yhä edelleenkin neuvostohallitukselle, sillä aivan epäilemättä on se osoittava suurempaa kekseliäisyyttä kuin me. Perinnöllinen kunniaproletääri... alku on yhtä kaunis kuin lupaavakin.
Kuinka paljon perinnöllisiä kunniaproletäärejä Venäjällä tulee nimitettäväksi, riippuu kai taas siitä, miten perusteellisesti sosialivallankumouksellisten ja menshevikien onnistuu toimeenpanna lupaamansa vastaterrorismi, suhteessa jo räjähdytettyä kommunistia 1:tä surmattua sosialivallankumouksellista vastaan.
Tasa-arvoisuus ei ole enää korkeassa kurssissa Neuvosto-Venäjällä, sillä kaiketikin ovat miljoonat bolshevikit luulleet tähän saakka olevansa — perinnöllisiä kunniaproletäärejä.
(1919).
AIKAMME KUVIA KUOLAJÄRVELTÄ
Kaukaisille perukoille me nyt lukijamme saattelemme.
Sinne etäiselle, köyhälle Kuolajärvelle pyydämme vielä vaivata väsyneitä ystäviämme.
Siellä on eräs talo.
Jossa alkaa kohta olla kilin ajatukset.
Kun leipä loppuu.
Olisi hevosiakin, millä käydä heiniä talon ulkoniityltä, mutta kun ei ole heinähäkkiä.
Melkein joka tai joka toinen päivä täytyy käydä naapurissa heinähäkkiä lainaksi anelemassa.
Nyt oli juuri äsken kolmattasadantuhannen markan tukinajourakka aivan kylän läheltä — siitä olisi tullut rahaa semmoinen läjä, mutta ei voinut...
Sitten tulivat toisen pitäjän miehet ja valtasivat sen urakan, kun ei kilpailua ollut.
Ihmisystävällinen lukija pudistelee meille nuhtelevasti päätään. Aiommeko tehdä pilkkaa köyhyydestä? Tahdommeko julkisesti irvistellä puutteelle? Emmekö tiedä, että peltojen kylvämiseen, heinähäkin tekemiseen ja kolmattasadantuhannen markan tukkiurakan suorittamiseen tarvitaan miehiä ja hevosia.
Hyvä. Käykäämme talliin. Siellä on, niinkuin näkyy, puolisen tusinaa hevosia, jotka kuopivat kavioillaan permantoa ja luimistelevat meille korviaan.
Ja tuolla tuvassa on kymmenkunta väkevää miestä.
Ne makaavat siellä pitkin penkkejä pirtin hioittavassa lämmössä, kiroillen työmiehen raskasta orjuutta, tai puolinukuksissa mietiskellen keinoja maailman ja olevien olojen korjaamiseksi. Tuolloin tällöin ne kirota jyräyttävät tälle maailmalle, ja silloin aina karisee noki laesta hienona sateena.
Yksi veljeksistä oli kyllä ollut mätämuna, mutta se oli heitetty ulos tästä yhteisestä pesästä.
Se oli ollut ihan kuin mikä lahtari. Oli esittänyt, että alettaisiin tätä maailmaa ja Kuolajärveä parantaa siitä päästä, että ruvettaisiin hiukan _töihin_. Töihin! Että muka tehtäisiin, kun tässä on kymmenkunta vahvaa ja ikäänsä levännyttä miestä, taloon edes oma heinähäkki, ettei sitä tarvitsisi melkein joka päivä käydä naapurista lainaamassa.
Mutta toiset, aatteelle uskolliset veljet, valtasi pyhä viha tämän kapitalistisen suunnitelman johdosta, ja he ajoivat tuon porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kätyrin, joka kierolla tavallaan tahtoi keljuilla rehelliset työn raskaan raatajat ensin heinähäkin tekoon ja sitten tietysti kirottuihin peltotöihin, kukapa tiesi vielä siihen kolmattasadantuhannen markan tukinvetourakkaankin, sadatellen ulos yön selkään. Eikä hänellä ole sitten enää ollut asiaa kotiinsa.
Nyt vallitsee pirtissä taas yksimielinen punainen tunnelma ja materialistis-sosialistinen maailmankatsomus. Joku kuorsaa, joku mutisee unissaan, joku horroksissa suunnittelee sitä uutta yhteiskuntaa, jossa vain porvarit — ne, jotka on eloon jätetty — saavat tehdä työtä, joku kiroaa itsekseen, ja se onneton, jonka on vuorostaan lähdettävä heiniä noutamaan — miksi ne paholaisen lehmät eivät elä ja lypsä heinittä? — kopeloi naulasta lakkiaan, lähteäkseen naapurista pyytämään heinähäkkiä lainaksi.
