Part 1

language: Finnish

KOLMAS

Romaani

Kirj.

ADELINE, RANTZAUN KREIVITÄR.

Tekijän luvalla suomentanut

E. V.

Porvoossa, Werner Söderström. Osakeyhtiö, 1923.

1.

»Sinun pitäisi kerran jälleen sepittää säveliä sanojen asemesta», sanoi nainen ja laski kätensä hänen kädelleen.

He istuivat pienessä olutravintolassa Münchenissä. Naisen edessä oli lasi italialaista vermuttia, miehen edessä lasi olutta. He olivat syöneet illallista yhdessä ja istuivat nyt keskusteluun syventyneinä kylki kyljessä tungokseen saakka täydessä tuvassa. Heihin oli siellä jo vuosia sitten totuttu.

Molemmat olivat kookkaita ja tummia, molemmat yksivakaisia, usein raskasmielisiä, työstä väsyneinä usein niin näännyksissä, että tulivat ja menivät vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa.

Tänään oli toisin.

Mies oli puhunut yhtä mittaa ja innostuneena ja vaiennut vain, kun iltamyöhällä muudan repaleinen mies tuli ravintolaan ja lauloi luutun säestyksellä. Ja kun musiikki oli päättynyt, puhui nainen miehelle, ja tämä katsoi häntä hämmästyneenä.

»Ja sen sinä sanot hetkellä, jolloin vihdoin uskon pääseväni perille — Mara, sinä olet kova! Etkö sitten milloinkaan ymmärrä minua?»

»Oo — tiedäthän kyllä, mitä tarkoitan. Tuo musiikki vain juuri ailahutti mieltäni ja tulin ajatelleeksi, että se olisi sinulle virkistystä suuren työsi lomassa.»

»Virkistystä on minulle vain menestys; kaikki muu kiusaa ja rasittaa minua, ja kuolleen toivonko haudastakaivamisen pitäisi minua virkistää? Ei, unohtaa, mitä takana on, ja suunnata vain suoraan päämaalia kohti, vaikka kestäisi kaksikymmentä vuotta, kunnes sen saavuttaa!»

»Tietenkin, Peter, luonnollisesti, ja minähän olen niin iloinen, että professori Lenthe on sinun työhösi niin tyytyväinen. Milloin tulet lukemaan minulle?»

»Ajattelin huomenillalla yhdeksältä. Sopiiko sinulle?»

»Sopii kyllä. Minulla on viidestä seitsemään oppilaita. Ne lähetän sen jälkeen pian pois. Mutta eikö jo makseta?»

»Oletko väsynyt, Mara?»

»Väsynytkö? Olen, kovinkin, kuinkas muuten?»

»Ajattele! Neljän kuukauden päästä tapahtuu ratkaisu: silloin voi meillä olla — minä sanon — _voi olla_ kymmenentuhatta markkaa.»

»Peter, älä, pyydän, älä, puhu siitä, minä en tänä iltana sitä kestä.»

»Mikä sinun on, Mara?»

»Ei mikään. Suo anteeksi! Huomenillalla olen ihan reipas, minä lupaan sen.»

»Sinä olet niin omituinen. Tule, lähtekäämme! Mitä sinun on maksettava?»

»Viisikymmentä penniä.»

»Mara, minä maksan sen, katsoen miljooniin —, no niin, en puhu siitä. Mutta _nyt_ et saa olla alakuloisena, nyt, kun jo olemme kaksi kokonaista vuotta yhdessä toivoneet... mennään ulos, siellä on ihana ilma.»

He nousivat.

Kumpikin heitti kevyen hihattoman päällysvaipan harteilleen, Peter otti leveälierisen mustan huopalakkinsa naulakosta, ja he lähtivät ulos.

Kadulla kulkivat he rinnakkain kuin kaksi hyvää kumppanusta tasaisin, pitkin, joustavin askelin.

Vaistomaisesti suuntautuivat heidän askelensa Theresienwieselle, ja he kulkivat laajan, tumman aukean laitaa pitkin.

Se oli aivan autiona.

