Part 3

Nummitalossa laski Heim kirjat kädestään pöydälle ja palasi ulos taas. Kun hän näki edessään tuon hiljaisen avaran kankaan, etäisyydessä metsän rannan ja sen edessä Wodanin kukkulan, silloin leimahti silmissään sama tuli, joka niissä oli eilenkin puron rannalla leimunut.

Silloin tuli hän häirityksi.

Joku hypähti kova-äänisesli huutaa huikahuttaen aitauspengermän ylitse. Kohta hänen takanaan ilmestyi esiin Andrees Strandiger.

Heim Heiderieter seisoi pahasti hämmentyneenä paikallaan. Joku vieras henkilö siinä! Edessään seisoi nuori mies, pitkä ja solakka, ryhtinsä varma ja itsetietoinen, pukunsa hieno. Heim yritti kumartaa, se ei onnistunut oikein, kuten vastaisuudessakin, sanoaksemme sen nyt kohta, ei häneltä koskaan oikein onnistunut tehdä kumarrusta, niin että Heim Heiderieter, kun hän myöhemmin tuli hiukan itsetietoisemmaksi kokonaan jätti sen, ja kulki elämänsä lävitse suorana, kuten oli Jumalan luomasta. Andrees Strandiger oijensi kätensä hänelle ja sanoi: "Tietysti et olo keksaissut ajatella, että helluntailoma alkoi eilen!... Tunnetkos vielä Frans Strandigerin?"

Heim lensi punaiseksi ja nyökäytti päätään; mutta Frans astui häntä kohden ja oijensi toverillisesti kätensä: "Sinutellaan toisiamme vaan kohta:

"Tulkoon!" sanoi Andrees.

Frans oijensi suoriksi molemmat käsivartensa: "Hei, nyt lähdemme kankaalle. Meillä on loma! Loma!"

Andrees kääntyi Heimlin: "No, koskas sinä tulet kouluun?"

"Syksyllä. Pastori Frisius toivoo, että pääsisin lähinnä korkeimmalle luokalle."

"Miksi sinä aiot?"

"En minä tiedä", vastasi Heim hämillään. "Minunhan pitää ensin perehtyä asioihin."

Andrees rypisti vakavat kasvonsa: "Täytyy tietää, minne pyrkii."

Ei, sitä ei Heim tietänyt. Yhtenä päivänä oli hän tuuminut sitä, toisena tätä, ja useimmasti jotakin ihmeellistä ja erinomaista. Jonkun aikaa oli hän tuuminut lähteä Friedrich Schillerin jälkiä, kunnes surukseen huomasi, että Schiller jo oli edeltäkäsin ajatellut kaikki ajatukset, jotka hänellekin tulivat mieleen kankaalla. Toisinaan taas suunnitteli hän aikaa, jolloinka lähtisi ensimmäiselle pohjoisnaparetkelleen, ja oli vaan huolissaan siitä, että joku tässäkin ennättäisi hänestä edelle.

Oli hän jo tuuminut valtiomieheksikin ja sotapäälliköksi, mutia niillä aloilla ei ollut Bismarckin ja Moltken jälkeen enää pitkiin aikoihin mitään tehtävää. Mutta mitähän, jos lähtisi Afrikaan! Niin, Afrikaan! Hän upotti molemmat kätensä syvälle avaroihin taskuihinsa ja rupesi uneksumaan. Ja unensa virkosivat kohta eläviksi kuin todellisuus. Nyt hän oli Indian valtamerellä, vasemmalla Sansibar'ista, ja laski maihin Daressalaamin luona, niskallaan valkea korkkikypäri.

Frans Strandigerin ääni palautti hänet takaisin Wodanin kankaalle: "Minä rupean pörssimieheksi, ja varmaan!" sanoi hän. "Sitä tietä saa rahaa kokoon. Ja kun on rahaa, niin on mies vapaa. Sisareni Lena sanoi pääsiäisenä minulle, kun olin Berlinissä: 'Kuuleppas Frans, laita sinä itsesi rikkaaksi vaan, niin herätän minäkin enemmän huomiota, ja saan jonkun kaartinkapteenin!'" Hän kääntyi Heimiin: "Ajatteleppas, tyttö on juurikään saanut pitkän hameen ja ajattelee jo tuommoisia! Osaatkos kuvitella semmoista?"

