Part 2

Äkkiä tuli niin kolakkaa. Metsä pimeni -- sitä syvä-äänisemmäksi tuli sen suhina -- huu, ei, menkäämme sisälle --

Mutta siellä oli kaiken pesumme jälkeen likomärkää. Ylemmästä sängystä tippui vesi alempaan. Lattialla olisi melkein saattanut uida -- sisällä oli raaka haju, ja olo oli epämieluisaa.

-- Täällä meidän on tänä yönä mahdoton nukkua -- sanoi Susanna.

-- Aivan mahdoton --

-- Mutta emmehän voi ulkonakaan nukkua, -- sanoi Dorthe surkeana.

-- Oli todellakin tyhmää, että pesimme tuvan tänä iltana, -- sanoin minä; -- saamme mennä navettaan --

-- Navettaan nukkumaan, -- valitti Dorthe.

Kiiruhdimme metsänliepeessä olevaan pieneen hökkeliin. Ovi oli raollaan; vastassa kauhean likainen ja väkevä navetanhaju.

Tuiki mahdotonta olla siellä.

Aivan oven editse veivät yliselle tikapuut, joissa oli viisi, kuusi puolaa. Kapusin sinne. Se oli puoli pimeä, ikkunaton huone. Siellä ei ollut mitään muuta valoa kuin mikä tuli luukusta, josta olin noussut sisälle.

-- Saamme nukkua täällä, -- huusin minä alas.

-- Oletko hullu? -- kuului alhaalta kaksiääninen kuoro.

Hapuilin ylhäällä sinne tänne. -- Täällä on hieman heiniäkin -- on paras paneutua tänne nukkumaan --

-- Miten julmaa tämä on! -- kuulin Dorthen äänen alhaalta.

-- Lähdemme huomenna! -- kuulin Susannan sanovan.

-- Mehän olemme täällä aivan yksin, -- valitti Dorthe; kuulin, ettei itku ollut kaukana.

Se oli kauheaa, mutta mitäpä itku auttoi.

Laskeuduin jälleen alas. -- Saamme kukin ottaa tyynymme ja huopamme ja ruveta nukkumaan, -- sanoin minä tekeytyen ylen uljaaksi.

-- Mutta emmehän voi sulkea oveakaan, -- sanoi Dorthe vielä surkeampana.

-- Ja miten täällä haisee, -- sanoi Susanna.

Ulkona oli vieläkin kolkompaa -- siellä tuuli, ja tunturimetsän tumma rinne lainehti kuin myrskyävä meri --

Kiiruhdimme sisälle, saimme kukin käsiimme huopamme ja tyynymme ja riensimme jälleen hökkeliin -- kasasimme pimeässä heiniä kokoon ja painauduimme tiiviisti toisiimme.

Riisuutuminen ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään. Me vain kuiskailimme; oli kuin olisi ollut kamalaa puhua ääneensä.

Levättyämme hetkisen sanoi Dorthe: -- Entä jos joku nousee portaita --

Se oli peloittava ajatus. Lepäsin sanaakaan sanomatta hetkisen, sitten nousin äkkiä. -- Vedän ylös tikapuut, -- sanoin.

Kavahdimme pystyyn kaikki kolme ja kiskoimme ne sisälle. Se ei ollut helppoa, mutta ylös saimme ne lopuksi kuitenkin.

Millaisen helpoituksen se tuottikaan! Nyt ei kissakaan olisi luoksemme päässyt.

-- Minun on niin paha levätä, -- sanoi Susanna.

-- Kuulitko tuota ääntä? -- kuiskasi Dorthe. Me kuuntelimme kaikki kolme.

Ei, minä kuulin ainoastaan tuulen suhinaa.

-- On kuin joku huokaisi, -- kuiskasi Dorthe jälleen -- ettekö kuule -- aivan seinän takaa -- aivan altamme.

-- Se on tuuli, -- sanoin minä -- lepää hiljaa.

Se oli ihmeellisin yö mitä olen viettänyt. Väkevä metsäilma, tuoreen mullan ja valkoisen sammalen tuoksu virtasi avoimesta luukusta, tuuli vinkui harvasta katosta -- ja ylhäällä olevasta raosta minä näin suuren, kirkkaan tähden.

