Chapter 4

Minä säpsähdin. Nytkö ihana uneni olisi loppuun nähty? Muistooni palautui kaikki se onnellisuus, mitä olin tuntenut kesän aikana seurustellessani Irenen kanssa. Tunsin, että se oli elämäni ihanin aika. Taasko minun täytyy vetäytyä entiseen sisällyksettömään elämääni joka nyt tuntui niin kolkolta ja vieraalta? Ei, minun täytyy nyt itseni tarttua onnen ohjaksiin kiinni, muuten ei se minun hallussani pysyisi. Oi kuinka ihminen kumminkin tekee vääriä johtopäätöksiä, kun ei kohtalostaan mitään tiedä! Minä aloin onneani tavoitella.

-- Jospa tätä kesää olisi kestänyt ijankaikkisesti! Tuntuu niin tyhjältä taas heittäytyä arkihuoliin ja runottomaan elämään.

Hän käveli miettiväisenä rinnallani, mutta kumminkin vastasi ikäänkuin puhuen itsekseen:

-- Tosiaankin on tämä ollut kesä täynnä runoa ja ihanuutta.

-- Niin, neiti Davis; on iloista kuulla, että Tekin ajattelette niin. Se on ollut minulle päiväpaiste yksinäisen elämäni tiellä. Ja nytkö se olisi lopussa, nytkö taas jäisi osakseni harhailla hämärässä? Onneaan kohden kukin pyrkii, niinpä tulisi minunkin, mutta niin peloittaa, vavistuttaa, ei oman itseni tähden, mutta -- en tiedä miksi.

Hän ei puhunut mitään. Me kävelimme vielä hiukan. Vihdoin rohkasin luontoni ja sanoin:

-- Neiti Irene, minä rakastan Teitä, rakastan pyhästi ja puhtaasti.

Olinhan edeltä päin huomannut hänen ajatuksensa ja tunsinhan tässäkin, mitkä mietteet hänessä asuivat äänettömästi kulkiessaan. Ja nyt, kun olin saanut tunteitteni tärkeimmän hänelle esitetyksi, ei hän teeskennellyt eikä ilmoitustani oudoksunut. Hän katsoi minuun silmillään, joiden syvyyttä ja tunnetta on minun mahdoton kuvata. Jos sanon, että noista tunkeutui minuun koko autuus, -- ei se ole muuta kuin tunnelmani sillä hetkellä. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä hellästi, mutta merkitsevästi. Mitään hän ei puhunut, vaan siinä oli tarpeeksi vastausta minulle.

Puiden lehdet rapisivat ystävällisesti päämme päällä. Aurinko niiden raosta tirkisti kahta onnellista. Linnut hyppelivät oksilla, ja etempää kuului puiston ajotiellä kavionkopsetta ja vaunujen hyrinää.

Palatessa äidin luo olimme aivan vaiti ja kävelimme erillämme. Irene näytti hyvin hämmentyneeltä. Minä tunsin itseni onnelliseksi, mutta samalla tuntui minusta kuin olisin jonkun rikoksen tehnyt. Minä ajattelin, että Irene oli liian hyvä minulle.

Irenen äiti havaitsi heti, mitä oli tapahtunut. Olimme ehkä niin hätääntyneen näköisiä. Hän auttoi meidät pulasta.

-- Minä olen jo pitemmän aikaa huomannut teidän äänettömän taipumuksenne, sanoi hän ja lisäsi, että hän antaa ilolla siunauksensa.

Ja herättääkseen meitä vielä enemmän todellisuuteen asetti hän Irenen käden minun käteeni. Minä puristin sitä lämpimästi, ja mieleni olisi tehnyt ottaa morsiameni syliini, mutta jokin pyhä kainous esti minua siitä.

Seuraavana päivänä matkusti Irene äitinsä kanssa New Yorkiin valmistamaan häitä. Irenen äiti tahtoi niin, enkä minä siihen mitään sanonut vastaan. Ei morsiamenikaan mitään puhunut. Äiti tahtoi nämä asiat määrätä. Hän sanoi, että nyt on juuri vuokralle tarjona talo heidän talonsa vieressä.

