Part 3

Laineet.

Mitä laulavat laineet mulle, Mitä mielehen tuuli saa? Saako lempeä, riemua saako -- Vaiko kaihoa katkeraa?

Sit' en tiedä -- mut silmäin seuraa Sua, loistava lainevyö; Jos sä peittäisit mun! oi, oisko Mulla rauhasa unhon yö?

Enkö surua tuntis siellä Mailla Ahtolan ahnahan? Eikö murheiden muisto seurais Mua tuville Tuonelan?

Mitä laulatte laineet mulle? Miksi mieltäni hurmaatten? Ette lohtua luoda voisi, Ette lepoa sielullen.

Kesä-yöllä.

Hiljalleen nyt loiskivi lammen laineet, Mäntymetsän viehkeä humu soipi, Rannan rastas kuorohon myöskin yhtyy Lempeä laulain.

Luonnon verhoo kuulava hämyharso, Rauhan leima loistavi taivahalta, Hiljaisuus se kertovi sadoin kielin Armoa Herran.

Äsken luonnon virkisti sade taivaan, Voimaa uutta uhkuvi kasvikunta, Täydet tähkäpäät pian pellon kultaa Poistaen puutteen.

Katso, kuule ystävä! Öinen luonto Sulle syvät kertovi salaisuudet, Uskoo sulle, mitä ei päivä kirkas Konsana kerro.

Silloin elon himmeä arvoituskin Selviää ja rintasi rauhoittuupi; Tunnet, ett' on toimesi, matkas määrä Valkama valon.

Yksin maailmalla.

Ken koito yksin ja vierasna Saa liikkua maailmalla, Se on kuin kukkanen syksysään, Jon juuria hyytää halla.

Sen mielt' ei tajua yksikään, Se muille on vieras vento, Ja ihmisjoukkojen vilskeessä Se on kuni tähtilento.

Käy, syvä kaipaus rinnassaan Ja aatteita, unelmoita -- Mut sydän itkevi, värisee -- Ei tajua ykskään noita.

Ja silloin on, kuni kylmeneis Sydänhelpehet hienoisimmat, Kuin kellot soisivat lepohon Sydänkukkaset kaunihimmat.

Illan tullen.

Ilta tyyneksi jälleen saapi, Luonto viehtyvi uinailuun, Tuuli lehdossa kuiskuttaapi, Yhtyy lintusten laulelmin.

Rauhaa huokuvi maa, ja taivas Tyyneen järvehen kuvastuu; Synnin sortama maa niin kauniiks', Ihmeen kauniiksi kirkastuu.

Ehtoon enkelit hiljaa liitää, Rauhan siunaus huulillaan; Kastehelmiä kukat kiiltää, Kyynelhelmiä lapset maan.

Oi kuin ilta tää tyynen tyyni Olit muinen mun sydämmein; Rauhan siunaus, enkel' ehtoon, Anna hiljaa mun sielullein!

Järven rannalla.

Nuo illan ruskopilvet Veen kalvoon kuvastuu, Ja koko taivas sinne Sulosti kangastuu. Se on niin tyyni, kaunis Kuin muisto lapsuuden, Vain silloin tällöin hiljaa Värähtää pinta sen.

Oi jospa syömmen' oisi Noin kirkas, puhtonen, Jos kuvastaa se voisi Kuvoa ijäisen, Jos värähtämään saisi Sen aatteet puhtaat vaan, Sen tunteista ois suurin Rakkaus Jumalaan!

Nukkuos raudassa.

Luonto jo nukkuvi rauhassa. Nukkuvi talviunta; Hohtava hursti on peittona, Hursti on valkolunta.

Uinuvi suvinen sulous, Uinuvi orvonkukka, Lehtojen ilo ja armaus, Nuojuva nurmen nukka.

Poissa on pääsky ja leivonen, Käkönen kultakieli; Niiltähän sai ilon armaisen Alati ihmismieli.

Kaikki nyt nukkuvi, hiljaa on Hiljene sydän parka! Miksi, oi miks' olet rauhaton? Miksi sa olet arka?

Nukkuos, vaikka sun keväimes Kukkivi parhaallansa! Nukkuos, lumi sun kukkaises Verhovi vaippahansa. --

Talven lapsi.

Pilvilinnoja ihanoita Niitä yhä ma laadin vaan, Haaveilua ja unelmoita Elämäni on kokonaan.

