Part 7

Kun hän saapui sinne, näki hän sillanvartian, jolle Stuwitz jotakin puheli, paraikaa avaavan puodin ovea. Niin, siinä seisoi Stuwitz itse rasvaisessa hännystakissaan, valetukka toisessa kädessään, toisessa sinijuovainen nenäliina, jolla hän pyyhki hikistä otsaansa, oltuansa mukana vyöryttämässä suurta tynnyriä kivikäytävälle oven ulkopuolelle.

Martti asteli suoraan hänen luokseen ja kumarsi hänelle opittuun tapaansa.

"Päivää. Mikä asiasi?" kysyi Stuwitz äreästi, ja hänen sokea, valkopilkkuinen silmäteränsä värähti hieman.

"Minä olen Skorpön Martti", vastasi poika; "minut on kutsuttu tänne puotipojaksi."

"Vai niin, vai niin!" lausui Stuwitz omituisella, muuttuneella äänellä. -- "Luulin että viihtyisit paremmin tuolla ylhäällä herrasväen luona; täällä alhaalla on niin halpaa, saan ilmoittaa."

Martti ymmärsi, etteivät puhujan makeilevat kasvot ja lauhkea ääni merkinneet hyvää. Mutta hän ei voinut niihin vastata muulla kuin toimekkuudella; ja siksi hän kysyi:

"Onko rasvatynnyri vietävä puotiin?"

"Tämä ei ole mikään rasvatynnyri; siirappia siinä on", kuului ivallinen vastaus. Mutta Martti ei ollut siitä millänsäkään.

"Onko siirappitynnyri sitten vietävä puotiin?"

"Hm -- on!"

"Enkö minä saa toimittaa sitä?"

"Saat, mutta sitä ennen tulee sinun riisua yltäsi uusi nuttusi; emme ole niin hienoja täällä alhaalla."

Martti riisui yltään nutun ja oli siten kerrassaan päässyt päivän puuhiin käsiksi, sillä päivän kuluessa tuli puodissa hyvinkin kiirettä, lauantai kun oli ja liike suuri. --

Sillaikaa kun Stuwitz uutterasti askaroitsi milloin meripuodissa, milloin jaalassa, joka paraikaa otti lastia, milloin taas oli konttorissa tai tinki väen kanssa, oli Marttia lukuunottamatta kahdella puotipojalla yllinkyllin tekemistä puotipöydän takana, ja päivän kuluessa tuli Anttikin puotiin auttamaan. Talonpojat toivat sinne myytäväksi kaikenmoista tavaraa: kaloja ja kalanmaksaa, uusia veneitä ja taljoja j.n.e., vieläpä marjojakin; ja jokainen tavara oli pitkäpiimäisen tinkimisen alaisena. Hinta suoritettiin puotitavaroilla. Muutamat valitut "vanhat tuttavat" vietiin puodin vieressä olevaan kamariin ja kestittiin viinillä, joka oli maukkaampaa ja parempaa kuin se sekoitus, mitä viinin nimellä myytiin, ja jonka valmistus aina oli Stuwitzin asiana. Mutta Martti huomasi pian, että tässä olivat esillä aivan toiset tarkoitukset kuin ne, jotka sisältyivät ystävällisiin sanoihin ja tervehdyksiin "tuttavan" kotona olevalle perheelle. Ja omituiset olivat hänen tunteensa, kun hänen mieleensä johtui, että isä monta kertaa oli tullut kotiin Sörsalmesta ja tuonut tuollaisia tervehdyksiä.

