Part 7

Maria ei kuunnellut häntä: "Hänellä on hyvin paha yskä, ja Antjesta ei ole mihinkään. Hän käy yhä kummallisemmaksi."

"Siihen on ikä syynä", sanoi Telsche, "hän on neljänkymmenen jo."

"Hän puhuu alinomaa Andreeksesta, hän on muka auttava häntä. Se on onnetonta!"

"Minä lähden mukaasi. Maria."

He astuivat yhdessä Reimer Wittille. Hänen huoneensa oli ensimmäinen Eschenwinkelissä, se sijaitsi ihan hietasäikän juurella vastapäätä Nummitaloa. Kun he palasivat sieltä ulos, aikoi Maria oijentaa kätensä hyvästiksi seuraajalleen.

"Minä lähden mukanasi Strandigerkartanolle asti."

Pää kumartuneena alaspäin asteli Maria hänen rinnallaan. Oli kostea sumuinen syyskuun ilta. Heim näki siinä hämärissä, kuinka hänen tummissa peittämättömissä hiuksissaan kimalteli vesipisaroita. Niinkauan kuin hän oli tuntenut Marian, oli hän tuntenut veljellistä kunnioittavaa rakkautta häntä kohtaan, ja hellä sydämensä olisi mielellään auttanut häntä: mutta hän ei tietänyt -- eikä sitä tietänyt kukaan -- mikä häntä rasitti. Se ei kai ollut mikään erikoinen tapaus, joka oli saanut hänet semmoiseksi niin hiljaiseksi, hän oli semmoinen jo lapsesta saakka. Se että hän alinomaa oli rouva Strandigerin läheisyydessä, oli ehkä myöskin vaikuttanut häneen. Ingeborg oli juossut pastori Frisiukselle tai opettaja Hallerille ja livistänyt kankaan poikitse, niin että pitkät hiuksensa liehuivat takanaan; Maria taas oli istunut tuon hiljaisen naisen luona, jonka silmät olivat sokeat, ja jonka elämänrohkeus oli murtunut sinä hetkenä, jona hän oh saanut kuulla miehensä kuolemasta. Maria oli niin hiljainen ja syvä, kuin vedet rantakanavassa ja niin heikko ja lento kuin pajupensaat sen rannalla. Hän oli kehittynyt yhä pitemmälle siihen suuntaan, jota Andrees ei ollut saanut siedetyksi silloin kun vielä olivat lapsia.

Länsi-tuuli, tuo väsynyt matalikkojen vaeltaja, astui pitkävartisissa vesisaappaissaan maille ja meni, hiljaa itsekseen humisten, heidän ohitsensa. Laulu, jota se lauloi, oli suruisa. Nyt ei Andrees enää lainkaan voisi sietää Maria Landtia, nyt kun hän palaisi.

Siinä oli aukko rantapajukossa ja porras vedennoutajia varten.

Silloin, kun muinoin murtuivat takeet, oh maihin ajautunut myöskin valkeita meren neitoja, myrsky oh säikähyttäayt ne ja masentanut mahdittomiksi ja viskannut ne vasten tahtoa edellään. Kiivaasti ja korkealle viskautuen olivat ne vastustaneet -- oli selvästi nähty ne -- mutta niiden oli täytynyt vaan yli tokeitten. Kun sitte yöllä tuuli kääntyi ja vedet kuohuivat takaisin, niin eivät ne enää osanneet takaisin. Aukko oli liika ahdas, ja syvillä väijyvillä vesillä ainoastaan solahtelee merenneito. Niinpä olivat ne jääneet rantakanavaan. Moni neito on säikähtänyt niitä, kun hän hämärissä on pajukosta tullut vettä noutamaan. Ääneen kirkahtaen on hän viskannut sankonsa kädestään ja palannut vasta kun oli seurassaan se, johonka hän luotti, ja joka suojelisi häntä. Mutta kerran oli eräs, kun hän kumartui ottamaan vettä, nähnyt edessään kuolemansuruiset naisen kasvot. Hänen päätään oli huimannut ja hänet oli vallannut halu, sanotaan, syleillä kuvaa siellä alhaalla ja itkeä hänen kanssaan. Hän oli suistunut päittäin veteen ja hukkunut.

