Part 2

Heiderieterit olivat jo kolmattasataa vuotta asustaneet tuossa talossa kankaan rajalla. Heidän ilmaansa oli, kun leijaili sumu kankaalla. Maailma semmoisena kuin se näkyy, ilmiöineen ja kuvineen, oli Heiderietereille aina ollut sumun ja usvan harsossa. Siksipä eivät olleetkaan tiluksensa laajenneet, eivätkä tulleet arvokkaammiksi. Heille kuului kyllä paitsi jonkinvertaa peltoa marskeilla, myöskin kangas, mutta se oli yhä yhtä muokkaamaton, kuin ensimmäisen Heiderieterin päivinä; ja oli heillä siis kyllä vielä yllinkyllin tilaa heittäytyä pitkäkseen ja oijennella pitkiä jäseniään kangaskanervikolla ja tähystellä ulos sumuun, joka kätki maailman heidän uneksuvilta silmiltään.

Pastori Frisius tapasi sanoa: "Heiderieterit ovat laiskoja vetelyksiä", mutta pastori Frisius ei ole mikään ihmistuntija, ja lisäksi liikkuu verensä hitaasti. Opettaja Haller taas sanoi: "Ne ovat hienoa hupaista väkeä", mutta opettaja Haller paisuu ruumiillaan yhä tukevammaksi ja ottaa elämän vielä kevyemmältä kannalta, ja mietiskelynsä tapahtuvat, kaikki kirkkaassa auringonpaisteessa.

Totuus ei ole kummallakaan heistä; sen löytää siitä välimaalta: Heiderieterit ovat hienoja ja vetelyksiä.

Kun peltomies näyttää perunoitaan, joita hän on viljellyt, niin ottaa hän säkistä ja sanoo: "Tuommoisia ovat pienimmät!" ja vielä kerran kourasee hän ja sanoo: "Ja tuommoisia suurimmat! Muut ovat siinä välillä." Jos tekee siten Heiderieterien kanssa, niin oli suurin heistä se, joka eli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten, ja jonka nimi tunnustuksella mainitaan maan taidehistoriassa. Hän oli, kuten jokainen taiteentuntija tietää, kuvanveistäjä. Mutta kun eivät aika ja ihmiset sallineet hänelle tilaisuutta luoda jotakin suurta kiveen tai pronssiin, niin on hän näperrellyt pienempää. Onpa sentään muutamissa kartanoissa ori lahoilla maata, kuten esimerkiksi Husanmin linnassa, liesiä, toisin paikoin kivisiä portinpieluksia, jotka osoittavat varsin jaloa ja eloisaa muotoaistia. Hänen elämästään on hyvin niukat tiedot. Hän lienee ollut komean näköinen, ja noista linnoista, joissa hän ansaitsi hyvän toimeentulon, lienee hän karkoitettu jonkun rakkausjutun vuoksi. Sittemmin on hän kunnioitettuna ja arvossapidettynä elellyt eräässä hansakaupungissa mestarina, joka osasi yhdistää toisiinsa taiteen ja käsityön. Vanhuutensa päivät ja loppuikänsä eli hän Nummitalossa. Tuo on omituisia. Oliko Heiderieterluonto vielä kerran pujahtanut näkyviin? Ja olikohan se sen hieno vai vetelys-puoli?

Vähäpätöisin kaikista Heiderietereistä taas oli hän, joka vielä oli elossa, Heimin isä.

Mitäköhän hänestä sanoisi?

Kun tulee metsästä taloa kohden, niin joutuu astumaan erään kankaanpalasen poikki, joka kanervikon alla on kuin pienissä lyhyissä aalloissa. Tämän maanpalasen oli isänsä kerran muinoin raivannut viljelyskelpoiseksi, oli kylvänyt ruista siihen ja sitte kuollut. Hänen poikansa ei kylvänyt peltoa, ja se maatui nummeksi taas. Mutta kyntövaot näkyivät sillä vielä, kuin jähmettyneet aallot. Onpa hänestä toinenkin juttu, kuinka joku häijynkurinen kerran oli ehdottanut, että hän valittaisiin kirkonisännäksi. Mutta pastori Frisius kielsi sen jyrkästi, hän kun sanoi hieman epäilevänsä semmoista kirkonisäntää, joka ei pitänyt kunnossa ja puhtaana omaa taloaan, niin, eipä edes omaa päätänsäkään.