Oli kauheata levätä siellä. Mutta samalla myöskin niin erikoista, niin jännittävää. En olisi tahtonut olla sitä vailla.

Uuu, miten tuuli ulvahteli --

III.

Kavahdin pystyyn. Missä olin?

Laulurastas -- siu -- siu -- siu -- liverteli aivan pääni yläpuolella -- -- toinen vastasi syvemmällä äänellä -- ja tuolla taas oli yksi -- siuu -- siuu --

Kultainen auringonsäde väreili katossa.

-- Olemmekohan nukkuneet? -- huudahti Dorthe.

-- Ah, miten minua paleltaa! -- huudahti Susanna.

-- Paljonko kello on?

-- Ulkona paistaa päivä --

-- Olemmeko todellakin nukkuneet näillä kauheilla ylisillä? -- sanoi Dorthe jälleen. Ruumiimme olivat noustessamme melkein kangistuneet.

Suurella vaivalla saimme portaat paikoilleen ja lasketuiksi alas.

Mutta suuri Luoja! Miten ihanaa olikaan ulkona!

Kirkas aamuaurinko -- yökasteesta kosteata -- raitista vilpoisaa metsäntuoksua.

Aurinko loi pitkiä valojuovia tunturin rinteelle tumman metsän varjojen väliin -- tunturit siintävät sinelle päivän hohteessa.

Jäimme äänettöminä seisomaan. Sellaista näkyä en ollut koskaan nähnyt.

-- Oi, miten ihanaa, -- sanoi Dorthe.

-- Niin, tämä on tosiaankin viehättävintä mitä olen koskaan elänyt, -- sanoi Susanna.

Juoksimme tupaan. Millainen teräksenkirkas ilma!

Ovi oli seposeljällään. Yöilma oli kuivannut hyvin, aurinko paahtoi lattialle. Ensiksi juoksimme metsään kokoamaan hieman tikkuja ja puita saadaksemme tulen takkaan.

Miten komean roihun saimmekaan lieteen -- kahvi kiehui niin, että pannun hattu hyppi, ja kauas pihalle levisi sen tuoksu.

Oven edessä olevalla porraspaadella söimme aamiaisemme aamuauringon loisteessa.

-- Emme lähde tänään, -- sanoin minä.

-- Emme, voimmehan jäädä tänne vielä toiseksi yöksi, -- suostui Susanna.

-- Niin, täällähän saatamme nyt nukkua -- sanoi Dorthe; -- minusta melkein tuntuu kuin tupa olisi tänään kauniimpi.

-- Jospa meillä vain olisi hieman kahvikermaa, -- sanoi Susanna.

Ensiksi oli melko joukko tavaroita järjestettävänä -- minä en voi kärsiä sitä, että kaikki viereksii sikin sokin.

Sitten meidän piti mennä pappilaan ilmoittamaan korkeata tuloamme. Panimme kuusenoksan lukoksi Aaste-tuvan säppiin ja läksimme liikkeelle.

Miten ihmeellinen olikaan tuo metsän läpi vievä polku! Ilma oli hopeankirkas ja kuitenkin täynnä kuusentuoksua -- kimalaiset pörisivät, kärpäset surisivat ja hyttyset lauloivat aukeammalla, missä kasvoi metsätähteä ja puolukanvartta. Sitten vaelsimme jälleen tuuheiden kuusien alitse mehevänvihreää sammalikkoa, jossa vain pienen pienet päivänpilkkeet väikkyivät.

Alempana mäellä yksinäinen, kumea lehmänkellon kilahdus.

-- Kuulitteko? sanoi Dorthe pysähtyen -- täällä on lehmiä --

Monet rohkaisut, ennenkuin häntä sai eteenpäin.

Sitten alkoi koivua ja leppää ja pähkinämetsikköä. Ja tuolla oli käkikin.

-- Hs -- kuunnelkaa -- kuinka monta vuotta naimatonna käyn --

Käki kukkui kaksikymmentäviisi kertaa -- voi, miten me nauroimme!