Äkkiä pysähtyi mies.

Kiersi kätensä naisen hartioille ja sanoi: »Mara, rakas Mara.»

Tämä nojautui miestä vastaan.

»Niin, Peter», vastasi hän syvään huoaten.

Sitten vaikenivat molemmat ajatuksiinsa vaipuneina.

»Minulla on eräs suunnitelma», sanoi Peter äkkiä, »mutta sen sanon sinulle vasta huomenillalla, jos silloin ymmärrät minua paremmin kuin tänään.»

»Peter», vastasi Mara äkkiä kiivastuen, »kuinka saatat sanoa, etten sinua muka ymmärrä? Kaikki ajatuksenihan ovat jo vuosia sitten sinun romaanissasi kiinni... minähän tuskin voin erottaa enää todellisuutta runoilusta. Tänään vain olen niin omituisen herpaantunut. Sattuuhan sitä taiteessa, varsinkin maalauksessa, että usein on niin tyhjä ja ontto ja kuin kuollut. Ja oppilaat veivät tänään viimeisetkin voimani. Ja sinä, rakas, — rakkaimpani.»

Hän kiersi molemmat käsivartensa Peterin kaulaan ja suuteli häntä.

»Ihmisiä tulee», sanoi tämä.

»Mitä niistä — ihmisistä!» huudahti nainen.

Sitten kävelivät he edelleen.

Peter saattoi Maraa tämän asunnolle saakka.

»Huomiseen!» sanoi hän.

»Huomiseen!» vastasi toinen, ja ensimmäistä kertaa kirkasti heidän kasvojansa hymähdys.

»Se keino se tuntuu auttavan yhä vielä», sanoi nainen seisten aivan miehen edessä, »että meillä, onnen suosikeilla, aina on edessämme 'huominen'. Ei tyhjää yhdentekevää, mitä hyvänsä tiistaita tai keskiviikkoa, vaan huominen, joka kuuluu meille, meille molemmille! 'Autuas eilinen, tää päivä, huominen' — vai miten se oli — niin, hyvää yötä ja — huomiseen!»

»Niin, huomiseen», toisti toinen vakavasti, »kuusi vuotta olen jo kulkenut vain huomista kohti, sitä hetkeä, jolloin voimme sanoa: tänään! Mara, etkö sinäkin ajattele niin? Kerran olen minä tuleva ja kysyvä sinulta, sinä uskollisin: 'milloin?' Ja sinä olet sanova: 'tänään!' Hyvää yötä.» Ovi lusahti Maran mentyä lukkoon, Peter asteli ripeästi pois ja Mara nousi verkalleen ylös portaita viidennessä kerroksessa olevaan pieneen taiteilija-asuntoonsa.

Yksi sana kaikui hänen korvissaan: tänään. Mikä ihmeellinen sana se olikaan. Kuinka kummalta kuuluikaan: tänään! Huomenna —? ah, se oli tuiki toista! Siinähän oli välissä pitkä, pimeä yö, ja kaikki voi yhdessä yössä muuttua. Mutta: tänään! Entä, jos sanottaisiin: _tänään_ minä kuolen! Tai: tänään tapahtuu sitä ja sitä! Tänään astun sen yhden, suuren, peruuttamattoman askelen.

Mara jäi seisomaan portaiden pimeään ja toisti ääneen: »tänään!»

Hänestä tuntui kuin vastaisi ääni kaukaisista, tuntemattomista etäisyyksistä — tänään —, hän kuunteli vielä hetken jännittyneenä ja astui sitten asuntoonsa.

Atelieessa sytytti hän vahakynttilän ja alkoi siistiä huonetta; vasta puoliyön aikana meni hän levolle.

Hänellä oli selvä ennakkotuntu, ettei hän tänä yönä saisi unta, mutta tuskin oli hän oikaissut itsensä kun jo nukahti.

Nukkui unia näkemättä; kuin kuollut! ajatteli hän aamulla, kun siivoojatar soitti ovelle.

