Part 4
Vaan kirkastettuna taivon mailla On henki lapsesi viaton, Hän virren kaunihin veisaa siellä Ja valkosiipinen enkel' on.
Niin ellös sure, sa äiti armas, Vaikk' kylmä ruumis sylissäs on, Vaikk' kukkas kuihtui ja toivos murtui! Oi ellös sure: hän enkel' on.
Tarina.
On taru vanha, mainio, Suruinen, herttainen; Ens' ihminen sen tunsi jo Sen tuntee viimeinen.
Se taru entis-aikojen Ja aikain tulevain, Se taru ihmissydänten Ens' rakkaus on vain.
Kun syömmehen se kelle saa, Se suloansa suo, Se elvyttää, se riemastaa, Se kukkasia luo.
Maan mullasta se nostattaa Miel'-alan ihmisen, Ik'-onni on sen määrämaa, Se johtaa onnehen.
Mut mailman myrskyt useinkin Sit' tiellä vainoaa Ja henkii hyytä kukkihin, Sydämmen surkastaa.
Ja sitt' ei muuta jäljellä Kuin muisto, muisto vaan, Ja onnen puute, ikävä. Ja halu Tuonelaan.
On rakkaus se tarina Ajoista aikoihin; Tuo surun se tai onnea, Tuo ehkä kumpaakin.
Kosken partaalla.
Hän kosken partahall' istui, Sen kuohuja katsellen, Ja seikat muinaiset muistui Nyt mielehen neitosen. Hän lapsuus-aikansa riemun Taas muisti nyt armaimman, Ja ensi lempensä liemun, Tuon hehkuvan, intoisan.
Hän muisti, kuink' ihamiellä Suv-'illoin hän leijaili Ja poimi kukkia siellä Ja Ahtia aatteli. Ja tyyn' ol' ilta ja hiljaa Vaan rastas se visersi, Ja vienoon heiluva vilja Ja kukat ne tuoksuili.
Ja raitis laulunsa illoin Halk' kuohuvan kosken soi, Ja tuuli tuoksuva silloin Se vastimen armaan toi. Tuon laulun nytkin hän muisti, Se soi hänen korvissaan, Ja tietämättänsä luisti Sen sanat jo sointumaan.
Hän lauloi, sävelet riemuin Halk' kuohuvan kosken soi, Ja ensi lempi se liemuin Taas tenhonsa mieleen loi. Hän vaiken'. -- Toinen nyt hällen Ei vastannut lauleloon, -- Ja poski hohtava jällen On vaalea, rusoton.
Vellamon neito.
Kuuhut loistaa taivahalta, Kuvastuupi aaltohon; Ihanaisna aallon alta Nousee neito Vellamon.
Oi, hän jätti isän linnan, Ahdin kultakartanon, Viehkeätä tuskaa rinnan Viihdyttääkseen lepohon.
Ja hän katsoo ihamiellä, Kuinka kuuhut kumottaa, Pilvet valjut, tummat siellä Toinen toistaan tavoittaa.
Rannan metsä huokaa hiljaa, Kyntörastas visertää, Vienoon heiluu pellon vilja, Veden kalvo välkkyää.
Lainehilla läikkyvillä Keinuu neito Vellamon, Mutta mieli noussut sillä Kohti sinitaivast' on.
Rauhallisna sydän sykkii, Sulaa suru ilohon, Toivon tuntehia tykkii Sydän vieno Vellamon.
Puodissa.
Katseen minuun loi hän, Oven aukaisi; Katse tuo se sydämmeeni Painui ijäksi. Elon kovuutta se kertoi, Kertoi puutteesta -- Syömmen' heltyi -- lahjan hälle Tahdoin tarjota.
Mut en kehdannut sit' tehdä, Toisten nähden en; Mietin: lähteissäni sitten Salaa annan sen; "Pois sä ukko" silloin hälle Poika ärjähtää -- Ja hän kääntyi, kääntyi vaiti, Hämyyn häviää.
Ostin ostokseni -- riensin Jälkeen vanhuksen, Etsin häntä illan suussa, Etsin kaihoten. -- Tavannut en; -- surumuiston Sain ma ijäksi; Luotani, sen tunsin selvään, Väistyi enkeli.
Kadulla.
Käy katua vaivoin poika Niin kalvas ja kuihtunut. Iloton on silmien katse -- Mist' oisi hän iloinnut?
Hän raukka on raajarikko, Jalat rampana molemmat, Ja vartalo, posket valjut Ne näljästä kertovat,
Niin arkana auvoisilta Hän almua anovi -- Ja vaatia vaikka voisi, Hän pyytävi nöyrästi.