Dorthe livertää nauraessaan.

Kas, Siinähän oli pappila. Suuri ja autio, eikä erikoisen kaunis. Monta ikkunaa ilman verhoja.

Autiota ja hiljaista myöskin päivänpaisteisella, tyhjällä pihalla.

Siltä ei ainakaan näytä minun pappilassani, kun tulen papinrouvaksi, sen tiedän.

Minulla ei muutoin olisi mitään vastaan tulla papinrouvaksi juuri tähän seutuun -- kuka silloin olisi pappi -- niin, sitä en sanoisi, vaikka polttaisitte minut elävältä.

Tuolla tuli varmaankin pastori -- pitkä ja laiha -- hän näytti siltä kuin olisi ollut valkaistavana -- hänen partansa ei ollut ajeltu, sen vuoksi hän siveli koko ajan leukaansa.

-- Kas niin, vai te sitä asutte Aaste-tuvassa -- niin, niin -- se on kai vaihtelua -- niin, siellä ylhäällä on kaunista -- (hän siveli leukaansa) -- tämä on rauhallista seutua -- saatatte huoleti asua siellä --

-- Puhuimme kaupungissa teidän tyttärenne keralla --

-- Vai niin -- niin, niinhän te teitte -- niin, hänhän tahtoi kaupunkiin -- minähän elelen täällä yksin -- vaimoni kuoli kolme vuotta sitten --

-- Täällä on kaunista, -- sanoin minä.

-- Niin, kun on päässyt rauhaan -- mutta nuorisolle kenties liian hiljaista -- en tiedä -- minun tyttäreni kaipasi aina pois -- niin, niin --

-- Minusta häntä on sääli, -- sanoin minä noustessamme jälleen ylämäkeä; -- näittekö miten repaleiset hänen paidanhihansa olivat ranteista? Jos minulla olisi noin kalpea isä, joka paidanhihat repaleina yksin istuisi autiossa pappilassa, niin minä en matkustaisi hänen luotaan -- tekisittekö te sen?

-- Huh, -- sanoi Susanna, -- ymmärrän niin hyvin, että hän matkusti -- hänhän on nuori, ja hänenhän tulee elää omaa elämäänsä --

-- Minä en saata ajatella, että minun isäni noin kulkisi yksin pappilassa, -- sanoi Dorthe; -- olen sydämeni pohjasta iloinen, että hän on kaupungissa, konttorissa --

-- Niin, mutta jos hän --

-- Niin, juuri sitä en _voi_ ajatella, -- nauroi Dorthe.

Illalla laulurastas liversi niin että me aivan hiljaa istuimme porraskivellä kuunnellen.

-- Tuolla on taas yksi -- siu -- siu --

Ja vielä kauempana mäessä -- siu -- siu.

Ja aurinko kylvi kultiaan pitkinä valoviiruina tuntureille.

-- Kuulkaa, me jäämme tänne, -- sanoin minä, -- emmekä matkusta.

-- Niin, luonnollisesti me jäämme tänne, -- sanoi Susanna.

-- Täällä on niin sanoin selittämätöntä, -- sanoi Dorthe.

Ainoastaan pieni oven haka oli salpana, mikä eroitti meidät suuren suuresta, pimeästä metsästä, mutta meille ei tosiaankaan jäänyt aikaa ajatella sitä.

Sillä pantuamme nukkumaan täytyi meidän ensin kuunnella laulurastasta -- oli kuin se olisi ollut aivan seinän takana.

Ja sitten me heti nukuimme, kaikki kolme.

IV.

Täsmälleen kolmantena päivänä tapahtui tuo hirveän hauska ja ihmeellinen.

Nyt saatte kuulla.

Olimme päättäneet nousta mäelle, vielä korkeammalle, aina huipuille asti -- sieltä meidän täytyi nähdä kauas ja kaukaistakin kauemmaksi.

Tie oli täynnä vanhoja, tummanruskeita viime vuoden havuja. Se oli jyrkkä, me lipesimme ja ilakoimme, ja aurinko paistoi.