Mitä erikoista olikaan tapahtunut? Hän ei saanut sitä päähänsä. Hän pudisti viimeisen unisuuden pois, asunto pantiin jälleen päiväkuntoon, Mara keitti kahvin itselleen ja siivoojattarelle, ja sitten oli vielä puoli tuntia aikaa, kunnes oppilaat tulivat ja malli. Hän meni pienelle parvekkeelle, lepokotiinsa, kuten hän tätä vapaan ilman hengityspaikkaa nimitti. Raitis toukokuunilma virtasi häntä vastaan, nälkäisiä pikkulintuja lepatteli hänen ympärillään hänen hiljaa vihellettyään, ja Mara veti henkeä syvään, syvään ja kokosi voimia edessäolevaan aherrukseen.

Päivä kului ankarassa työssä, Mara ei mennyt ulos edes illalliselle, vaan pani kaikki kuntoon ystävänsä tuloa varten. Atelieen vieressä oli hänen pieni asuinhuoneensa, ja hän siirsi vanhanaikaista nojatuolia, jotta ystävän olisi mukava lukea; hän itse piirtäisi, ehkä kahdettakymmenettä kertaa — hänen päätään, joka hänestä joka kerta näytti kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta, kuta enemmän hän sitä tutki, mutta ei ottanut koskaan oikein onnistuakseen. Otsa kyllä, tuo leveä ja kaareva otsa, ja hehkuvat silmät, mutta suun ilme ei milloinkaan.

»Siinä on joku piirre», lausui hän usein, »jota minä en ymmärrä.»

Peterin tapana oli naurahtaa sille.

Vihdoin kuuli Mara hänen tulevan. Oli jo hämärä; melkein pimeä. Peterillä oli oma avaimensa hänen asuntoonsa. Mara jäi hämmästyneenä seisomaan keskelle huonetta, sillä hän kuuli kaksi ääntä ulkoa, Peterin ja erään toisen, vieraan. Samassa tempasi Peter oven auki ja tuli syli avoinna häntä vastaan. »Ajattele, Mara», huudahti hän, »hän tuli eilen! Eilen illalla, eikö se ole omituista? Knud, tule sisään, — saan esittää: morsiameni, neiti von Doren, ja vanhin ystäväni ja toverini, Knud Hansen.» Vieras tuli sisään.

Hän oli vaaleaverinen ja hintelä, kirkas- ja sinisilmäinen, mutta näytti kalpealta ja köyhältä.

Sen kaiken ehti Mara nähdä ojentaessaan hänelle kättä ja sanoi: »Vai eilen.»

»Niin, eilen illalla seisoi hän oveni edessä», vastasi Peter hänen puolestaan, »ja mitä luulet hänen siitä pitäen tehneen? Ei kuin maannut ja nukkunut sohvallani sillävälin kuin minä tein työtä — no, palkaksi otinkin hänet suoraan mukaan tänne.»

Nyt kääntyi Knud Hansen Maran puoleen. »Ettekö tekin katso, että nukkuminen voi olla työtä?» kysyi hän kevyesti.

»Voi — vieläpä sangen raskasta», vastasi Mara hitaasti.

»Ah arvasinhan, että te heti alkaisitte keskustella neljännessä ulottuvaisuudessa, mutta nyt syökäämme ensin. Mihin Knud istuu? Tuohon! Hyvä Mara, onko sinulla viiniä?»

»Ei, rakas, ikävä kyllä ei ole.»

»No, minä juoksen alas ja noudan pullon vesuviota osteriasta. Knud ei ole saanut vielä tervetuloryyppyä.»

Ennenkuin toiset ehtivät vastata, oli hän jo poissa,

Knud istahti hiljaa matalalle tuolille ikkunan viereen.

Mara siirsi sen ääreen pienen pöydän ja otti esiin laseja kierteisestä nurkkakaapista.

Sitten katsoi hän vierasta.

»Mikä teidän on?» sanoi hän. »Te näytätte niin...»

»Surkealta», täydensi vieras tyynesti. Syntyi lyhyt äänettömyys.

»Oletteko sairas? Voinko auttaa teitä jotenkin?» kysyi Mara taas.

