Part 2

»Herra Häberle», sanoi Peter, »mutta meillä ei todellakaan — valitettavasti — ole rahaa, me emme voi teiltä tätä sohvaakaan vuokrata...»

Häberle kääntyi Maran puoleen.

»Sitä teidän ei tarvitsekaan, minulla on mitä elääkseni tarvitsen enkä tietäisi, mitä rahalla tekisin, mutta tämä huone on onnettomalle ihmiselle vapaa.»

»Kiitoksia», sanoi Mara hiljaa.

»No hyvä, tahdotteko nähdä vielä toisenkin huoneeni?»

Hän avasi ilman muuta oven ja vei uudet ystävänsä varsinaiseen huoneeseensa, joka päinvastoin kuin edellinen oli huonekaluja melkein liiankin täynnä.

Ihmeellisiä, vanhoja esineitä.

Keskellä uudinvuode, seinät kattoon saakka tauluilla peitetyt, piironkeja, tuoleja, kaappeja, kaikki kiiltävän puhtaita, ja sitten — muista erillään, itsekseen — soittokone.

»Ja täälläkö te asutte, ihan yksinänne?» kysyi Mara.

»Täällä, minä ja soittokone, me kaksi olemme yksi, ja» — hän teki kädellään kuvaavan liikkeen — »kolmatta ei täällä enää ole.»

Ja kun hänen kuulijansa olivat ääneti, jatkoi hän salaperäisesti:

»Kolme on merkillinen luku. Kolmas on aina — yksi liikaa — kun sen vain oivaltaa.»

Tällä hetkellä tuli eräs vanhanpuolinen vaimo sisään ja sanoi:

»Herra Rasmussen, tulkaa pian, se vilkuu silmillään kuin varpunen.»

Peter riensi ulos ja Mara jäi seisomaan vanhuksen kanssa.

»Herra Häberle», sanoi hän sopertaen, »_tehän_ toki ette saata olla onneton.»

»Olin, lapsi, olin, kun en vielä ymmärtänyt, mikä meitä kaikkia niin hämmentää; nyt tiedän kaikki, ja kerran tulette tekin sen tietämään, kun teidän vuoronne tulee.»

»Oi, kuinka ihanaa», sanoi Mara, »että hän joutuu tänne, teidän luoksenne.»

»Minun luokseni? Siinä ei ole mitään. Mutta merkityksensä kai tälläkin päivällä tulee olemaan. Meidän täytyy hankkia sohvalle peitteitä ja vuodevaatteita; herra Rasmussenilla ei kai ole niitä liikenemään.»

Peter tuli jälleen sisään, raahaten patjaa.

»Rouva Krämer antaa tämän patjan», sanoi hän riemuisana, »ja Knud on juonut hiukan teetä, en tiedä vain, joko uskallamme hänet siirtää. Mara, voisitko sinä luovuttaa hiukan makuuvaatteita?»

»Kyllä, minä menen heti toimittamaan, ja jos herra Hansenia ei vielä saa liikuttaa, niin sallii herra Häberle varmaan, että sinä saat ensi yön nukkua sohvalla... kaksi yötä nojatuolissa...»

»Mutta, Mara... minustahan ei nyt ole kysymys.»

»Tämä huone on nyt käytettävissänne, herra Rasmussen; minä olen koko aamupäivän ulkona, tunneillani, niin että annatte vain lääkärin määrätä, missä teidän potilaanne on paras maata.»

»Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, herra Häberle.»

Saman päivän iltana makasi Knud Hansen vanhan Häberlen kukillisella sohvalla ja katseli ympärilleen kuin unessa. Melkein salaperäisenä tavalla oli huone päivän mittaan täyttynyt huonekaluilla.

Theresienkadun N:o 60:n vinttikerroksen asukkaat olivat kaikki liittyneet yksiin, ja tuontuostakin aukeni herra Häberlen ovi ja joku toi pöydän tai tuolin tai pullon viiniä tai pari appelsiinia taikka hiukan leivoksia...