Äkkiä näimme hieman korkeammalla hienoa savua, joka nousi keskeltä tietä. Me pysähdyimme.

-- Mitä ihmettä, siellä savuaa jokin --

Sininen sauhu kiemurteli ylös hienoina renkaina.

-- Meidän täytyy katsoa mitä se on, -- sanoin minä.

-- Ei, -- sanoi Dorthe pidättäen minua, -- emme mene sinne ylös -- saattaahan tapahtua, että siellä on pommi --

-- Hah, hah, miten mieletön olet -- pommi -- kuka panisi pommin sinne --

-- Kenties se on maanjäristyksen alku, -- sanoi Dorthe jälleen.

Savu nousi yhä ja minusta se näytti taajenevan.

-- Ei, meidän täytyy mennä katsomaan mitä se on, -- sanoin minä.

Dorthe ei tahtonut tulla mukaan, vaan seisoi kauan paikoillaan tuijottaen kauhistuneena ylös. Susanna ja minä lähestyimme varovasti.

-- Taivas varjelkoon, sehän on palava sikarinpätkä, -- huudahdin.

Sikari, palava sikari! Silloinhan täällä täytyi olla jotakin miesväkeä lähistöllä.

Sillä oli myöskin kauhean hieno tuoksu. Mutta tuli oli jo tarttunut männynneulasiin, ja hetkisen kuluttua siitä olisi virinnyt oikea kulovalkea.

Tallasimme ja sammutimme sen ja vaivuimme mietteisiin tämän ihmeellisen tapauksen johdosta, että keskellä yksinäistä metsää oli palava sikari.

Jos tuo salaperäinen mies olisi kulkenut tietä, jota olimme tulleet, niin olisimmehan tavanneet hänet.

-- Käännymmekö takaisin? -- sanoi Dorthe.

-- Emme käännykään, -- sanoimme sekä Susanna että minä.

Ylös päin vei matkamme jälleen. Mutta äkkiä näin kaksi kengänanturaa pienellä pengermällä. Ne olivat hiljaa, liikkumatta. Kengät olivat ruskeat, komeat. Jatkoimme sanaakaan sanomatta hiljaa kulkuamme.

Tultuamme pengermän korkeudelle, näimme vaaleat sukat ja polvihousut -- siinä loikoi mustikanvarsissa nuori, valkopukuinen herra kädet niskan alla, olkihattu otsalla, mutta hatunlieren alta loisti meitä vastaan kapeat silmäraot.

-- Tuossa lepää valkopukuinen herra, emme ole näkevinämmekään, -- kuiskasin minä.

-- Uh, kääntykäämme takaisin, hän on varmaankin hullu, -- kuiskasi Dorthe.

-- Se ei käy päinsä, -- kuiskasin minä vastaan.

Astuimme edelleen pari askelta. Samassa mustikanvarsissa loikova herra kavahti pystyyn ja otti päästään hattunsa:

-- I beg your pardon --

Taivas, se oli englantilainen! Nuori hän oli myöskin ja melkein miellyttävä. Musta sileä tukka, pähkinänruskeat, keltaiselle vivahtavat silmät -- hän hymyili --

Jäimme kaikki seisomaan kuin naulitut. Hän lateli koko joukon sanoja -- ymmärsin noin kolmannen osan, vaikkakin olin keskikoulututkinnossa saanut englannissa "tyydyttävän". Toisetkaan eivät paljoa käsittäneet, sen kyllä huomasin.

Hän katsoi meihin kysyen, me emme sanoneet mitään -- silloin hän hymyili vielä enemmän.

-- Minä puhu hyvin vähä norja --

-- Ja me hyvin vähän englantia, -- sanoin minä.

-- Pelästyikö my ladies minu? -- sanoi hän hilpeä välke noissa pähkinänruskeissa.

-- Emme suinkaan, -- vastasimme kaikki yhteen ääneen.

-- Te varmaankin olitte heittänyt pois sikarin, -- sanoin minä. -- Olitte vähällä polttaa metsän -- se oli jo tulessa alempana tien kohdalla.

-- Minä ei ajatellu -- minä hyvin onneton --

-- Me sammutimme sen, -- sanoi Dorthe.