Vieras katsahti häneen.

»Äsken vielä ajattelin ennemmin kuolla kuin sanoa. Mutta te olette niin erikoinen, niin äidillinen — antakaa anteeksi — minähän en vielä laisinkaan tunne teitä, mutta minun, minun on yksinkertaisesti — nälkä.»

»Oo», äännähti Mara.

Samassa oli hän jälleen kaapin luona, leikkasi vieraalle leivänkimpaleen ja istui vierelle, kun tämä söi. Ja näki hänen kätensä vapisevan.

Hän ajatteli kysyä, eikö Peter sitten ole antanut teille mitään syötävää. Mutta sen sijaan kysyi hän vain:

»Joko kauankin?»

»Jo monta päivää», vastasi vieras.

»Heti kiehuu teevesi», sanoi emäntä ja nousi jälleen ylös, »ja Peter tuo heti viiniä. Ja on minulla täällä muniakin vielä, niin että kyllä tässä pian toimeen tullaan.»...

Ovi aukeni.

Peter toi viiniä, juustoa ja makkaraa.

»Enkös minä sitä ajatellut, että sinun mahtaa olla nälkä, mutta sinuahan ei koko päivänä saanut hereille, niin, ja tosiaan, kun iltapäivällä käväisit ulkona, et suinkaan sinä olisi ehtinytkään syödä. No terve taas, vanha veikko, ja annas kuulua, mistä sinä nyt olet tänne päin maailmaa tipahtanut!»

»Kerrotaan siitä toiste, ei nyt», murahti Knud Hansen, »sinunhan piti lukea, älkää te millään antako minun sitä häiritä.»

»Tietääkö hän?» kysyi Mara.

»Kaikki», vastasi Knud.

»Mitä vielä, en suinkaan minä tänään lue», esteli Peter hermostuneena, »heti ensimmäisenä iltana.»

»Sitten minä lähden.» Knud nousi ylös. Peter pakotti hänet istumaan.

»Herran nimessä, istu, mies.»

»Ehkä herra Hansen todella mieluummin haluaa, että me luemme kuin juttelemme», sekaantui Mara asiaan tyynellä äänellänsä. »Peterin työ sujuu, nähkääs, paremmin, kun hän välillä lukee sitä minulle», selitti hän vieraan puoleen kääntyen. »Istu tähän, Peter — tähän vanhaan nojatuoliisi — ihmistä ei pidä työssään keskeyttää», lisäsi hän vielä hymyillen.

»Minusta olisi mukaisaa, jos lukisit, Peter, — jutellahan voidaan jälkeenpäin, ja minähän tulin mukaan sillä ehdolla, etten häiritse teitä», sanoi Knud.

Peter kohautti hartioitaan, mutta tarttui kuitenkin paksuun käsikirjoitussalkkuunsa ja istahti vanhaan nojatuoliin.

Mara istui suuren piirustuspöydän ääreen ja otti piirtimen käteensä.

Vieras nosti päänsä ylös, pani kätensä ristiin polviensa ympäri ja katseli eteensä.

Peter huoahti kerran syvään, teki äkkinäisen, päättävän liikkeen ja alkoi lukea. Ei kuulunut muuta kuin paperien kahinaa, vanhan kaappikellon äänekästä, verkkaista raksutusta ja Peter Rasmussenin yksisointuista ääntä.

Jo kaksi vuotta oli hän kirjoittanut herkeämättä erästä suurta romaania. Hän oli kahtena viime kesänä ollut kotiseudullaan Pohjanmeren rannalla, ja teos alkoi olla valmis viimeistelyä vailla. Hän aikoi tällä romaanilla ottaa osaa suureen palkintokilpailuun, jossa parhaasta teoksesta tällä alalla oli määrätty tarumaisen suuri, kymmenentuhannen markan palkinto, ja Peterillä oli enää vain yksi ajatus: sen palkinnon saavuttaminen! Hänen koko tulevaisuutensa riippui siitä.