Ei! Tämä Heiderieter ei ollut hieno, hän oli ainoastaan laiska!

Viimeiset kaksikymmentä vuottansa vietti hän siten, että kaiveli jätinhautoja, joita oli kankaallaan. Niin pitkän ajan oli hän häärinyt tässä toimessa, ja niin yksinomaan, että poikansa, Heim, oli lopulta tullut siihen käsitykseen, että käytti aikaansa parhaiten, kun innolla ja halulla etsi outoja esineitä maan povesta, tai, kun ei kumminkaan voinut avata kaikkia hautoja maailmassa, loikoi kesät kankaalla, talvet uunin päällä ja mietti ja kuvittelu mitä kaikkea semmoisissa mahtoi piillä. Niinpä oli hänkin hyvällä tolalla kehittyä todelliseksi Heiderieteriksi.

Heiderieter nimen kielijohdosta on ollut paljon kiistaa. Opettaja Hallerin mukaan merkitsisi se kankaallaratsastajaa, siis miestä, joka joko metsästäjänä tai vartijana ratsastelee kangasta: pastori Frisiuksen mukaan merkitsisi se taas kankaanraatajaa, miestä siis, joka raataa kangasta ja tekee sen viljelyskelpoiseksi. Jos nyt arvostelee Heiderietereitä ensimmäisestä viimeiseen tämän jälkimmäisen selityksen mukaan, niin ansaitsisi heistä vaan yksi, tuo ylempänä mainittu Heimin isoisä, tämän nimen. Toiset kaikki eivät ole panneet montakaan kortta ristiin pysyttääkseen tuota, aina eteenpäin tunkevaa kangasta etäällä omasta olkikatostaan, jonka alla he uneksuen elustivat.

Heim makasi kankaalla ja katseli isäänsä, joka jo oli useat päivät peräkkäin verkkaan ja arvellen hääräillyt avaamassa erästä hautaa. Kuuli lapion pehmeän suhauksen ja mullan hiljaista vierintää. Muuta ei. Molemmat olivat vaiti: he eivät koskaankaan puhuneet keskenään mitään. Kumpikin kehräsi omia ajatuksiaan, todellisella Heiderieterillä olikin aina riittävästi miettimisen aihetta.

Silloin kirahti lapio kiveen.

Ukko laski lapion kädestään ja lähti astelemaan Nummitaloa kohden. Kuten tavallisia, oli hän unohtanut lippaan, johon hänen oli lapana sulkea löytöesineet. Hänen vanha, raihnainen jakkunsa roikkui etupuolella polviin asti; harmaat, melkeinpä valkeat hiuksensa ja partansa törröttivät tappuraisina ja sekaisina suuren päänsä ympärillä, hän astua komppuroi hitaasti ja kömpelösti ja koko ryhtinsä oli vanhuuden ja velttouden murjoma.

Heim makasi ja katseli vanhuksen jälkeen. Samassa muisti hän, että lapio oli kirahtanut. Hän sujahutti viime unensa sielunsa sunnuntaikammioon, joka oli hyvin avara, ja kohdisti älykkäät silmänsä sinne, mistä kivi kurkisti mullan peitosta. Verkalleen ryömi hän lähemmälle, pitkät käsivarret ja sääret neliniitisessä palttinassa, jaloissa kömpelöt pujotinkengät: ihan kuin suuri harmaa sisilisko. Maaten pitkänään koetti hän saada liikahtamaan hiukan puoleen kahta kiveä, jotka kehystivät hautaa: mutta se ei onnistunut. Hyvin vaivalloisesti mutta levollisena tunki hän sitten pitkän ruskean kätensä kivien rakoon ja tunnusteli varovasti haudan soralla täytettyä sisustaa. Silloin hykähti koko pitkässä ruumiissaan, tuoksahti hiukan ruskeaa multaa kivien raosta esiin, ja kohta jälestä tuli sieltä näkyviin sormenlevyinen keltainen vanne, rannerengas.