Hän kääntyi Dortheen ja hymyili vielä enemmän.

-- Minä kiittä paljo --

Susanna sanoi sitten, ja se olikin aivan totta, että hän kiitti ainoastaan Dorthea, ja toinen otti vastaan, vaikka hän oli koko ajan vain seisonut huutaen, että siellä oli pommi ja että meidän tuli varoa.

-- Minä ilon hämmästy kohdata nuoret ladies täällä hyvin yksinäne, -- sanoi hän vieläkin enemmän hymyten.

-- Asumme eräässä täällä lähellä olevassa tuvassa, -- sanoi Dorthe.

-- Minä myös asu tupa tuolla ylhäl -- ja isä ja minä pyytä paljo lohi --

-- Missä siellä? -- kysyi Dorthe.

-- Vähä tätä tietä --

-- Eikö teistä ole hauska asua tuvassa? -- kysyin minä.

-- Ei -- minu kauhea ikävä -- mutta ei nyt enä -- hän hymyili jälleen.

Mitäpä enää olisimme saattaneet sanoa tahi tehdä. Hän ei näyttänyt aikovan mennä matkoihinsa, eikä meilläkään luonnollisesti ollut halua lähteä.

-- Me kai jatkamme matkaamme, -- sanoin minä vihdoin -- sillä niin kai minun oli sanottava, arvelin minä.

-- Saako minä tulla teidän muka -- minu täyty saada tulla teidän muka -- minu kauhe ikävä.

-- Tiedätkö kenen näköinen hän on? -- kuiskasi Susanna; -- kreivi Danilon --

-- Juuri niin, -- kuiskasin minä vastaan -- ihme, että on eläviäkin sellaisia ihmisiä.

-- Me aiomme mennä näköalaa katsomaan, -- sanoi Dorthe hymyillen.

-- Minä seura kaikkeen, -- sanoi hän.

Sitten me kuljimme edelleen. Mitä perinpohjaisin seikkailu, näettekös, tahi uni!

-- Nyt Jim olla taas hyvä onni, -- sanoi hän nauraen ja löi rintaansa; -- minä aina olla hyvä onni -- kaikessa --

-- Hah, hah, haa -- me nauroimme kaikki kolme. Mutta me emme sanoneet, että meillä oli ollut onni.

-- Eikö metsä ole ihana? -- sanoi Susanna hänelle.

-- Mutta ei yksin -- nyt se olla hyvin ihana -- näin ihana ei pitkä aika --

Silloin me jälleen nauroimme.

-- Oletteko ollut kauan täällä? -- sanoi Dorthe.

-- Ikuisesti -- viisi -- ei, kuusi päivä. -- Oh, miten nuo pähkinänruskeat, keltaiset silmät hymyilivät!

-- Me olemme olleet täällä kolme päivää, -- sanoi Dorthe.

-- Niin moni päivä mennyt multa hukka --

Miten hirveän herttainen hän olikaan! Hän tahtoi auttaa meitä kaikkia samalla kertaa mäkeä ylös.

-- Ah, minu piti olla kolme käsi, -- nauroi hän.

-- Me selviydymme erinomaisesti omin neuvoin, -- sanoin minä.

-- Ei, -- nauroi Dorthe, -- minä tahdon mielelläni apua.

Ja miten viehättävästi hän tarttuikaan meitä jokaista käteen ja veti meidät ylös.

Ajattelin mielessäni: -- Sinä olet loordi -- sinä olet ehdottomasti loordi.

Ajatelkaapa sitten mitä suloisinta kesäpäivää -- vanamon tuoksu huumaa, auringonsäteet luovat hohtoaan punasenruskeihin mäntyihin ja vihreisiin, tuoksuviin mättäisiin ja mustikanvarsiin --

En osaa kuvata, miten kaikki todellisuudessa oli -- se on elettävä.

Me kuljimme luonnollisesti harhaan, emmehän tunteneet tietä -- emmekähän me sitä niin paljoa tarkanneetkaan. Emme löytäneet mitään näköalapaikkaa.