Hän luki nopeasti ja yksitoikkoisesti, mutta hänellä oli sangen kaunissointuinen ääni, joka silloin tällöin sai omituisen laulavan sävyn.

Marasta oli se tänä iltana kuin merenkohina, ja lukemattomat, alinomaiset pienet aallot keinuttivat hänen sieluansa pois, kauas pois uusille ulapoille.

Kuka oli tuo ihminen, joka äkkiä oli ilmestynyt heidän välilleen?

Muudan Peterin nuoruudenystävä.

Nimeltä tunsi Mara hänet kyllä.

Peter oli muinoin pitänyt paljon tästä ammoin kadonneesta ystävästä. Mara tiesi hänen olevan ihmeen lahjakkaan miehen, taiteilijan niinkuin hekin, ei, niinkuin hän, sillä sehän oli maalari. Oli — vai oliko vain ollut?

Tuohan oli aina ollut niin kevytmielinen, lopulta menettänyt kaikki, kunnes ei ollut muuta edessä kuin meno merten taa. Jo kymmenen vuotta sitten, oli Peter kertonut. Ja nyt oli hän täällä. Oliko Peter siitä iloinen? Mara katseli Knud Hansenia ja ymmärsi, että se oli vihoviimeisillään kamppaileva ihminen. Ymmärsipä vielä paljon enemmän. Vaikka oli hänet vastikään nähnyt ensimmäistä kertaa. Tunsi, että ystävän tulo kovasti kuohutti Peterin mieltä. Näki nytkähtelyt tämän naamassa ja tiesi, että Peterin oli vaikea tänä iltana lukea.

Tuijotti lukijaa ja kummasteli mitä tämä oikeastaan luki. Säikähti sitten itseänsä ja alkoi piirtää, vikkelästi ja kiihkeästi. Nyt sen piti, sen täytyi onnistua. Ja Peter luki. Kun hän vihdoin lopetti, seisoi vieras Maran tuolin takana ja sanoi: »hyvä.»

»Onko se sinusta tosiaankin hyvä?» kysyi Peter. »No, on siihen pantu työtäkin ja hikeä. Niin, totta puhuen, hikeä ja paljon.»

»Entä verta?» kysyi Knud.

»Mitä tarkoitat?»

»Sitä vain, että hiki kyllä merkitsee paljon, mutta hiki ilman verta — ei mitään.»

»Sydänverta», sanoi Mara verkkaan ja nousi ylös. Peter nousi myös.

»No mutta sehän on itsestäänselvää... te puhutte niin salaperäisesti ja sanotte tavallisia selviöitä. Tietysti on sydänverta kaikki. Luuletteko te minun voivan kirjoittaa ilman sydänverta kynässä musteen asemesta?» Peterin katse, siirtyi levottomana toisesta toiseen.

»Sinä olet käynyt aivan kalpeaksi, rakkaani», sanoi Mara häntä syleillen. »Tule, vahvista itseäsi viinillä ja hedelmillä.»

He asettuivat jälleen kaikki kolme pyöreän pöydän ympärille ja söivät vaieten.

»No, Knud, entä sinä?» kysyi Peter äkkiä ja katsoi ystäväänsä.

»Minäkö? Minusta se on sangen hyvä, jos minun arvostelustani välität, mutta — kerrohan vielä — minä olin eilen illalla niin väsynyt, kun tulin, — milloin sinä oikeastaan olet ruvennut kirjailemaan? Minähän olen aivan ällistynyt!»

»Jo kolme vuotta sitten, — tiedätkö, musiikki onhan se, — niin, — hyvin kaunista, mutta ei ravitse, ja täytyyhän sanoillakin voida saavuttaa sama kuin sävelillä. Minä kirjoitin sanomalehtiin ja aloin uneksia...»

»Niin minäkin», sanoi Knud yksikantaan.

»Sinäkö? Mies, sehän on suurenmoista! Kirjoitatko ehkä nykyäänkin jotakin?»

»En, en pitkään aikaan enää, minä olin välillä muissa puuhissa, ja sitten palaan aina kuitenkin taas maalaukseen ja...»