"Nyt on niitä minulla kolme!" sanoi hän matalaan, otti renkaan ja käänteli ja punnitsi sitä kädessään. "Kolme!... mutta tämä on raskain..." Hän katseli miettiväisenä rengasta kädessään. "Kunpa vaan nyt vihdoinkin saisin käyttää niitä! Vihdoinkin! Kolme niitä minulla nyt jo on. Enkä vielä ole saanut yhtään käytetyksi!"

Ukko läheni kankaan poikitse. Häilyvästi ja epäselvästi näkyi hänen ryhditön haamunsa sumun lävitse. Hänellä oli lipas kainalossa ja kädessä rautakanki.

"Tartuppas kiinni!" sanoi hän.

Niinpä täytyi Heimin ylös ja tarttua kankeen. Kun ei ukon onnistunut saada suurta kansikiveä liikkumaan puoleen, rynnisti Heim painollaan sitä vastaan; silloin se antoi myöten.

Molemmat kumartuivat alas ja tirkistivät kammioon.

"Hiiri!" sanoi ukko.

"Myyrä!" tuumi Heim ja silitteli huolellisesti tasaiseksi jäljen, joka arveluttavasti muistutti sormen jälkeä.

Ei vaihdettu sanaakaan kun he huolellisesti tarkastelivat multaa ja nostivat pienimmätkin sirut ja palaset lippaaseen. Nyt oli hauta tutkittu. Ukko tunnusteli varovasti kädellään multaa ja kohotti päätään.

"Sinä saat lähteä kotiin", sanoi hän.

Silloin lähti Heim, kädet upotettuina syvälle housuntaskuihin, levollisin pitkin askelin kankaan ylitse: mutta hän ei mennytkään Nummitaloa kohden, vaan Wodanin kukkulalle, joka kohosi metsän rajalla. Ja siinä astellessaan naurahteli hän tyytyväisesti itsekseen: "Nyt löytää hän tikarin... no, löytäköön!"

Kymmenessä minuutissa oli hän ennättänyt kukkulalle ja istahti alas eräälle parin valkean koivun välillä olevalle istuimentapaiselle kanervamätläälle jo rupesi hankaamaan rannerengasta kirkkaaksi karheata nuttuansa vastaan. Siten askarteli hän vaieten ja kasvot umpimielisen näköisinä lähes pari tuntia, ainoastaan puol'avoimissa silmissään välkähteli elämä, värikäs kuin muinaisaikuisissa haudoissa. Hän kuvitteli, kuinka hän käyttäisi näitä kolmea rannerengastaan, ja kuinkahan tuo suuri ihmeellinen tapaus oikein tulisi sukeumaan.

Aurinko oli voittanut sumut ja lepäsi nyt kirkkaana ja lämpimänä lännen taivaalla, tavoitellen jo kultaisilla pitkillä sädesiivillään meren rantaa. Täytyi sentään tietää, että se siellä oli meri, omasta päästään ei sitä olisi kukaan keksinyt. Mutta tuo mahtava hopeainen viiru taivaan rannalla, joka näkyi lännessä, ja joka ikäänkuin eroitti ihmisten maailman Jumalan maailmasta, se on Pohjanmeri, joka luodeajaksi on vetäytynyt kaukaisuuteen.

Tie, joka johti maailmasta tänne kankaan yksinäisyyteen, tuli viistoon Wodanin kukkulan takaa metsästä. Tuo hiljainen metsätie, jolla harvoin näki ihmistä, vilkastui nyt tänä iltana yht'äkkiä. Kuului lähenevän askeleita ja rupesi puiden välistä kuulumaan miesten ja naisten ääniä ylös Wodanin kukkulalle.