Suuren vinttieteisen ympärillä yksin oli kuusi asukasta, joiden nimet olivat oviin kiinnitetyille pienille korteille merkityt. Peter Rasmussenin ovi oli vastapäätä Häberlen ovea, ja nyt illalla tuli vielä viereisestä ovesta, jonka nimikortilla seisoi Frida Arend, nuori tyttö ja toi kukkaruukun, jossa oli kukkiva neilikka.

Hän näki Häberlen oven olevan auki ja sipsutti hiljaa sisälle. Huoneessa makasi äänetön ja kalpea mies sohvalla ja ikkunan ääressä seisoi kookas tumma nainen keittämässä jotakin kauniilla, heleänsiniseksi maalatulla pöydällä.

Tyttö asetti säikähtyneenä kukkansa keskelle lattiaa ja katosi taas. Kun Mara kääntyi ympäri, näki hän kirkkaanpunaiset kukat ja potilaan vaaleansiniset silmät, jotka olivat täyttyneet kyynelillä. Sairas ei ollut koko päivänä vielä lausunut sanaakaan, vaan antanut välinpitämättömänä kaiken tapahtua, — nyt, kun Mara seisoi hänen vieressään, käänsi hän päänsä seinään päin.

»Katsokaa», sanoi Mara, »kuinka elämä teitä tervehtii, niin kirkkaana ja kauniina — ja nyt, nauttikaa jotakin...»

Potilas katsoi häntä hajamielisenä.

»Missä minä oikeastaan olen?» kuiskasi hän.

»Kotona», vastasi Mara.

»Onko semmoista maan päällä?»

»On, kaikkialla, missä tapaamme ihmisiä, jotka ovat ylhäältä peruisin niinkuin Augustin Häberle ja niinkuin minun sulhaseni, teidän ystävänne.»

»Kuinka kummallista», sopersi sairas.

Mara istui hänen viereensä ja Knud koetti syödä hiukan keittolientä.

»Kummallista on», sanoi Mara, »että elämä oikeastaan tulee paljoa kauniimmaksi, kun ei siinä enää ole mitään maista kotia, johonka nuoruudessaan kuitenkin on niin lapsellisesti kiintynyt.»

»Kuinka niin?»

»No, kun on koditon niinkuin minäkin, niin tuntee koti-ikävää toiseen maailmaan, ja ihminen saa täällä ikäänkuin siivet, hän ei enää ole niin kylläinen ja vakinainen kuin ennen, vaan on kuin matkalla ja kulkee ja vaeltaa...»

»Ja sitten?» kysyi toinen.

»Niin, sitten kohtaa tiellä äkkiä pelkkiä matkatovereita, jotka myöskin ovat kotimatkalla, ja silloinhan on jo vähän niinkuin kotona.»

»Ja nyt minä siis olen kotona», sanoi Knud.

Sitten sulki hän silmänsä.

Mara poistui hiljaa ja meni sulhasensa huoneeseen. Tämä istui kirjoituspöytänsä ääressä työhönsä syventyneenä.

Ikkunalla oli kukkia, se oli ainoa ylellisyys, minkä Peter itsellensä soi, sohva oli samalla vuoteena, ja paitsi suurta kirjahyllyä ja vanhaa nojatuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa.

Seinät olivat täynnä öljymaalauksia, enimmäkseen Maran harjoitelmia, keskellä eräs suuri Pohjanmerimaisema, jota Peter sanoi »runottarekseen».

Mara laski kätensä hänen olkapäälleen.

»Sinun ei pitäisi tänään tehdä työtä enää. Menkäämme ulos illalliselle. Häberle pitää huolta Knudista.»

»Heti, heti, minun täytyy kirjoittaa vielä neljä sivua, sitten tulen Schellinginkadulle ja sen jälkeen saatan sinut asuntoosi, Mara. Minä tuon toistaiseksi Knudille ruuan osteriasta, ja iltaisin ottaa emäntä häntä hoitaakseen, mutta minulla on sentään hiukan huolia.»