Maria katseli pajukon välitse veteen. Askelensa ikäänkuin hapuilivat, ja viivähtelivät ja näytti kuin aikoisi hän seisahtua. Silloin kosketti Heim häntä käsivarteen. "Sinun pitää herätä unistasi. Maria."

Maria ei kohottanut päätään ja asteli edelleen, ja teeskeli, kuin olisi hän herännyt unistaan, mutta yhä piti hän päätään syrjäänpäin käännettynä ja kuunteli kaislikon kuiskintaa. "Andrees tulee tänä iltana", sanoi Heim hiljaa.

Maria antoi päänsä taaskin painua. "Ajattelen sitä. Mutia aioin kysyä sinulta: luuletko, että Reimer Wittin vaimon täytyy kuolla?"

"Luulen, Maria! Ja sen sinäkin tiedät. Olethan nähnyt jo monta sairasta ja kuolevaa, niin nuori kuin oletkin. Sinä tiedät, että hänen täytyy kuolla."

Maria huoahti syvään ja käyntinsä kävi hitaammaksi: "Elämä ei ole suonut hänelle mitään, ei yhtään mitään."

"Onhan. Maria! Nuoruuden, rakkauden, lapset. Meidän pitää tyytyä vähään."

"Mutta kun toisilla ei ole muuta kuin iloa ja onnea ja runsautta, ja toisilla taas..."

"Ulkokuori saattaa usein pettää, Maria... Ja muuten on kai Jumalan tahto semmoinen."

Maria säikähti: "Se ei ole mahdollista, Heim. Se on varmasti Jumalan tahtoa vastaan. Kun Jumala loi maailman, sanoi hän: 'Ja katso, se oli kaikki sangen hyvä'. Mutta nyt ei ole enää sangen hyvää. Sitä ei voi ymmärtää, ja se on vaikeata kestää."

Heim tarttui häntä käteen: "Älä ajattele tuommoisia, Maria, sinä olot vielä liika nuori, et paljoa yli kahdenkymmenen, ja terve, ja me pidämme kaikki sinusta. Katsos vaan, Ingeborg liikkuu paljon ihmisissä, käy usein Hallerilla ja Frisiuksella, käy silloin tällöin kaupungissakin -- meillähän on nyt asema tässä lähellä -- nyt ovat silmänsä kirkkaat ja hän on iloinen ja osaa nauraa niinkuin kahdeksantoistavuotiaan tuleekin. Mutta sinä taas istut aina täti Strandigerin luona, joka on heikko ja alakuloinen ja elää suruisissa muistoissa. Käy oikein usein meidän luonamme, Maria, Hallerin ja Frisiuksen ja minun!"

Maria puisti päätään: "Minä en osaa olla iloinen. Minun täytyy aina ajatella kaikkea, ja kaikkia, sairaita ja surunkalvaamia ja kuolleita. Näen kaikessa kärsimystä ja on, kuin en olisi itsessäni, vaan kuin olisin aina ulkona vaelluksella, näkemässä kaikkia surun rasittamia. Reimerin vaimon luona olen, kaiket yöt kuulen hänen äänensä. Koetan kuvitella, mitä hän mahtaa ajatella. Ja joka lapsensa on sydämelläni. Ihmettelen, ett'en yski niinkuin hänkin, yhtä vaikeasti ja tuskallisesti. Andreestakin ajattelen."

"Mitä hänestä sitte, Maria?"

"Tämä ei pääty onnellisesti, Heim. Minä tiedän sen. Hänen kirjeensä äidille ovat niin tyhjiä. Ja nyt hän tuo mukanaan nuo vieraat. Muistatko vielä Lena Strandigerin kuvan, siinä kun hän nauraa valkeine hampaineen? Hinnerk Elsen on ajanut kaupunkiin noutamaan heitä. He saattavat koska tahansa olla täällä. Mitä on tästäkin tuleva?"

