Part 8

Heggelundin sisar oli suuresti mielissään siitä, että veli oli ottanut luokseen hänen poikansa, joka, käytyään Trondhjemin latinakoulua, hyvin vähällä edistyksellä oli koettanut kykyään eräässä siellä olevassa kauppakonttorissa. Heggelund maksoi hänen velkansa ja otti hänet luoksensa Nordlantiin, totuttaaksensa häntä sikäläiseen kauppaan.

Siellä oli Antti kotiväelle suurena hauskuutena; hän vihasi Stuwitzia ja sai sentähden käsirahoja enoltaan; hän saattoi kiireinä päivinä tehdä ihmeitä nopeudellaan, millä hän rihkamapuodissa palveli ostajia, mutta sitten hän lepäsi vaivoistaan useinkin kerrassaan kahdeksan päivää, joina hän ei käynyt edes vilahdukselta puodissa. Hän pelasti ihmisiä hengenvaarasta, osoitti nokkeluutta Bergenin matkoilla ja muissakin toimissaan. Mutta tavaranhintoja hän ei muistanut, eikä hän muutenkaan ollut asioista selvillä. Viime aikoina oli hänellä usein tapana neuvoa kysyjää Martin luo, mutta hänen äänessään oli silloin väliin tyytymättömyyttä. Hän näki, kuinka Martti, puutteellisesta sivistyksestään huolimatta ja talonpoikaistakki vielä yllään, vakavin edistysaskelin perehtyi semmoisiinkin asioihin, joista hän, Antti, sukkelalla käsityskyvyllään oli monta vuotta koettanut saada selkoa.

Toiselta puolen veti Marttia Anttiin tämän alituisesti ilmenevä hyvä sydän. Auttaakseen köyhää ihmistä saattoi Antti muun puutteessa -- ja hän oli aina puutteessa, vaikka ehtimiseen sai rahoja enoltaan -- riisua vaatteetkin yltään. Hänen olennossaan oli jotakin valoisaa huolettomuutta, jota Martti ei kyllikseen saattanut ihmetellä. Vaikeuksista hän ei ylimalkaan tietänyt mitään -- hänellä oli vain niin pahanpäiväisen huono onni aina kun hän ryhtyi johonkin tärkeämpään. Sitäpaitsi hän oli aina erinomaisen siististi puettu; hän oli pitkä ja solakka, ja hienot viikset soveltuivat erittäin hyvin hänen hieman hempeihin kasvoihinsa -- nuoruuden ystävyydessä vaikuttavat nämä seikat miltei kuten rakkaudessa. Ja hyvä pää hänellä oli, sen saattoi Martti päättää hänen monenmoisista tuumistaan, jotka alussa miltei huikaisivat häntä. Sittemmin, kun hän oppi paremmin punnitsemaan niiden todellista arvoa, näki hän niissä aivan oikein päävian, joka teki Antin huonosti kelpaavaksi käytännölliseen elämään. Mutta se ei vaikuttanut hänen ystävyyteensä; tämä kasvoi kasvamistaan samassa määrässä kuin hän sai kärsiä hänen luonteensa muista heikkouksista.

Antti Heggelundin tulevaisuudentoiveet olivat olleet rajattomat; paha onnihan häntä vain oli seurannut. Nyt kun hän pari vuotta oli toiminut yhdessä Martin kanssa ja hänen silmänsä olivat vähän enemmän auenneet näkemään niitä ehtoja, joihin kauppa-onni perustuu, oli hänen itseluottamuksensa suuressa määrin horjahtanut. Hän oli huonolla tuulella ja mietti, eikö hän kelpaisi johonkuhun muuhun paremmin kuin kauppaan. Kunpahan vain osaisi oikealle uralle! Jos hän olisi älynnyt, että häneltä oikeastaan puuttui jokaisen muunkin vaikutusalan pääedellytys, niin olisi hän arvatenkin ensialussa antautunut epätoivoon, mutta siitä sitten sitä enemmän voittanut. Nyt siirtyi hän huikentelevaisuudessaan uudelle alalle, katsellakseen tulevaisuutensa taivaanrantaa toisenvärisen lasin läpi.

