Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

KOLME TYTTÖÄ TUNTUREILLA

Kirj.

DIKKEN ZWILGMEYER

Suomentanut

Antti Rytkönen

Kariston nuorisokirjoja N:o 5.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

I.

Kuinkako tuumasta tuli tosi?

Se kävi itse asiassa yhtä helposti kuin lapasien paikkaaminen kuutamossa.

Olen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuin ikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu ei tosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämme kyllä oli omat epäröimisensä.

Olisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä -- kyllin vanhoja lisäksi -- viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!

Susanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoista vuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minä kuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleet aivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaita luonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolin selviytyä erinomaisesti omin neuvoin.

En kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi, Seikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämme menneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävät kesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta, alettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi "ei", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä -- kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti ei hiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.

Sama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.

Minulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna Jehningen.

Dorthe sanoi suoraan: -- Pyh -- luuletko että meillä on varoja sellaiseen! -- Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä ole riittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni "jos" ja "mutta", kun sitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja. Tuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuri tästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaa paljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaan tunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaiken kevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.

Susannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsin hyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennä kuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaa asettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hän on ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikku matelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska, mutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vain istuu suurennuslasiinsa tirkistäen.

Finn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen piti asua jossakin tuvassa.

Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus, että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemme mökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.

Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä sen piti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjan tuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunista siellä piti olla.

Mutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennyt jotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista -- siinä sitten oltiin.

Sitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Bolt keskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaan kaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaan tenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyilee kauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hän hymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.

Susanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat, kaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistä ja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.

Minuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen että astun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Mutta sen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Ja silloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.

Siinä me siis astelimme.

Ja siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kadun toisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, mutta muutoin emme häntä tunteneet.

Hänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, ja keikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiä likaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänelle soveltunut.

Yhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietää varmaankin jonkun tuvan!

Hyökkäsimme kadun poikki hänen luokseen ja kävimme suoraan asiaan.

-- Eikö ylhäällä, siellä mistä olette kotoisin, ole halpaa mökkiä vuokrattavana?

-- Mökkiä -- mitä varten? -- Hän katsoi meihin jokaiseen valppailla silmillään.

-- Niin, me tahdomme vuokrata kesäksi mökin, me kolmisin.

-- Miksi niin? -- hän katsoi jälleen meitä kaikkia.

-- Huvin vuoksi, ymmärrättekös -- lähteäksemme tuntureille, päästäksemme pois kaupungista, -- luulen, että kaikki kolme sanoimme sen yht'aikaa.

-- Voiko sekin olla hauskaa, se?

-- Niin, tiedättekös --

-- Minusta on hauskempaa päästä pois sieltä kokonaan --

-- Päästä pois --

-- Niin, yksinäisestä, pimeästä metsästä ja synkiltä poluilta --

-- Mutta teidän kotinnehan on siellä, -- sanoin minä.

-- Uh, on --

-- Ettekö siis mene kesäksi kotiin?

-- Kyllä kai minun täytyy.

Miten ilkeä hän oli!

-- Onko siellä ylhäällä koskia? -- kysyi Susanna.

-- Uh, on -- aivan pappilan vieressä -- sellaiset kosket ovat niin ryöppyisiä --

-- Ettekö ole ollenkaan ihastunut tuntureihin? -- sanoi Dorthe viattomasti.

-- En, se on varma, siellä on aivan kuin vankeudessa --

-- Hyvä ystävä, tuntureilla on kai vapaata --

-- Koreaakin vapautta!

-- Pidättekö kaupungista? -- kysyi Dorthe jälleen.

-- Pidän, täällä saattaa hengittää --

Ja me tahdoimme tuntureille voidaksemme hengittää.

-- Mehän aiomme olla tuntureilla vain muutamia viikkoja, -- sanoi Susanna.

-- Ei, totta tosiaan, minä en tahtoisi hautautua sinne muutamiksi viikoiksikaan, -- sanoi hän; -- uh --

-- Ettekö tiedä mitään tupaa? -- tiedustin vihdoin.