"Se on tämä ikävä, kylmä ja kostea ilma, joka saa sinut noin alakuloiseksi."

Maria seisahti kahden ensimmäisen jalavan välille, jotka ylenivät mahtavina ja tuuheina: "Kiitos sinulle, Heim! Olen iloinen, että sinä olet palannut. Olet palannut samallaisena kuin lähditkin. Käy huomenna taaskin katsomassa Reimerin vaimoa! Kuulitko, Heim! Älä unhota tehdä sitä. Se viihdyttää häntä. Sinä olet niin iloinen."

Sitten palasi Heim hitaasti ja raskaihin ajatuksiin vaipuneena takaisin. Tuo koleankostea hämärä oli tarttunut hänenkin sieluunsa.

Maria seisoi vielä hetken paikallaan. Nojaten kädellään puunrunkoon, katseli hän taakseen rantakanavalle. Hän näki enää ainoastaan sen valoisamman rannan, ja oli kuulevinaan kuinka aallot ja kaislikko ääntelivät. Silloin hellitti hän hitaasti ja haluttomasti kätensä puunrungosta ja lähti tietä takaisin. Hän taivutti huolellisesti puoleen märät pajunoksat ja meni alas ja seisahti porraspuille. Kummallakin puolellaan seisoivat nuo lukemattomat kaislat suorina kuin ihmiset portilla ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään: "Niin", puheli hän, "hyvin ei tuo ikinä pääty. Hän on tullut ylpeäksi ja kovaksi. Jo silloin vivahti hänessä semmoista, kun hän vielä oli täällä luonani." Hän kumartui toiselle polvelleen, ja istui siten ja nojausi puupaaluun vierellä, joka tuki porraspuuta. Ja kun hän istui siinä, unohti hän kylmän ja pimeän, ja lähti uneksien ja mietteissään kulkemaan takaisin lapsuuspolkujaan.

* * * * *

Sisällä, pehmeillä vaunupatjoilla istuivat Andrees, Lena ja Frans. Rouva Strandigerin, heidän äitinsä, piti muutaman päivän kuluttua tulla jälestä. Vaunun ikkunaruudut kilahtelivat tuolloin tällöin, koko vaunuihin oli levinnyt hienoa tuoksua. Lena Strandiger virui hienot jäsenensä ja musta päänsä valuneina patjoille ja katseli puol'sulkeuneilla silmillään Andreesta. Tämä mietti hiljaa itsekseen.

Ulkona kuskin istuimella, sumussa ja kosteudessa, istui Hennerk Elsen ja muisteli, niinpaljon kuin tunnollisuutensa ihmisenä ja kuskina sen salli, niitä aikoja, jolloin hän Andreeksen kanssa oli leikkinyt hiekkakuopissa kankaan reunalla ja rantamudassa. Mutta nuo ajatukset olivat tyyniä rauhaisia ajatuksia. Hinnerk Elsen on vaan kaksi kertaa elämässään joutunut suunniltaan.

Sisällä vaunuissa kertoi Frans viime vuosista, jotka hän oli viettänyt toisena taloudenhoitajana eräällä posenilaisella maatilalla. Lyhyeksi leikatulla, voimakasilmeisellä päällään nyökäytti hän tuon tuostakin arvokkaasti selitystensä vahvistukseksi. Lopuksi sanoi hän: "Sinä, ystäväni, sinä et harrasta lainkaan maatoimia! Sinun pitäisi vuokrata pois koko tiluksesi. Taloudenhoitajasikin käy jo liika vanhaksi."

"Olen itsekin tuuminut sitä, Frans. Mutta niin kauan kuin äitini on elossa, ei se käyne päinsä. Hän ei voi kuvitellakaan muuta, kuin että minä otan haltuuni kartanon."

"Sinäkö eläisit täällä?" kysyi Lena, "Tässä yksinäisyydessä? Sinä? Kuinka kauan luulet viihtyväsi semmoisessa?"

Andrees loi epävarman katseen puhujaan, joka niin huolettomasti nojausi patjoihinsa: "Noh, eihän minun tarvitsisi aina olla täällä. Voisinhan tehdä vaikka viikkoja kestäviä matkoja."