Siksi näinkö ma uneskelen, Että talven ma lapsi oon? Kevätkukkia sikskö lemmin, Ett' on eloni kukaton?

Talven lapselle päiv' ei paista Eikä tuoksua kukatkaan, Kämäräistä on mailma hälle, Kylmän kolkkoa, tyhjää vaan.

Pilvilinnoja siksi laadin, Tuulentupia rakennan, Että niissä on kirkkautta, Kevättuoksua ainian.

Kerran.

On niin, kuin oisin levännyt ma kauan Ja nähnyt unta auvon ihanaa: Kuin taivaan kupukans' ol' tyyntä kaikki, Keväistä, lämpöistä ja kukkaisaa.

En huolesta ma tiennyt, kyynelistä, Kuin mitä itkee kaste iltaisin, Ja lehdon laulajat ne onneani Säesti raikkain, suloin sävelin. --

Mut sitten heräsin ja kylmä viima Puhalsi vasten otsaa, sydäntäin, Ja kyynelet nuo uness' unhoitetut Taas kiertää mulle salaa silmähäin.

Ja pois on kevään kukkaset ja lämpö, On elo kylmää, synkkää, pimeää; Vaan sinilaen kirkkaat, valjut tähdet Ne tunnotoinna yöstä välkähtää.

Yks' ajatus vaan mull' on mielessäni, Yks' toivo sydämmessäin asustaa: Ett' tuota samaa, samaa unta nähden Ma uudelleen taas saisin nukahtaa.

Järvellä.

Tyyni on järven kalvo, Tyyni ja loistava, Rantoja kuvastaapi, Taivasta siintoista.

Purteni velloo vettä, Kyntävi vakojaan. Vesi se kiehuu, kuohuu Juur' kuni tuskissaan.

Hetkinen vaan -- ja taasen Tyyneksi järvi käy, Purteni piirtämistä Jälkeäkään ei näy.

Toisinpa sydän mulla. Suru kun särki sen, Vuosia vieri -- mutta Haava on verinen.

Nähnyt olen.

Seisoi Moses Nebon kukkulalla, Kohti kaukomaata katsellen; Onnen, lupauksen ihmemaata Katsoi ikävöiden, kaihoen.

Sydän paloi sinne -- mutta jalka Sinne konsaan astua ei saa. Hengittää ei Kaanaan kunnahilla Saa hän Kaanaan ilmaa tenhovaa.

Kaukaa vaan sit' tähystellä saapi, Kun jo kuoloon silmät sumentuu; Elämänsä suuri toivo raukee: Kaanaa kaukana vaan kangastuu. --

Minäkin oon seissyt kukkulalla Unelmaini maata katsellen; Nähnyt olen, kuinka kirkkaudessa Viittaili se riemuun autuuden.

Nähnyt olen -- mutta hiljaa seissyt -- Viittausta seurata en saa. -- Tulikuvana on sielussani Unelmaini kaunis ihmemaa.

VI.

LEMPI.

Kuin kuusen, koivun on kohtalomme.

Hän jalo, armas -- jalompi muita, Hän täyden lempeni multa saa, Hänt' aatos etsii ja sydän kaipaa -- Se häntä alati kuulostaa.

Kuin korven kuusi, tuo tumma, sorja, Se katsoo koivua laaksomaan, Se katsoo kaihoen, ikävöiden -- Mut ei saa omaksi milloinkaan.

Kuin kuusen, koivun on kohtalomme; Et mua, armas, sa saada voi; Siks', yksin lemmin ja yksin laulan -- Kai joutsenlauluni kerran soi!

Ystävää vartoessa.

Painu päivä lännen maille, Armas aurinko alene, Illan viehkeä hämyharso Maita, metsiä verhoile!

Tyynny tuuli jo tyveneksi, Rannan aalto sä raukene! -- Ellös koivuni kaihoellen Suruvirsiä veisaile!

Oi, kun vierivi hetki muuan, Armas ystävä luoksein saa, -- Sydänsuruni sulaa silloin, Kaiho kalvava katoaa.

Juhli -- juhlios, puisto kaunis Ilta viehkeä ilakoi! -- Luonain ystävä armas ompi, Jota syömmeni jumaloi.

Kesä-aamuna.

Päivä paistaa ja linnut laulaa, Puut ne kukkien vihannoi, Järvet hohtaa ja taivas siintää, Kirkonkellojen ääni soi.