-- En.

-- No, anteeksi, että hyökkäsimme kimppuunne.

-- Oh --

-- Hyvästi sitten.

-- Hyi, miten hän oli kuiva! -- sanoin minä.

-- Siinä määrin ilkeä! -- sanoi Susanna.

-- Aivan toivoton.

Sitten me annoimme hänen mennä emmekä enää häntä ajatelleet.

Mutta seuraavana päivänä minä tapasin jälleen papintyttären. Hänen levottomat, valppaat silmänsä huomasivat heti minut. Tällä kertaa hän puolestaan tuli viistoon kadun yli luokseni.

-- Minä ajattelin asiaa sitten, ja tiedän kuitenkin yhden tuvan --

-- Oi, onko se mahdollista?

-- Se on pappilan yläpuolella mäellä.

-- Se on viehättävää --

-- Niin, siellä on kaunista, mutta synkkäähän siellä aina on --

-- Kertokaa hieman siitä!

-- Siitä ei ole mitään kertomista, muuta kuin että se on siellä -- siellä ei asu nyt ketään, torpaneukko, joka asui siinä, kuoli viime vuonna --

-- Kuka sen omistaa?

-- Siinä ei ole mitään omistamista -- muuten se varmaankin kuuluu Opstadin taloihin --

-- Mikä sen nimi on?

-- Me sanomme sitä Aaste-tuvaksi --

-- Se kuulostaa kauhean hauskalta!

Hän nauroi: -- Hah, hah -- haa, arvelinkin, että te haluaisitte juuri sellaista mökkiä -- siunaa ja varjele, miten tyhmiä te olette. Hah-hah-haa --

-- Niin, mutta tehän sanoitte sen olevan kauniilla paikalla.

-- Kauniilla, niin -- niin, se on kauniilla sille, joka jaksaa katsella tuntureita --

-- Oi, kirjoittakaa isällenne, niin olette kiltti, ja kysykää saammeko vuokrata sen täksi kesäksi --

-- Saatanhan tuon tehdä -- muuten voitte aivan huoleti mennä sinne ilmankin --

-- Ei, oletteko hullu?

-- Häh!

-- Kirjoittakaa jo tänään --

-- Hah, hah, -- nauroi hän mennessään matkoihinsa.

Hänpä oli vastenmielinen. Mutta eihän meillä ollut hänen kanssaan mitään muuta tekemistä, kun hän vain kirjoittaisi isälleen. En nähnytkään häntä sen enempää.

Kuinka odotimmekaan sitä vastausta! Emmehän saattaneet puhua kotona sanaakaan ennenkuin Aaste-tupa niin sanoaksemme oli kourissamme.

Olin varma, että siellä oli ihanaa, aivan sellaista kuin olimme itsellemme halunneetkin. Sanoihan tuo vastenmielinen olentokin, papintytär, että siellä oli viehättävää.

Ah, minulla on kaikesta niin selvä mielikuva!

Punaiseksi maalattu tupa -- valkoiset ikkunanpielet -- hauskat portaat, joilla istua -- tuoreet, vihannat niityt yltympärillä -- pieni, miellyttävä, tummanruskea, päivänpaahtama aitta -- metsä, joka hiljaa humisee -- metsä silmänkantaman laajuinen, kuin rajaton meri -- ja lumitunturi, joka kimaltaa päiväpaisteessa ja hohtaa kuutamossa kuin hopea.

Juuri sellainen Aaste-tuvan piti olla -- ja sellainen se olikin, siitä olin aivan varma.