Heim Heiderieter antoi rannerenkaan livahtaa taskuunsa ja katsahti kummissaan ylös. Uupuneen näköisiä miehiä asteli hiekkaista tietä, ne olivat tummissa sarkapuvuissa ja astuntansa todisti pitkää matkaa ja raskasta työtä. Heidän jälissään asteli neljä viisi naista, hekin näyttivät uupuneilta, mutta olivat kuitenkin yhä vielä puheliaita. Yksi niistä, roteva, voimakaskasvuinen nainen keksi pojan kukkulalla ja kysyi häneltä oudolla yläsaksalaisella murteella, oliko vielä pitkäkin matka lähimpään kaupunkiin. Poika nousi ylös ja astui alas kukkulan rinnettä.

"Tunnin matka!" vastasi hän. "Mutta sille saatte astua ripeämmin."

He jatkoivat matkaansa tuontuostakin katsahtaen taakseen: Heim seisoi ruskeat sormensa kouraistuina valkean koivunrungon ympärille ja katseli heidän jälkeensä. Säännöllisesti nousivat ja laskivat naisten värikkäät huivit.

Nyt kääntyivät he kerran vielä katsomaan, ja kirkas nauru helähteli tieltä metsää kohden.

Heimistä oli tämä kaikki kuin unta. Tuossahan oli ihan ilmielävänä edessään mitä hän tänään aamuna oli lukenut pastori Frisiuksen hiljaisessa työhuoneessa. Kasvoilleen oli herännyt kärsivä ilme, otsalleen nousi silmäinsä ylle syviä suoria ryppyjä, ja yhteenpuristetun suunsa pielukset nuutuivat alaspäin. Siten kyyristeli hän koivun vieressä, pensaikko melkein peitti hänet.

Odysseys hän oli, josta hän näinä viikkoina oli lukenut ja jonka seikkailut olivat kokonaan täyttäneet hänen mielikuvituksensa! Tuntematonna oli hän palannut kotimaalleen ja tähysteli nyt suojaavan pensaikon varjosta kosijain kopeata kulkuetta. Uhkaavasti huudahti hän poistuvien jälkeen:

"Teitä, te koirat! Jo jääneen luulitte mun ikipäiviks' Kauas rannoille Troian! Te mässätä saittekin täällä: Ah! väkivaltaa teitte mun linnani naisille kilvan, Ahmatit, vaimon mun jopa liehaten ahdistitte! Ettekö peljänneet edes taivahan hallitsijoita? Tai häpeäännekö tyystin jo muistonne haipunut lienee? Nyt toki kuoleman hetki on koittanut, kaikille teille!"

[Tämä, samoin kuin muutkin kirjassa löytyvät runot on suomentanut maisteri O.E. Helkiö.]

Silloin helkkyi metsästä iloista naurua ja joku lapsenääni sanoi: "Oletko sinä siis Odysseus?" Siellä istui eräällä puuntyngällä sievä, ehkä noin neljätoistavuotias tyttö, hänellä oli päässään punaisenkirjava huivi ja näytti hän matkaväsyneeltä.

Heim Heiderieterkös hypähti suorana ylös ja katsoi arastelematta suoraan noihin nuoriin lämpöisiin kasvoihin siellä alhaalla. Kasvonsa olivat punastuneet, vaaleita kiharia hiuksiaan kultasi ilta-aurinko, ja silmänsä olivat sulaa säteilyä ja kysymyksiä.

"Tules tänne ylös!" sanoi hän ripeästi. Ja hän kääntyi hiukan ja osoitti istuinsijaa vieressään.

"Mutta toiset jatkavat matkaansa!"

"Oh!... he jäävät kaupunkiin! Ja sinne sinä kyllä ennätät. Istu tähän nyt... Kuuletko? Tänne. Rohkeasti vaan."

Hän kutsui ja viittoi. Koko ruumiinsa oli liikkeessä, silmänsä hymyilivät ja säteilivät, ja sanansa sujuivat, vaikka hän puhuikin yläsaksaa, liukkaasti ja pyöreästi ja keveästi huuliltaan kuin helmet.