Sisarukset loivat toisiinsa silmäyksen. "Onpas sillä niskaa!" sanoi veljen katse. Mutta sisaren viehkeät tummat silmät ilkkuivat: "joutavia! kyllä minä hänet vielä!"

"Ulkona näkyy valkeoita", sanoi Lena ja kohotti hiukan päätään.

"Kylä!" Hetken kuluttua sanoi hän: "Tässä oikealla on koulu." Sitten kumartui hän yht'äkkiä kurkistamaan ruudusta: "Kas, tosiaankin! Tuossa istuu Heim Heiderieter lamppuineen kirjoituspöytänsä ääressä! Sepä näyttää kodikkaalta!"

Nyt ajoivat he hietasäikkää alas.

"Mitä rakennuksia nuo ovat tuossa oikealla?"

Andreeksen piti kiskaista itsensä hereille omituisista unista! "Oh, tiedäthän toki! Eschenwinkel. Oli pitkät jupakat niistä asunnoista."

"Kuule, sanon sinulle: vuokraa pois kaikki tyyni."

"Katsos, katsos! Tuossa on rantakanava! Pajut ovat kasvaneet korkeiksi."

Maria Landt sävähti porraspuillaan: "Tuossa hän on!"

Hän ajatteli ainoastaan Andreesta.

Vaunut tulivat esiin jalavain peitosta. Somer kirahteli. Ingeborg seisoi huoneessa, vasemmalla sisäänkäytävää, jossa nuoren isännän piti asua. Hän nojausi lujasti ikkunan pieltä vastaan ja piti edessään Lena Strandigerin kuvaa, sitä valkeine hampaineen, ja tarkasteli sitä otsa rypyssä ja silmät terävinä. Hän ajatteli ainoastaan Lena Strandigeria.

"Tuossa hän tulee!"

* * * * *

He istuivat. Andrees ja hänen äitinsä ja Frans ja Lena, siinä hauskassa avarassa huoneessa, joka on vastapäätä sisäänkäytävää. Ingeborg oli hetkeksi ilmestänyt pihalle, ja oli tervehtinyt vieraita lyhyellä ylpeällä pään Hyökkäyksellä. Mutta kun hän näki, kuinka äiti Strandiger itkien oli levännyt poikansa sylissä, oli hän rientänyt ylös portaita, eikä ollut vielä tullut näkyviin. Maria oli kutsuttu Eschenwinkeliin.

Huone oli kalustettu yksinkertaisesti ja vanhanaikuisesti, mutta siellä oli hupaista tuossa avarassa mukavassa huoneessa mahtavine kattopalkkineen, suurine valkoisine uunineen ja kolmine korkeine ikkunoineen. Ja rouva Strandiger epävarmoine liikkeineen hän oli silloin jo melkein sokea -- ja mustassa villapuvussaan sopi erinomaisesti siihen ympäristöön.

"Olen jättänyt kaiken entiselleen. Andrees, sekä ulkona että sisällä. Nyt olet sinä isäntänä. Minä olen Marian ja Ingeborgin kanssa muuttanut ylikerrokseen. Täällä alhaalla saat sinä vallita."

Kaikki vaikenivat.

Silloin sanoi Andrees ohimennen. "Lenallahan on hyvä aisti, äiti. Hän saa sitte järjestää, kuinka hänestä näyttää mukavimmalta."

"Ja eihän tässä merkitse pari tuhatta markkaa sinne tai tänne mitään", sanoi Frans ja naurahti lyhyeen.

"Eihän", virkkoi Andrees, "semmoinen summa kyllä liikenee."

"Maria arvelee", haasteli äiti Strandiger ilmeettömällä äänellään, "että sinun pitäisi ensiksi tehdä jotain Eschenwinkeliläisten hyväksi."

Frans vilkasi Andreekseen lyhyesti ja ivallisesti ja astui ikkunan ääreen. Kohta jälkeen tuli hänen sisarensa hänen luokseen.