Mutta paikkakunnan lehden kirjeenvaihtaja lausuu maaseutukirjeessään, että »joutavalta näyttää sivullisistakin, kun niin moni terve ja voimakas mies makoilee vain joutilaana pirtin penkillä kiroillen työmiehen raskasta orjuutta...»
Eivätköhän ne kuitenkin tällä hetkellä mahtane kiroilla etupäässä sitä kirjeenvaihtajaa, porvarikeljua, joka yleisen mielipiteensä painolla koettaa pakottaa kuolajärveläisen veljessarjan raskaaseen, selkää pakottavaan heinähäkin tekoon?
(1919.)
SINNE TOIVON SIIVILLÄ NYT SYDÄN
pieni lennä...
Perjantaina tammik. 7 pnä 1920 klo 3 i.p. asettui sydämeeni asumaan _Kaiho_...
Kaipaus...
Tiesi, poistuuko se sieltä enää milloinkaan.
Onnen kultamaa, johon ihmiskunta aina on ikävöinyt, mutta jota se ei vielä ole saavuttanut, on nyt löydetty'.
Suomalaiset valtuutetut sen löysivät Rajajoen toiselta puolen.
Ja sen maan nimi on Neuvosto-Venäjä.
Kaikki soraäänet ovat siellä vaienneet. Iankaikkisia tähtiä kohti kohoaa vain sopusoinnun, rauhan ja yksimielisyyden ihanasti värähtelevä hymni.
Valtuuskunta kävi kahdeksannen yleisen neuvostokongressin istunnossa.
Katso:
_»Kaikki ehdotukset hyväksyttiin säännöllisesti yksimielisesti»._
Ei mitään vastalauseita. Ei melua, ei huutoja, ei jalkojen tömistystä, ei lenteleviä mustepulloja eikä vesikarahveja. Ei jarrutusta.
Ei muuta kuin suuri, monumentaalinen yksimielisyys.
Missä muualla voisi sellainen tulla kysymykseenkään tässä matalassa maailmassa?
Ei ainakaan Suomessa. Eikä missään muuallakaan. Ei muualla kuin Neuvosto-Venäjällä.
Jaa, ja eräässä toisessa paikassa, tosiaankin:
»Tuonen lehto, öinen lehto... — — — Tuonen viita, Rauhan viita, Kaukana on vaino, riita, Kaukana kavala maailma».
Niin, sielläkin on lapsen lysti olla. Siellä ja Neuvosto-Venäjällä.
Oikeastaan me emme muita todistuksia tarvitsisikaan. Mutta jos joku haluaa, niin saa hän lisääkin:
Eräs näyttely antoi edullisen kuvan neuvostovallan kehityksestä.
Teatterissa, jonka nimenä oli yhtä onnistunut kuin purevakin »Vallankumouksen satiiri», esitettiin kappaleita, joissa »neuvostovalta asetettiin erittäin edulliseen asemaan».
Näyttämöllepano ja esitys erittäin aistikkaat ja loistavat.
Entäs baletti! Entäs Taiteellinen teatteri. »Esitys oli aivan ensiluokkainen. Teatteri oli ollut erittäin siisti, samoin yleisö». Rouva Heltzer tanssinut 52-vuotisilla säärillään erinomaisella siroudella.
Näyttämötaide erittäin korkealla.
Palatsit erittäin hyvässä kunnossa.
Mitään nälänhädän vaaraa ei ole olemassakaan.
Virkamiehet, vieläpä porvaritkin ja sivistyneistö tyytyväiset asemaansa.
Olot aina vain paranemassa.
J.n.e.
Kaiho, kaipaus, ikävöiminen asettui sieluuni, riisui päällystakin yltään, kalossit jaloistaan, ja rupesi taloksi, ilmoittaen, ettei aikomuksensa ole enää poistua.
Ajattelin, että vallan autuas se, joka täältä sortuisi sinne.
Mutta sitten tuli se peevelin sosialisti ja sanomalehtimies, tri Ryömä, ja vuodatti katkeraa sivumakua sulokaihon kultaiseen maljaan. Hänen kuvauksensa ei ollut niin loistava. Kaikkien kauppojen ovet kiinni ja näyteakkunat laudoilla peitettyinä. Siellä täällä kadunkulmassa jono, jossa kukin siinä oleva odottaa kansallistettua limppuaan. Raitiovaunut, sikäli kuin kulkevat, kulkevat suurimmaksi osaksi tyhjinä, sillä niihin pääsevät vain etuoikeutetut. Ihmiset vetävät kelkoilla tavaroitaan ja kantavat kainaloissaan halkoja, saadakseen hiukan lämmitysaineita kotiinsa.
Filosofiset kirjailijat julkaisevat mietelmänsä käymälän seinillä, jotka ovat muodostuneet oppositsionin sanomalehdistöksi. Siellä on luettavana sekä »vakavat artikkelit, että satiiriset ja humoristiset pakinat».