-- Mutta kuinka löydämme jälleen tupamme? -- sanoi Susanna äkkiä.

-- Minä tule muka, -- lupasi hän. Aivan varmana siitä, että me empimättä löytäisimme, jos hän vain tulisi mukaan.

-- Minä kulke hyvin mielellä koko päivän teidä kera, -- sanoi hän jälleen.

Niin, niinpä muuten mekin. Mutta meidänhän täytyi takaisin kotiin.

-- Me laitamme päivällistä, -- sanoin minä.

-- Minä oike hyvin paista pihvi, -- sanoi hän, -- ja hyvä putinki osa laitta -- minä seura teitä laitta putinki.

Ah -- mistäpä me laittaisimme vanukasta! Meillä piti olla lihapallero-säilykkeitä, ei hituistakaan muuta. Hän tahtoi välttämättä seurata meitä takaisin.

-- Voitteko sitten olla poissa isänne luota, -- sanoin minä, -- eikö hän tule teistä levottomaksi?

-- Minu isä ajattele vain lohi, -- sanoi hän ja hymyili niin säteilevästi. -- Minun isä seiso koko päivä, -- (hän matki vanhaa, jäykkää herraa, joka seisoo liikkumatonna onkivapa kädessään) -- hän ei ajattele nyt minu -- vasta kuin ilta tule.

Hän aikoi varmaankin jäädä luoksemme koko päiväksi!

Oh!

En tiedä mistä johtuu, että minun, vaikka olenkin nuorin, pitää aina olla järkevin. Minä ajattelin heti ruokaa -- josta toiset varmaankaan eivät uneksineetkaan.

Kyllin siitä -- hän seurasi meitä -- edestakaisin me kuljimme, ristiin rastiin -- mahdoton oli löytää tietä. Dorthe, ihmeellistä kyllä, ei pelännyt ollenkaan, niin pelkurimainen kuin olikin ollut ennen.

-- Entä jos me joudummekin aivan harhaan ja saamme nukkua yömme metsässä, -- sanoi Susanna äkkiä.

-- Silloin minä nukku maassa, -- sanoi hän säteilevänä, -- ja my ladies laske päänsä minun päälle -- minä hyvin hyvä tyyny --

Nauroimme koko ajan. Odottamatta tulimme tielle, suunnilleen siihen, missä olimme tavanneet hänet. Silloinhan ei ollut mitään hätää, me juoksimme kilpaa tupaan.

Aaste-tupa oli viehättävä päivänpaisteessa, kuusenoksa säpissä lukkonaan.

-- Eikö täällä ole kaunista? -- sanoin minä.

-- Minä luule, minä ole taivaassa, -- sanoi hän.

Hän oli kauhea sanomaan kohteliaisuuksia, -- mutta juuri se oli hirveän hauskaa.

Samaa kyytiä hän kokosi äkkiä tikkuja ja sai oivallisen valkean takkaan.

Säilykerasian, joka muutoin on niin kiusallinen, hän sai auki tuossa tuokiossa.

-- Nyt minä laitta putinki, -- sanoi hän.

-- Meillä ei ole mitään, mistä laittaa, -- sanoin minä.

-- Ah, sitten me syö lihapallero, hyvä --

Katoimme pöydän tuvan siimekseen, vilpoisaan paikkaan, missä ruoho oli sanomattoman raitista. Hän kilisti meidän kanssamme jääkylmää purovettä teekupissa.

-- Minä kiittä teitä ja pyydä kauniisti -- saanko tulla taas?

-- Saatte, saatte, saatte, -- huusimme me kaikki kolme. Ja Dorthe lisäsi: -- Tulkaa huomenna --

Silloin vieras kilisti kuppiaan hänen kanssaan yksin. Ja Dorthe säteili.

Sitten me keitimme väkevää kahvia, sillä sitä me osasimme, ja lepäsimme mäellä vihreässä ruohostossa.

Vieras kantoi vettä purosta, monta ämpäriä, ja tahtoi välttämättä huuhtoa astiat. Mutta sitä me emme sallineet. Ei, emme millään muotoa.