Tuuli lehdossa hiljaa haastaa, Luonto lempeä henkäisee, Valkoperhoinen ilomielin Kedon kukkia suutelee.

Ja ma katselen tuota, impi, Kesäaamua ihaillen; Onhan armasta kaikkialla, Mutta syömmein on suruinen.

Oisit luonani sa, jot' aina Öin ja päivin ma aattelen, Eipä lauluni silloin oisi Eikä mieleni murheinen.

Ei, vaan lauluja lehdot kaikuis. Riemulauluja kaikuis ne; Niinkuin silmäni silloin loistais, Eipä aurinko loistele.

Mutta tuolla sa viivyt vainen Meren kaukaisen rannoilla, Siks' on silmäni tuike himmyt, Siks' on syömmeni kaihoova.

Sinisilmät ne loistavaiset Sydänkukille päivää soi, -- Sielun aattehet jalot, suuret Lemmenliekin mun poveen loi.

Vuotten viertyä vielä kuulen Äänen armahan, heleän; Näen tuulessa hymyn, hellän, Näen katsehen lempivän.

Eipä valkene koskaan päivä, Jona häntä en muista mä -- Aina sieluni syvyydessä Kuva kallis on säilyvä.

Kuin lammen laine.

Hiljaa, juuri kuin lammen laine, Syntyi lempeni ainoinen, Syntyi lämmössä kevätpäiväin Kera kaunisten kukkien.

Sitten versoen vienoisesti Loi se syömmehen' kukkiaan: Sulotoiveita, unelmoita, Iki-onnea ihanaa.

Sinisilmät ne loistavaiset Sydänkukille päivää soi, -- Sielun aattehet jalot, suuret Lemmenliekin mun poveen' loi.

Vuotten viertyä vielä kuulen Äänen armahan, heleän; Näen huulensa hymyn hellän, Näen katsehen lempivän.

Eipä valkene koskaan päivä, Jona häntä en muista mä. -- Aina sieluni syvyydessä Kuva kallis on säilyvä.

Hiljaa, juuri kuin lammen laine, Syntyi lempeni ainoinen, Syntyi lämmössä kevätpäiväin, Kera kaunisten kukkien.

Hiljaa, juuri kuin lammen laine Kuolee rantahan iltaisin, Kuoli syömmeni kukat kauniit, Iki-onneni ihanin.

Liki oon sua.

Liki oon sua, niin kuni koitar On aamua valkenevaa -- Sun valjua, jaloa otsaas Mun silmäni hyväillä saa.

Niin rakas sä oot, kuni päivyt Ja kaste ne kasville on, Sä tuikkiva tähteni kirkas, Sä päiväni sammumaton!

Liki oon sua niin, kuni koitar On aamua valkenevaa, Niin liki -- ja kaukana sentään, Kuin toivo on toivottomaa.

Myrsky-yöllä.

Viihdypä myrsky, oi viihdy jo, Ellös sa aaltoja nosta! Aallot ne vinhasti laivoa lyö; Hukkua vois se, kun musta on yö. Viihdypä myrsky, oi viihdy jo, Ellös sa aaltoja nosta!

Laivalla kultani kulkee nyt Vierasta maailman rantaa; Yökin on musta, ei tähtiä näy; Tokkopa koskaan hän takasin käy? Laivalla kultani kulkee nyt Vierasta maailman rantaa.

Tuiki ei tähdet, ei paista kuu, Murhe mun mieleni valtaa; Suojele, Luoja, mun kultoan' sä, Elämä hälle suo säteilevä! -- Tuiki ei tähdet, ei paista kuu, Murhe mun mieleni valtaa.

Kyllä tok' kerran se kirkastuu Taivahan valoisa päivä! -- Jumala armasta suojella voi, Siksipä laulun' jo riemuten soi: Kyllä tok' kerran se kirkastuu Taivahan valoisa päivä!

Taivas ja meri.

On taivas yllä Ja meri alla, Välillä ääretön avaruus. Ja ilma soipi Ja laine laulaa Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!

Alussa ajan Nuo kaksi lempi Niin hellän hellästi toisiaan. Mut sitten kerran Vuos'tuhansiksi Eroitti Luoja ne toisistaan.

Siks' sinilaki Nyt yllä kaartuu Ja merta kaihoen katselee. Siks' meri laaja Se riehuu, raivoo -- Tai silokalvona siintelee.