Kun Martti oli saanut tietää eri tavarain hinnat, laajensi hän tietojaan joka tunti. Uudessa ammatissaan tuolla puotipöydän takana oli hän omasta mielestään aika mies, olletikin kun hän talonpoikaisten tuttavainsa nähden avasi uuden tavaramytyn tai täysin kourin kaiveli rusinalaatikkoa tai vielä pisti kauhan jauhosokeri-astiaan ja punnitessa asetti vaa'an mitä täydellisimpään tasapainoon. Tuttavat pyytelivät häntä helpottamaan; mutta hän puolestaan selitti vakavasti, että se oli mahdotonta, helpommasta ei käynyt myyminen. Vieläpä hän uskalsi -- matkimalla erästä sanaa, jota hän oli kuullut ensimäisen puotipalvelijan käyttävän -- "karanteerata" muutamia rintaneuloja ja lasirasiassa olevia sormuksia, jotka puuvillan sisästä loistaen näyttivät hänestä yhtä komeilta kuin puotipöydän takana ihmettelevästä naisesta. Sitävastoin hän ei puhunut mitään kauniista, sinisistä englantilaisista ongista, jotka hän omasta, kalakarilla tehdystä kokemuksestaan tiesi perin hauraiksi; koettihan vain sensijaan hiljalleen johtaa ostajan huomion tukevampiin valkoisiin.

Eineensä hän oli saanut puotiin, ja päivällisen aikaan kello 12 täytyi puotipoikien vuorotellen ja kiireesti käydä syömässä eräässä päärakennuksen nurkkakamarissa, joka oli erillään Heggelundin sisähuoneista, missä vieraat tähän aikaan päivästä söivät einettä. Mutta tämäkin keskeytys oli Martista liian pitkä, ja jollei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mielellään jäänyt syömättä puotiin.

Iltapuolella hän sai käydä jaalalla toimittamassa jotakin Stuwitzin asiaa. Kun hän istui veneen perässä ja soutaja jaalan luo tultua käänsi perän sitä kohden, jotta "herra puukhollari" paremmin pääsisi nousemaan, tuli hän vielä syvemmältä vakuutetuksi tärkeästä asemasta, johon hänet oli koroitettu. Hän ei sitä kumminkaan ilmaissut, kiittihän vain soutajaa, samoin kuin ennenkin olisi tehnyt.

Uudessa ammatissaan kuumeisessa toimessa olevalle Martille tarjosi sattuma tänään myöskin esimakua uuden elämän toisista puolista. Muuan talonpoikapoloinen, joka pitkällisen sairauden takia oli perin köyhtynyt, tuli Stuwitzin luo ja pyysi velaksi kaksi "vogia" [vog = 15 kiloa] jauhoja, hän kun ennen oli ollut suurissakin asioissa hänen kanssaan. Jo kerran ennen samalla viikolla hän oli käynyt siellä pyytäen turhaan. Nyt hän oli ottanut mukaansa vaimonsa, joka oli yhtä surullisen ja kuihtuneen näköinen kuin hän itse. Heillä -- niin sanoi mies sortuneella äänellä -- ei enää ollut kotona hyppysellistäkään leipäviljaa seitsemälle lapselleen. Stuwitz vastasi äreällä kiellolla ja käski heidän kääntyä vaivaishoidon puoleen. Marttiin tämä vaikutti sangen kipeästi; hänen mieleensä muistui, mitä äiti kotona oli kertonut hänelle siitä surullisesta ajasta, jolloin isä sairasti pitkällistä tautia ja Stuwitz kielsi heiltä lainan. Hän aikoi juuri kaikessa hiljaisuudessa leikata poikki liivinsä alla olevan nuoran, josta riippui ainoa kahdeksankillinkinen, jonka hän kotoa oli saanut, -- sellainen, jonka sanottiin voivan asettaa verenjuoksun ja muutenkin tuottavan onnea, -- kun Antti Heggelund kalpeana vihasta hyppäsi tiskin yli ja vei hädänalaiset päärakennukseen. Stuwitz kääntyi heihin selin, mutta loi sitten heidän jälkeensä hyvin ylenkatseellisen silmäyksen. Tunnin kuluttua kulkivat mies ja vainio puodin sivuitse, muutamia myttyjä käsissään, ja, kuten näytti, varustettuina odottamattoman runsailla ruokavaroilla.