Eräänä päivänä hän ilmaisi enolleen, ettei ensinkään ollut mieltynyt kauppaan ja että hän tahtoi suorittaa ylioppilastutkinnon -- jota hän kauan oli halunnut. Trondhjemin latinakoulussa hän oli jo lukenut paljon semmoista, jota siihen vaaditaan; tätä hänen vain tarvitsisi kerrata pastorinpojan seurassa.

Ensi viikkoina Antti luki palavalla innolla ja otti suorittaakseen määriä, jotka hämmästyttivät hänen opettajaansakin. Mutta aikaa voittaen kävi lukeminen hitaammin. Hän laiminlöi toisen lukutunnin toisensa jälkeen, ja lopulta oli koko yritys jäämäisillään sikseen. Alettiin jo kodissa arvella, ettei siitä tule mitään tuon ikuisen huikentelevaisuuden takia, mutta Martti rupesi ystävälleen avuksi. Hän tarjoutui valvomaan kolmena iltana viikossa ja lukemaan ääneen hänelle; ja Antti, jonka mielestä tämä vähentäisi asian ikävyyttä ja samalla saisi lukemiseen järjestystä, hyväksyi tarjouksen. "Olisi hyvin hauskaa istua ja polttaa piippua toisen lukiessa", tuumaili hän.

Muutamia viikkoja kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoi Antti taas väsyä; hän keksi milloin mitäkin esteitä: väliin oli liian aikaista lähteä muiden joukosta pois, väliin hän taas käytti lukutunnit keskustellakseen piippunsa ääressä lakimieheksi rupeamisesta, väliin ilmaisi hän suoraan, ettei hän tänä iltana tahtonut lukea.

Eräänä iltana sattui Martti kaikessa viattomuudessaan lausumaan sanan, joka pariksi kolmeksi kuukaudeksi antoi Antin lukemiselle vauhtia, mikä muistutti kylkeen haavoitetun valaskalan menoa. Martti oli vähän epätoivoisesti lausunut:

"Niinpä ne toiset taas sanovat että te ette voi."

Martti näki että hän tällä oli loukannut Antin ylpeyttä, mutta hän ei tiennyt, että Antti tahtomattansakin luki juuri tuon lausutun tuomion hänen omista silmistään. Antti oli Marttiin nähden arempi kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa.

Eräänä päivänä hän vaipui syvään alakuloisuuteen. Hän makasi kalpeana ja sairaana vuoteellaan. Viimein tunnusti hän huolestuneelle ystävälleen, että hän kirjeellisesti oli kosinut tuomarintytärtä Julieta, joka usein, ja nyt viimeksi joulun aikana, oli vieraillut Heggelundin luona; Antti oli rakastanut häntä aina siitä saakka kun hän enonsa luona hänet ensi kerran näki. "Ja nyt on asia saanut loppunsa", sanoi hän surullisella äänellä ja nousi vuoteessansa; "valtuutetulla on virka, minulla ei; ja Julie on vastannut isänsä tahdon mukaisesti." Antti ei sanonut ymmärtävänsä, minkä takia hän nyt enää lukisi ja tekisi työtä. Kaikki oli nyt hänestä yhdentekevää. -- Hän oli synkkä kuin ukkospilvi tämän sanoessaan.

Martin tuli oikein totinen sääli ystäväänsä; mutta viimeisiä sanoja kuullessaan hän heristi korviansa. Niin pitkälle ei toki asia saisi mennä! Ja hän painoi syvälle Antin ylpeyteen tuon vanhan kannuksen:

"Tuomarintytär luulee kaiketi, kuten muutkin, ettei teistä tule mitään."