»Ei tarvitse olla: Oda osti tänään päivällä minulta 'Iltahetken' seitsemästäkymmenestä markasta; tässä on ensinnäkin viisikymmentä märkivää potilasta varten, mutta tietenkään et sano mitään. Anna hänen syödä hyvää, kevyttä ruokaa, Peter; ajattele sentään, että me olemme vielä joka päivä saaneet riittävästi syödäksemme ja hän on nähnyt nälkää, pitkiä aikoja...»

»No, Mara, niinkuin me emme muka olisi sitä joskus tunteneet...» Hän hypähti ylös ja huudahti kiihtyneenä: »Hyvä Jumala, niin, elämä on kauheaa! Ei muuta kuin raatamista ja vaivaa ja silloin tällöin joku kurja kolikko! Miten meidän kaikkien oikeastaan lopulta käy?»

»Peter, kun tekee työtä niinkuin sinä, niin ei elämä toki ole kauheaa. Enempää kuin päämäärä ja toivo ei kellään ihmisellä voi olla.»

»Minä en pääse päämäärään koskaan, en koskaan, minulla ei enää ole oikeata rauhaa työhön.»

»Kuinka niin, ei rauhaa?»

»Ah, ei pitkään aikaan enää, aina tahtovat toiset ihmiset minulta jotakin, ja nyt se on tuossa Knudkin ja...»

»Niin, kyllä minä sen käsitän, että se on raskasta.»

»Käsitätkö? Ethän toki luule, että minä nyt kolmen vuoden päästä katuisin alan vaihtamista? Ei ei. Mutta kaikki häiritsee minua nyt, enkä minä pääse työssäni vähääkään eteenpäin, se on kauheata. Mara miten meidän käy?»

Mara oli kääntynyt poispäin. Nyt käänsi hän tyynet, vakavat kasvonsa jälleen Peterin puoleen:

»Ole huoleton, Peter, kaikki käy, niinkuin tulee käydä... Meidän täytyy vain pysyä rohkeina. Meidän elämämmehän on, sellaisena kuin se on, niin ihanaa ja rikasta! Ihmiset luulevat meidän elävän kurjaa nälkäelämää rauniokasalla, ja me kuljemme kuitenkin pelkkien kukkien keskellä! Ajattele, kuinka ihana ihminen tuokin Häberle on! Mitä rikkautta hänestä huokuukaan, ah, minä en vaihtaisi osaani kenenkään kanssa koko maailmassa!»

»Sinä olet kuin meri, Mara», sanoi Peter, »aina uudessa kauneudessaan ja...» Mara sulki kädellään hänen suunsa.

»Tule, mennään nyt tekemään suunnitelmia lähiviikoiksi, miten saisimme työtä Knud Hansenille.»

»Työhön hän ei vielä pitkään aikaan pysty, meidän on nyt aluksi pidettävä häntä luonamme näin vain.»

»Tietysti. Minä ajattelinkin vain tuonnempana.»

»Niin. Nyt meitä on siis kolme», sanoi Peter Rasmussen huoaten ja tarttui lakkiinsa.

Mara alkoi tuijottaa häneen.

»Mikä sinun on, Mara?»

»Minä ajattelin Häberlen sanoja kolmannesta. Niin omituista, eikö ole?»

»On. Sangen omituista», toisti Peter.

3.

Knud Hansen makasi useita viikkoja sairaana herra Häberlen huoneessa. Hän makaili katsellen ympärilleen silmillä, jotka eivät nauraneet eivätkä itkeneet, joissa oli vain määrätöntä väsymystä ja joskus ällistynyttä hämmästystä.

Hän antoi hoitaa ja syöttää itseään kuin lapsi, hän olikin niin väsynyt, että tuskin jaksoi kättä nostaa, ja kuin vuosia sitten uneksittu unelma väikkyi hänen muistossaan se ilta, jolloin hän ensi kerran näki Maran. Sen jälkeen oli hän vaipunut syvään horrostilaan; sitten olivat suopeat aallot keinuttaneet hänet jälleen jollekin rannalle, ja tällä rannalla seisoi eräs olento, ja se oli Mara. Hän näki hänet joka päivä. Hän tuli iltaisin, ja Knud tunsi jo tarkkaan hänen askelensa.