"Täällähän on ikävää", puheli tämä, "ikävämpää vielä kuin luulin. Eihän voi vaihtaa järkevää sanaa tuon hyvänsävyisän rouvan kanssa. Kun ei ihmisellä enää ole silmiä?! Ja tytöillä ei näy olevan aavistustakaan oikeista elämäntavoista. Enpä tunne kovinkaan suurta halua jäädä ikävystymään tänne tähän autioon taloon sinun aikeittesi vuoksi, tunnenpa halun lähteä kohta takaisin."

"Ja mitä sitte aiot? Millä aiot elää? Yhä vieläkö riippuvaisena enostamme, jonka valtikan alla olemme olleet niinkauan kuin muistumme? Varro nyt vielä joku viikko, niin rupeaa häntä kiusaamaan tämä yksitoikkoisuus ja yksinäisyys. Silloin matkustat sinä hänen kanssaan avaraan maailmaan ja minä vuokraan Strandigerkartanon. Ja silloin olemme kumpikin pelastetut."

"Mutta suunnitelmillasi on vastustajia."

"Vastustajia?" Frans katsahti huoneeseen. Rouva Strandiger oli lähtenyt ulos. Mutta oven suuhun ilmestyi yht'äkkiä kaksi haamua, ne näyttivät vastustajilta.

Siellä seisoi kookas vaalea tyttö ja voimakasvartaioinen, noin nelikymmenvuotias työläisnainen, sen kasvot olivat tummat ja auringon paahtamat ja silmät selkeät, mutta avuttomat ja harhailevat.

"Hyvää iltaa, Andrees!" huudahti Ingeborg kirkkaalla äänellään. "Tässä tuon luoksesi Antje Wittin. Hän ei saa katsotuksi sinua."

Antje Witt jäi hätäytyneenä oven suuhun seisomaan ja käänteli päätään ja silmiään sinne tänne.

"Noh, esitähän pyyntösi, Antje! -- kehoitti Ingeborg.

"Hyvää iltaa, Andrees, hyvää iltaa! Tiedäthän, mikä onnettomuus minua on kohdannut... jo kaksikymmentä vuotta sitten."

"Tiedän!" sanoi Andrees, "Gravelotten päivänä. Etkö saa sitä mielestäsi?"

"Niin Andrees, näetkös... sinä näytät niin hienolta, ja minä olen sentään pitänyt sinua käsivarsillani, silloin ennen sotaa, kun palvelin täällä... Näinikään tein aina!" Ja hän kohotti molemmat kätensä ja tuuditti niitä kahtaanne. "Mutta he sanovat, ett'en ole oikein täysjärkinen."

"Oh, Antje!" keskeytti Ingeborg hänet. "Älä pidä niin pitkiä puheita! Sehän on luonnollista, että Andrees on iloinen, kun saa nähdä sinut. Mutta esiin nyt vaan pyyntöinesi!"

"Niin, Andrees!... Pastori arvelee myöskin siten ja samoin Heim. Nimittäin että!... Enhän oikein tiedä, onko Henrik Thiel oikein totta jäänyt Gravelottelle. Ja minä en usko sitä. Hänhän oli niin vahva. Hänhän kantoi niin kevyesti tynnyrillisen papuja välikön poikitse ja sitte lupasi hän myöskin varmasti palata, kun sota olisi lopussa. Ja kun nyt ei ole niin kovin pitkää matkaa sinne, kissan loikkaus vaan, sanoo Heim, niin antaisit sinä rahaa minulle, sinä ja kunta, ja minä ehkä löytäisin hänen hautansa, tai näkisin kaikki ne haudat, ne monet tuhannet haudat, jotka siellä kuuluvat olevan, ja siiloin, arvelee Heim, en enää sanoisi, että hän elää vielä, enkä enää puhelisi hänen kanssaan ja saisin nukkua. Eilen, matalikolla, kohtasin hänet. Se on ihan totta."

Andrees aikoi vastata tyynnyttävästi ja ystävällisesti. Mutta samassa huomasi hän katseen, jolla Lena tarkasteli häntä. Hän tunsi nuo silmät ja mitä ne puhuivat. "Sinä olet ja pysyt maalaispoikana, Andrees."