Ja siksi taivas Se pilveen käypi Ja iskee tulta ja kuolemaa. Ja meri ulvoo, Sen aallot pauhaa Ja kohti pilviä tavottaa.

Ne tahtois suistaa Tuon suuren juovan, Mi heitä peikkona vartioi, Ja saada lemmen, Autuuden auvon, Mi heille säihkyen salamoi.

Mut toisinansa, Kun tyynn' on ilta, Niin eron tuskan ne unhoittaa. Ja silloin taivaan Ikuiset tähdet Syvälti merestä tuikahtaa.

Ja mer' on tyyni Ja taivas kuulas Ja pyhä silloin on hiljaisuus. Ja ilma soipi Ja laine laulaa Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!

Tai taivaan päivyt Kun kirkkautensa Yl' laajan, läikkyvän pinnan luo, Niin sille, sille Mer' säteileepi Ja sille tenhovan hymyn suo.

Ja silloin laineet Ilosta läikkyy Ja laulaa riemuista lauluaan. Vuos'tuhannetkin Näin lempi kestää -- Se voima yksin on sillä vaan!

Näin mer' ja taivas Ne toivoo aikaa, Mi heidät ijäksi yhdistää. Ne vartoo, konsa Taas suuri Luoja Suo heille onnea, elämää.

Ei muista.

Ei muista lintunen talvisäitä, Kun suv' on täydessä kukassaan, Kaikk' kärsimykset se unhoittaapi, Sen laulu riemua helkkyy vaan.

Ei muista lainehet jäistä paulaa, Kun vapahina ne loiskivat, Ei konsaan luule ne jäätyvänsä Kun kukkarantoja kaulaavat.

Ja kesävaipassa valkovyöhyt, Kun hiljaa huojuen tarinoi, Ei muista, kuinka se lehdetöinnä Vilusta värjyen vaikeroi.

Myös min' en surujen säistä tiedä, Kun sinä luonani olet vaan; Valoisa mulla on sydän silloin, Käy riemun henkäys yli maan.

Agaavi.

Agaavi kasvi On omituinen, Vuos'kaudet se voimia kerää, Ja kylliksensä Kun koonnut ompi, Se äkkiä juur' kuni herää.

Ja ohdakkeinen Ja ruma kasvi Nyt loistavi kauneudessa. Sen ihmekukka, Niin suuren suuri, On verraton armaudessa.

Mut hetken lyhven Kukittuansa, Sen sammuvi tenhova loiste. Ja kukka kuihtuu, Agaavi kuolee -- Ei kuki se konsana toiste.

Agaavin lainen Se sydän ompi, Jok' kukkia, lempiä voipi Vain yhden kerran, Jon syvyydessä Yks lempi se täytenä soipi.

Yks lempi, johon On elinvoima Kaikk' koottuna uhkuva, suuri. Ja kun se sortuu, Niin sortuu sydän -- Ja sortuvi elämän juuri.

Kiertotähdet.

Kaks kulki kiertotähteä Loitolla toisistaan. Ei tienneet toisistansa; Ne kiersi, kiersi vaan.

Miljoonat penikulmat Niili' oli välillään, Kun avaruutta kiertäin Ne kulki väyliään.

Mut kerran -- hämyharsoon Taas maa kun pukeutui -- Tahdosta taivaan Herran Ne yhteen ohjautui.

Ja silloin kirkkahammin Ne loisti molemmat, Valaisten valoisiksi Maat öiset, varjoisat.

Ja silloin, silloin syttyi Myös heissä rakkaus --: Ikuisen lemmen auvo, Autuuden kaipaus. --

Nyt kulkevat ne taasen Loitolla toisistaan, Miljoonat penikulmat Eroittaa ratojaan.

Mut rakkaus ei sammu Se kestää eronkin, Se kolkon avaruuden Kirkastaa unelmin.

Yl' laajan sinilaen Nuo kaksi toisiaan Tähystää ikävöiden Kuin armas armastaan.

Kentiesi kerran vielä Ne osuu yhtehen -- Kentiesi Herra heille Suo täyden autuuden.

Kevät.

Jo kevät armas jälleen Saa Suomehen, Jo tunnen hengittäissä Ilmassa sen. Ma näen: kaikkialla On elo uus', On talven lumikentill' Uus' ihanuus.

Helmillä herttaisilla Ne loistavat, Ei helmet valtain kruunuiss' Oo kirkkaammat. Ja puut ja pensaat alkaa Jo punoittaa; Kun viikko muuan vierii, Ne lehteen saa.