Mutta kuitenkin -- joskus minulla oli yksityiset epäilyni siitä, soveltuisivatko Dorthe ja Susanna myöskin asumaan mökissä. He olivat kilttejä ja hauskoja, kun käveltiin ja tarinoitiin, mutta, mutta --

Dorthe Boltin laita oli sellainen, että hän pelkäsi kaikkea. Hän löysi vaaroja joka asiassa. Hän oli aivan nerokas keksimään niitä. Hän pelkäsi esimerkiksi kauheasti koiria. Jos viaton koira lepäsi portailla, niin hän ei uskaltanut siitä nousta. Nähdessään kissan hän kirkasi, ja hevosiakin hän pelkäsi. Kohdatessaan hevosen, joka juoksi tavallista nopeammin, hän asettui jäykkänä sitä tuijottamaan, kunnes se oli mennyt ohi.

Mutta luonnollisesti hän parantuisi päästyään tupaamme.

Susannan laita oli toinen. Hän oli melkoisen oikullinen ja tahtoi että kaikki kävisi hänen ajatustensa mukaan. Jollemme täyttäneet juuri hänen tahtoaan, niin seurasi syvä hiljaisuus; ei sanaakaan, ainoastaan kaikkien taiteen sääntöjen mukainen loukkaantunut naama. Silloin hän saattoi olla varsin suututtava.

Mutta he molemmathan tahtoivat niin kauhean mielellään tuntureille ja asua mökissä, niin että asian piti käydä erinomaisesti. Sillä he molemmat olivat joka tapauksessa varsin hauskoja.

Tuleepa sitten isä eräänä päivänä kotiin konttorista -- silmälasit hän oli lykännyt otsalleen.

-- Mitä ihmettä tämä on? -- sanoi hän -- tässä on kirje pastori O:lta. Tyttäreni tahtoo vuokrata tuvan, sanoo hän; mitä kummaa sinä nyt olet keksinyt?

Kavahdin pystyyn. -- Voi, onko se vihdoinkin tullut? Nyt saat kuulla, isä --

Ja minä kerroin vinhaa vauhtia, miten kauheasti me olimme iloinneet siitä, että saisimme koko kesäajan pitää talouttamme yksinäisessä tuvassa -- kerroin Aaste-tuvasta, joka oli niin viehättävä, ja papintyttärestä, joka oli sitä niin ylistänyt --

-- Hullutuksia, -- sanoi isä ja katsoi äitiin.

-- Niin, en tiedä, -- alkoi äiti.

-- Äiti hyvä, -- huusin minä, sillä huomasin heti, että äitiin oli helpompi vaikuttaa.

-- Kuulkaamme mitä pastori sanoo, -- esitti äiti.

No niin. Aaste-tupa oli saatavissa. Se kuului Opstadiin, pappi oli kirjoittanut Opstadin isännälle, ja hän oli vastannut, että he saivat, jos olivat siivoa väkeä, huoleti asua ilmaiseksi hänen pikku mökissään.

-- Ilmaiseksi. Kuule nyt, isä -- kuule, äiti -- ja siellä ylhäällä taitaa olla aivan ihmeellistä --

-- Niin, se on varmastikin viehättävä huvila, -- sanoi isä kuivasti.

-- Ei tee mitään, jos se on pieni, viheliäinen tupa, -- sanoi äiti; -- heillehän tekee vain hyvää, että oppivat olemaan tyytyväisiä ja auttamaan itseään; mutta entäs vihaiset elukat --

-- Ja sitten ilkeät maankiertäjät, joita vetelehtää kaikkialla, -- sanoi isä.

Itsekseni ajattelin Dorthea ja kaikkia hänen kauhujaan.

-- Mutta minä olen niin hirveän väkevä, -- sanoin minä. -- Minä kyllä pidän huolen sekä häristä että maankiertäjistä -- tunnustelkaapa vaan minun käsivarsiani, miten vahvat ne ovat.

Isä ei kiinnittänyt rahtuakaan huomiota minun vahvoihin käsivarsiini.

-- Niille tekisi kyllä hyvää sellainen ulkoilmaelämä, -- sanoi äiti.

-- Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään väittämistä sellaista suunnitelmaa vastaan? -- sanoi isä, ja tällä kertaa hän katsoi äitiin silmälasiensa ylitse.

-- Meidän täytyy ajatella asiaa, -- sanoi äiti.