Ensin kävi ulko-ovi. Sitten meni hän vastapäiseen huoneeseen Peterin luo. Ja sitten hetken kuluttua tuli hänen luokseen.

Maralla oli aina sama kevyt kangashattunsa ja viheriä vaippansa. Käsivarrella oli hänellä koppa.

Tuli hänen luokseen ja antoi kättä lujasti ja toverillisesti. Kuinka hänellä oli kauniit kädet! Kapeat ja pitkät ja kuitenkin niin tukevat.

Kasvot olivat tavallisesti kalpeat, mutta silmissä oli aina loistoa.

»Meren loistoa», sanoi Peter, »hän on meren rannalla syntynyt.»

Pari ystävällistä sanaa sanottuaan meni Mara sitten koppineen suuren sinisen pöydän luo ja alkoi keittää — jotakin hyvää, voimakasta keittoa ja joitakin maukkaita vihanneksia oli hänellä aina hoidokkiaan varten.

Ja hoidokin silmät tarkkasivat hoitajan jokaista liikettä. Kun sitten tuntui voin ja jauhojen suloinen tuoksu, avautui tavallisesti ovi, ja Peter tuli sisään.

Ja sitten siirsivät he toisen pöydän hänen vuoteensa ääreen ja söivät kaikki yhdessä. Tavallisesti äänettöminä.

Sillä Maralla ja Peterillä oli päivän työ ja vaiva takanaan, ja Knud Hansenia ei haluttanut puhua.

Kaikki, mitä hänellä oli kertomista tuhlatusta elämästään ja toivottomuudestaan tulevaisuuteen nähden, oli hän jo aikaa sitten Maralle kertonut, ensimmäisinä päivinä, jolloin tämä häntä hoiti, mutta sitten sairastui hän kuumeeseen eikä saanut ylimalkaan enää puhua.

Ja nyt ei häntä enää haluttanut.

Peter — hänhän tiesi myöskin kaikki, ja Peteriä, joka oli niin hyvä, niin enkelinhyvä, ei hän etenkään tahtonut rasittaa kaikella sillä likaisella ja kurjalla, jota aina kertyy sellaiseen kulkurielämään, mitä hän oli viettänyt.

Peterin elämänhaaksi liukui niin tyynesti ja itsestäänselvästi kaikkien karien ohi, Peter vihasi kaikkea pahaa; senvuoksi häntä Marakin niin rakasti. Ja senvuoksi hänkin, Knud, häntä niin rakasti. Peter! Se oli kaikkien hänen harhailevien ajatustensa viimeinen ja paras ajatus, Peter oli hänen pelastusankkurinsa. Peter oli merkillinen mies. Niin, se mies oli esimerkiksi uhrannut musiikkinsa sanallakaan sitä surkeilematta. Ja kuitenkin oli hän jo lapsena säveltänyt, oli sovelluttanut koko elämänsä musiikkia varten ja sitten äkkiä, kolme vuotta sitten, jättänyt kaikki ja alkanut uutta uraa. Se oli sankarillista suuruutta, vai mitä se oli muuta? Mikä hänet siihen oli saanut? Hänen rakkautensa Maraan? Ah, sehän oli selvää, jos hän tahtoi mennä naimisiin Maran kanssa, täytyi hänen ansaita rahaa, paljon rahaa. Ja hän aikoi ansaita sen kirjailijatoimella. Kummallista, kuinka umpimielinen Peter sentään oli; Mara kai hänet kuitenkin tunsi täydellisesti. Joka ilta saattoi Peter morsiamensa kotiin. Se oli ainoa virkistys, minkä tuo työmyyrä itsellensä soi. Ja sitten tuli hänelle, Knudille, vielä aivan erikoinen, autuaallinen hetki. Silloin tuli näet vanha Häberle sisään, kuulusteli varovasti, oliko Rasmussen poissa, sillä musiikki häiritsee häntä, sanoi hän. Häberle oli kerran mennyt hänen luokseen ja kysynyt, häiritsikö soitto häntä, ja silloin oli mies istunut ja itkenyt, ja sen vuoksi soitti Häberle vain kun Peter oli poissa. Vanhalla soittokoneella oli kaunis, hieno ääni, ja Häberlen soittaessa pulpahti koneesta harpun ja huilun sointuja, ja Knud Hansen makasi ja kuunteli ja unohti kurjuutensa ja hätänsä eikä oikein tiennyt, elikö hän vai oliko jo kauan sitten kuollut, vain uneksi olevansa kotiseudullaan Pohjanmeren rannalla ja kuulevansa meren laulua ja antoi sielunsa liitää ja liukua lokkina laineiden yllä ja mukana ja näki yksinäisellä saarella kaksi ihmistä kävelemässä, ja ne olivat Peter ja Mara. Mutta hän näki heidän parissaan kulkemassa kolmannenkin olennon, jota hän ei tuntenut.