Ja silloin laulu kaikuu Taas lintujen, Ja poissa kaive, murhe On ihmisten. Ja vedenpintaan tuuli Luo väreitä, Ja ihmisrintaan luonto Luo lempeä.

Näin kevät kaikkialla Luo elämää, Sen voimastahan kaikki Taas heräjää. Vaan yht' ei kevät armas Voi kuitenkaan: Ei mulle konsaan tuoda Mun kultastan'.

VII.

USKONTO;

Luo puhdas sydän mulle!

Luo puhdas sydän mulle, oi Jesu armoinen, Mun syömmen' on niin synkeä ja musta, Ja anna henki uusi ja vahva minullen, Ett' elon selviän ma harhailusta!

Tääll' on niin paljon, paljon, mi mua viehättää, Mi lumoo multa sydämmen ja mielen --, Ja kuni pieni lehti, jot' tuuli lennättää, Ma luisun, luisun väärällenkin tiellen.

Mut ytimeksi mulle jos kerran Sinä käyt, Niin elon vaarat, taistelut ma voitan, Ja vaiheissani aina jos Sinä mulle näyt, Niin riemuiten ma voiton virttä soitan.

Haudan partaalla.

Jo saavuit mailman myrskyistä Sa tyyneen valkamaan, Ja tuskasta ja vaivasta Ijäiseen onnelaan. -- Poiss' elon tuska, taistelu Ja kipu, tauti on, -- On sielullasi lepo nyt Ja rauha verraton.

On rauha, jot' ei häiritä Elämän myrskyt voi, Sen rauhan Herra Jesus nyt Sun sielullesi soi; -- Hän vei sun onneen ijäiseen Ja antoi elämän, -- Nyt nautit iloja sa vaan Ikuisen kevähän.

Syys on nyt täällä, kuihtumus Ja hyinen halla vaan. Sa jätit ne ja vaihdoit pois Elohon ihanaan. -- Oi, pois siis murhe musta nyt Ja tuska toivoton! -- Ja kiittäkäämme Herraa vaan! Hän isä hyvä on.

Hän ihmissielun korjaa pois -- Mi henk' on Jumalan -- Ja laskee ruumiin lepohon Maa äidin helmahan. Kuin siemenen hän laskee sen Maan poveen itämään, Ja siemen kasvaa, uudistuu Näin uuteen elämään.

Niin saavuit mailman myrskyistä Sa tyyneen valkamaan, Ja tuskasta ja vaivasta Ijäiseen onnelaan. Sait rauhan, jot' ei häiritä Elämän myrskyt voi; Sen rauhan Herra Jesus nyt Sun sielullesi soi.

Pitkänä perjantaina.

Päivä paistoi kirkkahasti, Veden kalvo välkkyili, Nuorta heinää ihanasti Tuulettaret tuuditti.

Kaunokoivut hiljallensa Kuiskailivat keskenään, Lehdon linnut kiitoksensa Visersivät virsissään.

Yli vetten, maiden loisti Onni, rauha hiljainen; Yli vetten, maiden toisti Luonto: kiitos Luojallen!

Mutta sydämmeni yksin Vaiken', oli ääneti; Luojoansa ylistyksin Lähennyt ei sieluni.

Kylmänä mun rinnassani Sykkieli sydän vaan, Penseästä povestani Poistunut ei routakaan.

Mutta silloin taivahalta Valo koitti sinnekin, Valo lämmin Golgatalta, Valo kirkkain, ihanin.

Ristin valo Golgatalta Sydämmen kun valaisi, Hiljaa siellä kirren alta Kevähän se herätti. --

Ylhäinen vieras.

Ylhäinen vieras talohon on tullut, Hän vaimon vanhan luokse tullut on. Niin kumman oudoks' käypi vaimon mieli, Kaikk' elpyy menneet muistot elohon. Ja suurin kuvin ohi sielun silmäin Nyt rientää vuodet pitkän elämän. On paljon, joka paremp' oisi toisin, On monta työtä synnin synkeän.

Kun katsoo vieras korkea ja vakaa, Niin yhä kirkkaammiksi kuvat käy Ja silmä tarrautuu niihin kiinni -- Mut ilon aihetta ei niissä näy. Ja silloin tuska saa ja mieli murtuu Ja outo tulevaisuus kauhistaa. Jo ov' on auki, josta täytyy mennä Niin _yksin_ tietä tuntemattomaa.