Myöhemmin iltapuolella saapui Antti Heggelund uudelleen puotiin ja pyysi ruutia, lipputangon juurella kun oli ammuttava tuomarin kunniaksi hänen poislähtönsä johdosta. Tämä asia oli aina ollut Antin huolena, ja nyt hän tahtoi Martin mukaansa. Mutta Martti oli jo senverran tutustunut talon oloihin, ettei hän enää seurannut Antti Heggelundia syteen ja saveen, niin hyvänä ja helläsydämisenä kuin tämä esiintyikin hänen mielestään; ja sitäpaitsi oli hänen varsin vastenmielistä lähteä puodista, edes ainoaksi minuutiksi. Uutterassa työssä hän pysyi siellä, kunnes viimeinen ostaja oli mennyt.

Silta oli myöhäisenä, kauniina iltana taas tyhjä ihmisistä ja veneistä -- viimeinen lähti juuri; meripuodin suuri ovi oli lukittu, sillanvartia järjesteli vielä paraikaa yhtä ja toista.

Martti söi illallisensa molempain puotipoikain seurassa ja sai maata samassa huoneessa kuin nuorin näistä. Tänä iltana oli Martti paljon tyytyväisempi päiväänsä kuin eilen. Hänen korkein toivonsa tässä maailmassa oli käynyt toteen: hän oli päässyt kauppamiehen uralle; mutta hän ei ollut ensinkään aavistanut sitä niin hupaisaksi kuin se nyt hänestä tuntui. Pitkään aikaan hän ei saanut unta, vaan yhäti ajatteli vain puotia. Hän halusi päästä maanantaihin, saadakseen uudelleen ryhtyä toimiinsa.

Pyhä näkyi olevan unikekojen päivä koko talossa. Lukuunottamatta paria renkiä, jotka sileäksi kammattuina esiintyivät pyhäpuvuissaan, kahdet kellonvitjat liivintaskun ulkopuolella ja juhlapiippu suussa, olivat ani harvat nousseet, kun kirkkovenettä reilattiin sillan luona. Eikä siinä kiirettä pidetty, sillä jos tarvis vaati, odotti pappi mielellään hyvän aikaa Heggelundin väkeä. Pari tuntia sitä ennen oli Martti kumminkin nähnyt Edel Heggelundin kulkevan puistossa joitakuita vuosia vanhemman ystävättärensä, tuomarintyttären kanssa, joka oli jäänyt M--nsalmelle vierailemaan; ja hän huomasi sen ohessa, että Antti paitahihasillaan istui ullakkokamarissa, seuraten silmillään tyttöjä.

Aamiainen kuten päivällinenkin syötiin perheen parissa salissa; mutta kun edellistä ateriaa syödessä toinen tuli, toinen meni, miten kullekin parhaiten soveltui, sattui niin, että Martti ja hänen toverinsa, puotipalvelija, söivät kahden. Ja kun Martti siinä kuuli Antti Heggelundin viereisessä kamarissa nauravan ja laskevan leikkiä nuorten neitien kanssa, toivoi hän, jotenkin hämillään ollen, etteivät he tulisi ruokahuoneeseen; ja tästä syystä hän lopetti mitä pikimmin ateriansa.

Vähän aikaa senjälkeen lähti koko Heggelundin perhe ynnä molemmat puotipalvelijat kirkkoveneen luo, missä viisi talon miehistä istui juhlapukuun puettuina soututeljoilla, takit vieressään; sitten astuivat veneeseen jotkut muut palkollisista, jotka olivat odottaneet sillalla. Lipuin koristetun aluksen lähtiessä sillalta näki Martti Edel Heggelundin ja tämän ystävän asettavan auringon-varjonsa yhteen -- epäilemättä voidaksensa paremmin olla suojassa Anttia vastaan, joka istui heidän vieressään.