Ja sitten nukahti hän ja uneksi seuraa vaan päivään saakka, kunnes Peter tuli kahvia tuoden ja huoltaen häntä kuin äiti, niin, ja sitten vihdoin tulivat taas nekin päivät, jolloin Knud jälleen oli jalkeilla, jolloin hän oli täysin herännyt uinailusta ja paratiisiolosta ja alkoi taasen elää ja etsiä ihmisiä ja solmia suhteita, ja sitten lankesi kuin luonnostaan, että hän iltapäivisin kello neljän ja viiden välillä kävi Maran luona. Tämä antoi silloin vielä opetusta, mutta Knud istui hänen pienessä asuinhuoneessaan, poltteli paperossia ja otti hänen hyllyltään jonkun kirjan lukeakseen, ja usein tällöin tuli Mara sisään ja he keskustelivat siitä, mitä hän luki, ja joivat hiukan teetä yhdessä. Usein tuli myöskin Oda, ja silloin puhuivat he paljon kotiseudusta: Oda oli myöskin Slesvig-Holsteinista, ja hänen vanhempainsa maatila oli Maran kodin rajanaapuri, ja Knud Hansen ja Peter Rasmussen olivat molemmat Husumista.

Kerran kun Knud taas istui Maran luona, sanoi hän äkkiä:

»On sentään oikeastaan typerää, että minä en ole kuollut.»

Maran otsalle valahti varjo.

Sen tunsi Knud hänessä niin hyvin kuin pilvenvarjon merellä. Mara puhdisti päätään. Mutta ennenkuin hän ehti mitään vastata, jatkoi Knud nopeasti:

»Älkää nyt, pyydän, sanoko siihen mitään tuota tavallista: 'elämähän on teidän edessänne' tai 'kaikkihan voi vielä kääntyä parhain päin'! Te ette tunne minua, jos niin ajattelette; siksi usein olen jo ollut kuilussa ja joka kerta on minut pelastettu, ja kuitenkin putoan yhä sinne uudelleen; niinpä, mitä siinä on tekemistä?»

Knud istui aivan hänen edessään, kädet ylösnostettujen polvien ympärillä ja tuijotti häneen kankeasti heleänsinisillä silmillään. Mara sanoi:

»Jospa teidän vain kerrankin johtuisi mieleenne koettaa auttaa toisia ihmisiä sen sijaan, että aina annatte mennä niin pitkälle, että toisten täytyy auttaa teitä!»

Knud hypähti ylös.

Hänen laihat, kasvonsa sävähtivät hehkuvan punaisiksi.

Hän oli ääneti pitkän kotvan.

Sitten kohautti hän olkapäitään ja istuutui jälleen.

Ja naurahti hiljaa.

»Minäkö toisia auttamassa? Nähkääs, minullahan on niin huono onni, että aina joudun niin erinomaisten ihmisten joukkoon. Ketä minä heistä auttaisin?» Ja kun Mara ei vastannut, jatkoi hän: »Ajatelkaa itse: Häberletäkö? Häberle on kuin Jumalan lapsi, melkein pyhimys... Peteriäkö?... Tai teitä...?»