"Vai niin", sanoi Antti vitkallisesti ja harmistuneena. Oltuaan sitten vähän aikaa katkeriin ajatuksiin vaipuneena hän lisäsi:

"Mutta _hänen_ ainakin olisi pitänyt uskoa muuta."

Martti oli ääneti, vaikka Antti silminnähtävästi odotti häneltä puoltoa.

Arvaamatta hypähti makaava vuoteestaan ja sanoi päättävästi:

"Tänä iltana luemme taas, Martti!" --

Kalpea Julie Schultz tuli kuten ennenkin vieraisille. Ensi kerran kun hän ja Antti nyt näkivät toisensa, oli kumpikin, kuten voi ajatella, vähän hämillänsä. Antti näytti juhlallisen onnettomalta; mistä syystä, sitä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Julie, joka usein hiukan punastui. Mutta pian Antti pääsi eroon tästä ikävästä; eikä aikaakaan, kun pila ja ratto anastivat entisen valtansa. Oikeinpa oli Julie käyttäytynyt Martin mielestä petollisesti, kun oli kertonut Antin kosimisen monta vuotta nuoremmalle Edelille, eikä tämä seikka koroittanut Edeliäkään Martin silmissä. Miten olikaan, tuumaili hän, eipä näillä hienoilla naisilla paljon ollut sydäntä; -- siinä suhteessa oli Antti heitä kaikkia paljon jalompi. He eivät vetäneet vertoja hänelle!

Eräänä päivänä oli Edel soudettava salmen toisella puolella asuvan vanhan vauraan laivurin ja tämän vaimon luo, joita Heggelundin neidit usein kävivät katsomassa; ja kun ei kukaan muu ollut saatavissa, niin tarjoutui Martti soutajaksi. Paluumatkalla ehdotteli Edel, että ryhdyttäisiin kalastamaan, koska onkia ja syöttejä sattui olemaan veneessä. Martti lakkasi soutamasta, ja Edel kalasti.

He istuivat jonkun aikaa ääneti. Tyttö oli silloin tällöin huomannut nykimistä, ja poika oli pannut uutta syöttiä onkeen. Äkkiä alkoi Edel innokkaasti vetää; hän oli saanut turskan onkeensa. Kun se oli saatu ylös ja Martti oli sen koukusta irroittanut, otti tyttö sen hänen kädestään ja sanoi, äkkiä nauruun purskahtaen ja kääntäen kalan päätä poikaa kohti:

"Ketä tämä muistuttaa?"

Martti ei voinut sitä sanoa.

"Ettekö sitä näe? -- tuota ylioppilastutkinnon suorittanutta -- pastorin poikaa! Siinähän on kerrassaan hänen leveä suunsa ja oppineet silmänsä, jotka näyttävät kaipaavan silmäluomia!"

Martin täytyi nauraa, sillä vertauksessa oli todella jotakin perää. Mutta näyttipä kohta taas siltä kuin olisi Edel katunut, mitä oli sanonut. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän sitten, jotakin sanoakseen: "Näin olette kaiketi istunut monta kertaa tuolla kaukana merellä."

"Olenpa kyllä, monta kertaa, ja isäni tai joku muu oli useimmiten mukana -- erääseen aikaan äitinikin, mutta minä olin pikkuinen poika silloin."

Tuossa Martin vastauksessa oli jotakin miellyttävää, ja sen johdosta sanoi Edel:

"Niin, teillä on ollut paljon suruja nuoruudessanne."

"Ei meillä lapsilla; mutta kyllä isällä ja äidillä. He pitivät silmällä, etteivät huolet sanottavasti kohdanneet meitä; sittemmin arvasimme asian."

Minkä tähden juuri nämä sanat koskivat Edeliin, ei Martti ymmärtänyt; mutta hän vaipui niiden johdosta ajatuksiin ja muuttui alakuloisen näköiseksi. Viimein hän lausui ikäänkuin olisi tuokin ollut hänen ajatuksensa kohteena:

"Onhan äitinne niin kunnon nainen?"