Ei, sitä ei Heim osannut, niin vilkas kuin mielikuvituksensa olikin! Hän katsahti neuvottomana Andreekseen: "Ja miksikä sinä, sitte aiot, Andrees?" Hän kysyi ainoastaan seljetäkseen toisesta, jonka varmuus sai hänet hämilleen.

"Minäkö?" sanoi Andrees, "minä tahdon palvella isänmaata."

Silloin viuhautti Frans Strandiger keppiään ilmassa: "Mitä sinä sillä tarkoitat?

"Minä rupean valtion virkamieheksi, valtiomieheksi! Ja silloin teen sitä, mikä on kansallemme tarpeen."

Heim kumarsi kiharaa päätään, kuunteli hiljaa ja ihmetteli: "Kuinka tyyneesti hän sanoo tuon! Hän on tekevä sen. Helposti on hän sen tekevä!" Ja Heim vaipui taaskin mietiskelyihinsä, kätensä uppoutuivat taskuihin ja hän katseli uneksuvin silmin kankaalle: "Ja kun hän on saavuttanut tuon suuren päämääränsä, silloin lähettää hän minut lähettiläänään... Afrikaan, paljon väkeä ja paljon rahaa mukanani."

Uneksuvasti kohotti hän oikeaa kättään, sysäsi korkkikypärinsä niskaan ja veti syvään ja voimakkaasti henkeään.

"Noh?" kysäsi Frans, ja silmänsä väijyivät ja säkenöivät.

Silloin jatkoi Heim kuvitteluaan ääneen: "Minusta", puhui hän hiljaa ja verkalleen, "minusta olisi elämäni kulunut hukkaan, ell'ei minulla kolmenkymmenen vanhana olisi ainakin kahta ritarimerkkiä."

Frans purskahti nauramaan täyttä kurkkua. Hänen koko kauniit Strandigerkasvonsa ihan säkenöivät ivaa ja hän ravisteli unistaan herätetyn, säikähdystään melkein tupertuneen Heimin kättä: "Noista sanoistasi muistutan sinulle. Heim Heiderieter, kun olet kolmenkymmenen vuotias. Noniinhän! Sinullahan on vielä neljätoista vuotia laakeriesi hankkimiseen."

"Ja sinulla", huomautti Andrees terävästi, "rahasäkkisi."

"Ja sinulla", huudahti Frans, "kuningaskuntasi!" Hän näpäytti sormillaan ja nauroi: "Enpäs ole unohtava tätä mieleenpainuvaa päivää, jolloin kolme tuhmaa poikaa jakoivat maailman keskenään."

* * * * *

"Tuleppas", sanoi Andrees, "niin menemme takaisin. Sinun pitää myöskin tulla mukaan Strandigerkartanoon. Siellä on tänään jotain erikoista. Muistathan, että joku vuosi sitte eräs hampurilainen kapteeni rouvineen ja lapsineen oli vierailemassa Strandigerkartanossa ja viipyi siellä muutaman viikon. Muistatko vielä nuo molemmat pienet tytöt? Nyt ovat heidän vanhempansa kuolleet. Ensin kuoli rouva, joka oli kaukaista sukua äidilleni, sitten mies, joka oli matkalla Eleläamerikkaan, keltakuumeeseen. Nyt on hän jättänyt jälkeensä määräyksen, jonka mukaan pyydettäisiin, jos hän sattuisi kuolemaan, minun äitiäni kasvattamaan lapset. Hän kirjoittaa, että silloin käydessään meillä, olivat sekä hän että hänen vaimonsa niin mieltyneet äitiini ja tulleet häntä niin lähelle, että hän nyt sydämensä pohjasin huolissaan lastensa puolesta, tohti pyytää näin paljoa. Arvaathan, mitä äitini on vastannut kirjeeseen."