Vanha Stuwitz esiintyi myöskin tavallansa pyhäpuvussa, se on: kotona tehdyissä sarkavaatteissa, jotka ulottuivat hänen rasvanahkaisten saappaittensa varsien puolitiehen, rinnallaan pöyheä kaulaliina, joka ei tahtonut pysyä alallaan ja joka, sittenkun se osaksi oli kadonnut paksun kauluksen alle, jälleen nousi esiin, päättyen korvien luona kahteen väärässä olevaan, huippuisen pystysuoraan liepeeseen. Ärtyisen juhlallisen näköisenä, vanhanaikainen matala huopahattu päässään ja kädet takintaskuissa, joista toisesta sinijuovainen, puuvillasta kudottu nenäliina pisti esiin, lähti hän tavalliselle yksinäiselle pyhäkävelylleen sisämaahan päin. Palattuansa kotiin oli hänellä tapana, kertoi puotipalvelija, oleskella yksinään meripuodissa päivälliseen saakka, jolloin oli parasta pysyä poissa hänen läheisyydestään, sillä hän oli silloin kovin pahalla päällä.

Martti, joka miltei yksin oli jäänyt kotiin, saattoi nyt kenenkään häiritsemättä kuljeksia ympäri ja katsella huoneita. Siellä hän joutui keskusteluun neitsyt Dyringin, vanhan emännöitsijän kanssa, jolle hän sanoi terveisiä vanhemmiltaan ja jota hän miellytti siinä määrin, että sai hiukan ylimääräistä hyvitystä ruokakaapista, "koska voisi kulua aikaa ennenkuin kirkosta tultiin ja koska nuoret ihmiset tarvitsevat ruokaa." Martti ei osannut edes aavistaa, että tämä ei ollut vanhan neitsyen tavallista virttä.

Neitsyt Dyring, tuo mustin irtokiharoin kulkeva vanha nainen, jonka pitkänsoikeita vaaleita ja ankaria kasvoja pitsimyssy ympäröi, oli talon väsymätön poliisi, ja häntä pelkäsivät kaikki; hänen pitkien silmäluomien alta epäluuloisesti tutkistelevat silmänsä ehtivät, kuten haukkalinnun silmät, vartioimaan kaikkea, mikä koski järjestystä talossa ja palkollisten kesken, ja aina hän iski kiinni silloin kun häntä kaikkein vähimmin tiedettiin odottaa.

Rouva Heggelund ei tahtonut koskaan huomata mitään vikaa ankarassa ja pulskassa neitsyt Dyringissä, joka rouvan läsnäollessa aina osasi pysyä varjossa ja jonka päätelmiä rouva aina sanoi oikeiksi. Tähän ei voinut edes Stuwitz mitään, vaikka hän muuten kaikessa hiljaisuudessa oli miltei yksinvaltias. Päärakennuksen rappuset olivat muuten neitsyen "Kap Finisterre" (maailmanloppu); rihkama- ja meripuotien oloja koskevista asioista hän ei ollut tietävinään, yhtävähän kuin niiden hallitsijasta, Stuwitzista, kun tämä tuli ylös saliin. Väitettiin, että neitsyt aina asettausi hänen sokealle puolelleen. Ei kukaan ollut kuullut näiden kahden vaihtavan kahta sanaa, mutta sitävastoin oli kyllä kuultu Stuwitzin vihaisesti ärisevän, kun neitsyt kulki hänen ohitsensa. Kirkkoon ei neitsyellä koskaan ollut aikaa päästä paljolta kotityöltä, ja hän sanoi usein ja katkerasti, "että minut kumminkin _kerran_ sinne pakolla vietäisiin."