Hän vaikeni kesken.

»Te voisitte auttaa meitä kaikkia», vastasi Mara tyynesti, »eihän sitä milloinkaan auteta sillä, mitä tekee, vaan sillä, mitä on.»

»Vai niin», vastasi Knud kuivasti.

Sitten vaikenivat molemmat.

Mara oli ottanut esille käsityön.

»Miltä Peterin romaani tuntuu teistä?» kysyi hän äkkiä ylös katsahtamatta.

»Sangen hyvältä», vastasi Knud.

»Siinäkö — kaikki?»

»Kaikkiko? Neiti von Doren, sehän on totisesti sangen paljon. Tiedättehän te, joka olette niin sanantunteva, että se on korkein arvolause, minkä Luoja antoi työllensä. Muuten sanon minä Peterille aina, että hänen pitää mennä töineen meren rannalle ja viimeistellä se siellä. Hiukan suolaa ja meren tuntua näyttää minusta romaanista vielä puuttuvan, ja sehän on oikeastaan...»

»Pääasia», täydensi Mara.

»Niin kyllä, mutta mitä me ihmisparat teemme tämmöisessä tapauksessa? Ikävöimme merta ja istumme vinttikerroksessa Münchenissä.»

Mara nousi ylös.

Hänen kasvonsa saivat tumman, intohimoisen ilmeen.

»Minun täytyy hankkia se Peterille, minun täytyy.» Knud nousi myöskin ylös.

»Sitten menen minä ja lyön jonkun rikkaan miehen kuoliaaksi ja raahaan Peterin Pohjanmerelle, ja sitten täytyy teidänkin tulla mukaan, sillä merenrantalainen tekin oikeastaan olette.»

»Minäkö? Miksi niin?»

»Teidän silmissänne on meri.»

»Oh, mitäpä tuosta, herra Hansen, merilintuhan te itsekin olette, jos siitä on kysymys.»

»Niin olenkin, ja koditon ja orpo, niinkuin oikeastaan ollaan kaikki kolme. Pohjanmeri on meidän äitimme: menkäämme kysymään neuvoa siltä, mitä meidän tällä elämällä on tehtävä! Hyvästi, Mara-neiti, minä yritän vielä kerran onnistunko.»

Naurahti ja lähti äkkiä.

Mara jäi yksin ja mietti tuota omituista miestä. Hänessä oli niin paljon hyvää, niin paljon mahdollisuuksia ja lahjoja, hän olisi varmaan helposti voinut luoda aineellisen onnensa elämässä ja ajelehti kuitenkin kuin peräsimen menettänyt laiva ja hylkäsi hymyhuulin sen, johon Peter ja hän, Mara, jotka kumpikin olivat niin yksivakaisia ja raskaskäänteisiä, pyrkivät niin suurella vaivalla koskaan perille pääsemättä. Koskaan! Elämä tuntui hänestä monta kertaa niin hirveän pitkältä ja tarkoituksettomalta.

Kenties tämä Knud Hansenin väliintulo merkitsi jotakin. Mara ei käsittänyt hänen suhdettaan Peteriin. Peter oli ilmeisesti jo jonkun aikaa ollut täydellisesti hänen vaikutuksensa alaisena eikä Mara vielä tiennyt, oliko tämä hyväksi vai pahaksi; hän ei saattanut oikein selittää Peterin tavatonta kiihtyneisyyttä, hän uumosi vain jotakin käännettä heidän kaikkien elämässä. Mutta mikä se oli ja minkälainen?

Peter ei tullut tänä iltana hänen luokseen, mutta sen sijaan helähti hänen kolminkertainen soittonsa aikaisin seuraavana aamuna Maran ovella.

»Mara», sanoi hän, »minulla on uutinen... ihana...»

»Tule tänne näin», pyysi Mara sulkien atelieen oven ja vei hänet asuinhuoneeseensa.

