Part 6

Sillävälin lämpeni Heim hiukan noiden vallattomain silmien tulesta. Ja kun ukko sattumalta lähti ulos -- joukko varsoja talutettiin nimittäin ohitse, kohotti hän täysinäisen lasinsa ja sanoi hymyillen ja päätä nyökäyttäen: "maljanne!..." ja tytöt vastasivat perin somasti ja nauraa tirskuivat keskenään ja kätkivät tyttömäisesti silmänsä ja katsahtivat toisiinsa ja nauroivat, eivätkä unohtaneet tuontuostakin vilkaista häneen. Ja kaikkia kolmea huvitti, he kun puhuivat eri kieliä, keskustella toistensa kanssa silmillä. Sittemmin, kun hän lähti pois, tapasi hän pienemmän tytöistä puolipimeässä käytävässä, ja ehkä olisivat he siellä tulleet lähempäänkin keskusteluun, ellei Heim yht'äkkiä olisi unohtanut itseään ja puhutellut häntä schwabilaismurteella ja ell'ei toinen tytöistä olisi ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Silloin naurahtivat kumpikin hämillään, ja palasivat takaisin ravintolaan.

Niinpä jatkoi hän matkaansa, vilkastuneena pienestä seikkailustaan ja jatkaen ja kehitellen sitä mielikuvituksissaan kaikille suunnille, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, rakentaen siitä oikean ilmalinnan korkeine, uhkarohkeine kaarineen, ja kiemuroivine koristeineen, jonka kullalle hohtelevissa saleissa hän molempine kaunottarineen käyskeli.

Mitä lähemmäksi hän tuli Heidelbergia, sitä kauemmas unohtui mietiskely ja ajattelu. Sielunsa avautui ja kurkisti esiin hänen kirkkaista silmistään. Hän, joka matkallaan yksinäisillä poluilla hiljaisissa metsissä oli ollut uneksija, hän muuttui nyt tarkkasilmäiseksi katsojaksi. Heidelberg oli näyttämönä, ja sen asukkaat näyttelijöinä.

Ja mikä avara aurinkoinen näyttämö ja millaiset todelliset ja arvokkaat näyttämövarustukset ja millaiset vilkkaat ja iloiset näyttelijät! Nuo vanhat kiemuroivat kadut, nuo vanhat, korkeapäätyiset talot, nuo juhlivat kansallispukuiset ihmiset, ja nuo nuoret, reippaat ylioppilaat, joiden silmistä ja poskilta loisti juhlailo ja juhlaviini! Ja tätä kaikkea elämää edessään katsoen seisoi juhlallisen vakavana linna tyhjine ikkunoineen ja jaloine muotoineen, ikäänkuin joku ylhäinen harmaahapsinen vanhus, jolta raa'at vihollisensa ovat puhkaisseet loistavat silmät.

Ja ylempänä vielä linnan yllä, ja yllä tuon kaiken aitosaksaiaisen näkymön vietti saksalainen aurinko.

Heim Heiderieter meni, minne vaan häntä uteliaisuutensa veti. Pyöreä hattunsa kaukana takaraivolla, molemmat kätensä sauvansa kahvalla, jota hän piti edessään, seisoi hän, kasvot linnaan päin, joka yleni kukkulalla rakennusten yllä, ja antoi kirjavain juhlakulkueiden samoilla ohitsensa. Tuskinpa kukaan, joka näinä loistavina juhlapäivinä katseli näitä juhlakulkueita, oli syvemmän liikutuksen ja voimakkaamman lumon vallassa, kuin tämä yksinkertainen ylioppilas, joka ensi kertaa näki ruumiillistuneina edessään nuo haamut, jotka hän mielikuvituksissaan oli lapsuudestaan asti aina nähnyt edessään. Kun nuo kaikki, nuo kirjavat värikkäät kuvat Saksan muinaisuudesta olivat liikkuneet ohitse ja kaikki kadut tulvivat äänekästä iloa ja reipasta, täyteläistä vuolasta elämää, silloin lähetti hän silmillään tervehdyksen tuonne ylös linnanraunioille: "Olisipa sinulla vielä silmäsi, että saisit nähdä lastesi ilon."