Sillä tämähän oli elämää! Tämä oli todellisuutta! Tuo muu kaikki, isä ja kylä ja marski: ne olivat vaan ikävää yksitoikkoista unta. Mutta tämä oli värikästä ihanaa todellisuutta! Nythän hän voi pukea sanoiksi kaiken sen, josta hän niin usein, kankaalla loikoessaan, oli uneksinut. Nythän oli elävää todellisuutta se suuri tapaus, joka niin oli väikkynyt mielessään, ja jonka hän niin usein oli jokaiseen yksityisseikkaan asti niin selvästi ja värikkäästi itselleen kuvitellut!

Tyttö istui nyt todellakin siinä mättäällä! Kirjava huivinsa oli soljunut alas ja hänen melkein mustat, hiukan kiharat hiuksensa vivahtelivat ilta-aurinkoa vastaan metallisesti. Tyttö loi silmänsä uteliaasti häneen ja hymyili hiukan ja nojautui voimakkaalla, jäntevällä vartalollaan mukavasti koivunrunkoa vastaan.

"Nyt sinun pitää olla mukana", sanoi poika. "Ja älä lainkaan pelkää!" Ja suurekkaalla liikkeellä osoitti hän kankaalle: "Tuo on kaikki meidän, marskeillakin on meillä maata ja hevosia ja lehmiä. Tässä on meidän kuningaskuntamme! Ja tiedämme kuinka vierasta on kohdeltava! Isien Homeroa!"

"Hänestä olen minäkin joskus kuullut", vastasi tyttö.

"Luonnollisesti! Sinähän olet kuninkaan tytär!" Ja hän naurahti vapaasti ja hilpeästi, kuin ei ikinä ennen.

"Sinä puhut niin hienoa kieltä, aivan toisellaista kuin täällä. Mistä sinä olot?"

"Minä olen kaukaa etelästä."

"Oletko sinä samaa joukkoa kuin nuo tuolla?"

"Olen nyt, en aiemmin! He ovat tiilentekijöitä, tiedätkö. Lippe-Detmoldista. Teidän kaupunkiinne on perustettu uusi tiilitehdas, he tulevat sinne työhön."

"Mutta missä ovat vanhempasi sitte?"

"Vanhempani ovat asuneet Hessissä, ja ovat jo kauan sitte kuoileet." Hän katsahti ajatuksissaan kankaan ylitse ja näytti hyvin väsyneeltä.

Poika kääntyi vilkkaasti häntä kohden: "Nyt sinun pitää jäädä minun luokseni. Näetkös, olemme ihan yksin maailmassa? Tuolla lännessä ja tuonne etelään on kaikki merta, tuonne pohjoiseen on kangasta, ja idässä metsää, tuhannet penikulmat."

Nyt nauroi tyttö taaskin, ja silmissään välkkyi satu. "Mitä nyt siis?" sanoi hän.

"Homerossa", sanoi poika suurekkaasti, "sinuttelevat kaikki kohta toisiaan."

Hän otti tyttöä kädestä, ja sanoi, hieman hämillään ja hieman juhlallisesti: "Sinäpäs olot oikein mieleiseni tyttö!"

"Sepä somaa", vastasi tyttö ja katsahti poistuvia kohden; "minusta ei kukaan muutoin välitä, eikä kukaan kysy minulta, mikä olisi minun mieleeni."

"Mikä olisi sitte mieleesi?"

"Nytkö? Jäädä sinun luoksesi!"

"Näetkös! Nyt sinä olet niinkuin ihmiset silloinkin! Nyt me teemme, mitä itse ikinä tahdomme. Tule, niin menemme metsään."

"Mutta minä olen väsynyt."

"Minä tiedän erään sievän paikan puron rannalla, istut sinne, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja enemmänkin."