Isä ja äiti ajattelivat ajattelemistaan, Boltin luona ajateltiin myöskin ja Jehningenin luona niinikään. Vaikkakin minä luulen, että siellä ajateltiin kaikkein vähimmän, sillä Susanna on sitä onnellista laatua, että hän saa luvan mihin hyvänsä, sen vuoksi että hän on ainoa lapsi, ja kaikki mitä hän tekee, on vanhempien mielestä niin erinomaisen hyvin tehtyä.

Boltin luona painoi raskaana vaakalaudassa se seikka, että Finn Bolt päätettyään stipendimatkansa saattoi tulla Aaste-tupaan -- meidän ei siis tarvinnut olla yksin muuta kuin nipin napin kolme viikkoa.

Sanalla sanoen -- juteltiin kauheasti puoleen ja toiseen -- äiti meni rouva Boltin luokse, ja rouva Bolt rouva Jehningenin luokse, ja niin juttua kesti kestämistään!

Lopuksi asia ratkaistiin. Me saimme joka tapauksessa luvan. Hurjan iloisia me olimme kaikki kolme.

Ja sitten alkoivat varustukset. Kaikki äidit tahtoivat, että meidän piti ottaa joukko tavaroita mukaamme -- makuuvaatteita, keittoastioita ja ruokaa.

Me pyysimme päästä melkoista vähemmällä. Rakkaat ystävät -- mehän saatamme maata oljilla -- ja munia ja maitoa siellä kait oli yllin kyllin!

Mutta ikkunanverhot me otimme mukaamme ja kirjattuja pikku liinoja ja kukkalaseja -- koko tuvan piti tuoksua vanamoille!

II.

Asemalla me olimme saaneet pienen vaaleanruskean ja pienen kellertävän hevosen kyytirattaineen. Niihin me kasasimme kaikki matkatavaramme, arkkumme, laatikkomme ja tyynymme; meidän piti istua kaiken kukkurana -- ja lisänä oli vielä kaksi kookasta kyytimiestä.

Dorthe teki muutamia pieniä vastaväitteitä, kun hänen piti nousta kuormaan. Toinen kyytimiehistä nosti hänet ylös -- näin hänen pitävän kiinni matkakorin rivasta -- ikäänkuin siitä olisi ollut apua. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään.

Susanna ja Dorthe istuivat ensimäisillä rattailla vaaleanruskea edessään, minulla oli voikko ja suurempi kuorma. Miehet astelivat vieressä toinen käsi kuormassa ja toinen ohjaksissa.

Suloinen ilma -- hopeankirkas ja vilpoisa.

-- Minnekkäs myö männää? -- kysyivät kyytimiehet.

-- Aaste-tupaan.

He katsoivat toisiinsa. -- Onko se se Aasten pikku tupa Storliassa, pappilan pohjoispuolella?

-- Niin, juuri se, -- sanoimme me kaikki kolme.

Miehet kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät ojaan.

-- Vain niin, Männöövätkö niin hieno herrasväk' sinne?

-- Niin, me olemme siellä kesän.

-- Mut minä en tiijä piäsöökö sinne kärrillä ylös asti, -- sanoi toinen.

-- Eiköpähän tuonne piässe, kun aijaa hyvästi, -- sanoi toinen.

-- Onko sinne vaikea ajaa? -- sanoi Dorthe, -- ja minä kun istun kuormassa niin korkealla!

-- Sehän on vain hauskaa, että se on niin ylhäällä, -- sanoin minä, -- sitähän me juuri tahdoimmekin.

-- Niin, mutta -- epäröi Dorthe kuormalta.

Edessämme oli leveä viertotie tienviittoineen. Siitä aukeni laaja näköala yli laakson.

Suuria, punaisiksi maalattuja taloja metsäisten tunturien varjossa. Riippakoivujen pitkät oksat kaareutuivat maantien yli, ja alhaalla laaksossa vieri virta muodostaen pieniä kohisevia koskia, joissa oli vihreänkirkas vesi.