Kun rupesi hämärtämään, tuli hänen nälkä. Hän ei ollut koko päivään, sitte kuin hän silloin aamulla ulkopuolella kaupunkia oli nauttinut hiukan leipää ja viiniä, muistanut ajatellakaan ruokaa tai juomaa, Iloinen soitto ja riemukas äänten ja lasien helinä johtivat hänet erääseen puistoravintolaan. Hän istuutui erään yksinäisen pöydän ääreen, ja tilasi itselleen illallista. Kun hän oli ravittu, nojautui hän mukavasti taaksepäin, ja antoi väsymättömäin silmiensä taas lähteä seikkailuille. Siinä istui viereisessä pöydässä vieraita, jotka kielimurteensa mukaan näyttivät olevan Keskisaksasta, ne olivat hyvinvoipia, hyvin vaatetettuja keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, ja kuuluivat he juttelevan juhlasta ja juhlavaikutelmistaan. Taampana, kauempana puutarhan taustassa, jossa oli hämärää, jota kuu ja tähdet vaan heikosti valaisivat, samalla kuin muu puisto oli valaistu, istui eräässä pitemmässä pöydässä nuorta väkeä, naisia ja herroja. Ne olivat kaikki ottaneet osaa juhlakulkueeseen, ja olivat vielä kulkuepuvuissaan. Heidän suuret leveälieriset hattunsa, kirjavat, kullalla kirjaillut ja raskaat pukunsa, miekat miesten vöillä, ja leveät kultaiset reunustat naisten puvuissa, lisäksi tuo iloinen vilkas haastelu ja kuunvalo, joka värjyi puiden lehvistössä, kaikki tuo synnytti kokonaisuuden, jota Heim Heiderieter hiljaa ja kauan avoimella mielihyvällä katseli.

Kesti vaan tuokion, kun seura jo huomasi kiinnittäneensä hänen huomionsa. Iloisia kun olivat, ja säälien hänen seurattomuuttaan, ja koska hän katseli siinä niin tyytyväisenä ja hyvillään, ehkä miellytti hänen komea voimakas nuoruutensakin ja reippaat virkeät kasvonsa kiharoine hiuksineen ja partoineen naisia, lähettivät he hetken neuvoteltuaan nuorimman keihäsmiehensä, soman nuorukaisen kutsumaan vierasta, viittoillen samalla myöskin käsillään ja haarikoillaan ja laseillaan. Silloinpa lähti Heim heidän joukkoonsa ja istahti pöytään ja, ollen yhtäläisessä juhlahuumeessa kuin toisetkin, iloitsi iloitsevaisten kanssa. Ja kaikki katselivat hyvillään hänen säteileviin kasvoihinsa, joille lankesi kirkas kuunvalo.