Onnekseen ei Martti tiennyt mitään tästä kaikesta, sillä tuskinpa hän siinä tapauksessa olisi puhunut niin avosydämisesti tuon vaarallisen "suurvallan" kanssa. Nyt oli hän, vaaraa aavistamatta, astunut sisäpuolelle sen katkeruuden aidan, johon muut tavallisesti loukkautuivat ja jonka takana hän itse oli kuin yksinäinen lintu. Martin iloinen, luottava olemus vaikutti neitsyeen, kuten auringonsäde vanhaan, kauan suljettuna olleeseen, pimeään ja kosteaan puistoon; ja tästä päivästä saakka oli poika aina neitsyen suosiossa. Tähän vaikutti jo ensi hetkestä sekin, että neitsyt tiesi Stuwitzin, ikuisen vihollisensa, vastustaneen Martin tuloa taloon, ja että Stuwitz oli vainonnut Martin vanhempia. Mutta millä tuulella neitsyt olikin -- ja hän oli aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä huonolla tuulella -- katsoi hän kumminkin aina Marttia lempein silmin, ja hänellä oli Marinan pojasta aina ja oikeaan aikaan hyvää ja puoltavaa kielellään -- seikka, josta Martilla sittemmin oli paljon etua.

Iltapäivällä palasi kirkkovene takaisin ja kuten tavallisesti saarnapyhinä, kun ilma oli kaunis, tuli siinä M--nsalmelle pastorin perhe ja muita vieraita.

Päivällispöydässä istui pieni kamarineuvos Storm hyvin huomattavalla paikalla; rouva Heggelund käytti häntä jonakin koristeena pöydässään. Vieressään hänellä oli ystävänsä Edel -- aina valmiina tarjoomaan hänelle, mitä hän halusi. Stuwitzilla sitä vastoin oli Martin suureksi kummaksi hyvin vähän sanomista päärakennuksessa. Hänen paikkansa pöydässä oli mitä halvin; koko aterian kestäessä hän sanoi tuskin sanaakaan, ja jo ennenkuin muut olivat lopettaneet syönnin, nousi hän, kumarsi ja lähti ruokahuoneesta. Koko ensi vuoden näki Martti hänen miltei aina noudattavan tätä tapaa.

Päivällispöydässä oli ilmanala tänään hiukan painostava.

Herra Antti, joka aina rikkoi seuraelämän ohjeita vastaan, oli varmaankin matkalla loukannut naisia. Pitkä, vaalea neiti, tuomarin tytär, istui alussa ruusuposkisena, vaikka ne eivät ensinkään olleet ilon ruusuja, ja rouva, jonka kasvoissa oli jotakin ylimääräisen juhlallista, huomautti, vaikka keskustelu ei siihen juuri antanut mitään aihetta, että pastori oli tänään pitänyt saarnan, mikä heitä kaikkia oli miellyttänyt. Rouva oli saarnaa kuullessaan tullut erittäin ajatelleeksi "erästä henkilöä", jossa kaikki saarnassa luetellut heikkoudet olivat yhtyneet. "Suokoon Jumala", lopetti hän, "että saarnan neuvot olisivat kohdanneet hänen sydäntänsä." Mutta äänessä, jolla hän tämän lausui, oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän pitänyt sitä uskottavana.

"Niin, rakas täti, sen suokoon Jumala!" sanoi Antti, jolla talossa oli vapaa suunvuoro ja jonka silmät eivät ensinkään osoittaneet ystävällisyyttä suuntautuessaan oveen, josta Stuwitz oli kadonnut. "Mutta", lisäsi hän, "vanha hylje on varmaankin jo siksi vanha, että häntä on vaikea uudestaan kasvattaa, ja eihän hän sitä paitsi koskaan tahdo käydä kirkossa." -- Antti oli luulevinaan, että täti oli tarkoittanut Stuwitzia.

Jälestäpäin hän sai vakavan ripityksen rouvalta ja -- kymmenen taalerin setelin enolta.

Illalla puhui Edel muutamia ystävällisiä sanoja Martin kanssa. Hän kysyi muun muassa Martin viihtymistä rihkamapuodissa ja miksi ei poika ollut seurannut heitä kirkkoon.