Se oli suloista -- suloista!

Yht'äkkiä me käännyimme jyrkästi kapealle syrjätielle.

-- Onko meidän mentävä tätä tietä? -- kysyimme kaikki kolme.

-- Tästähän sitä pittää männä, jos miel' piästä Aaste-tuppaa.

Siinä oli oikeastaan mitä kaunein tie, syvine pyöränjälkineen ja suurine, pitkulaisine kivineen, jotka kohosivat keskeltä tietä kuin pienet tunturit. Molemmin puolin oli tuuheaa pikku kuusikkoa. Jollemme pitäneet varaamme, niin kuusenoksat huiskivat meitä kasvoihin.

Tie vei ylös, lakkaamatta ylös. Siellä täällä pieni kurkistusaukko laaksoon, sitten metsä jälleen sulki kaiken. Me olimme olleet yötä kahta asemaa alempana olevassa hotellissa, ehtiäksemme joltisenkin hyvissä ajoin Aaste-tupaan. Aurinko oli vielä korkealla.

Yhä kauniimpaa oli, mitä kauemmaksi tulimme.

Tuossa oli vanamo! Kaikki mättäät täynnä niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Ja metsätähtiä vihreässä, kosteassa sammaleessa. Aurinko paistoi pitkinä juomuina -- miten ihanasti metsä täällä tuoksuikaan.

Ei, sitten me tahdoimme pois rattailta. Dorthe oli nostettava alas, hän ei uskaltanut hypätä.

Me poimimme vanamoja ja metsätähtiä ja katsoimme suoraan vasten voimakasta, väreilevää päivänpaistetta. Tahdoimme tulla kauhean ruskeiksi --

-- Ja tätä niiden täytyi kotona niin paljon harkita, ennenkuin me saimme luvan, -- sanoin minä. -- Sepä on vasta oikein hullunkurista!

Aurinko paistoi. Me joimme kourastamme tunturipurojen vettä.

Hevoset olivat hyvän matkaa edellä. Me emme kuulleet emmekä nähneet enää niitä.

Se olikin aivan samantekevä -- suloisempaa jalkamatkaa emme olisi voineet saada.

Ylöspäin, ylöspäin! Vielä enemmän vanamoita. Siellä oli myöskin mustikanraakaleita! Polku kapeni ja jyrkkeni.

Päivä paahtoi helteisenä metsän harvetessa.

Mutta minkä kumman vuoksi miehet jättivät meidät -- vihdoin meitä kaikkia kolmea rupesi väsyttämään. Me kuljimme kulkemistamme. Ei mitään hevosia eikä miehiä.

-- Ohoi, ohoi! -- me huhusimme ylämäkeä.

Linnut lensivät ylös, ne visersivät ja raksuttivat hieman päivänpaisteessa, sitten kaikki oli jälleen hiljaista kuivassa päivänpaahteisessa kuusentuoksussa.

Hiki valui otsiltamme. -- Hävytöntä jättää tuolla tavalla, -- sanoi Susanna; -- hävyttömiä miehenlurjuksia.

No vihdoinkin! Tuossa olivat ajopelimme, miehet loikoivat tien vieressä polttaen piippunysiään.

Rattaille nousimme jälleen, mutta uupuneina päivänpaahteesta me emme hyvään aikaan jaksaneet puhua emmekä huutaa toisillemme.

-- Onko Aaste-tupaan vielä pitkä matka? -- kysyin minä.

-- Taijetaa olla puoltiessä --

-- Siunaa ja varjele, niin etäällä! Mutta olihan vain hirveän hauskaa, että se oli niin korkealla.

Ajoimme, ja ajoimme ajamistamme. Kurkistusaukot, joista näkyi seudun yli, suurenivat suurenemistaan, ja näköala yhä avartui ja syveni.

-- Tässä tahdon laskeutua rattailta, -- huusi Dorthe; -- en uskalla ajaa tämän kuilun ohi.