Häntä vastapäätä istui joku ylhäinen porvarisneiti yliopiston perustamisen ajoilta, silkkisen sinisen aluspuvun yllä oli hänellä väljä vaalea päällyspuku, jota reunusti kultaiset päärmeet. Korkea huippuhuntu, jota hän oli kantanut juhlakulkueessa, oli illennmältä tuntunut hänestä epämukavalta, nyt hänellä oli päässään kevyt huivi, joka välkkeili vilkkaissa turkkilaisissa, väreissä. Saattoi kuvitella, että tämä huivi oli ristiretkien ajoilta asti saanut levätä jossain tammiarkun pohjalla, ja että se nyt oli haettu esiin juhlan kunniaksi. Hän näytti olevan huvitettu osastaan, ja käytti puheessaan yhä jäykkiä vanhanaikaisia käänteitä ja kätki kasvonsa syvälle huiviin, jonka varjo peitti hänen otsansa ja silmänsä. Hän oli kookkaan, komean ja täyteläisen näköinen, ja loistavata pukuaan kantoi hän sillä varmuudella ja sillä suurekkaalla ja kuitenkin mukavalla ryhdillä, kuin pitikin. Hänen vieressään istui hänen kanssanäytlelijänsä, tämä oli puettu hienoon, hopealla ja kullalla kirjailtuun viittaan ja tummanväriseen matalaan lakkiin, hän ei sentään osannut näyttää yhtä arvokkaalta kuin neitinsä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta, näyttää ryhdikkäältä ja komealta, näytti hän vaan lyhyeltä, paksulta ja hyvin jokapäiväiseltä ja joutui hän ylhäisnäköisen seuralaisettarensa rinnalla ala-arvoiseen, melkeinpä naurettavaan valoon. Heim Heiderieter, joka sai olla hyvinkin omassa rauhassaan toisten huomiolta, katseli häntä niin usein kun vaan luuli, ett'ei hau. kiintyneenä keskusteluun, huomannut sitä. Mutta hän havaitsi pian, että tyttökin oli kiinnittänyt huomionsa häneen. Kuitenkaan ei johtunut mieleensäkään ruveta puhuttelemaan tuota ylhäistä neitiä, joka tummilla silmillään katseli häntä silmäkulmat rypyssä.

Sattui silloin että toinen puoli seuraa erittäin vilkkaassa haastelussa kääntyi toisaanne päin, toinen puoli toisaanne. Silloin laski tuo ylhäinen neiti käsivartensa pöytää vastaan, ja kysyi matalaan, mutta äänellä, jossa kajasti mielenkiintoa, ehkä liitimen veitikkamaisuuttakin: "Tohtiikohan kysyä vieraalta hänen kotiseutuaan?"

Heim loi häneen välähtelevät syvät silmänsä ja vastasi samassa sävellajissa: "Kotoni ikkunasta näen minä meren."

Tyttö kumartui vielä enemmän eteenpäin ja kysyi nopeasti: "Pohjanmerenkö."

"Sen juuri", vastasi Heim. "Itään on kangasta, länteen merta."

"Kangasta ja merta! Kuinka ihanaa!... Mutta onko metsää? Eikö metsää ollenkaan?"

Heim oli kuulevinaan, että hänen äänensä värähteli, mutta näki ainoastaan hiukan hänen kasvoistaan ja joskus tumman väläyksen hänen silmistään, kun hän hiukan taivutti päätään syrjään.

"On siellä metsääkin!" -- sanoi hän. "Kankaan reunalla!"

"Mutta eikö ole vuoria, yhtään puroa?... Minä tarkoitan..."

Heim naurahti ja sanoi: "On; on meillä purokin, ihan pieni puro."

"Sen rannoilla sammalta ja pohja hopean valkoinen? Sepä somaa."

"Ihan niin!" vastasi Heim iloisesti.

Tyttö vaikeni hetken. Heim odotteli uusia kysymyksiä. Ylen mielellään kuunteli hän tuota lempeän pehmeätä, syvää ääntä, ja tämän paikkakunnan siroa murretta, kun se kuului tuosta suusta. Mutta tyttö istui miettivänä eikä liikahtanutkaan. Hänen toinen kätensä piti haarikasta, joka oli edessään.

Heim loi silmänsä häneen kysyvästi.

Silloin nosti tyttö silmänsä taas ja katsahti häneen, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa häntä hänen sieluunsa, niin pitkään ja liikkumattoman syvästi hän katsoi. Selvästi näki hän nyt hänen silmäinsä kostean loiston.

"Palaatteko nyt kotiseudullenne?" kysyi hän matalaan, "vai tuletteko sieltä?"

"Minä olen matkalla sinne." Ja avomielisten ihmisten tapaan ja vilkkaampana taas pitkän yksinäisen matkansa jälkeen, innostui hän puhumaan: "Minä olin Tübingenissä, ja sain yht'äkkiä kovan koti-ikävän ja lähdin kohta ja jalkaisin vaan" -- hän katsahti sauvaansa ja kohotti sitä ilmaan --, "ja kun pääsen kotiin, rupean minä eräässä pienessä nummitalossa maamieheksi kuten isänikin."