Vaikka Edelin kasvot, niinkuin jo mainitsimme, eivät olleet Martin mielestä erittäin kauniit, huomasi Martti kumminkin nyt, että ne joskus saattoivat olla sangen miellyttävät. Tummien silmäripsien alla piilevät silmät saattoivat muuttua aivan mustiksi, kun ne sitävastoin äsken, hänen nauraessaan kalan takia, olivat olleet välkkyvän vaaleanruskeat; -- ja Edelin asentokin hänen pitäessään ongenvapaa suolavedestä punaisissa käsissään oli ihmeen soma.

Martin soutaessa sillalle istui Edel ajatuksiinsa vaipuneena ja katsoa tuijotti soutajaa suoraan silmiin; ja poikaparan mieleen johtui ikäänkuin jonakin masentavana huomiona ajatus, että hän siinä oli ainoastaan soutukone, jonka nimi oli Martti Jansen.

* * * * *

Uutinen, että Norja oli saanut kuningas Oskarilta oman kauppalipun entisen keltaisen sijaan, kiiti niinkuin tuli kulossa kautta maan. Höyrylaiva "Prinssi Kustaa" toi, laukauksia laskettaen, sanoman siitä Nordlannin lastauspaikoille ja herätti kaikkialla innostusta. Nordlannin jaalain ei enää tarvinnut purjehtia Bergeniin, keltainen lippu perämastossaan; niihin, samoinkuin kaikkiin lipputankojen neniin, nostettiin maan omat värit.

Tämän johdosta piti Heggelundin talossa vietettämän suuret juhlallisuudet, joissa -- paitsi muuta -- pidettäisiin juhlapuheita lipputangon vieressä pihalla ja kunnialaukauksia pamauteltaisiin. Seudun mahtimiesten välillä pidettyjen pitkällisten keskustelujen avulla saatiin muun muassa puhujat ja puheiden järjestys määrätyksi. Tästä asiasta keskusteltaessa oli esiintynyt kursailua ja kaikinpuolista imartelua, mutta asianomaiset ymmärsivät kumminkin, että loppupäätöksessä piili eripuraisuuden siemeniä.

Juhla oli määrätty pidettäväksi juhannuksen jälkeen, sittenkun jaalat olivat palanneet Bergenistä. Päivän lähestyessä oli Antti Heggelund erinomaisen toimelias. Kun hän tädiltään sai kuulla, että juhlapuhujana esiintyisi myöskin "valtuutettu", hänen onnellinen kilpakosijansa, nolostui hänen mielensä, ja Martti näki, että hän hautoi jotakin tärkeää mielessään, hän kun myöhään iltaan kulki edestakaisin kamarissaan. Viimein hän ilmaisi aikovansa hänkin pitää puheen, mutta harmillista vain oli, ettei hän tiennyt, mistä hänen piti puhuman. Milloin mietti hän sitä milloin tätä ainetta; jospa hän vain olisi aavistanut, mistä valtuutettu aikoi puhua! -- "Ja sitten tarvitaan puhujana esiintymiseen myös rohkeutta, Martti!"

Päivä tuli. Veneitä, täynnä vieraita, näkyi rivitysten salmessa; vuonolla olevat veneet ja jahdit olivat lipuilla koristetut, ja puistossa laukaisi Antti apumiesten kanssa kanuunoita. Antti oli koko aamun ollut kalpea ja levoton. Martin mieli oli juhlallinen -- hän ei ollut koskaan ennen tällaista juhlaa nähnyt.