Ingeborg tokaisi sekaan: "Pyydä nyt, Antje. Olemmehan kaikki kristi-ihmisiä toki."

"Ei nyt ole, kuten näet, sopiva aika tuommoiseen, Ingeborg. Esitän pyyntösi kunnalle, Antje. Mutta epäilen, voiko matka mitään auttaa. Heiderieterillä on aina niin kummallisia päähänpistoja."

Ingeborg katsahti häneen hämmästyneesti: "Helmilläkö?" sanoi hän. "Mutta Maria sanoo sitä myöskin. Hän sanoo, että Antjen täytyy saada nähdä taistelutanner: ne monet haudat."

"Niin", mumisi Antje, "ne minun täytyy."

"Sinähän sanoit äsken, että aioit sisustaa uudestaan tämän huoneen", huudahti Ingeborg. "Tuhannen markkaa sinne tai tänne ei merkitsisi mitään. Minä kuulin sen, kun seisoin ovessa. Sadalla markalla voisit sisustaa tämän sielun uudestaan. Mutta kuten tahdot! Sinä olet isäntä. Tule, Antje! Älä itke! Me kokoomme ropomme yhteen, Eschenwinkelissäkin kokoomme ja Heim Heiderieterkin antaa meille jotain, jos hänellä vaan on."

"Hänellä ei ole mitään", nyyhki Antje.

"Älä sinä itke. Mene nyt kyökkiin."

Kun hän taaskin kääntyi sisään huoneeseen, seisoi Andrees edessään: "Esitänhän sinut toki, Ingeborg Landt."

"Tiedänhän, tiedänhän, Andrees", sanoi hän, ja koetti olla tyyni ja ystävällinen. He seisoivat toisiaan vastapäätä: Ingeborg, pitkä, vaalea ja kalpea, Lena Strandiger, tumma, siro, viehkeä ja paljoa lyhempi. Frans Strandiger oli kohottaunut huolettomasta asennostaan ja katseli mielenkiinnolla noihin kalpeihin kasoihin, joista välähtelivät kirkkaat ja rohkeat silmät. "Mehän olemme vanhoja tuttuja!" sanoi hän. "miks'emme saa nähdä sisartanne?"

"Hän on katsomassa erästä sairasta naista Eschenwinkelissä ja pyytää saada, tervehtiä vieraita huomenna."

"Onko sisarenne yhtä pitkä kuin tekin?"

"Ei hän ole näin pitkä", vastasi Ingeborg nauraen. "Hän ei muutenkaan olo minun laiseni. Hän on tumma, minä vaalea; hän on lempeä, minä kova; hän on hiljainen, minä äänekäs: hän on suruisa, minä iloinen. Enpäs tiedä, mitä -Jumala minustakin tuuminee."

Lena Strandiger nauroi: "Tuopas oli rehellinen itsetutkimus, neiti Landt. Ja lopuksi vielä jumal'isämme kriitikona?"

"Kriitikona? Tietysti! Siitähän juuri riippuu! Mitä hän ajattelee ja sanoo ihmisestä!"

"Mitä sinä arvelet, veli Frans? Pidätkö sinäkin häntä kriitikona? Tai sinä, Andrees?"

Silloin kajahti taaskin tuo ääni, jota heidän kaikkien täytyi kuunnella, niin kirkas ja selkeä se oli. "Hyvää yötä, Andrees! Hyvää yötä!"

Ovi oli hiljaa sulkeunut hänen takanaan.

Hän kääntyi rappusia kohden mennäkseen kohta ylös. Mutta sitte tuli mieleensä, että Antje Witt arvatenkin vielä oli kyökissä ja tarvitsisi rohkaisua. Se olikin Ingehorgin vahva puoli, hän osasi rohkaista. Hän oli aina kohta niin lähellä ihmistä.