Tyttö vaikeni taaskin tuokion, sitte irroitti hän kätensä haarikasta ja sanoi hiljaa ja heleästi nauraen: "Vaan eihän kangas yksin ja puro ja meri kutsu vaeltajaa kotiin, vaan myöskin neito, morsian!"

Heim pudisti nauraen päätään: "Täytyypä Nummitalon pusertaa kaikkensa voidakseen elättää minut yksinkin. En ole löytänyt rikkauksia vierailla mailla, ja kotona olen köyhä."

"Ihminen 'on rikas, kun sydämensä vaan on hyvä ja ystävällinen. Mutta ette saa, kuten moni tekee, sulkea sitä, mitä tuolla ulkona olette nähnyt ja oppinut, itseenne, vaan jakakaa siitä ympärillenne. Kun ihminen vaan on ystävällinen ja tuntee mielenkiintoa ja osaanottoa, niin on hän rikas. Tiedättekö, että jo tänään iltapäivällä näin teidät, kun menimme läpi kaupungin? Teillä oli hattu vielä kauempana takaraivolla kuin nyt. ja olin loukkaantunut, kun ette katsahtaneetkaan minuun, vaan yhtäpäätä tuijotitte tuonne linnaan. Nähkääs, siksi toimitinkin teidät, kun näin teidän istuvan tuolla, kutsutuksi tänne pöytään, olitte kiinnittänyt huomioni, herraseni."

"Säälitte minua."

"Juuri niin! Tuumin noin: sääli häntä. Hän näyttää kuin voisi hän olla iloinen: niin, ja jotain muutakin ajattelin..."

"Päivä oli ihana!" huudahti Heim innoissaan. "Mutta teidän hyvyytenne tekee illan vielä ihanammaksi. Minä kiitän teitä."

Seura nousi pöydästä ja rupesi hojaumaan. Tukeva patriisimme unohti innokkaassa keskustelussa kokonaan neitinsä. He jäivät kahden.

"Saatte saattaa minut puutarhasta", sanoi tyttö, "serkkuni on unohtanut ja jättänyt minut." Ja katsahtaen Heimiin, jatkoi hän: "Teidän olisi pitänyt olla mukana juhlakulkueessa tänään. Tuommoisia noin ryhdikkäitä miehiä, kuin te, ei meillä ollut monta."

"Minne olisitte sijoittanut minut?" -- Heim kävi uskaliaammaksi.

"Sinne, missä nytkin käytte! Ulisimme muodostaneet muhkean parin. Eikö teistäkin? Olkaamme sitä, kunnes tulemme puistosta."

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja asteli hänen rinnallaan. Ensi kertaa elämässään kulki Heim nyt naisen käsi käsivarrellaan, ja hän astui ylpeästi ja varmasti: sillä tämä oli nyt kerrankin elämää ja todellisuutta. Niinkauan kun he vielä olivat toisten seurassa, ei hän ollut oikein vapautunut ujoudestaan, mutta nyt tuntui hänessä iloiselta ja keveältä, nyt virtasi juhlanilo keveänä ja tulisena jäseniään. Nyt piti hän neidon kättä lujasti käsivarrellaan.

Puistosta johti tuuhea puukujanne eräälle kadulle. Tätä puukujannetta astelivat he nyt, kumpikin vaieten, ja kumpikin liikutettuna ja tunteittensa vallassa. Kumpikaan ei tohtinut sanoa mitään, kun pelkäsi, että varomaton sana, tai ajatus, joka voisi toiselle olla vieras tänä silmänräpäyksenä, voisi särkeä sen aran hennon harson, joka eroitti unen todellisuudesta.

Siellä, missä puistokujanne päättyi ja yön tähdet hiukan kimmelsivät lehvien välitse, pysähtyi neito.

Ja silloin löysivät kätensä toisensa.

"Tervehdi kotiseutuasi!" sanoi neito. "Tervehdi kangasta ja puroa ja Wodaninkukkulaa ja koko nuoruuttasi!"