Puisto oli täynnä väkeä ja puhujalavan ympärillä seisoivat nuoret neidot valkoisissa hameissa, jotka olivat koristetut Norjan uuden lipun värisillä nauhoilla. Torvensoittajat puhalsivat kansallislaulua, ja tuomari piti puheen kuninkaalle. Sitä seurasivat puheet "Norjan pojille" ja "päivän merkityksestä" sekä "niiden miesten kunniaksi, jotka olivat taistelleet isänmaan puolesta."

Kauniit sanat tekivät syvän vaikutuksen Marttiin. Kun kanuunat paukkuivat, oli hänestä kuin olisi maa kadonnut hänen jalkojensa alta.

Sitten esitti Heggelund maljan "Pohjolan tulevaisuudelle uuden lipun suojassa", ja vaikka puhe oli lyhyt, vastaanotettiin nämä viimeiset sanat loppumattomilla hurraahuudoilla, lasien heiluessa korkealla ilmassa.

Ensi kerran eläessään sai Martti tässä luoda silmäyksen runollisuuden maailmaan. Heggelundin lausumat sanat eivät ainoastaan miellyttäneet hänen korviansa, ne tunkeutuivat syvälle hänen sieluunsa. Ilmaa hänen täytyi saada, ja sentähden tarjoutui hän kanuunain hoitajaksi. Ja siitä hetkestä kävivät laukaukset niin säntillisesti kuin olisi kanuunain päällikkönä ollut hidasverinen hollantilainen.

Valtuutettu nousi nyt puhujalavalle ja piti puheen naiselle: naiselle äitinä -- tässä hän teki syvän kumarruksen rouva Heggelundille, -- naiselle tyttärenä ja morsiamena, -- ja saavutti puheellaan suurta suosiota, erittäinkin nuorten neitosten kesken. Tätä ei Antti voinut sietää. Ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä hän aikoi tehdä, seisoi hän kaikkien, mutta erittäinkin rouva Heggelundin kummaksi, puhujalavalla. Martti oli perin hämmästynyt hänen puolestaan.

Antti oli innossaan alkanut puolittain vastustamalla niitä mielipiteitä, joita edellinen puhuja oli naisista esiintuonut. Hän oli takertunut samaan ajatuksenjuoksuun, ja hänen tuli nyt tuoda esille jotakin, mikä tyydyttävällä tavalla veisi tämän ajatuksen perille. Mutta sellaisessa asemassa oli Antti mies paikallaan. Onneksi pälkähti hänen päähänsä puhua -- ei naisesta yleensä, vaan nordlantilaisesta naisesta: köyhästä naisesta, joka kotona puuhaa odottaessaan kalastusveneessä palaavaa miestään, sekä varakkaammasta, joka vartoo puolisoaan kotiin palaavaksi Bergenistä. Hän kuvaili vierasvaraista nordlantilaista emäntää, viitaten kyllin selvään jalomieliseen tätiinsä, sekä sitten sinisilmäistä, valkoveristä, "lumipuhdasta" Nordlannin neitoa -- ja tätä lausuessaan olivat hänen silmänsä kääntyneet Julie Schultzin puoleen.

Otolliseen aikaan ja onnellisesti sai hän päätetyksi puheensa, joka herätti yleistä ja innokasta mieltymystä.

Kun Antti hehkuvanpunaisena mielenliikutuksesta oli astunut alas puhujalavalta, kokoontuivat naiset hänen ympärilleen. Valtuutettu oli kerrassaan voitettu ja Julien oli vaikea salata kyyneliään, jotka väkisinkin pyrkivät hänen silmiinsä.

Sitten tarttui Martti Anttia käteen ja kuiskattuaan "kiitos!" meni takaisin kanuunaansa luo. Hänestä oli kuin olisi Antti puheessaan tarkoittanut hänen omaa äitiään, joka askaroitsi Skorpöllä.

Suurella riemulla jatkettiin sitten juhlaa, johon vielä liittyi pari päivää kestävät kemut Heggelundin vierasvaraisessa perheessä.