-- Eihän se oo mittää -- sanoivat miehet, -- pahempi siellä ylläällä tulloo --

Mutta Dorthe oli jo ilman apua hypännyt kuormalta.

-- Odottakaa -- älkää millään muotoa ajako, -- huudahti hän.

_Hän_ ei tahtonut istua kuormalla, eikä hän tahtonut, että _mekään_ ajaisimme.

Miehet sylkäisivät kuiluun ja jatkoivat ajoaan.

Dorthe tuli kauhistunein kasvoin varovaisesti perässä.

Rattaille hän nousi jälleen, ja niinpä lähdettiin taas.

Tuli taas äkkijyrkkä, syvyyksiin syöksyvä rinne, Dorthe jälleen maahan, mutta Susanna saarnasi, miten tyhmää oli laittaa tiet tuolla tavalla.

Ennenkuin Dorthe oli ehtinyt jälleen rattaille, tuli vieläkin pahempi rotko; me ajoimme korkeimpain mastopuiden huippujen tasalla tietä, joka mahdollisesti oli kahta tuumaa leveämpi kuin rattaat. Toisella puolella pystysuora tunturiseinämä ja toisella koski, joka kuilun pohjassa kumeana kohisi.

Uh, miten ilkeätä!

-- Tässä suatta kaikki nousta pois, -- sanoivat ajomiehet.

Dorthe tarrautui lujasti pystysuoraan tunturiseinämään, kasvoissaan ilme, joka oli kauhusta aivan vääristynyt -- toisen miehen täytyi palata noutamaan häntä.

-- Voi, kuinka kauheata! -- huudahti hän, -- käännymmekö takaisin?

-- Sehän olisi yhtä mieletöntä, -- sanoin minä; -- kyytimies sanoo, että pahin on nyt ohi.

-- On kamalaa, että on tällaisia teitä, -- sanoi Susanna.

Luonnollisesti pääsimme onnellisesti ohi. Pitkän, ja pitkääkin pitemmän ajan jälkeen, kuten saduissa sanotaan, olimme vihdoinkin saapuneet metsästä pienelle, vihreälle niitylle.

-- Armias taivas, mikä näköala! Lumihuippuja ja sinertäviä tuntureita toistensa ja jälleen toistensa takana, ja metsää mihin vain silmänsä käänsi!

-- Niin, nyt sitä ollaa perillä, -- sanoivat miehet.

-- Perillä, mutta missä on Aaste-tupa?

He viittasivat: -- Tuossa se on.

Tuijotimme siihen kaikki kolme -- sehän näytti vain pieneltä harmaalta, viheliäiseltä navetalta!

-- Tämä ei luonnollisesti ole oikea, -- sanoi Susanna -- he ovat ajaneet harhaan.

-- Palaisimmeko samaa vaarallista tietä? -- sanoi Dorthe.

Siinä ei ollut lukkoa ovella, ainoastaan kuusenoksa säpissä.

-- Viijääkö nämä tavarat tuppaa? -- sanoi kyytimies.

Kukaan meistä ei vastannut -- he muuttivat ne sisälle joka tapauksessa: matkalaukut, laatikot ja säkit.

Huone tuli kamaa täyteen. Se oli hirmuinen pöksä. Ovi vei aivan suoraan pihalle, pieni, neliruutuinen ikkuna -- kaikki sisällä oli niin sanomattoman harmaata. Ja mikä merkillinen haju!

Pikkuruisen ikkunan edessä oli rahi, nurkassa pöytä, keskellä pisintä seinää takka ja toisessa nurkassa kaksikerroksinen sänky.

Siellä oli aivan kauheata.

-- Ei, tämä on todellakin sellaista, -- alkoi Susanna -- ettei meillä ole muuta neuvoa kuin ajaa alas jälleen.

-- Ei, ei, -- sanoi Dorthe -- niin, silloin tahdon kävellä koko matkan.

-- Myö otetaa vähä ettonetta ja lähtää sitte takasi, -- sanoi ajuri pistäen päänsä ovesta.