Ja aivan oikein! Siellä istuivat hänen uskolliset ystävänsä takan ääressä. Hinnerk Elsen, Antje Witt ja hänen veljensä, vaaleaviiksinen Reimer Witt, joka oli ollut mukana 1870, ja tämän tytär Anna, joka oli sisäpiikana. Hinnerk Elsen otti juuri lyhyttä piipun nysäänsä suustaan ja veti kellon taskustaan ja sanoi arvokkaasti: "Kirkonkello lyö kohta yhdeksän."

"Oh, sinä kelloinesi! Sanokaa ennemmin, mitä pidätte noista tuolla ylhäällä."

Toiset vaikenivat, vähän hämillään, vaikka tunsivatkin Ingeborgin tavat: mutta Hinnerk Elsen vastasi punnitsevasti: "Enpä tiedä, mitä ajatella Andreeksesta. Hevosiinsa hän ei katsahtanutkaan, minua... ei hän katsonut, vaikka monta kertaa olen viskannut hänet nummelle, ja vaikka minulla on osakseni pankissakin, siellä on nyt 1.835 markkaa. Muuta en sano, sillä se ei koske minua mitään. Mutta että tuo toinen, Frans Strandiger nauroi niin Anna Wittille tuolla väliköllä, se oi ollut mieleeni. Se koskee minua, sillä Reimer Witt on sanonut, että minun pitää pitää silmällä hänen tytärtään. Etkö ole, Reimer?... Noh! ja nyt pitää meidän levolle, kello on yhdeksän."

Se oli nyt Hinnerk Elsenin mielipide, ja enempää hän ei sanonut. Hän pisti piippunsa takkinsa povitaskuun ja lähti käytävää omaan huoneeseensa. Toisetkin hankkiutuivat lähtemään. Käytävällä sanoi Ingeborg: "Mitenkä on vaimosi laita??

"Hän käy aina vaan huonommaksi."

"Entä lääkäri?"

"Tiedän, ett'ei hän voi auttaa; ja tiedän, ett'en voi maksaa hänelle."

Tuo kuului niin toivottomalta ja niin välinpitämättömältä.

"Tulen huomenna teille. Heim saa tulla mukaan. Lähetämme ruokaa teille ja lapsille."

"Maria tuli jo kello seitsemältä", sanoi Reimer, "kohta kun vaunut olivat ajaneet meidän ohitsemme. Hän aikoo valvoa sairaan luona tämän yön, vaikka hän näyttää hyvin väsyneeltä."

* * * * *

Tänä yönä, jolloin kolme toverustamme ensi kertaa taas olivat yhtähaavaa kotiseudulla, nousi kello kahdentoista tienoissa, nousuveden tullessa ensimmäinen syysmyrsky. Se karisti maahan monta vanhaa oksaa Strandigerkartanon jalavissa ja iski tuimin käsin siihen katto-ikkunaan, jonka takana kerran muinoin oli palanut valkea, jonka piti näyttää tietä ulkona matalikolla harhailevalle kartanonherralle. Se mellasteli ja vinkui Eschenwinkelin rakennusten välillä, niin ett'ei voinut kuulla sairaan yskintää. Se kiiti hiekkasäikkää ylös ja riehui vinkuen ja puuskuillen Nummitalon nurkissa, niin että Telsche, joka makasi valveilla, luuli sisäänkäytävän oven lentäneen auki, ja Heim unissaan luuli viikingillä viiltelevänsä vyöryävää merta, vallatakseen "Maineen" maan, joka oli sadat peninkulmat tuolla puolen Islannin. Ja kaikki oli juhlallista ja suurekasta, ainoastaan kaipaus Ingeborg Landtin perään kiusasi häntä.

TOINEN LUKU.

Jo seuraavana aamuna tuli Fransin ja Lenan äiti ja anasti kohta haltuunsa Andreeksen.