"Minä tiedän", vastasi Heim ripeästi: "Hän on vastannut: 'Jumalan nimeen!' Hän on paras nainen maailmassa. Hän on minunkin äitini."

Andrees nyökäytti päätään, ja laski kätensä ystävänsä olalle. Siten kulkivat he hetken rinnakkain, kankaan rantaa kohden, länteen. Edessään, kaksi tai kolmekymmentä jalkaa alempana levittäysi marskilakeus.

Kaikki nuo pellot edessään, joita ojat viiltelivät, aina rantalakeille, ja laakea rantama aina nousuveden peittämälle matalikolle asti kuuluivat kaikki Strandigereille. Eikä kukaan voinut riidellä Strandigereiltä sitäkään uutta maata, joka oli muodostumassa tuolla ulkona rannikolla ja matalikolla, he itse olivat nimittäin voittaneet nämä marskit mereltä, ja itse olivat niin kauas kuin ihmiset muistivat ja asiakirjat tiesivät kertoa, omasta kukkarostaan ja omalla lapiollaan pitäneet kunnossa rantatokeet ja kaivaneet rantamalle ne ojat, joihin kerääntyi muta, josta sitten oli muodostuva uutta hedelmällistä maata.

Mutta vanhat rantatoeasiakirjat, jotka ovat kaupungissa maaneuvosvirastossa, ne eivät tiedä paljoa maan lisääntymisestä, useammin kertovat ne tokeitten särkymisestä. Asianomainen Strandiger velvoitetaan maan turvallisuuden vuoksi tämän vuoden Martin päiväksi korjaamaan ja uudesti laittamaan sen osan rantavallia, joka kuuluu hänelle... tai: "Asianomainen Strandiger rakentakoon vielä tänä vuonna Stülper-tokeen kulmauksesta sinne asti, josta tie kulkee talolle, paikalle, jossa virta ja nousuvesi kolmantena päivänä marraskuuta, nousi niityille, seitsemänkymmentä jalkaa pitkän ranta-tokeen..."

Vasta viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ovat asiat muuttuneet.

Merellä on oikkunsa, milloin liehuu se, milloin hymyilee, milloin on se ahnas, milloin antelias. Se oli muuttunut sangen anteliaaksi! Ja Strandigerit, jotka aina olivat voimakkaita sitkeitä miehiä, oikeita friesejä, ryhtyivät ripeään työhön vallien tuolla puolen. He kalvoivat pitkiä, viistoon käyviä ojia rantakaistaleeseen ja pian lainehti näiden ojien välillä mataloilla kohoumilla pitemmältä ja pitemmältä matalaa viheriää ruohoa, ja nyt jo kantoi tuo viherjä rantakaistale rouva Strandigerille yli kolmentuhannen markan vuokraa.

Mutta ulkona tuolla, kaukana ulkona neljän tunnin matkan päässä matalikolla, jossa ulkoaallokko murtuu, oli kohonnut pitkä valkea jono hiekkasärkkiä, olivat kohonneet yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, ja naiden särkkien suojiin, mannermaalta käsin oli muodostunut avara keväisen viherjä niittylakeus.

Saarta kutsutaan Flackelholmiksi. Se on melkein tuntematon, se kun on uusi ja sijaitsen ihan yksinään ja sille kun on vaikea laskea maihin matalikon ja merenkäynnin vuoksi. On karttoja, joihin ei sitä ole edes merkittykään, ja on julaistuna kertomuksia rantasäikistä, joissa sitä ei ole mainittu. Se on kuitenkin myöskin rantasäikkä, on upoksissa ollut, mutta taas ilmoille kohonnut jäännös ammoista kimbriläistä marskia. Ja kuten nyt näyttää, on se kaikista säikistä se, jolla on suurin tulevaisuus edessään; toisia nimittäin täytyy suojella tokeilla, ett'ei meri nielisi niitä takaisin. Niiden rannat varustetaan kivitokeilla, joihin meri riehuu voimansa. Flackelholm sitä vastoin kasvaa itse omin voimin ja laajentaa alaansa vuosi vuodelta. Sen eteen on meri itse rakentanut vallin ja rajan itselleen, korkean seinämän valkeata santaa.