"Mistä sinä Wodaninkukkulan tiedät?"

"Sinähän kerroit siitä..."

"Älä lähde vielä. Suo minun hetki vielä olla kanssasi... Ei ikinä vielä ole kukaan ollut minulle niin omainen ja hyvä kuin sinä."

"Ei ikinäkö?"

"Ei, ei ikinä... Tai oli eräs lapsi kerran... siitä on jo pitkä aika. Hänellä oli sydän kuin sinulla. Siitä on pitkä aika... Jää kanssani! Kaikki ajatukseni ovat olevat sinun luonasi... Kuu olkoon vartijasi."

"Luotanhan sinuun jo! Kaikkea hyvää uskon sinusta. Mutta minä en voi, minun pitää kotiin. Jumalan haltuun!"

"Minä pidän sinusta kiinni, ett'et pääse."

"Tule tänne!" Ja ennenkuin Heim ennätti ajatella, mitä hän aikoi, oli tyttö likistänyt itsensä häntä vastaan ja suudellut häntä. Sitte työnsi hän hänet puoleen ja pujahti samassa portin taakse jo ja sanoi sieltä: "Oi, kuule! älä vaan ajattele pahaa minusta."

Heim Heiderieter seisoi vielä hetken nojaten porttia vastaan, ja antoi silmänsä liikkua ylös ja alas pitkin pimeää katua.

* * * * *

Samana yönä jatkoi hän vielä matkaansa pohjoiseen, silmänsä säteilivät onnea.

Mitä pitemmälle matkansa joutui sitä selvempinä näki hän edessään nuo vanhat kuvat, jotka hän oli nähnyt, kun hän muinoin poikana oli uneksinut kanervikossa. Mutta ne kuvat olivat muuttuneet. Nyt ne eivät enää olleet vieraita, ne eivät enää tulleet vierailta mailla, eivät ne enää lähteneetkään vieraisiin maihin tekemään suur'tekojaan; nyt ne olivat kotiseudun lapsia, jotka koettivat palvella kotiseutuaan, jotka ottivat osaa sen kärsimyksiin, ja iloitsivat sen onnesta. Kangasta ne ratsastivat ja rakensivat ensimmäisen majansa sen reunaan, merta vastapäätä, ja lähtivät alas sen viettävää kuvetta valtaamaan uutta maata. Tokeita rakennettiin ja niitä reuhtoi vinkuva myrsky. Mutta ne eivät väsyneet, ne kestivät työläässä työssään, kunnes viherjä maa ulottui kauas matalikolle.

Siten oli tämä vaeltaja jo kotonaan, uneksi kanervikossa, kulki matalikkoa, ja luuli jo voittaneensa itsessään kaiken vieraan ja teeskennellyn.

Kun hän, oikealla puolellaan Harz-vuori, asteli alas Hildesheimiä kohden ja näki edessään tuon avaran tasangon, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän jätti jalanmatkaamisen ja meni junalla pohjoiseen.

Illalla tuli hän viimeisellä junalla kaupunkiin ja asteli pimeitä katuja toria kohden. Mutta osaamatta tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, poikkesi hän kohta oikealle, ja tapasi itsensä rauta-aitauksen takana, jonka ristikon lävitse hän urheilukentän poikitse tuijotteli kimnaasin korkeata hiljaista rakennusryhmää kohden, ja lähti sitte ajatuksissaan torille. Tuolia eteläsyrjällä? Mikä juosta livistää siellä pitkin askelin ja häviää yöpimeälle sivukadulle? Heim seisoo ja kuuntelee.

"Vait! Se oli joku yläluokkalainen! Minun aikaani kantoivat ne housuja, jotka olivat liika lyhyet. Se näkyy muuttuneen. Mutta entisellään on kaikki muu: hän hävisi saman oven taakse, jonka taakse kahdeksan vuotta sitten hävisi Heim Heiderieter."

"Niinpä olenkin tänään viimeistä kertaa kevytmielinen." Ja Heim lähti yläluokkalaisen jälissä syrjäkadulle.