-- Olisipa se papintytär saattanut sanoa, kuinka inhoittavaa täällä on, -- valitin minä.

-- Hän on halpamaisesti meitä pettänyt, -- sanoi Susanna.

-- Mutta ei sekään mitään pyhitä, että heti paikalla lähdemme takaisin, -- sanoin minä -- ja mihinpä me sitten menisimme?

-- Minä en nyt jaksakaan mennä, -- sanoi Dorthe, -- minua väsyttää niin kauheasti.

-- Hui, hai, on parasta, että jäämme tänne -- päätin minä.

-- Hyi toki, -- sanoi Susanna -- tähän kauheaan tupaan -- täällähän on köyhän ja vanhan haju!

Me puhuimme yhteen ääneen, tarkastelimme mökkiä ylt'ympariinsä ja katselimme kaikkea. Sen vieritse pulpahteli mitä viehättävin puro, teräksenkirkas ja jääkylmä, pienen pienine koskineen -- siellä kasvoi jonkinlaisia kelmeänpunaisia, huojuvia kukkia. Metsä humisi hyvin hiljaa, ja humina tuli jostakin kaukaa, kasvaen, laajeten --

-- Lopultakin täällä on kaunista, -- sanoin minä -- juuri tällaista me halusimmekin --

Sitten tuli toinen kyytimies.

-- Jos lähettä kulukemaa tuota aitoviertä ja määttä sitä myöten aivan alas, niin piäsettä pappilaa kahenkymmenen minuutin perästä.

Hui, hai! Jos pappilassa oltiin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, niin eipä mitään hätää.

Juoksimme kaikin katsomaan polkua.

-- Kuulkaapa nyt, sitten me jäämme tänne! -- sanoin minä.

-- Niin, saatammehan koettaa -- sanoi Susanna.

-- Onko tässä metsässä vihaisia härkiä? -- kysyi Dorthe viitaten alhaalle.

-- Tokkopa nuo laskenoot vihasii härkii tänne, -- sanoi toinen kyytimies.

-- Niillä on vihanen sonni tuolla Alatalossa, mut eihän ne sitä vuorille piästä, -- lisäsi toinen.

Joutavia, kaksikymmentä minuuttia! Jos juoksimme, olimme alhaalla kenties kymmenessä! Ei silti, että siitä paikasta olisimme nähneet hiventäkään pappilasta.

-- Se on allaalla, tuolla puolella, -- selitti kyytimies.

-- No hyvästi sitte ja onnee vuan --

Kumpikin nousi rattailleen -- hypähdys -- ja sitten sitä mentiin -- he katosivat pian metsän peittoon.

Siinä me seisoimme jäljellä -- nyt oli arpa heitetty.

Mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttuahan me saatoimme olla pappilassa!

Menimme polulle tuijottaen pappilaan päin, kaikki kolme.

-- Jos meidän mieli olla täällä yötä, niin meidän on puhdistettava ja pestävä koko tupa; on niin paha haju, -- sanoin minä.

Ja sitten pesu alkoi. En kykene kuvaamaan, miten me hankasimme! Vihdoin koko tupa lainehti pelkkänä vetenä. Dorthe sai kantaa ämpärin toisensa jälkeen. Peseminen ei ollut varsin hauskaa.

Dorthe ja Susanna väsyivät vihdoin siinä määrin, että painautuivat penkerelle ja oikaisivat käsivartensa pelkästä uupumuksesta. Vihdoin minäkin olin pitkänäni. Luonnollisesti meillä oli rajattoman nälkä, mutta kukaan ei jaksanut valmistaa ruokaa eikä teetäkään. Sitten söimme voileipää ja joimme vettä jääkylmästä purosta. Rahtuakaan enempää emme syöneet.

Pestessämme ja syödessämme emme olleet katsoneet aurinkoa. Äkkiä siitä näkyi ainoastaan loistava reuna tunturien takaa lännestä. Hetkisen kuluttua se oli hävinnyt.