Ensimäiseen kysymykseen antoi Martti myöntävän vastauksen ja toiseen hän lausui, ettei kukaan ollut kysynyt, tahtoisiko hän päästä kirkkoon. Edel katseli häntä pitkään, ikäänkuin olisi miettinyt, mitä poika tällä viimeisellä vastauksellaan tarkoitti; sitten hän kysyi, äkkiä ja osanottavaisesti lähestyen häntä:

"Luulitte kaiketi, ettette tapaisi vanhempianne kirkolla?"

"Luulin, sillä muuten olisin pyytänyt lupaa päästä sinne!"

Nuori tyttö kääntyi pienellä hymyllä hänestä, seurataksensa Topias-setää hänen kamariinsa. Siellä hän lausui ääneen, mitä rappusissa oli juolahtanut hänen mieleensä:

"Nuori puotipalvelija mahtanee olla melko ylpeäluontoinen."

Martin mielestä olivat Edelin silmät loistaneet niin ihmeen kauniisti, kun hän puhui hänen vanhemmistaan; mutta sitten oli tyttö näyttänyt miltei loukkautuneelta ja Martti oli silloin ajatellut: "varmaan on tyttö ylpeä kuten äitikin."

X.

JATKOA.

Martin harvinainen kyky ja luonteen reippaus saivat aikaa voittaen heräämään itseluottamuksen, olletikin kun Stuwitz ensimäisinä vuosina kuulusteli hänen mielipiteitään semmoisistakin asioista, jotka olivat ulkopuolella hänen varsinaista alaansa -- vaikkakin tämä aina tapahtui ivallisella äänellä. Stuwitz oli näet huomannut, että nuorukaisen päävikana oli "hiukan liiallinen itsenäisyys ja luottamus nerouteensa".

Stuwitzin asema oli ylimalkaan hiukan omituinen. Oli kuin olisi salissa herra ja rouva Heggelundin läsnäollessa kookas, melkein röyhkeännäköinen mies yht'äkkiä muuttunut mitättömän pieneksi, mutta yhtä nopeasti kasvanut jälleen, päästyänsä oman valtansa alueelle -- meripuotiin. Hän oli ilmeisesti pahoilla mielin, alakuloinen ja tyhmistynyt tuolla ylhäällä perheen kesken, ikäänkuin olisi itsessään tuntenut, että hän siellä istui ihmisten parissa, jotka -- rouvaa lukuunottamatta -- eivät olleet hänelle ystävällisiä. Tämä tulikin näkyviin, paitsi neitsyt Dyringin käytöksestä, myöskin tavasta, millä Topias-setä häntä kohteli. Kun Heggelund itse häntä puhutteli, oli siinä useimmiten jotakin tahallisen alentavaa, jota puhuttelutapaa ukko ei muuten käyttänyt. Niinpä kutsui Heggelund Stuwitzin luoksensa väliin sohvassaan loikoen piipunvarren viittauksella, ja tämä seisoi silloin aina hänen edessään palvelijan kaltaisena; tai taputteli hän jonkunmoisella teeskennellyn ylhäisellä tavalla häntä olalle ja sanoi: "hyvä Stuwitz, ettekö tahtoisi tehdä minulle sitä palvelusta", sekä kääntyi kohta pois, ikäänkuin olisi vastaus itsestään ollut selvä. Vanha Stuwitz kumarsi nöyrästi; mutta meripuodissa hän saattoi sitten kulkea nyrkit taskuissansa ja murista tai viheltää, salamoiden sinkoillessa hänen toisesta, harmaasta silmästään päärakennusta kohti, toisen, sokean silmänsä väristessä vihasta. Kerran potkaisi hän tuollaisena hetkenä jotakin näkymätöntä, jota hän näytti tahtovan torjua pois tieltään.