Peter tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Ajattele», sanoi hän puhuen nopeasti ja hiljaa, »Knud on äkkiä saanut rahoja ja haluaa, että me matkustamme niillä Pohjanmeren rannalle Hölupiin tai St. Peteriin tai Nordstrandiin; mitäs siihen sanot?»

»Oi kuinka ihanaa!» huudahti Mara ja painalsi päänsä Peterin olkaa vasten. »Mutta kuinka se kävi?» kysyi hän sitten yhtä kiihtyneenä kuin Peter.

»Niin, Mara, se on oma juttunsa, jolle minä en mitään mahda. Hän oli eilen illalla niin reipas, ja me menimme vielä Bergenin yhdessä ja...»

»Oh», sanoi Mara vain, »te pelasitte.»

Hän laski Peterin käden irti.

»Hyi», lisäsi hän sitten, »kuinka rumaa ja mikä vahinko!»

Peterin kasvot synkkenivät.

»Me emme nyt lainkaan ymmärrä toisiamme. Minä en pelannut», sanoi hän kärttyisesti, »että muut pelasivat, on minulle yhdentekevää. Minä menin kotiin kello kymmenen, kello kaksi tuli Knud ja oli voittanut Willi Cohnilta tuhannen markkaa.»

Mara ei vastannut ja Peter meni ikkunan ääreen ja näytti ärtyneeltä.

»Eikö ole nurinpäistä», sanoi hän, »että me tässä aherramme ja tuommoiselle kevytmieliselle olennolle putoaa kaikki syliin... mutta, Mara, jos olisit nähnyt, kuinka liikuttava hän oli, hän heitti minulle setelit vuoteeseen ja sanoi: 'tuoss' on, poika, minulle ei mammona merkitse mitään, tee sinä sillä jotakin kunnollista', ja sitten tuli matkasuunnitelma, hän maalaa siellä ja minä kirjoitan, ja totta puhuen, Mara, iloitsimme siitä oikeastaan kuin lapset.»

Hän tuli takaisin Maran luo ja katsoi tähän oikein rukoilevasti.

»Milloin aiotte sitten matkustaa?» kysyi Mara.

»Niin pian kuin suinkin. Hänen terveydelleenhän on edullisinta nyt kesäkuussa ja hän lupaa auttaa minua työssäni, kirjoittaa puhtaaksi ja korjata, mitä tarvitaan. Mara, ehkäpä minun onnistuu vielä saada hänestä oikein kunnollinen ihminen siellä yksinäisyydessä, onhan hän kuitenkin herttainen, viehättävä mies! Me olemme taas tänä aikana tulleet niin läheisiksi.»

»Kuinka kauan aiotte viipyä?» kysyi Mara.

»Niin kauan kuin rahat riittää, tiedätkö, kaksi sellaista kulkuria kuin me ei paljoa tarvitse.»

»Peter!» sanoi Mara äkkiä ja pani molemmat kätensä hänen kaulalleen.

Peter katsoi häntä kysyvästi.

»Ah ei!» sanoi Mara äkkiä, »älä katso minua niin moittivasti, mutta minulla on sellainen tuntu, että tämä vääryydellä saatu raha tuottaa meille onnettomuutta. Täytyykö sinun tosiaan ottaa se häneltä vastaan?»

»Sinä käytät vahvoja sanoja, Mara; niin suuri ei se synti sentään ole, ja miksikä en suostuisi ottamaan rahaa vastaan parhaalta ystävältäni?»

»Onko hän se?» kysyi Mara.

»On, on varmaan. Onko sinulla mitään häntä vastaan?»

»Ei, ei mitään, minua vain kaikki hiukan huolestuttaa ja minä ajattelin, että hän nyt piakkoin lähtisi. Auttaahan ei semmoista ihmistä kuitenkaan voi.»

»Sinäkö niin sanot! Etkö sinä sitte pidäkään hänestä? Ei suinkaan hän toki millään tavoin ole ollut sopimaton sinua kohtaan?»