Oi, että se pyyntö kuuluis Ja tunkisi sydämmiin Ja lempeä herättäisi Se veljihin kärsiviin!
Mut penseä, kylm' on mailma, Niin kylmä ja itsekäs; Oi lapsonen -- ei se huoli, Vaikk' kuolisit nälkähäs.
Laps' raukkani, ken sa lienet, Kova kohtalos liian on: Elo pitkä on kenties sulla ja -- synkeä, iloton.
Riemun ja surun malja.
On riemun malja ja surun malja, Ja laulaja niistä juo. -- Autuutta Olympon Ja tuskaa Tartaron Ne hälle suo.
Ja riemun malja on pien' ja kirkas, Se loistavi helmeillen. Ja ilon ihanan Ja suuren, runsahan Suo vaahto sen.
Ja siitä kumpuvi laulut hellät Ja hilpeät, riemuisat; Ylistää sointua, Elämän suloa Ne tahtovat. --
Mut surun malja on suur' ja syvä, Se täpösen täysi on. Kaikk' elon murehet Ja tuskat tuliset Ne siinä on.
Ja siitä laulajan juoda täytyy Niin syvältä siematen; Kuin elon nestettä, Niin juopi myrkkyä Hän -- riutuen.
Ja täytyy lauloa surut suuret Ja ankarat taistelut, Siks' kunnes viimeinen Sykintä sydämmen On tauonnut.
Vanha ukko.
Kuusen-oksia vihriöitä Ukko heitteli kadullen, Taisi kylvää hän sinne myöskin Surun kirkkahan kyynelen --
Koska harmajan hapsipäänsä Yhä kaihoen kumarsi, Koska vapisi käsi hällä Kun hän oksia heitteli.
Liekö heitellyt niitä sinne Oman lapsensa varallen, Liekö mullannut niiden kanssa Ilon armahan, ainoisen?
Vaiko mietti hän elämänsä Monivaiheista tarinaa? Ehkä aatteli: mulle kohta Toinen oksia heittää saa.
Kuusen-oksia vihriöitä Ukko heitteli kadullen, Taisi kylvää hän sinne myöskin Surun kirkkahan kyynelen.
YHTEISKUNTA.
Pois kirous maastamme!
Yks' voima on, jota inhoan Niin syvään, kun ihminen voipi; Se voima myrskyissä maailman Vain turmioks' salamoipi; Se voima on tuttuna kautta maan Ja huolta ja tuskaa se tuottaa vaan.
Se kylvää kyynelten kylvöjä Ja tuhanten onnen se murtaa, Se riistää lapsetkin äidiltä Ja vaivojen vakoja uurtaa; Ja vaoista viljana nousemaan Saa syntiä, rikosta, tuskaa vaan!
Kas nuorukaista niin ylevää Ja elämän toiveita täynnä, Jok' isänmaata vois hyödyttää --. Voi, kuinka on hänenkin käynnä! Miss' on nuo toivehet kaikki nyt? Ken on ne sortanut, särkenyt?
Kas miestä ijässä miehuuden, Hän myöskin sen voiman on orja, Ja omaa liettänsä ryöstäen Sen uhriksi kaikki korjaa; -- Mut vaimo ja lapset ne surra saa Ja kärsiä puutetta katkeraa.
Ja katso suojia vankilan, Niin kolkon kolkkoja, vielä! -- Oi kaikki surkeus maailman On yhtehen koottuna siellä: Kaikk' irstaus, valhe ja viekkaus Ja myöhäinen kalvava katumus.
Mut mikä syynä on kurjuuden Ja kaiken sen turmion juuri? Oi, voima se on tuo hirmuinen, Tuo kunnian ryöstäjä suuri; Sit' ihminen viinaksi nimittää, Mi himoja syömmehen synnyttää.
Siis kellä rinnassa sydän lyö, Mi riemuta voi sekä huolla, On tässä suuri, on pyhä työ, Min puolesta elää ja kuolla: Pois juoma se inhottu helvetin, Pois kirous maastamme hirmuisin!
Jyväskylän Työväen-Yhdistykselle.
Tää aik' on rientojen, yhdistysten -- Tää aika -- aika on liittojen; Huojentaa kuormia kärsimysten Se tahtoo lemmellä veljyyden. Mik' ompi onneksi armaan Suomen, Sit' tähtää aikamme yhteistyö; Valjennut maallemme on sen huomen, Ijäksi siirtynyt pitkä yö. --
On paljon kärsinyt Suomen kansa, On tuskat tuntenut tuhannet -- On maansa höystänyt hurmeellansa, Voimansa uhrannut viimeiset. Kentillä Lützenin kerran voitti Se sankarimainetta ihanaa, Ja Siikajoen kun päivä koitti, Valaisi verta se, kunniaa.