Kun Martti sitten vähän enemmän perehtyi oloonsa, ymmärsi hän, että jonkinlaista erimielisyyttä vallitsi Heggelundin ja hänen rouvansa välillä siitä tavasta, millä Stuwitzia oli kohdeltava; sillä rouva koetti, vaikkakin se soti hänen luontoansa vastaan, korvata miehensä nurjaa käytöstä milloin milläkin ystävyydenosoituksella. Stuwitz oli arka kohta, jossa rouva ei vainut vaikuttaa mieheensä mitään.

Vanhalla Stuwitzilla oli muuten hyviäkin puolia, ja hän saattoi olla erinomaisen hyödyllinen kaikille niille, jotka osasivat päästä hänen suosioonsa. Siihen nähden oli välttämätöntä, että pidettiin "meripuodin puolta".

Mutta hänellä oli sen ohessa, kun hän tahtoi, erinomainen kyky olla kiusaksi niille, jotka olivat hänen komennettavinaan, ja Marttia kohtaan hän osoitti tätä kykyään väsymättömästi. Hän kohteli häntä omituisella harkitulla tavalla, jota vastaan oli vaikea olla varuillansa, ja pyrki tekemään jokaisen hänen pienimmänkin virheensä niin suureksi, että se itse asiassa tuli hiljaiseksi todistukseksi pojan epäluotettavuudesta. Kun Stuwitzia loukattiin -- ja hänen ihmisiä vihaava ja tuittuinen mielensä loukkautui väliin ihan käsittämättömistäkin syistä -- salasi hän joksikin aikaa mielipahansa, mutta varmaa oli, ettei hän sitä unhoittanut.

Eräänä syksynä, kun oli tultu kotiin tavalliselta Bergenin-matkalta, johon Martti siihen saakka aina oli ottanut osaa, ryhtyi Stuwitz pöydässä puhumaan vuoden kalahinnoista. Kun hän niitä moitti peräti huonoiksi, mainitsi Martti viattomuudessaan useita, jotka hänen tietääkseen olivat saaneet paljon korkeamman hinnan kuin Bergenin kauppiaiden julkiset hintaluettelot ilmoittivat, joihin Stuwitz oli nojautunut. Heggelund ei virkkanut mitään tätä kuullessaan, mutta kalmankalpeaksi hän kävi; ja siitä hetkestä saakka piti Stuwitz silmällä, että kun hän ei voinut estää Marttia olemasta mukana Bergenin-matkoilla, tämä niin vähän kuin mahdollista pääsi seurustelemaan Bergenin kauppiaiden kanssa.

Kun Martti seuraavana vuonna teki lähtöä Bergeniin, sanoi hän Heggelundille, että neljästätoista jaalan miehestä, jotka pidettiin tarpeellisena suuren raakapurjeen nostamiseen, voisi toinen puoli jäädä kotiin, jos jaala varustettaisiin vintturilla. Heggelund kuuli mielihyvällä esitystä ja alkoi pitää kunnianasiana olla Nordlannissa ensimäinen, joka käytti tätä parannuskeinoa. Mutta tässä tölmäsi hän Stuwitziin, joka otti esityksen hyvin pahaksi, olletikin Marttiin nähden, ja arveli olevansa kylliksi vanha ja kokenut ymmärtämään tämän asian paremmin kuin nenäkäs ja ylvästynyt poikatolvana. Väkeä tarvitaan, väitti hän, sekä jaalan hinaamiseen tyynellä että myös kalalastin siirtämiseen jaalan toiselle puolelle, jos se kävi tarpeelliseksi matkalla Suolameren yli, sekä vielä lastin purkamiseen Bergenissä -- ja "uutisnälkäiset", huusi hän heittäen silmäyksen Marttiin ja lyöden nyrkillään tynnyriin että kumisi, "eivät ainakaan saisi pistää nenäänsä kauppatoimeen, niinkauan kuin hän sen esimiehenä pysyi."