Kotiintulon herättämä ilo pysyi hänessä hereillä myöhään sydänyöhön. Aamusti -- oli tyyni, kaunis elokuun yö -- saapui hän kotikyläänsä. Hän asteli pää kumarassa ja otsa rypyssä, keppinsä kilahteli terävästi kiviin.

Tuossa tuo on tuo vanha talo.

Rautainen kolkutin kumahtaa lujaan ovea vastaan.

"Telsche Spieker, nouse ylös! Minä olen palannut."

"Kuka sitte?"

"Heim Heiderieter."

Hetken oli hiljaista.

Idässä valkeni hiljaa metsän yllä ensimmäinen aamukajaste, vanha Pellwormer-ukko, yövartija, joka änkyttää niin pahasti, tuli Strandigerkartanolta käsin rantavallia pitkin viimeistä kiertoaan, ja lauloi kauniilla ja kirkkaalla ja vähän värisevällä äänellään:

Löi kello neljä, Jo neljä löi, Yön synkeän päivä jo karkottaa. Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa Ja Herraa kiittäkää!

TOINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Telsche Spieker astui kantaen kädessään lamppua, jonka hän kyökissä oli puhdistanut, kirjoituspöydän ääreen: "Sytytänkö sen?"

Heim kohotti päätään, ja katsahti ällistyneenä ja tajuamatta mitään, ylös kirjastaan: "Mitä? sytyttääkö?"

"Noh, älä nyt ole noin tuhma, Heim! Enhän minä sinua pyydä sytyttää, en upeata taloasikaan, tämän lamppupahasen vaan."

"Sytytä sitte Telsche, jos vaan arvelet tarpeelliseksi."

"Kaukaa kai palasit nyt? Mitä on tuo nahkanidos kirjojaan, kun niin unohdat kuulemasta ja näkemästä? Neljä viikkoa olet jo ollut kotona, ja istua nökötät vaan ja tuijotat tuohon kirjaräähkään."

"Se on eräs vanha kirkonkirja, Telsche, arvonsa sille! Uskoisitko, että matalikko tuolla ulkona on kerran ollut asuttua ja viljeltyä maata? Siellä on seisonut taloja ja ylennyt kirkkoja, Telsche, tuolla ulkona syvien aaltojen alla. Jokseenkin niillä paikoin, missä nyt on Flackelholm, täytyy ennen muinoin olla seisoneen kirkon, jonka nimi oli Pyhän Andreaksen kappeli."

"Niin, entäs sitte?" sanoi Telsche. "Mitä sinä noista vanhoista kirkoista, jotka ovat aaltojen alla? Huolehdi sinä kirkosta, joka seisoo keskellä kylää. Siellä et sinä käy!

"Käynhän minä toisinaan kirkossa toki, Telsche!"

"No, käythän sinä. Mutta pelkäänpä, että käyt siellä enemmän katsellaksesi kuin kuunnellaksesi. Nähdäksesi Ingeborg Landt'in, siksi käyt sinä kirkossa."

"Tuo on raskas syytös!" sanoi Heim, ja, kohottausi verkalleen ylös ja läheni Telscheä. Hän katsoi tuimasti ja synkästi Telscheen, mutta silmäkulmissaan nykähteli veitikka.

Silloin poistui Telsche pikaisesti huoneesta.

Kohta senjälkeen astui Ingeborg Landt saliin.

Hänen solakan vartalonsa takaa pilkisti esiin Telsche Spiekerin pienempi tukevampi vartalo.

"Näetkös?" sanoi Telsche. "Tuossa kuhnailee hän nyt aikansa. Päivät vaeltaa hän matalikot ristin ja rastin, ja illalla ovat hänellä nuo iänikuiset tuhmat kirjansa. Neljä tai viisi tuntia kyntää hän. Mutta tänään iltapäivällä tuli hän jo kello neljältä kotiin. Hän puhella höpisi silloin, ett'ei hän voisi sietää tätä kauemmin, ajatuksensa seisoivat muka sulasta pitkästymisestä päällään. Hänen ajatuksensa! Mitä lienevät mokomatkin! Laiskuutta se on! Ja meillä on vielä kaksi tynnyrinalaa perunoita maassa."