»No niin, sehän onkin sinun ainoa todellinen taipumuksesi; onko sinusta tullut Kroisos siellä ja käyt vain huvin vuoksi repaleissa? Sinähän et oikeastaan ole kertonut vielä mitään.»

»Repalehuvia — ei hullumpaa!» toisti toinen ja nauroi ensimmäistä kertaa. Sitten nousi hän ylös.

»Sinun morsiamesi on väsynyt tehtyään sinusta kerrassaan verrattoman pään. Eiköhän lähdetä?»

»Vai on se pää nyt vihdoinkin onnistunut? Annas nähdä, Mara! Hm, mainiota. Mutta onko minun naamassani sitten jotakin noin fanaattista?»

»Tietysti, niinkuin jokaisella, joka pyrkii johonkin päämäärään. Hyvää yötä, neiti von Doren, minä kiitän teitä tästä illasta, kiitän paljon, voikaa hyvin!»

»Mutta näemmehän toki toisemme vielä...» sanoi Mara.

»Kuka tietää, minä olen muuttolintu. Hyvää yötä!»

Hän astui kiiruusti ovesta ulos, Peter ja Mara seisoivat vastakkain.

»Niin. Hänen elämänsä on aina heilunut ylös ja alas. Mara, minä pelkään, että hän tulee hurjasti häiritsemään minua työssäni. Jos hän jää pitemmäksi aikaa, niin helpotathan hiukan minun huoltovaivojani?»

»Kernaasti, Peter, mikäli minulla on aikaa. Missä hän sitten asuu?»

»Ah, hän voi tänä yönä vielä olla minun sohvallani, minun täytyy kuitenkin kirjoittaa puolen yötä. Kuinka omituista, että hänkin on yrittänyt kirjailemista. Sehän ei lainkaan ollut hänen alansa, ei ensinkään. Ikäänkuin sitä voisi kirjailla noin vain, paremman puutteessa! Minun täytyy kirjoittaa taas koko viimeinen luku kerrassaan uudestaan. Mitäs sinä oikeastaan siihen sanot?»

»Minusta se oli aivan johdonmukainen, Peter. Mitä sinä siinä tahdot muuttaa?»

»Se _ei ollut_ johdonmukainen. Minun täytyy muuttaa kaikki. Hyvää yötä, Mara, — huomiseen...»

2.

Seuraavana aamuna sangen aikaisin ilmestyi Maran luo kaupunginlähetti tuoden kirjeen Peteriltä. Tämä pyysi siinä Maraa hartaasti tulemaan hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

»Tietysti», äännähti Mara, »jotakinhan täytyi tapahtua.» Hänen tarvitsi tuskin kysyäkään mitä.

Hän meni atelieehen, jossa neljä naisoppilasta istui ja seisoi mallin ympärillä. Mara viittasi lempioppilaalleen Oda Brentelle, ja tämä nousi ripeästi ja tuli Maran perässä toiseen huoneeseen.

»Oda, — minun täytyy mennä pois enkä palaja ennenkuin lopputarkastukseen kahdentoista ja yhden välillä, — tottahan te pidätte sillävälin kaikesta vaarin, eikö niin?»

»Mielelläni, tiedättehän, että teen, mitä vain tahdotte.»

»Niin, tiedän. Hyvästi; pian tulen taas takaisin. Milloin oikeastaan aiotte matkustaa?»

»Paha kyllä jo parin päivän päästä, — vanhempani katsovat, että minä olen nyt oppinut maalauksen perusteellisesti ja kerta kaikkiaan, puolessa vuodessa! Neiti von Doren, mitä te siihen sanotte? Siitähän voi joutua raivoihinsa.»

»Pidättekö asuntonne?»

»Pidän, minun täytyy. Onko teillä vuokralaista minulle kuudeksi viikoksi?»

»Kenties — minä kysyin vain muuten, — hyvästi —»

Pian sen jälkeen seisoi Mara raitiovaunun sillalla ja kulki Theresienkadulle. Siellä eräässä pienessä piharakennuksessa oli Peterin »runoilijaloukko».