Kun pani peltojen viljan halla, Maamiehen toivehet murtaen, Ei edes näljän ja vaivan alla Sit' tahranneet työt rikosten. Ei nälkäkuolema kauhuillansa Uljuutta kansamme murtanut: Sadottain haudaten kuolleitansa Se kesti kaikki -- ei sortunut.
Se aik' on vierinyt aikaa sitten, Tää aika levon ja rauhan on. Tuost' yöstä tuskan ja hurmehitten Meill' aamu armas nyt noussut on. Sen valo kirkas nyt leimuaapi, Se vallan uudeksi olot luo; Nyt tieto, taidekin kukoistaapi, Työ kaikki hedelmät runsaat suo.
Ja kansa uhkuvi nuoruuttansa, Se innoin yhtyvi rientoihin; Se tahtoo koitella voimiansa, Sen miel' on jaloihin toimihin. Se tekee liittoja keskenänsä Ja yhdistyksiä perustaa, Ja puutteen poistaen keskeltänsä Vauraaksi itsensä kasvattaa.
Tää aik' on rientojen, yhdistysten -- Tää aika -- aika on liittojen; Huojentaa kuormia kärsimysten Se tahtoo lemmellä veljyyden. -- Työväen yhdistys, työtäs hiljan Juur' alkanutta sä jatka vaan! Nyt kylvät siemenes, siitä viljan Käyt kerran runsahan leikkaamaan!
Käy viljan kylvöhön, joka kerran Työmiehen turvavi vanhuutta -- Mutt' ota kanssasi pelko Herran, Es'isäin kilpi tuo ankara. Edespäin rientäös -- ennallensa Isäimme jääköhön rikkaus, Niin, heidän uskonsa, rakkautensa Ja jalo itsehen-luottamus!
Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.
6.11-1843-6.11.1893.
Runotar sirosiipi, vilpoisasti Leijaile tänne, kuni tapas on, Niin että soitto soisi ihanasti, Sopeissa helkkyis kielet kantelon! Nyt sull' on syytä soittaa riemuisasti, Kun tuhannet ne yhtyy ilohon: Puol' vuosisataa sitten Suomi jalon Soi tyttärilleen lahjan: tiedon valon.
Puol' vuosisataa sitten täällä aukes Tie naisellekin tiedon maailmaan, Ennakkoluuloin rautakahleet raukes, Ijäksi murtuivat ne ruostettaan. Elämä uusi sekä laaja laukes, Se kutsui naista työhön intoisaan. Ol' vuosisatain kaiho taustanansa, Vuos'satain toivo eessään loistossansa.
Vuos'satain kaiho taustana ol' hällä, Miljoonain ikävöimys totuuteen, Kun pilkka osana ol' henkevällä Ja naisen tie vei kuoloon henkiseen. Valoa sydämmellä lämpimällä Hän rakasti, -- mut yön sai osakseen, Vaikk' Kantelettaremme helmivyötä Jo punoi hänkin, kulkein korven yötä.
Mut nyt on toisin. -- Suomi tyttärilleen On lahjan suonut kuninkaallisen; Siks' ilo ouruaa nyt ylimmilleen, Sydämmet riemu täyttää tuhanten. Siks' ilon noustessa nyt sävelilleen Myös nousee kiitos valon Isällen, Hän ensimmäinen on ja viimeinenki, Häneltä totuuden saa ihmishenki.
Rakensi Kreikkalaiset totuudelle Ihanan templin kirkasloisteisen -- Avoinna oli valonsätehelle Sen joka sivu, joka kulma sen. Me pyhitämme koulut totuudelle, On oppilaitos templi totuuden, Jok' oppiaine säteitä sen tuopi Ja valoa ja kirkkautta luopi.
Jo näitä temppeliä maass' on monta, Mi naisiakin tiedon tielle vie; Vain harvat muistaa aikaa auvotonta, Kun valohon ol' suljettuna tie. Mut että raskast' ol' se, toivotonta, Siit' tuskin kellään epäilystä lie. Ne sortui monet hämäryyteen, yöhön; -- Me käydään riemuin valon suureen työhön.
Siit', isänmaamme, sulle armahalle Nyt kaikkialta lämmin kiitos soi; Asettaa tyttäres sun korkealle, Ne sua rakastaa ja ihanoi. Ja työllä hiljaisella, ahkeralla, Ne hartain mielin sua kunnioi; Sa Herran lahja korkea ja pyhä, Oo Herran siunaama sa aina, yhä!