"Missä renki on?" kysyi Ingeborg. "Joutivasikka on kiskonut itsensä irti ja navettaan puhaltaa märkä kylmä tuuli. Etköhän voisi hiukkaakaan pitää silmällä, taloutta, sill'aikaa kuu Telsche ja renki ovat pellolla? Joutaisit toki kuunnella, kun joku puhuu kanssasi."

"Näetkös? Näetkös nyt?" sanoi Telsche. "Hän lukee taaskin."

"En minä lue, Ingeborg: löin silmäni alas vaan."

Mutta silloin rupesi Telsche Spieker puolustamaan veijaria, kuten ainakin, kun joku vaan moitti häntä: "No, annahan hänen olla, Ingeborg! Emme kumminkaan saa häntä toiseksi kuin hän on. Hän on samallainen kuin isänsä. Sitäkin kiinnittivät kirjat enemmän kuin navetta."

Heim kohotti päätään: "Nyt puhut järkevästi, Telsche."

"Niin", virkkoi Ingeborg, "kun vaan saisit jotain kunnollista toimeen. Mitä sinä nyt oikein toimaat sitte?"

"Rakas lapseni!"

"En minä ole mikään sinun rakas lapsesi! Ja millä naamalla hän sen sanoo, Telsche!"

"Minä aioin sanoa: Minun pitää ensin saada tottua tähän uuteen elämääni. Kun eilen vielä oli yliopistossa, niin eihän sitte tänään saata koko päivää olla perunoita nostamassa."

"Kun on laiskotellut viisi vuotta, niin eihän sitte sovi odottaa, että mies nyt palaisi sulaa työ-intoa!"

"Rakas Ingeborg!"

"Hiljaa nyt... Mitä teet sinä?"

"Tahdon tutustua tämän paikkakunnan, meidän kotiseutumme historiaan, etenkin sen alkuperäisimpään asutus-historiaan."

"Olisinpa utelias kuulemaan", vastasi Ingeborg rivakasti, "mitä käytännöllistä hyötyä siitä lähtee. Onhan jokseenkin yhdentekevää, onko se tai tämä maanpala ojitettu ennenkuin se ja se. Ja kuule nyt, tiedätkö, noita tuommoisia mielitekoja sopii parhaiten noutaa illallisen jälkeen ja sunnuntai-iltapäivisin."

Heim huojutti päätään edestakaisin: "Oh, Ingeborg! Käytännöllinen hyöty! Tiede elää itsensä vuoksi."

"Hölynpölyä! Ellei se hyödytä minua tai naapuriani mitään, niin menköön vaikka kuuhun koko loru!" Hän astui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi välinpitämättömästi selailemaan tuossa vanhassa paperipinkassa. "Sinun pitää kirjoittaa tämän maakunnan historia, tai..." sanoi hän ja katsoi häneen suurine harmaine silmineen ikäänkuin näkisi miehen ensi kertaa edessään ja ihmettelisi otusta: "Kuulehan, sinä olet mies yhtä sekava kuin hiuksesi. Luulenpa että voisit kirjoittaa jonkinmoisen romaanin, jonkin historiallisen. Kasvannaisia siihen kyliä tulisi, mutta ne leikkelisimme me, Frisius, Telsche ja minä pois."

Silloin iski Heim kämmenellään lujasti pöytään: "Kuka tietää Ingeborg, mitä vielä tapahtuu! Perunain nostaminen, tiedätkös..."

Silloin aukaistiin ovi ja Maria Landt astui sisään ja sanoi: "Andrees tulee huomenna!"

"Andrees?! Andrees?!" Molemmat kirjoituspöydän ääressä istujat olivat hypähtäneet pystyyn ja katselivat ilmiötä ovessa.