Vasta auringon ollessa lähellä sinisiä tuntureita etäällä lännessä ja heittäessä pitkän pitkiä, kultaisia säteitään metsiin ja tuntureille, hän nousi:

-- Hyvin kova elä, -- sanoi hän, ja pähkinänruskeat silmät hymyilivät meihin, -- nyt Jim täyty mennä -- minä kiittä kaunis, kaunis päivästä --

Hän kumarsi miellyttävästi meille kaikille kolmelle -- kumarrus kullekin -- ja hän oli jo kaukana pihalla, mutta saapui juosten takaisin.

-- Minä paljon tyhmä täällä, -- sanoi hän lyöden otsaansa -- minä ei sanonut minu nimi. -- I beg your pardon -- mr. Burns -- Jim Burns, my ladies.

Jälleen kolme aivan hullaannuttavaa kumarrusta -- sitten hän meni.

Seisoimme paikoillamme katsellen toisiimme. -- Oletteko nähneet mitään viehättävämpää? -- sanoin minä.

-- Ja niin hienoa! -- Susanna sanoi.

-- Jollei hän vain olisi lumottu prinssi, -- sanoi Dorthe.

-- Sepä olisi erinomaista, -- sanoin minä.

-- Ei, uh, eihän, -- sanoi Dorthe katsellen pitkälle kaukaisuuteen.

Emme saattaneet nukkua sinä yönä, puhuimme vain koko ajan hänestä.

Emmekä ajatelleet rahtuakaan, että meidän ja suuren avaran metsän välillä oli ainoastaan pieni irtonainen ovenripa.

V.

Seuraavana päivänä satoi vettä virtanaan. Mikä olisikaan korvannut sellaisen pettymyksen! Ei ainoastaan sateen vuoksi eikä siksi että meidän täytyi istua sisällä harmaassa tuvassa koko Luojan pitkä päivä, vaan enin siksi, että nyt oli mahdoton odottaa mr. Burnsin saapumista. Tosin hän ei ollut nimenomaan sanonut saapuvansa tänään, -- ja olihan itse asiassa kauhean epävarmaa, saapuisiko hän ja milloin, mutta joka tapauksessa me odotimme --

Se oli viimeinen asia, mistä olimme ennen nukkumistamme puhuneet -- ja sitten me heräsimme rankkasateeseen.

Täällä ei yleensä satanut niin kauniisti ja hiljaa kuin kaupungissa. Kaukana siitä -- tuli pitkiä vesisateita, jotka ponnahtivat takaisin mäenrinteestä. Ja kaikkien tunturien päällä ja ympärillä riippui harmaita pilvikuontaloita. Niin, emme nähneet silloin vilahdukseltakaan mitään tunturia.

Jos sytytimme valkean takkaan, niin savu tuli sisään. Ja jos panimme oven auki, niin lattia tuli likomäräksi. Hu-uu-uu!

Nyt oltiin kymmenen ajoissa aamupäivällä -- mitä ihmettä me tekisimme kymmeneen illalla?

Kaksitoista loppumatonta tuntia! Se tuntui vielä lohduttomammalta sen vuoksi, että olimme tavanneet mr. Burnsin edellisenä päivänä.

Vihdoin meille sananmukaisesti ei jäänyt muuta tehtävää kuin lojahtaa sänkyyn ja ruveta lukemaan.

Ovi oli auki, muutoin olisi sisällä ollut aivan pimeä. Näimme ovenraosta ainoastaan likomärän kynnyskiven, palan mehevää, vihreää ruohoa ja sateen, joka pitkinä juomuina virtasi katonräystäältä.

-- Haluaisin tietää, mitä mr. Burns tekee tänään, -- sanoi Dorthe.

-- Hän tekee kai samaa kuin mekin, -- sanoi Susanna juuri kun oli päässyt kirjaansa ahmimaan.

-- Hän kalastaa luonnollisesti, -- sanoin minä, -- kalahan nykii sateessa.

-- Miten hauskaa hänellä onkaan! Toista on meidän laitamme, -- sanoi Dorthe jälleen, -- uh, minulla ei ole enää halua lukea. Sellaisia silmiä kuin hänellä en ole koskaan ennen nähnyt -- oletteko te?