Hän kapusi kiireesti monet portaat ylös. Ylhäällä oli Peterin ovessa lappu: »pyydetään olemaan soittamatta».

Hän koputti hiljaa ja kuuli heti sisäoven käyvän.

Samassa seisoi Peter hänen edessään.

Sangen kalpeana ja valvoneen näköisenä.

»Hän nukkuu», sanoi hän kiihtyneenä, »me emme voi puhua tässä. Hyvä, että tulit!»

»Istutaan tässä portailla», kuiskasi Mara vastaan. »Onko hän tehnyt itselleen pahaa?»

»Ei, kuinka sitä johdut ajattelemaan?»

»Ah, Jumalan kiitos, ettei niin ole, hän oli eilen niin omituinen; minä en oikein tiennyt, mikä hänen oli, ja olin jälkeenpäin vielä levoton, kun te olitte menneet. Mikä häntä sitten vaivaa?»

»Täydellinen luhistuminen! Kerrassaan romahdus. Ensin jutteli hän kello kolmeen saakka aamulla ja meni sitten tainnoksiin, — tuntikausiksi, kuule, — kesti iankaikkisen kauan kunnes lääkäri saapui. Hän sanoo sen olevan äärimmäistä nääntymystä, alituista ravinnonpuutetta ja sensemmoista; no, nyt hänelle valetaan hiljoilleen jotakin sisään ja hän on puolihorroksissa; tohtori lupasi tulla takaisin; tämä on onneton juttu; minä jo pelkäsin Knudin kuolevan käsiin! Ja kuinka laiha se miesparka on! Luita ja nahkaa! Ja tuskin vaateriepua mukana, puolitoista markkaa kukkarossa — siinä kaikki! Minähän en toissailtana häntä lainkaan tuntenut, mutta näin huonosti en asian sentään luullut olevan. Siunatkoon, mitä kaikkia maan päällä elää, — kun ajattelee, että hän ei viikkokausiin ole saanut kunnollisesti syödäkseen ja yleensä puhaltaa viimeistä pilliä, Mara, — että semmoinen onneton enää ollenkaan riippuu elämässä kiinni.»

»Onko hän sen kaikki sinulle kertonut?»

»Kaikki, hän jutteli koko yön. Ah, mikä hukkaan mennyt elämä! Miesparka, ja että hänen piti sattua lusahtamaan läjään juuri minun luonani!»

»Kuinka voit puhua sattumasta, Peter, — hänen oli määrä yksinkertaisesti enää ehtiä vain sinun luoksesi. Mutta mitä me nyt hänelle teemme?»

»Sehän se juuri on, minkä vuoksi pyysin sinua tulemaan. Mitä me hänelle tehdään?»

»Hänellä ei tietenkään ole ketään eikä mitään?»

»Juuri niin: ei ketään eikä mitään.»

»Mutta olemmehan me.»

Syntyi vaitiolo. He istuivat vierekkäin portailla, Peter tuijotti eteensä.

Mara katsoi häntä sivusta ja ajatteli — jos he nyt olisivat naimisissa, niin voisi Knud yksinkertaisesti jäädä heille. Ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten mutisi Peter: »Jos tämä olisi tapahtunut puolta vuotta myöhemmin, niin meillähän kukaties olisi jo se kirottu raha ja voisimme — —»

»Mitä rahasta!» keskeytti Mara hänet nopeasti.

»Niin, sinä sanot sen noin vain; eilen sanoit 'mitä ihmisistä'. Valitettavasti _on olemassa_ ihmisiä, niinkuin täytyy olla olemassa rahaakin, jotta tässä maailmassa voisi elää; sairaala on liian kallis, sitä me emme saa kokoon, Mara.»

»Minullahan on atelieen takana suuri huone, jossa on vain kuvia, — siellähän hän voisi maata, — ja kai minä saan hänet ruokituksikin, — miesparkahan ei ole oikeastaan sairas, vaan yksinkertaisesti nälkiintynyt.»

Peter katsoi häntä hetken ällistyneenä. Sitten kietoi hän käsivartensa Maran ympäri ja veti hänet luokseen.