Kun matkustaa Hampurista Helgolandiin ja ylälaidalla on kadonnut näkyvistä mannermaa, niin voi, jos on hyvä kiikari, pohjoisessa nähdä valkean säikkäjonon, voipa eroittaa merenajamasta bamburuo'osta kyhätyn lipputangonkin ja lipun vieressä nähdä seisomassa sen miehenkin, joka nyt asuu siellä, elettyään ja koettuaan sen, mitä tässä kirjassa tulee kerrottavaksi.

Kun ystävät astelivat puistokujannetta, joka johti ylös kartanoon, ja jossa jalavain varjossa jo oli melkein pimeätä, seisoivat sisäänkäytävän edessä upeat vaunut, ja rouva Strandiger silitteli kahta mustapukuista lasta poskille, vuoroin toista, vuoroin toista, ett'ei kumpikaan jäisi ilman. Vanhempi, neljäntoistavuotias Maria, tummanverevä tyttö, jolla oli ruskeat lempeät silmät, itki; kahdeksanvuotias Ingeborg, jolla oli siniset, vilkkaat siimat, katseli luottavasti ylös tuohon ystävälliseen naiseen, joka puhui niin verkkaan ja hiljaa ja jonka silmät olivat niin lyhytnäköiset ja itkettyneet, ja tuota suurta, harmaata rakennusta. Sitte käänsi hän ripeästi päätään -- punevvanvaaleat hiuksensa heilahtivat olalta toiselle -- ja keksi nuo kolme poikaa, jotka hitaasti lähenivät puiden varjosta.

"Katsokaas!" sanoi rouva Strandiger, "tuossa tulevat ystävänne." Ja hän mainitsi heidän nimensä.

Kohta senjälkeen seisoi Heim rouva Strandigerin takana, ja odotti, kunnes tuli hänen vuoronsa tervehtää. Hän tähysteli ylös vanhoihin menneenvuotisiin variksenpesiin, joita oli ylhäällä jalavissa, ja laski niitä. Kaksi kerta vaan, ennenkuin hän siirsi silmänsä seuraavaan pesään, vilkaisivat silmänsä pikaisesti ja arasti sieltä juhlallisista puista alas noihin nuoriin lapsiin, joilla oli niin lempeä ääni, ja niin ihmeellisen kauniit hiukset. Mutia kun lasten silmät kääntyivät häneen, tähysteli Heim jo taaskin ylös vanhaa varista kohden, joka siellä ylhäällä vaakkui maailmankatsomustaan.

"Nuo ovat aivan liika hienoja!" ajatteli Heim.

"Kvaa! Kvaa!"

"Tästä ei ikinä tule mukavaa!" valitti Heim.

"Kvaa! Kvaa!"

Siten rääkkyi vanhus siellä äveänä, eikä tiedä, kuinka kauan tuota keskustelua olisi jatkunut, ell'eivät lapset olisi astuneet Heimin luokse ja tervehtäneet häntä.

Illallisen jälkeen lähtivät he vielä käymään avaralle nurmikolle, jonka ympärillä tukevat puunrungot kohosivat kuin vartioina, rupesi jo hiljalleen hämärtämään siellä puiden siimeksissä. Lännestä käsin, mereltä, pilkoitti sentään vielä heikko iltavalaistus, se sattui kahteen päätyakkunaan, ja katseli kuin lempein puolisulkeuvin silmin ihmisiin, jotka käyskelivät puutarhassa. Tässä järjestyksessä he kulkivat: edellä Frans Strandiger, ja hänen rinnallaan tumman verevä Maria; Frans kertoi hänelle vilkkaasti ja reippaasti suurkaupungin elämästä, paraadeista, kaduista ja palatseista, ja hän kuunteli luottavasti ja katsahti toisinaan ylös häneen. Mutta kun Frans toisinaan vilkastui ja vaikka hän koettikin hillitä itseään, hän oli nimittäin ihmistuntija -- ja sattui nauraen kertomaan jotain surullista tai jotain, joka herätti sääliä tai inhoa, silloin muuttui tyttö kohta araksi ja katsahti hänestä Andreekseen ja Heimiin silmillä, jotka ikäänkuin säikähtyneesti kysyivät: "Oletteko tekin samallaisia?" Ja Andrees, joka katseli häntä, vastasi joka kerta, katsoen häntä lempeästi ja ystävällisesti silmiin. Mutta Heimin silmät! yks' kaks' -- olivat ne jalavien varjossa.