Tämä rouva Strandiger oli aina, siitä asti kuin hän oli leski, puettuna mustaan; harvoilla harmailla hiuksillaan kantoi hän sentään siroa, kankeata myssyä, joka oli vilkkaampivärinen. Hän oli solakka ja melkoisen pitkä, kasvonpiirteensä olivat terävät, silmänsä älykkäät ja tutkivat ja nenä hieno ja sievästi kaaressa. Ryhdissään oli jotain jyrkkää ja kulmikasta ja liikkeissään jotain ripeätä ja ahnasta ja Heim, joka mielellään teki uhkarohkeita vertauksia, sanoi myöhemmin Ingehorgille, että rouva muistutti närheä, joka syksymyöhään kypärä päässä ja olalla viitta pyydystelee terhoja ja pähkinöitä. Ingeborg, joka metsissä kulkijana hyvin tunsi närhen ja asuntokumppanina rouvan kirjavine myssyineen ja äkkijyrkkine liikkeineen, nyökäytti oikein sydämen pohjasta päätään, ja näytti kuin olisivat taipumattomat hiuksensa iloinneet mukana, niin terävän pistävinä vilkahtivat lyhyet suortuvansa hänen kirkassilmäisten kapeitten ja kalpeitten kasvojensa ympärillä.

Lena Strandigerin äidin kohtalo oli ollut sama, joka tapaa olla niillä naisilla, jotka ovat miestään etevämmät henkevyydessä ja tahdonlujuudessa: kotiseudullaan oli hän vielä ihmisien kesken säilyttänyt tyttönimensä. Aiemmin kun hän vielä oli luutnantti Strandigerin nuori rouva, oli häntä kutsuttu Lena Hobookeniksi, ja nyt kun hiuksensa jo olivat melkein valkeat, kulki hän vanhan Hobookenin nimellä. Ihmiset eivät kursaile suuria!

Andrees astui tätinsä käsi käsivarrellaan molempain huoneitten läpi, tuon avaran, upean seurusteluhuoneen, ja tuon pienen hupaisen yksi-ikkunaisen huoneen, jossa seisoo tuo avattava vanha iso-isän aikuinen lipas kiemurtelevine kulmapilarineen. Joka kerta, kun nämä kaksi tulivat kulmapeilin näköpiiriin, loivat he pikaisen silmäyksen sinne, vanha rouva nähdäkseen, miltä hän näytti tuon sorean nuorukaisen rinnalla, Andrees, nähdäkseen Lenaa, joka kyyristeli heidän takanaan sohvalla. Mutta kun he tulivat toiseen huoneeseen, katsahti Andrees ovea kohden, josta Maria oli astuva sisään, ja sydämensä sykähti voimakkaammin. Hän ei ollut vielä nähnyt Mariaa.

"Ei sanaakaan menneisyydestä!" sanoi vanha rouva. "Olet tarvinnut rahoja voidaksesi nauttia elämästä. Mutta puhukaamme tulevaisuudesta! Kuinka aiot järjestää olosi?"

"Pelkään, että minun pitää jäädä tänne, ja tarttua auraan."

"Luulen, ett'et ole punninnut asiaa tyystin. Voit rauhassa jatkaa elämää, jota tähän asti olet viettänyt, ja jota, sikäli kuin tiedän, mielelläsi edelleenkin viettäisit, jos noudat neuvoani kahdessa asiassa. Ensinnäkin: sinun pitää tehdä säästöksiä tilan hoidossa. Ja sellaisia voi tehdä paljokin."

"Esimerkiksi?"

"Vierasta työväkeä! Hävität koko Eschemvinkelin ja rakennat sijaan asuntokasarmin."

"Mutta heistä ovat muutamat jo olleet isäni palkoissa ja palveluksessa."

"Isäsi, Andrees -- älä pane pahaksesi sitä -- oli liiaksi tunne-ihminen. Siinäpä joutui rahakukkaro välikäteen. Hänhän oli kristitty? Niin... minä aioin sanoa -- kristittyjähän mekin ollaan -- minä tarkoitan vaan: hän koetti todenteolla elää siksi. Hän ei tahtonut olla kristitty yksin itselleen, omassa kodossaan, viettää nuhteetonta elämää, pitää pöytärukouksia, ja semmoista, jossa nyt ei ole mitään niin moitittavaa, vaan tahtoi myöskin kohdella lyöväkeään kristillisesti, ostaa ja myydä kristillisesti, lyhyesti, hoitaa talouttaan kristillisesti."