Herra ja rouva Heggelund ylpeilivät suuresti siitä, että päivän kenties paras puhe oli ollut sisarenpojan pitämä; -- itsepä tuomarikin oli lausunut ihmetyksellä huomanneensa nuoren miehen suuret lahjat.

* * * * *

Antti Heggelundin tavaton virkeys oli vähitellen alkanut tuottaa hänelle kunnioitusta sekä enon että tädin puolelta, joka viimeksimainittu piti sangen tärkeänä, mitä ylioppilas Sem eräänä päivänä oli sattunut lausumaan, että nimittäin Antilla oli hyvä pää ja että hän vahingokseen oli tuhlannut paljon aikaa. Eno ja täti olivat nyt sitä mieltä, että Antti yhtä hyvin kelpaisi lukumieheksi kuin muuksikin; ja hänen arvonsa oli kotona kohonnut sadalla prosentilla. Puolittain talon omaksi pojaksi tunnustettuna hänet lähetettiin vielä jotenkin ylhäisellä tavalla, oikein höyrylaivalla, Kristianiaan, vaikka jaala juuri samaan aikaan oli lähtevä Bergeniin.

Erään yksityisen opettajan johdolla Antti suoritti ylioppilastutkinnon, arvolauseella _haud_, ja että hän oli perheen nero, oli nyt selvä asia, Hänen poissaolonsakin enensi lisäksi loistetta. Rouva Heggelund näki jo hengessään hänet Nordlannin maaherrana, ja Heggelund itse alkoi vähitellen katsella sisarensapoikaa samoilla silmälaseilla.

XI.

LÄHTÖ.

Niinä vuosina, jotka Martti oli ollut Heggelundin luona, oli hän kokenut yhtä ja toista. Seurustelustaan Antti Heggelundin kanssa samoin kuin seuraelämästä yleensä -- johon hän vähitellen tuli ottamaan osaa, ukko Heggelund kun mielihyvin näki hänet parissansa -- oli Martti oppinut sivistyneitä tapoja koko joukon, eikä ainoastaan ulkonaisissa suhteissa. Hänen vanhoista käsityksistään oli moni muuttunut; ahdistava ujous, joka ennen aina häntä ahdisti hänen astuessaan saliin, oli poistunut, ja sen sijaan antoi hänen vaatimaton, luonnollinen esiintymisensä nyt koko hänen olennolleen jotakin miellyttävää. Hän ei pyrkinytkään olemaan muuta kuin mikä oli: poika, jota Heggelund auttoi eteenpäin. Hän ei vielä ollut täydelleen herrastapaan puettu, mutta hänessä ilmeni kumminkin jotain itsetuntoa, joka ei jäänyt vaikutustaan vaille.

Martilla oli pieni, vakituinen palkka, ja siitä hän antoi puolet vanhemmilleen, jotka hän tapasi, milloin tilapäisesti, milloin saarnapyhinä. Hän kävi nyt entistä useammin Bergenissä, ja näillä matkoillaan hän näki paljon sellaista, josta tuli yhä enemmän vakuutetuksi, että Stuwitz petti Heggelundia -- mitä hän jo alusta asti oli pelännyt.

Hän koetti jonkun aikaa antaa Heggelundille tarpeellisia tietoja tästä. Mutta omituisen epäävä, vaikka ystävällinen tapa, jolla Heggelund vastaanotti niitä, sai hänet vastaisuudessa Stuwitziin nähden pysymään välinpitämättömänä ja ääneti. Hän ei ymmärtänyt eikä koskaan päässyt ymmärtämään, minkätähden isäntä ei tahtonut nähdä mitään; hänen sisunsa kiehui vihasta.