Andrees oli ottanut käteensä pikku Ingeborgin käden. "Kuinka vanha sinä olet, Ingeborg Landt?"

"Minä olen kahdeksan vuoden!" sanoi tyttö ja hypähti.

"Minä olen kuudentoista. Paljonkos minä olen vanhempi kuin sinä? Yks', kaks?..."

"Kahdeksan, trarallallaa!" sanoi tyttö ja hypähti taas.

"Miksi sinä niksauttelet aina noin?"

"Enhän minä mitään niksauttele!" Nyt oli äänensä yht'äkkiä paljoa syvempi. "Sehän on vaan lystikseni... kun me käymme näin verkkaan."

"Ahaa! Sinä haluaisit juosta kanssani?"

"Niin oikein, lähdetäänkös?"

Poika pudisti järkevänä päätään: "Se ei sovi isoille ihmisille!" sanoi hän.

Silloin asteli tyttö hiljempänä käsi hänen kädessään. Toveruus oli mennyttä. Poika oli tullut tytölle kaukaiseksi ja vieraaksi. Sydämensä, joka oli lentänyt Andreekselle, oli säikähtänyt takaisin ja lensi nyt toisia teitä, Frans Strandigeriä kohden, joka astui heidän edellään iloisesti puhellen. "Andrees saa huomenna näyttää minulle talon", ajatteli hän, "ja hevoset ja lampaat. Fransin kanssa leikin minä sillävälin piilosta puiden lakana. Tuonne, tuon suuren puun taakse menen minä piiloon; otan hameen näin kokoon, sitte ei hän näe minua. Mutta tuota kolmatta, sitä en minä saa kärsityksi. Hänelle en minä sano mitään; hänellä on harmaat kengät, joissa on nahkanauhat."

Heim asteli rouva Strandigerin rinnalla ja kuunteli hiljaisena, mitä hän jutteli lasten elämästä ja koulutodistuksista ja heidän vastaisesta opetuksestaan, jota Frisius ja Haller ohjaisivat. Sillävälin kukisti hän useita neekeriheimoja Tanganjika-järven rannoilla, jotka juhlallisista ja sanarikkaista uskollisuuslupauksistaan huolimalla jo kolmannen kerran olivat nousseet kapinoimaan häntä vastaan; hän tähysteli pimeihin varjopaikkoihin tien sivuilla, olisiko siellä väijyksissä villejä mustia miehiä, joilla oli silmät kuin tulihiilet, ja jotka vartoivat tilaisuutta hyökätäkseen sen suloisen lapsen päälle, joka käveli Frans Strandigerin rinnalla ja katsoi häneen. Heim Heiderieteriin, kuin pyytäisi hän apua. Maria Landt taas ajatteli, kun pojan katse arasti lensi häneen: Mikä hyvä armas ihminen hän olleekaan!

* * * * *

Seuraavana iltana tulivat Andrees ja Maria yhdessä sisään ja Andrees lausui, kohottaen lakkiaan, kun hän astui Marian sivutse: "Jos viitsit, niin näytän sinulle näkö-alan, joka meillä on yläkerroksesta."