»Maailmassa on vain yksi ihminen, joka on todellinen ihminen, ja se olet sinä, Mara, ei kenenkään muun mieleen juolahtaisi sellainen ajatus —.»

»Älä puhu turhia, Peter, mitä siinä on merkillistä. Täytyyhän auttaa toistansa sen verran kuin voi, emmehän voi häntä kadullekaan heittää. Minusta asia on niin ylen yksinkertainen, että siihen tuskin kannattaa tuhlata sanaakaan enää.»

»Tietysti sinä pohjimmalta olet oikeassa, mutta ajattele seurauksia: isäntäväkesi saa kuulla, että sinun asunnossasi makaa nuori mies, sitten sinun naisoppilaasi... mikä juoru siitä nouseekaan!»

»Ole hiljaa, Peter, älä käytä niin äiteliä sanoja, kun on kysymys ihmiselämästä. _Saakoon_ isäntäväkeni tietää, että minä olen ottanut luokseni kuolemaisillaan olevan —»

»Niin he ajavat sinut ulos.»

»Jumala siunatkoon», sanoi Mara ja korotti ääntään, »niin ajakoot, silloin menemme ihan köyhien luo pohjoiskortteliin, missä ei vallitse tapa, vaan ihmisyys, ja missä meidät otetaan vastaan, koska meillä on nälkä ja vilu, sitä kysymättä, olemmeko mies ja vaimo... kaikki onnettomat auttavat toisiansa, se on minun syvin elämänkokemukseni.»

»Eikä se kokemus ole teitä myöskään pettävä, neiti», sanoi äkkiä ääni heidän alapuolellaan, ja porraskerrosta nousi ylös omituinen vanha mies.

Hän näytti olevan sangen vanha, päässä silinterihattu ja hartioilla musta, väljä vaippa.

Peter ja Mara hypähtivät ylös.

»Ah, herra Häberle», sanoi Peter sitten helpotusta tuntien, — »uusin naapurini, soittotaiteilija Häberle» — esitti hän sitten vanhuksen Maralle.

Mara ojensi hänelle kätensä ja näki tumman, surullisen silmäparin.

»Minä olen vanha», sanoi Häberle hiljaa, »ja kuljin portaita ylös hitaasti ja kuulin... te tahtoisitte sijoittaa köyhän ystävän, jonnekin, mutta ei ole rahaa, ettekä tiedä minne? Eikö ole niin asia?»

»Niin on», sanoi Mara.

»Rahaa minullakaan ei ole, mutta minulla on 'minne'. Minä olen jo aikoja siirtänyt vanhan soittokoneeni makuuhuoneeseen, herra Rasmussen, kun en mielelläni häiritse ihmisiä. Asuinhuoneeni on sangen käyttämätön. Sinne voitte sijoittaa nuoren miehen ja — ruokkimisestahan lupasi neiti pitää huolen, eikö niin?»

»Mainiota!» huudahti Peter.

Mara tarttui äänettömästi vanhuksen käteen ja siveli sitä.

»Tulkaa katsomaan huonettani, jos se teistä soveltuu.»

Peter avasi varovasti käytävän oven, sitten astelivat he varpaillaan kaikki laajan vinttihuoneen läpi ja tulivat matalan oven luo, johon oli kiinnitetty nimikortti: Augustin Häberle, musikeri. Vanhus otti taskustaan avaimen ja aukaisi oven; he tulivat pieneen keittiöön ja sitten taittokattoiseen, kattoikkunalla varustettuun huoneeseen.

Suuri kirjavakukillinen sohva oli seinän vieressä, muuten oli huone melkein tyhjä.

»Nähkääs», sanoi vanhus, »tämä sohva se antoi minulle ajatuksen, että ystävänne voisi nukkua siinä, sillä minä en sitä milloinkaan tarvitse, eikä oikeastaan sovi kohdella huonosti ja laiminlyödä tuollaista vanhaa uskollista huonekalua, vaikka sillä niinkuin minullakin — ja kaikilla — on nuoruutensa ollut.»