Tähän aikaan alkoi kuulua huolettavia huhuja Martin esiintymisestä Bergenissä. Ne kulkivat hiljaisuudessa miehestä mieheen, kunnes saapuivat Heggelundin korviin. Kerrottiin, ettei Martti toveriensa kanssa ainoastaan viettänyt huikentelevaa elämää, vaan että hän myöskin pani menemään rahoja viljalta. Asian oikea laita oli kumminkin, että Martista pidettiin erinomaisen paljon, että hyvin moni kutsui hänet luokseen ja että Martti näissä tilaisuuksissa oli iloisimpia. Ensi matkallaan hän oli todellakin kerran tullut alukseen toinen silmä sinisenä -- ja tämä "sininen silmä" vedettiin nyt todistajaksi.

Kaikista näistä puheista ei Martti tiennyt niin mitään; hän huomasi vain pari kertaa, että rouva katsoi häntä kylmin silmin. Viimein vei neitsyt Dyring hänet syrjään ja kertoi hänelle perinpohjaisesti kaikki. Neitsyt oli itse täydellisesti vakuutettu hänen viattomuudestaan, ja suurella vaivalla hän oli puolustanut Marttia rouvan syytöksiä vastaan; nyt hän oli saanut selville, että Stuwitzin suosikki, laivuri, oli näitten juorujen alkuunpanija, ja laivuria tulisi Martin varoa.

Kun neitsyt Dyring viittasi syrjähyppyihin -- tätä sanaa hän käytti vartavasten, sen häälyvän merkityksen tähden --, punastui Martti vähän. Mutta kun hän kuuli puhuttavan rahoista, joita hän olisi pannut menemään, poistui hän äkkiä neitsyen luota ja meni suoraa tietä konttoriin Heggelundin luo.

Hänen äänensä oli sävyisä, mutta siinä oli jotakin omituista, joka vaati vastausta. Hän otti esiin pienen laskukirjansa, johon kauppamiehen tavoin oli kirjoittanut kaikki pienet menonsa, ja sitten hän luetteli muististaan kaikki ne, jotka aluksen kahdella viime kerralla ollessa Bergenissä olivat kutsuneet hänet luoksensa. Talossa oli yksi ainoa kunnoton, sanoi hän, ja tämän nimi oli Stuwitz; hän unohti tällä erää kerrassaan laivurin -- ja nyt, kun hän oli puhunut suunsa puhtaaksi, saisi Heggelund erottaa hänet palveluksestaan, jos tahtoi.

Nuoren, kalpean miehen sanoissa oli jotakin katkeraa, joka vaikutti Heggelundiin. Tämä oli Martin puhuessa istunut hämmästyneenä, koettamattakaan keskeyttää häntä. Kun hän viimein oli saanut lausutuksi ajatuksensa, vakuutti hänelle Heggelund sydämellisellä ja isällisellä tavalla, että hänen järkähtämätön luottamuksensa häneen ei vähintäkään ollut horjahtanut. "Mutta", lisäsi hän, "jopa huomaan, että teidän on aika päästä erillenne Stuwitzista; niin, vielä tänä syksynä tulee teidän muuttaa Bergeniin." Omituiset nytkähdykset, jotka näkyivät Martin kasvoissa, hänen tätä ystävällistä puhetta kuullessaan, osoittivat, että hänen näennäinen tyyneytensä alkoi kadota. Syvällä mielenliikutuksella mietti hän -- sen näki selvään -- sopivia vastaussanoja. Heggelund ei ollut sitä huomaavinaan; hän vain lausui toistamiseen, kun Martti kumartaen oli lähtemäisillään, että Martin nyt oli aika muuttaa Bergeniin.

Kaikeksi onneksi ei Stuwitz sattunut tänä päivänä olemaan kotosalla, muuten olisi Martti varmaan karannut hänen kimppuunsa ja jättänyt Heggelundin luokse menemisen sikseen.