Tyttö lähti hidastellen hänen mukaansa, Matalain pyökkien oksat sulkeutuivat hiljaa kuin ovet heidän takanaan. Tuuli pidätti hengitystään ja aurinko kurkisteli heidän jälkeensä. Muurahaiset seisahtuivat askareissaan, ja linnut keskeyttivät lauluharjoituksensa. Siellä lähellä metsän rantaa hoikkien solakkain koivujen varjossa, juosta Iiritteli nopeasti, hiljaa solisten, valkealla sannallaan pieni kirkas puro. Se oli niin kapea, että helposti voi hypätä sen ylitse.

Poika astui ensin yli, tyttö seurasi häntä nojaten hänen käteensä. Hän oli ensi kertaa näin lähellä jotakin tyttöä. Hänellä oli ihan sama tunne, kuin äskeisin, kun hän oli kahden pastori Frisiuksen kanssa kirkossa levittämässä punaista pääsiäisvaatetta alttarille. Hän hellitti hänestä kohta, ja osoitti sammalia jaloissaan, joka kaltevasti yleni koivujen juurille. Siinä oli pehmyt, hempeävärinen matos, jota heleäväriset pilkut vilkastuttivat.

Tyttö solahti uupuneena istumaan ja nojasi päätään kädellään, poika istui hänen eteensä. Siinä vilkkaasti puhellessaan nojautui Heim milloin kumpaankin kyynäspäähänsä, milloin taas nousi hän ylös ja oli polvillaan, niin että tyttö nauroi hänen hullunkuriselle asennolleen, ja sanoi että hän oli kuin jänis kaalimaassa, korvat vaan hiukan erilaiset! Ja hän katseli hänen korviaan, jotka somasti liketen päätä pilkistivät esiin kiharain hiusten alta.

He juttelivat keskenään, aivan kuin olisivat kasvaneet yhdessä, aivan kuin veli, joka juttelee pikkusiskolleen. Poika oli ihan unohtanut olla hämillään. Yläsaksa, jota hän muuten puhui vaan pastorin luona, ihan tulvi huulilleen. Mutta mikään ei ihmetyttänyt häntä: olihan kaikki sulaa, kirkkainta todellisuutta! Hän kertoi kankaasta ja Pohjanmerestä, kertoi, mitä muinoin, ammoisina aikoina oli tapahtunut kankaalla ja sotatanterilla, oli kovin toimissaan ladellessaan näitä kirjavia viisauksiaan, ja innostui tuontuostakin tekemään kulmikkaan kädenliikkeen, niin että tyttö sanoi: "Olet aivan kuin suuri metsästyskoira!" Tyttö nauroi, oli pujottanut kätensä ristiin päänsä taakse ja nojasi niitä yhteen pujotettuja käsiään vastaan. Näki hänen silmistään ja siitä kuinka mukavasti ja täynnä hyvää tuntua hän nojausi siinä, kuinka onnellinen hän oli.

"Mutia nyt kerron vielä sinulle jotain, sen olen itse kokenut. Ja sinun pitää sanoa, onko se totta." Ja nyykäyttäen päätään, kuten tahdiksi, alkoi hän lausua. Tuuli tulla humisteli kevyenä kankaalta käsin metsään ja häivytti ja hämmensi nuorta lehvistöä; ja nuo lukemattomat, punaiset pilkut, jotka aurinko oli kuvannut metsäruohikolle, heräsivät elämään ja koettivat tavoitella toisiaan.

Puron rannalla.

On metsässä kevään tuoksu, Ja puro soljuen soi; Ja ääressä puron juoksun Poikanen unelmoi.

Niin unen uinuvi oivan Hän sammalvuoteellaan, Hän kuulee puron soivan, Kuiskivan kulkeissaan.

"Mun verhoni eikö loista? On rintani hopeinen, Ei valkoviittani moista Vihreäreunaisen!

"Kuin tehoo lauluni sinuun, Tää sointujen kirkas vuo? Et kyltyä voikkaan minuun, Kerta kun käyt mun luo!

"Mun silmiin hurmau etkö? On matkani kauas, hei! Mun lempeä pyytänetkö? Ei ole aikan, oi!"