Stuwitz seisoi meripuodissa -- omalla alueellaan -- tämän lausuessaan; ja siihen päättyikin aie, vaikka se sittemmin tuli käytäntöön koko Nordlannissa. Mutta Heggelund rupesi siitä päivästä pitämään suuremmassa arvossa Marttia, ja hän päätti antaa hänelle oikean kauppamiehen kasvatuksen; hän luuli pojan avulla saavansa vastaisuudessa mahdollisesti voiton siitä miehestä, jota hän eniten maailmassa vihasi -- Thor Stuwitzista.

Martti oli tähän asti saanut pyhäpäivinä opetusta papinpojalta, joka oli ollut Kristianiassa ja siellä suorittanut loistavan tutkinnon. Nyt tahtoi Heggelund lisätä opetuspäivät kahdeksi viikossa; hän ei voinut, sanoi hän, noin ilman mitään lähettää aivan oppimatonta poikaa suurempaan kauppakonttoriin, ja ihan samaa mieltä oli rouvakin.

Edel oli hyvin omituinen tyttö, jota Martin oli perin vaikea ymmärtää. Hän ei tiennyt oliko hän tytön suosiossa vai ei; mutta viimeksimainittua hän piti todennäköisempänä. Edelin kasvot eivät olleet säännölliset, eivätkä edes somat; siksi olivat juonteet liian jyrkät -- ne muistuttivat hiukan äitiä, vaikka olivat paljon naisekkaammat, ja hänen tukkansa oli vähän liiaksikin musta. Hoikka ja solea vartalo, joka sai tytön näyttämään pitemmältä kuin hän olikaan, ja huomattavan paksu ja musta tukka, joka ilmaisi lujaluontoisuutta ja rikkaita luonnonlahjoja, olivat toistensa vastakohtana.

Edel oli isänsä lemmitty; jo lapsuudestaan asti hän istui usein hänen konttorissaan, missä leikki ja ompeli. Siitä, mitä hän siinä isän kasvoista luki, tuli hän hänen aavistavaksi uskotukseen semmoisissakin asioissa, joita hän tosin ei selvästi käsittänyt mutta jotka olivat liian raskaita hänen lapsellisen mielensä, kantaa: -- isä ei voinut olla ilman hänen seuraansa. Siten kasvaneena äitinsä voimakkaan tahdon painon ja isän useinkin synkän mielialan välissä oli Edel saanut olemukseensa jotakin pidättyvää, mikä nuoressa tytössä näytti miltei luonnottomalta ja vaikutti sen, että koko hänen esiintymisessään oli jotakin kylmän salaperäistä, mikä loukkasi Marttia. -- Edelin vanhempi, valkoverinen sisar Hansine oli paljoa sävyisämpi ja avosydämisempi.

Edel saattoi olla, sanottiin, miltei yltiöpäisen iloinen, kun hän oli vieraisilla vanhemman ystävänsä Julie Schulzin luona, mutta kotona ei Martti mitään tuosta iloisuudesta huomannut; ja mitä hän huomasi, ei häntä miellyttänyt, hän kun usein itse oli maalitauluna.

Hyvään muistiinsa oli Martti muitten keskusteluista koonnut koko joukon vieraita sanoja, joilla hänen korvissaan oli kaunis sointu, ja näitä hän sitten käytti usein puheessaan. Tämän oli Edel huomannut. Hän keskusteli nyt useammin kuin ennen hänen kanssaan ja pisti siinä puheeseensa niin paljon vieraita sanoja kuin osasi keksiä. Martti otti jonkun aikaa kaiken tämän täydestä, mutta kun hän huomasi, mitä näiden sanojen takana piili, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi. Ja siitä päivästä saakka ei hän enää vierasta sanaa käyttänyt.

Joskin Marttia täten ensi aikoina monella tavoin loukattiin, tunsi hän kuitenkin kahtaalle päin sitä innokkaammin vetoa: Heggelundin luottamuksen ja tämän sisarenpojan Antin ystävyyden saavuttamiseen.