Tämä tapaus puhdisti monessa suhteessa hänelle talon ilmanalaa. Rouva Heggelund oli suuresti harmissaan kaikista valheista, joita Martista oli pantu liikkeelle. Hän tiedusteli seuraavina päivinä usein ja ystävällisesti Martin vanhempain vointia; mutta neitsyt Dyring sai toimekseen katsoa, että nuorukaisen vaatteet tulisivat hyvään kuntoon hänen Bergenin-matkaansa varten. Ja neitsyen kasvot loistivat hänen tätä toimittaessaan kuin aurinko rajuilman mentyä ohitse.

Edeliin tämä juttu teki syvän vaikutuksen. Hän oli etsimällä etsinyt vikoja Martista; mutta eihän se ollut hänen syynsä! Olihan hyvin suuria vikoja Antissakin, vaikka tämä osasi olla niin rakastettava. Edel aavisti, että kertomuksissa, joita hän kuuli Martin elämästä Bergenissä, oli paljon liikaa, ja vaistomaisesti hän otti häntä puolustaakseen. Tytön tyynessä olennossa piili hyvin suuressa määrin samoja kiivaita tunteita kuin äidissäkin ihmisiä kohtaan. Kun Edel isältään sai kuulla, miten miehuullisesti Martti oli pannut alttiiksi koko tulevaisuutensa, käsitti hän täydellisesti tämän hänen käytöksensä miehuullisuuden.

Vähää ennen kuin Martti lähti, tapahtui jotain, joka sai hänet ajattelemaan, että Heggelundilia varmaan oli jokin syvä salainen suru.

Kun hän näet eräänä aamupäivänä kulki eteisen läpi, jonka vieressä Heggelundin konttori oli, näki hän oven olevan raollansa, ikäänkuin olisi joku unohtanut sulkea sen. Ja siinä istui konttorissa kirjoituspöytänsä ääressä Heggelund, kasvoillansa suru sellainen, ettei Martti ollut nähnyt ennen mitään siihen verrattavaa. Hän nojautui siinä, epätoivon ilme katseessaan, Edeliin, joka toisella kädellään pyyhki hänen otsaansa, toisella piteli hänen toista kättään. Martti kulki ohitse, ikäänkuin mitään näkemättä, mutta Edel loi samassa silmänsä häneen, ja säikähdys kuvastui tytön kasvoilla, kun hän Martin silmistä luki tämän kummastuksen. Ja kohta sen jälkeen kuuli Martti, että ovi hänen takanaan suljettiin.

Hänestä tuntui kuin olisi hän tässä odottamatta saanut luoda silmäyksen talon sisäiseen todellisuuteen; siinä piili siis jokin suru, ja Martti alkoi nyt ymmärtää erästä omituista juonnetta Edelin kasvoissa -- tuota samaa, joka kerran ennen, hänen istuessaan veneessä, oli antanut hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta.

Kun Edel samana päivänä käveli puistossa, Hansine-sisar vieressänsä, ja silminnähtävästi ajatteli sitä, mikä synkistytti hänen isänsä mieltä, näki Martti hänet siinä sekä vielä myöhemmin hänen kauniin päänsä ikkunan pielessä kamarissa kumartuneena ompelukseen ja tuli kovin liikutetuksi siitä, mitä tiesi, vaikka hän ei itse asiassa mitään tiennyt. Hän ymmärsi nyt vain sen, että hän sydämestänsä piti koko perheestä, rouvakin siihen luettuna.

Illallispöydässä Edelin kasvoilla ei ollut nähtävänä mitään, mikä olisi viitannut tuohon äskeiseen tapaukseen. Mutta saatettuansa Topias-sedän hänen kamariinsa, laski hän puolihämärässä eteisessä, siellä sattumalta tavatessaan Martin, tämän käsivarrelle silmänräpäykseksi sormensa, katseli vakavasti häntä silmiin ja sanoi puoliääneen, että luotti häneen ja oli vakuutettu siitä, ettei Martti koskaan ilmaisisi, mitä hän tänään oli nähnyt -- "on jotakin, jota isä suree."