Maria läheni rauhaisaan lempeään tapaansa, hän oli tummanverevä ja voimakasmuotoinen kaunotar, jotavastoin Ingeborg oli kookkaampi ja solakampi. Hänen mukanaan oli pieni nelivuotias Fritz Witt pujahtanut saliin.

Ingeborg astui pikaisesti häntä vastaan: "Onko hän kirjoittanut? Sinulle?"

"On, hän tulee huomenna!" sanoi Maria epävarmaan tapaansa. "Hänen mukanaan tulee Frans Strandiger ja tämän sisar ja äiti."

Heim kummasteli ja mietti; mutta Ingeborg tokaisi yht'äkkiä sydämensä pohjasta: "Nyt minä tulen uteliaaksi!"

"Kuule Heim!" sanoi Maria, "otin mukaani pikku Fritzin. Hän on aina niin terve, mutta nyt hänellä on jotain rohtumaa. Tarkasta sinäkin sitä!" Hän polvistui pojan viereen ja riisui häneltä hänen paikatun takkinsa. Sitte työnsi hän paidan olalta puoleen. Sen kaiken teki hän, hiljainen, rauhallinen ilme kalpeilla rasvoillaan ja toimeliain käsin.

"Tuossa! Näetkö? Sitä on melkein koko selkä täynnä. Emännöitsijä luulee että se on jonkinlaatuista rupea tai savipuolta."

"Se on varmasti savipuolta, Maria."

"Siinä tapauksessa pitäisi meillä olla voidetta, tai paremmin, meidän pitäisi valmistaa semmoista." Hän katsahti ajatuksissaan eteensä.. "Tuo on niin surullista", sanoi hän. "Meillä on yllinkyllin lääkäreitä ja apteekkeja, mutta suurin osa varattomia saa sentään kitua sairauksissaan ja vammoissaan, kun lääkärit ja lääkkeet ovat liika kalliita. Kuinka monta ihmistä voisi parantua ja tulla iloiseksi ja voimakkaaksi. Nyt pitää meidän ruveta puoskaroimaan, niin epämieluista kuin se onkin. Vai mitä arvelet sinä, Heim?"

"Meidän pitää voidella sysitervalla sitä."

"Niin, niin minäkin luulen. Kun Ingeborg oli pieni, oli hänellä savipuolta, silloin kysyttiin neuvoa lääkäriltä, ja hän antoi hienon kirjavan rasian, oikean apteekkirasian." Hän puisti surunvoittoisesti tummaa päätään. "On maailma sentään nurin kurin. Lääkärit oppivat valtion kustannuksella neuvomaan kansaa parantamaan sairauksiaan. Mutta kun he ovat oppineet sen, niin ovat olot niin nurjat, että heidän tietonsa ovat ihan hyödyttömät suurimmalle osalle kansaa, ja kaikkea tuota tuon vaivaisen rahan vuoksi ainoastaan."

"Telsche, tänne tervaämpäri!"

Telsche kirkasi kyökistä: "Tervaämpäri?"

"Nyt minä tulen mustaksi", sanoi Fritz.

Toiset nauroivat. Maria Landt vaan pysyi yhä yhtä hiljaisena kasvoiltaan. Kukaan ei muista, että hän koskaan olisi nähnyt Maria Landt'ia iloisena. Hän oli aina kaunis, aina hiljainen ja ystävällinen, mutta ei koskaan iloinen.

Kun he saivat riisutuksi pojan, tervasivat he hänen. Heim tahtoi tehdä sen. "Likastat sormesi, Maria." Mutta Fritz ei luottanut häneen: "Et sinä osaa." Ja Maria sanoi: "Minä teen sen itse." Sitte veivät he hänet kyökkiin, että hän kuivuisi takan edessä. Ingeborg oli lähtenyt, pois. Nyt valmistautui Mariakin lähtemään.

"Lähdötkö mukana. Heim? Wittin vaimo on taaskin kovin heikkona."

"Witteillä on aina onnettomuutta", sanoi Telsche lyhyesti. Telsche ei saanut siedetyksi Wittejä, varsinkaan ei vaimoa.