He nousivat rinnakkain pimeitä, kuluneita rappusia, jotka upean leveinä ja tummanvärisillä rikkaasti koristetuilla nojapuilla varustettuina ylenivät vasemmalla sisäänkäytävästä. Kapea käytävä, johonka he sitten tulivat, oli ikkunaton, ja sen keskikohdalla oli kaksi porrasta, siinä täytyi hänen ottaa tyttöä kädestä. Mutta kun käsi, joka niin luottavasti lepäsi hänen kädessään, oli niin pehmyt ja lämmin, ei hän kohta osannut hellittää siitä, vaan johti häntä käytävän päähän jyrkkiä ahtaita portaita, joilla vaan on sileä puutanko käsipuuna.

"Ingeborg viihtyy hyvin täällä", sanoi tyttö. "Kun lähdimme Hampurista, itki hän."

"Ja sinä sitten?"

"Minäkö? Ensin pelkäsin, teitä poikia nimittäin. Minä luulin, että te olisitte ylpeitä. Suuret pojat ovat usein niin ylpeitä."

"Minä en ole mikään poika enää!"

Tyttö vaikeni ja päänsä vaipui. "Älä vaan pahastu!" sanoi hän sitte. Hän oli itkuun puhkeemaisillaan. Sisarensa Ingeborg olisi nauranut, mutta hänellä oli täysi työ pidättää kyyneliään.

Poika sysäsi jalallaan oven auki: he olivat kamarissa, joka oli laitettu vinnille rakennuksen päättyyn. Jyrkässä päätyseinässä oli leveä ikkuna. Toisiaan vastapäätä, kaltevassa tiilikatossa, oli kaksi pienempää, joissa oli rautaiset kehykset; toinen niistä antoi itäänpäin, kankaalle, toinen länteen, merelle. Useissa talonpoikaistaloissa rannikolla on samallaiset ikkunat tai luukut, joista pahalla säällä voi tähystellä, miltä rantakaistale ja matalikko näyttävät, onko karja rauhallinen laitumella, tai näyttääkö nousuvesi uhkaavalta.

"Tule!" sanoi Andrees. "Tänne!" Ja hän laski suojelevasti, kuten vanhempi veli ainakin pikkusiskolleen, kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet päätyikkunan eteen. Hän oli paljoa kookkaampi kuin tyttö, pitkä ja kehittymätön, nenänsä oli suora ja kopeannäköinen -- se kuului Strandigerien perintö-ominaisuuksiin, oli heidän vaakunakilpensä -- suu oli hyvin kaunispiirteinen, mutta ankara, silmät ylpeät, mutta niiden tuli ei vielä ollut täysi, leveän, mutta ei korkean otsan yllä ylenivät tummat suorat hiukset, jotka sileästi ja tasaisesti lepäsivät päälaen mukaan, yleten taappäin, kuten Ingeborgin vaaleat hiukset. Jos seisoo Andreasta ja Ingeborgia vastapäätä, ja on tarpeeksi pitkä, niin näkee aina takapuolella päätä vahvasti kohoavan päälaen. Ei koskaan näe Andrees Strandigeria huolettomasti kammatuin hiuksin, aina ovat ne tuommoiset suorat ja sileänkiiltävät, ja hänellä on tupana tuontuostakin huolellisesti vetäistä kädellään päälakensa ylitse, kädenliike, joka hänellä on vielä tänäpäivänä, jolloin hän jo rupeaa olemaan seudullaan tunnettu ja huomattu mies. Tämä kädenliike osoittaa jonkinmoista turhamaisuutta, mutta vielä enemmän osoittaa se turhantarkkaa huolellisuutta ja mietiskeliästä perinpohjaisuutta tunnesävyssä ja luonteenlaadussa.

Tyttö astui Andreeksen käsivarsi olkainsa ympärillä, ikkunan ääreen, mutta hän ei vielä voinut huomata, mitä silmänsä näkivät, hän ajatteli ainoastaan: "Kuinka lujasti hän pitää minusta!" Ja hellä, kaikille vaikutuksille altis sydämensä sykähteli ilosta.

"Näetkö kanavaa tuolia vallin edustalla? Siinä on syvä vesi."