-- Ne ovat keltaiset, -- sanoi Susanna.

-- Ei, tiedätkös -- väitti Dorthe.

-- Kultaiset sitten, -- ehdotti Susanna.

-- Kultaisista silmistä en ole koskaan kuullut puhuttavan, -- sanoi Dorthe jälleen miettien; -- muuten, kyllä ne varmasti olivat kultaiset --

Silloin Susannakin heitti kirjan pois -- minä olin tehnyt sen jo aikoja sitten. -- Miten tottunut hän olikaan sanomaan kauniita asioita, sinä --

-- Ah, niin, -- huokasi Dorthe -- mutta ajatteleppa, minä luulen, että hän tarkoittikin sitä.

Juuri kun hän oli sen sanonut, me kuulimme nopeita askelia ulkoa ruohikosta -- ja siinä mr. Burns seisoi oven raossa!

Me kavahdimme pystyyn sängyistämme. -- Ah, tekö se olette! Tällaisessa ilmassa -- miten kiltisti teittekään, kun tulitte; taivas, miten kiltisti!

Tänään hän ei ollut valkoisissa, vaan kahvinruskea kiireestä kantapäähän -- hänellä oli reppu ja polvihousut -- ja koko hänen kasvonsa nauroivat.

-- Onko my ladies odottaneet minua? --

-- Emme -- olemme -- e-emme --

-- Minä arveli aamu viipy kaua tänään, minä tahto juosta heti tänne -- tuleko minä liian varhain?

Me nauroimme kaikki kolme. Emme sanoneet, että olimme odottaneet häntä, sen kai voitte ymmärtää. Ah, emme suinkaan!

-- Olemme lepäilleet ja lukeneet, -- sanoin minä.

-- Te ole hyvin onnelline, kun jaksa luke -- minä ei jaksa lukemine tänä -- minä tahto juosta tänne tuoda putinkijauho --

Ja hän purki vinhaa vauhtia repusta laatikoita, joissa oli vanukasjauhoja, ananas- ja mansikkarasioita ja monenmoista muuta.

-- Eilen minä my ladies vieras -- saako minä tänä laitta päivälline -- säteilevin silmin hän katseli meitä.

Niin, hän sai armollisen luvan: -- Ah, minä teke erinomaine -- istu rauha kaikki -- minä hoita kaikki --

Äkkiä hän pysähtyi: -- Mutta minä ei tiedä my ladies nimi -- minu isä kysy nimi -- minä sano: ei tiedä -- minä sano: oli kolme haltia, minä satumaassa koko päivä --

Me lausuimme nimemme, ja hän solkkasi kauheasti koettaessaan niitä lausua, ja viehättävästi samalla kertaa.

-- Minu isä kysy, tahtoko my ladies tehdä meille se kunnia syödä meidän kera lunch huomen?

Kiitos, kauhean mieluisasti luonnollisesti. Uh, Dorthe ja minä punastuimme hieman ilosta -- Susanna on niin onnellinen, ettei hän milloinkaan punastu, hän.

-- Minä tulla tänne ja seurata my ladies ja seurata takaisin, -- sanoi Jim.

Tuhannet kiitokset --

Millainen päivä harmaassa tuvassa sateen vihmoessa vettä lattialle -- meidänhän täytyi saada ilmaa. Me lauloimme kaikki laulut mitä taisimme ja tanssimme hänen kanssaan vuorotellen kaikki kolme.

Hän oli lumoava poika -- hän jonka tukka oli musta ja sileä, silmät pähkinänruskeat ja hampaat tasaiset ja valkoiset.

Miten hän hymyili! Kaikki mitä hän teki, oli muuten niin ihmeellistä ja omituista -- vaikka hän vain avasi pullon korkin tahi otti ampiaisen hengiltä, niin hän teki sen eri lailla kuin toiset.

Vihdoin, sateen lopultakin hieman tauottua, hän istui kynnykselle, jalat ristissä laulaen hauskoja neekerilauluja ja opettaen meitä niitä kertaamaan.