"Oi, ellös poistu, armas!" Hän valveten kirkaisee; On vastassa povi armas, Vaahtoa syleilee.

Kun taasen on tyyni laine Ja puru kirkas on, Hän aallossa näkee vainen Katsehen angervon.

On nurmi suruissansa Ja kukkuin painuu pää; Ja puro matkallansa Vieläkin nyyhkyttää.

Tyttö kohautti olkapäitään ja sanoi: "Tuommoistako sinä kuvittelet?"

"Olen elänyt sen! Aivan todella elänyt!"

"Sinäkö?" sanoi tyttö. "Veijari sinä olet? Nytpäs pääsin selville sinusta!" Hän nojautui taas taaksepäin, ihan pitkäkseen, ja räpytteli silmiään auringon valoa vastaan, joka pujotteli viistoon koivulehvikön välitse. Poika istui hänen edessään vaan ja katseli -häntä.

"Ennenkuin lähdet", sanoi hän, "pitää meidän vaihtaa lahjoja! Tiedätkö mitä? Semmoisia vaihtoivat ne muinoin aina."

"Mutta minullahan ei ole mitään."

"Sinun pitää nyt tuumia jotain."

Tyttö katsahti häneen mietteissään, sitte taivutti hän suruisan näköisenä päätään hiukan syrjään ja sanoi: "Nyt pitää minun nousta, pitää lähteä."

"Jää nyt vielä!"

"Minä olen jo jäänyt tunnin matkan jälille toisista. Oh. kunpa taas saisin palata kotiin!"

"Kirjoitatko minulle, kun olet kotona? Minun nimeni on Heim Heiderieter."

Tyttö ei kuunnellut häntä. Unet olivat unohtuneet. "Näytä minulle nopeasti nyt, mistä tie menee?"

Poika lähti edellä pensaikon lävitse, taivuttaen oksat huolellisesti syrjään. Siten saapuivat he tielle.

He katsahtivat toisiinsa ja huoahtivat syvään, eivätkä liikahtaneet.

"Mene tuonne kukkulalle!" Sitte näemme vielä kauan toisemme.

"Tulee kohta pimeä jo, pelkään."

"Nyt minä lähtien!"

"Niin", sanoi poika pikaisesti, "nyt sinun pitää lähteä, mutta kas tässä... tämän saat minulta, näetkös? Lahjaksi!" Ja hän antoi hänelle rannerenkaan, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt käteensä, "Se on kultaa", sanoi hän, "säilytä se, että tunnen sinut sitte, kun olemme tulleet suuriksi."

"Mutta tohdinkohan? Tuohan on suuria ihmisiä varten?"

"Olen löytänyt sen meidän omasta maasta", sanoi poika ylpeästi.

Silmät luotuina renkaaseen, jota hän piti kädessään, kääntyi tyttö hänestä ja lähti vitkaan pois.

Pojan silmät riippuivat tytössä. Heidän välillään väreili jotain henkistä. He palasivat uudelleen toistensa luoksi ja antoivat kätensä toisilleen. Sitte lähti kumpikin sanaa sanomatta tietään.

Wodanin kukkula lepäsi yksinäisenä metsän rannalla.

Puro solisi edelleen.

Poika hiipi kankaan ylitse kotiinsa...

Vanha Heiderieter oli sillävälin palannut kotiin Kyökissä seisoi Telsche Spieker avoimen lieden edessä. Isäntä astui hänen ohitsensa ja meni viistoilla lasiruuduilla ja kiemuroivilla puuleikkelyillä varustetun kaksoisoven kautta saliin.

Nummitalo oli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten ollut kappalaisen asuntona ja oli se hupaisa yhdistymä oppineen asunnosta ja talonpoikaistalosta. On kuvaavaa Heiderietereille, että juuri he silloin hankkivat itselleen tämän talon. Sen täytyi miellyttää sukua, joka oli puolin taiteellista, puolin talonpoikaista.