Tyttö katseli poikki veden. "Kenen ovat nuo pienet rakennukset tuolia?" kysyi hän vilkkaasti.

Ilta-aurinko välkkyi Eschenwinkelin pieniä mainioita ikkunoita vastaan, niin että ne kellersivät ja liekehtivät kuin ilmivalkeassa.

"Ne ovat työväenasuntoja", sanoi Andrees ja aikoi vetää hänet ikkunan äärestä. Mutta tyttö oli unohtanut hänen käsivartensa: "Siellä leikkii lapsia!" huudahti hän, "ja paljain jaloin!"

"No niin, mitä niistä!"

Hän veti hänet toiseen ikkunaan, joka antoi itään päin. Siellä aukeni eteen avara ilta-auringon valaisema kangas. Edessä yleni se ehkä noin parikymmentä jalkaa, sitte leveni se lakeana ja tasaisena metsään saakka, eteläänpäin aina taivaanrannalle asti.

"Näetkö tuossa kankaan rajalla ihan kylän liepeellä tuota leveätä olkikattoista rakennusta? Se on Heim Heiderieterin koti."

"Oi... kuinka sievä!... Hän on hyvä!... Eikä ole?"

Andrees käänsi hänet käsivarrellaan itseään kohden. Tyttö kohotti hienot kasvonsa häntä kohden, onnellisena ja hiukan hämillään: "Sinä sanot, että Heim on hyvä! Mikset sano, että hän on kaunis? Hänellähän on kiharat hiukset ja älykkäät ystävälliset silmät."

Tyttö nyökäytti päätään: "Niin, niin on!"

"Noh? Olehan rehellinen!"

"Niin, mutta mitä niistä, ell'ei hän ole hyvä?"

Tyttö katsahti syrjään ja näki taaskin lapset. "Katsos", sanoi hän ja nauroi hiljaa, "lapset tanssivat piiritanssia ja laulavat."

Silloin veti Andrees hänet kärsimättömänä toiseen ikkunaan, josta aurinko lännestä käsin loisti sisään.

Oli nousuveden aika, ja aaltojen harjoilla oli valkoista kuohua.

"Ja mitä sanot nyt, Maria Landt? Aallot tanssivat piiriä ja laulavat!"

Lapsen silmät liitelivät veden avaraa selkää, kuten rantalintu, joka on lähtenyt liika aikaisin vallilta, eikä löydä kuivaa paikkaa, jolle laskeutuisi. Hänen lapsuutensa oli kulunut suurkaupungin seinämien välillä. Näky edessään oli liika suuri hänelle. Sanansa muodostuivat rukoukseksi: "Kuinka maailma on suuri... oi, sitä en ole aavistanutkaan. Minä pelkään."

Poika naurahti lyhyeen -- Strandigerit eivät osaa nauraa, se loppuu aina niin lyhyeen ja kuivakiskoiseen --: "Luulin, että sinä osaisit iloita suuresta, etkä näkisi pientä. Mutta sinä iloitsetkin paljasjalkaisista lapsista Eschenwinkelissä, ja kun näet meren, niin pelkäät."

Tyttö koetti koota ajatuksiaan: "Kaikkein kauneinta mitä näen, ovat minusta nuo saarnien alla leikkivät lapset."

"Vai niin! Ja senjälkeen Heim Heiderieter ja hänen kotonsa, ja senjälkeen? Ja koska tulee minun vuoroni?"

"Mutta enhän minä osaa ajatella samalla tapaa kuin sinä Andreas?!"

"Tule!" sanoi hän ja lähti edeltä ja astui rappuja alas. Mutta hän ei enää antanut tytölle kättään. Käytävässä pysähtyi hän ja sanoi: "Tässä on kaksi rappusta."

Tyttö astui hänen jälissään, kasvoillaan hiljainen ilme.