Niin ypö yksin -- eikä tiedä minne! Edessä musta kuilu ammottaa, Mink' yl' ei silmä kanna, aatos lennä. Ken syvyyden tuon voipi silloittaa? Ken tietää, mitä kätkee toinen ranta? Siell' ihmishengen onko määrämaa? Ja sortunutko siellä rauhan löytää Ja anteeksiannon sovitusta saa?

Ei tiedä, tiedä! -- Sit' ei kenkään tiedä Se elämän on suuri arvoitus! -- Mut lähemmä käy silloin vakaa vieras Ja silmistänsä loistaa rakkaus. Ja vaimo katsoo, katsoo -- silloin hälle Kaikk' elon ongelmat ne selviää. Syvyyden yli siintosilta johtaa Ja kotiranta siellä häämöittää.

Ja elon ristiaallot tyyntyy hiljaa, Ja tyyntyy tykintä myös sydämmen. Ei yksin oo hän, ystävä hänt' ohjaa Ja taluttavi yli syvyyden. Ja turvallisna käy hän rauhan maahan, Miss' ihmishengen ompi valkama. Ylhäinen vieras ompi Kristus Jesus -- On Kristus Jesus eikä kuolema.

VIII.

MIETISKELY.

Etsiessä.

Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin Laps'aikan' uskon varman, vakavan, Tuon uskon yksinkertaisen ja selvän, Tuon uskon lempeän ja rauhaisan. Sill' oli voima vaikka vuoret siirtää Ja voima oli taivaat aukomaan. Oi "Isä meidän" saattoi lapsen mielen Luo iki-isän valon valkamaan.

Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin Laps'aikan' uskon varman, vakavan; Mut mailman rannalla mä, tyttö raukka, Jo aikaa sitten sain sen hukkahan. Nyt on niin ilotonta elämäni, Nyt on niin hämärää mun sielussain; Kaikk', kaikk' on mennyt: usko, toivo, rauha. Nyt eloni on etsimistä vain.

Mik' ompi Jumala? -- niin kysyn koito, Hän onko henki, järki, kaikkeus? Henk' onko ääretön ja täydellinen, Korkeinko hyvä, totuus, valkeus? -- Niin on hän -- sit' ei kenkään voine kieltää; Mut mistä hänet löydän, käsitän? Maailmat kaikk' on hänen tekoansa Ja teoistaanhan tuntee tekijän.

Hänestä kertoo meret, manterehet, Hänestä avaruuskin ääretön, Hänestä kertoo myrsky kiiriessään Ja illan tyyni, tuike tähtivyön. Hän kaikkialla on ja kaikkialle Leimansa painaa, suuruuttansa suo! Mik' ompi ihmislapsi, jotta voisi Kohota hengen täydellisen luo?

Mik' ompi ihmislapsi? -- Tomu, tuhka Ja maaksi maatuvainen on hän vaan. Mik' ompi ihmissielu -- ihmishenki? Se Jumalasta ompi alkuaan. Se osa henkeä on ääretöntä, Osanen mailman kaikkisuutta on, Ja senvuoks' ikävöi ja vaiteloi se Ja haluns' ompi ikivalohon.

Niin ikävöi sa, sieluni, ja etsi Tuot' ääretöntä alkuhenkeä! -- Tuo hämäryys, mi hänet sulta peittää, Se ehkä kerran poistuu, hälviää, Ja sijaan sen saa kirkkaus, ja usko -- Varmempi lapsuutesi uskoa -- On tähden kirkkaan lailla Isän luokse Sun kuolon kolkon kautta johtava.

Kulkija.

"Totuuden vuorelle monta tietä Ja monta polkua johdattaa", Ja monta sinne on pyrkijätä, Ja monta sinne on kulkijaa.

Ma raukka etsijä yössä kuljen -- En löydä polkua yhtäkään, Yön sumu saartavi mun -- ei tuiki Minulle tähtönen pieninkään.

Sytyttäis tähtösen pienen Herra, Mi saisi tielleni loistamaan, Niin sankka sumu se hälveneisi -- Iloisna saisin ma astumaan.

Rantakallioilla.

Ma istun kalliolla Ja merta katselen, Soi kaukaa kumaellen Ään' kirkonkellojen.

Se kutsuu ihmislapset Jumalan huoneesen. Ma yksin täällä viivyn Ja istun miettien.