Ukko meni pitkin laahustavin askelin tuon juhlallisen vanhanaikaisen huoneen lävitse, jossa vaan oli harvassa huonekaluja, ja avoi vasemmalla erään kamarin oven, johonka hän vihdoin viimein oli syvältä taskustaan löytänyt avaimen.

Kun hän oli työntänyt puoleen erään niistä tomuisista verhoista, jotka peittivät kumpaakin ikkunaa, ja tarkastanut, että koulukartano siinä edessä oli tyhjänä, rupesi hän katselemaan aarteitaan. Ja täällä, näiden elottomien hautalöytöjen keskellä, jotka olivat ladottuina puupöydille ympärilleen, muuttui miehen ryhti, ikäänkuin poikansa silloin kun oli nähnyt tuon vieraan tytön. Asetettuaan ensin lippaansa pöydän reunalle, rupesi hän vilkkaasti ja ääneen itsekseen puhuen vapisevin ja ripein käsin sijoittamaan uusia löytöjään paikoille, johon ne ikänsä ja laaatunsa mukaan kuuluivat. Viimeiseksi asetti hän miekan, joka oli noin käsivarren mittainen, suora ja noin kolme tuumaa leveä, kahden muun samallaisen aseen viereen, ja sanoi: "Nyt niitä on kolme!" Ja näki, kuinka vanhat kurttuiset kasvonsa välähtivät iloisiksi. Sitte merkitsi hän uudet löytönsä, nähtävästi hyvinkin tottuneella kädellä kirjoihin, merkitsi löytöpaikankin ja haudun rakennusmuodon erääseen laajaan karttaan, jolla oli kuvattuna koko kangas. Tätä työskennellessään muuttuivat liikkeensä vilkkaiksi ja innokkaiksi, ja näki hyvin, että sielunsa, kun liikkui iällä alalla, työskenteli tavallista suuremmalla lahjakkuudella, ja elävän mielikuvituksen ja rehellisen rakkauden elähyttämänä.

Kun tuli ilta, istuivat isä ja poika myöhään yöhön lampun valossa pöydän ääressä, joka seisoi keskellä salia. Poika yritteli kääntää jonkun sivun Homeroa, isä luki jotakin vanhaa kotikalenteria. Kumpikin istua torkkui sanattomana ja tuhman näköisenä siinä, kaikki väike näytti sammuneen heissä. Telsche Spieker oli pistäytynyt opettaja Hallerilla, jonka rouvan kanssa hän oli hyvä ystävä, ja oli sitte, kyllästyneenä noihin ikäviin ihmisiin, jotka istuivat salissa, mennyt makuulle.

* * * * *

Seuraava päivä oli selkeä ja kirkas. Kangas lepäsi kuin ruskea lapsi, selällään, auringon paahteessa, ja kuitenkin hyvillään auringosta, joka paistoi sitä kasvoihin, kasvoihin, joissa elivät nuo levolliset, hiljaiset silmät.

Sepäs oli oikea päivä loikoilla nummella, loikoilla ja antaa mielikuvainsa liikkua, ihan hukkua mielikuviinsa, raueta ihan, lopulta ei enää liikahtaakaan: uneksua, uneksua vaan. Oli päivä, ikäänkuin taivaan lahja vartavasten jollekin Heiderieterin kaltaiselle.

Heim palasi illalla kello kuuden tienoissa pappilasta, ja oli hyvin nyrpeissään pastori Frisiukselle, joka oli pitänyt häntä työssä koko päivän. Niin, eihän matematiikka ja Virgilius häntä niin pahasti kiusannut: mutta se Helmiä kiusasi, että tämmöinen ilma kului turhaan, tahtoo sanoa, ilman että sai uneksua siinä. Viimein, kun kuusien varjot venyivät yhä pitemmiksi, oli hän rohkaissut mielensä ja pyytänyt päästä pois, ja pastori Frisius, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneella kirjoituspöytänsä ääressä, oli siellä syvistä maailmoistaan nyökäyttänyt päätään.