Kun he tulivat sisäovesta puutarhaan, juoksi siellä Frans Strandiger täyttä vauhtia Ingeborgin jälissä. Hän oli kuitenkin löytänyt hänet jalavan takaa, Kummankin silmät säteilivät, ja jokainen heidän liikkeensä oli kaunis. Heim Heiderieter taas seisoi kädet taskuissa syrjempänä aitausta vastaan ja katseli, pää eteenpäin kumartuneena tyttöä, kuin olisi hän aikonut suoraapäätä maalata hänet.

KOLMAS LUKU.

Heim ja Andrees olivat keskivälissä syyskuuta palanneet kotiin. He olivat suorittaneet päästötutkinnon.

Andrees oli antanut kimnasistilakkinsa äidilleen, joka oli pyytänyt sitä. Tämä lakki löydettiin, kertoaksemme sen kohta, rouva Strandigerin kuoleman jälkeen, joka tapahtui kahdeksantoista vuotta jälkeenpäin, pähkinäpuisen piirongin alimmasta laatikosta, joka oli hänen vuoteensa jalkapäässä. Samasta laatikosta löydettiin myöskin hänen morsiushuntunsa, jonka kolmella sivulla oli hänen itsensä kutomaa pitsiä, ja Andreeksen ensimmäiset mustasta vuohennahasta tehdyt kengät ja hänen miehensä matala verkalakki, jonka meri toisena päivänä hänen kuolemansa jälkeen oli huuhtonut rannalle. Siellä oli myöskin se uusi Bielefeldiläisestä palttinasta tehty paita, ne valkeat hansikkaat ja se valkea myssy, joissa hän tahtoi tulla haudatuksi. Vanhempana kävi hän nimittäin mielellään puettuna valkeaan aamumyssyyn, mieluimmin koko päivän. Vanhemmat siistit naiset meidän paikoilla tuntevat ainakin erityistä mieltymystä valkeihin myssyihin.

Andrees oli ostanut itselleen jonkinlaisen metsästyslakin, joka puki häntä erinomaisesti ja teki hänet miehekkään näköiseksi. Hänen käytöksensä oli hyvin levollinen ja järkevä ja mielipiteensä niin vaimenneet, ett'ei hän, vaikka hän kohteliaana miehenä koettikin sitä, voinut yhtyä pastori Frisiuksen enemmän teoreettisiin mielipiteisiin, eikä niihinkään enemmän käytännöllisiin, joita opettaja Haller esitti. Elämänkatsomuksessaan ei enää ollut vähintäkään aukkoa, ja sydämensä, sen liesi hän varmasti, ei ikinä lähtisi kulkemaan teitä, joita ei kokemuksensa ja ajattelunsa varmasti ja tyystin ollut punninnut Hän oli nuori mies, joka tiesi, mitä hän tahtoi, jolla oli nuori voimakas hevosensa satuloituna, ja joka nyt lähti koulun ovelta ulos maailmalle, edessään tuttu, ihana, siimeksinen tie, joka vei suureen kaupunkiin, jossa kaikki oli oleva myötäistä hänelle: neitojen rakkaus oli kaunistava hänen tietään, nuoret olivat etsivät hänen kokeneita neuvojaan, vanhat olivat antavat arvoa hänen punnitsevalle perusteelliselle mielelleen.

Hän aikoi Berliiniin. Frans Strandigerin äidin luokse aikoi hän asumaan.

Heim Heiderieter kantoi vielä tulipunaista kimnasistilakkiaan, vielä kun ei ollut sattunut mitään ylimääräisiä rahoja, joilla olisi voinut hankkia hatun. Häneltä riitti ylimalkaankin hyvin hiukan ajatuksia rahoihin, joita oli tarpeen. Antoi vaan isäukon pukeutua vanhoihin harmaihin kenkiinsä ja tuumia, mistä niitä piti lähteä. Hän kuleksi vaan onnellisissa kirjavissa ajatuksissaan syksyistä tummaa kangasta ja uneksi vanhoista kuuvalon valaisemista linnanraunioista, hupaisista ravintoloista jossain vuorten rinteillä ja hiljaisista metsäteistä, joilla käyskeli ihania lapsia ja joitten vierillä linnut livertelivät pensaikoissa.