On tääkin Herran huone, Niin laaja, avara -- Soi täälläin kiitosvirsi, Niin raitis, ihana.

On, niinkuin taivaan Herraa Rukoilis kalliot Ja lumi loistavainen, Mi peittää louhikot.

J taivas, sinervänä Mik' ylläin kaartelee, Ja meren laaja pinta, Mi loistaa läikkyilee.

Ja sydän rinnassani Se heltyy, ihanoi; Ja sielun syvyydessä Rukous hiljaa soi.

Ei tähtösiä tarvis.

Oi, iltaruskon maille Mun mielein halajaa, -- Oi, sieltä murheellista Mä voisin lohduttaa.

Jos tähti siellä oisin Ma kirkas, loistoinen, Maan lapset viittoaisin Luo Isän ikuisen.

Jos ken se viittotieltä Pois yöhön eksyisi, Tien oikeanpa hälle Osoittais hohteeni.

Ei saisi hukkaan mennä Inehmo yksikään, -- Vaan ylhäisin ja kurjin Sais onneen -- elämään.

Mut tähtösiä taivas On aivan täynnänsä, Ja miljoonittain sentään Maan lapset häviää.

Ei tähtösiä tarvis -- Mut rakkautta on, Mi johtais eksyväiset Totuuden tuntohon!

Suo Herra rakkautta, Suo väsymättömää, Tulista, pyhää, suurta Tukeemaan eksyvää!

IX.

ELÄMÄ.

Äiti kätkyen ääressä.

Päivä paistoi ja kukat tuoksui, Kun sa synnyit, mun pienoisen'; Linnut lauleli suloin silloin Ylistyksensä Luojallen. Taivas siinsi ja järvet hohti, Kaunokoivut ne kuiskaili, Kun sa silmäsi ensi kerran Auoit, syömmeni lemmikki.

Mitä näkivät silmäs silloin? -- Ihanuudesta taivaan, maan Painui mielehes kuva Suomen, Painui rakkaus Jumalaan. -- Kauniiks saaos sa pienokainen, Taimi taivahan tarhassa! Kasva kauniiksi hyvehissä Maasi, kotisi sulona!

Näitä aatellen olen tässä Kehtos ääressä istunut, Sua katsellen, koska hiljaa Uni silmäs on sulkenut. Kun sa tyynenä nukut tuossa, Siitä syömmeni riemuitsee; Nuku kaunoinen rauhallisna -- Äitis valvoo ja rukoilee.

Valvova äiti.

Sulo-unta vuotehella Nukkuu lapsi herttainen. Äiti viel' on valvehella, Uutterasti neuloen.

Sädehtien silkki säihkyy, Josta neuloo hamosen; Mieless' äidin muistot väikkyy, Muistot aikain menneitten.

Oi, hän muistaa, kuinka kerran Morsianna seisoi hän, Seisoi huonehessa Herran Kera armaan ystävän.

Päivä paistoi kirkkahasti Yli vetten, mannerten; Virret sointui ihanasti, Nousten sinitaivaallen.

Värähteli huntu hieno, Myrttiseppel' tuoksuili; Sydämmessä onni vieno, Autuus, lempi asusti. --

Kuihtunut on seppel' aikaa Ystävä hän poissa on -- Välttämähän Tuonen taikaa Inehmo on voimaton. --

Sädehtien silkki säihkyy, -- Lapsi nukkuu rauhaisaan, Mieless' äidin mietteet väikkyy, Väikkyy aikaan tulevaan.

"Mitä aika sulle luopi, Orpolapsen' ihana? Ilon vaiko huolen tuopi, Tietää yksin Jumala."

"Nyt sa nukut, lapsi armas, Unta tyyntä, ihanaa -- Suokoon Herra, ett'ei karmas Mailma sulle olla saa!"

Äiti.

Hän valvoo pirtissä yksinänsä Ja lasta tuutivi käsillään, Ja kaive, murhe on sydämmessä Ja lapsi kuoleva sylissään. --

Voi, äiti raukka, jo päivä koittaa, Ja yö on mennyt sun valvoissas, Sun vaaliessas ja hoitaessas On enkel' suudellut pienoistas.

Nyt nukkuu tyynenä, ihanaisna Ja kivutoinna hän helmassas; Nyt silmät ummessa, hymyhuulin Hän lepää vasten sun poveas. --