»Ei, kuinka semmoista voit ajatellakaan! Pidänhän minäkin hänestä; hän saattaa olla joskus niin lapsellinen. Auta häntä työhön, Peter, katso, että hän jälleen alkaa maalata tai kirjoittaa sanomalehtiin, muuten hän vie koko sinun aikasi niinkuin nyt; minä tiedän kyllä, että sinä et ole saanut paljoa tehdyksi työtä, olet istunut hänen vuoteensa ääressä ja te olette mietiskelleet maailman menoa, ja merenrannalla makailette te rannikolla ja tuhlaatte aikaa, tätä hirvittävän lyhyttä aikaa.»

Peter oli ääneti.

Hetken kuluttua sanoi hän verkalleen:

»Mitenkähän olisi, jos sinä tulisit mukaan...?»

»Minäkö? Minulla ei ole matkarahaa ja niinä, Peter», — Mara nojautui jälleen hänen olkaansa vasten — »minä olen myös mieluummin kaksin kuin kolmisin...»

Peter syleili häntä.

»Me kaksihan olemme erottamattomat, Mara; minä en sinua oikein ymmärrä, sinä olet niin omituinen. Onko jotakin tapahtunut sinun ja Knudin välillä? Ei, sanot sinä; hyvä: niinpä suo minulle toki tämä hiukka vapautta kerran... näes, minä pidin meidän kumppanuuttamme kolmisin näinä viime viikkoina niin ihmeenihanana ja minussa on pyhä tunne, että minä en nyt saa jättää Knudia, vaan minun tulee tukea häntä. Hänen pitää ryhtyä maalaamaan; en luule, että kirjoittaminen on juuri hänen alaansa, vaikka hänellä siinäkin on joskus ollut menestystä, kuten hän kertoi; mutta kun hän taas oikein toden perästä maalaa, niin saan minäkin jälleen rauhaa kirjoittamiseen... Ja nyt hyvästi! Illalla osteriassa. Tulethan?»

»Tulen tietenkin; hyvästi... oppilaat jo odottavatkin.»

Hän tuli kello seitsemän aikana ravintolaan ja tapasi heidän totuntapaikallaan Knud Hansenin yksin.

»Peter tulee heti», tervehti Knud vakaasti.

Ja kun Mara oli vaiti, kysyi hän hiljaa:

»Oletteko suuttunut?»

Maran teki mieli myöntää, mutta ei oikein hennonut. Knud katsoi häntä niin kumman suruisasti.

»Tiedättehän», puhui Knud edelleen, »tietysti olette jo kauan tiennyt, että Peterin romaani ajautuu suorastaan karille, ellei jotakin tapahdu, joka saa siihen henkeä... niinpä aiomme käyttää Willi Cohnin liikamammonaa tähän elvytykseen... tuossa Peter muuten tuleekin...»

Peter tunki nopeasti joukon läpi.

»Joko olette kauankin odottaneet? Ettekö? No hyvä... Joko sinä olet kertonut Maralle?»

»Mitä sitten?» kysyi Mara.

»Me matkustamme jo huomenna, Mara, tämä on jäähyväisjuhla; ja neljän viikon kuluttua olemme jälleen reippaina ja menestyksellä lastattuina täällä.»

Mara ei vastannut. Knud oli tilannut pullon viiniä ja kaatoi laseihin.

»Hyvät ystävät», sanoi hän sitten äkkiä kiihkeästi, »sallittehan toki, että toimitan tämän matkan teille, jotka olette pelastaneet minun elämäni.»

»Mara ei tule mukaan», sanoi Peter.

Knud laski lasinsa jälleen pöydälle.

»Mutta sehän ei ole mahdollista!» huudahti hän.

»Ettehän sentään todenperään voinut ajatella, että minä tulisin mukaan», sanoi Mara nopeasti ja hiljaa, »minulla ei ole nyt matkarahoja eikä sitäpaitsi aikaa.»

»Minähän sanoin sen sinulle heti, Knud», huomautti Peter.

Mara katsahti sulhaseensa kummastuneena.

Vallitsi rasittava äänettömyys.

Knud joi verkalleen lasinsa pohjaan.