-- Ja siihen teidän tulee asettua, lisäsi hän. Minä en voi ajatella sitä, että Irene muuttaa kauvas luotani. Hän on ainoa lapseni, ja kun isä on alati poissa, on hän ollut ainoana toverinani. Nyt on talo saatavana, ja kaikki sopii niin hyvin. Kyllä minä ilmoitan isälle asiasta. Hän luottaa minuun. Tulee kotiin jos voipi, sillä hän pitää Irenestä paljon. Mutta jos ei voi, kyllä me asian saatamme itsekin järjestää.

Irenen äidin mielestä olimme me koko kesän saaneet seurustella keskenämme, joten nyt kyllä voisimme kaivata toisiamme parin viikon ajan.

-- Meillä Irenen kanssa on nyt niin paljon järjestämistä asian johdosta, sanoi hän. Ei hän nyt joutaisi sulhaselleen seuraa pitämään, ja Taunolla olisi vaan ikävä yksinään olla. Parin viikon perästä on kaikki valmiina ja silloin saatte toisenne omaksenne. Huoneustosta me pidämme huolta. Tauno voipi väliajalla järjestää omia asioitaan.

Sille kannalle asiat jäivät.

Lähtiessäni painoin minä suudelman Irenen otsalle, kunnioittavasti ja pyhästi, melkein kuin veli sisarelleen. Irene oli minusta kuin puhdas, hento kukka, jota en minä käteni kosketuksellakaan tahtonut saastuttaa. Onnellisena aloin minä valmistautua häihin.

V.

-- En voi kuvata niitä riemun tunteita, jotka valtasivat minut saapuessani New Yorkin satamaan Newportista. Olinhan tullut häitäni viettämään, onneni kruunua valmistamaan. Morsiameni oli siveyden ihanne. Hän oli mielessäni niin pyhä, että minä häntä aivan jumaloitsin kuin jotakin yliluonnollista olentoa. Onnellisissa unelmissa ihantelin laivan lähetessä miljoonakaupunkia, joka minulle entisestään oli tuttu. Oli viileä syyspäivä, ei mitään kylmyyttä eikä liikaa kuumuuttakaan. Tuntui kuin kotimaassa parhaimmalla kesällä. Aurinkokin näytti hyvin ystävälliseltä. Kesän paahtoisuuden sijasta antoi se nyt vaan ihmisten yleiseksi tyytymiseksi lämpöään. Merituuli paineli virkistävästi kasvoja. Kaikki tuntui minusta olevan sopusoinnussa sydämmeni kanssa. Olin siinä mielentilassa, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa, en tuntenut minkäänlaista vihaa sydämmessäni, ei mikään soraääni häirinnyt onnellisuuttani.

Ajattelin, että ollappa nyt äitini ja enonikin elossa näkemässä riemupäivääni, näkemässä minua onneni kukkulalla. Isäni -- niin häntäkin muistin. Oliko hän elossa tai ehkä hän oli jo kuollut. Nuhtelin itseäni, että olin kantanut nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ei tuo nurjuuteni ollut oman itseni vaan äitini kärsimyksien tähden. Nyt olisin minä valmis kutsumaan häntä isäkseni, valmis antamaan anteeksi äitinikin puolesta, olin valmis unhottamaan, että isä syyttä pakotta hylkäsi rakastavan perheensä, jopa poistui ainaiseksi, saattaen äitini murheella hautaan. Mutta ihmisen ei ole tuomio. Hän oli kumminkin isäni, on vieläkin. Nyt tänään olen minä valmis antamaan hänelle uuden lapsen, nuoren, kauniin, viattoman miniän, enkelin, joka mielellään minun kauttani tulisi hänen tyttärekseen. Minä oikein kaipasin isääni. Olihan hän ainoa omaiseni, joka mahdollisesti saattoi olla vielä elossa. Olisihan hauskaa, jos hän olisi onneani todistamassa.

Rannalla oli rakas Irene äitineen ottamassa minua vastaan. Että kohtaus oli sydämmellinen, on minun tarpeeton kertoa. Tapasihan nyt sulho ja morsian toisensa hääpäivänsä aamulla. Irenen äiti oli kolmas onnellinen liitossa.

Noustessa vaunuihin selitti Irenen äiti, että hänen veljensä, päämies suuressa kahviliikkeessä Havecle & C:o, jossa myös mr. Davis oli osakkaana, oli pyytänyt minua nyt aamupäivällä puheilleen konttorissaan Broadwaylla.

Koska nyt oli vielä jotenkin varhainen, ajoimme kumminkin ensiksi kotiin, -- minä kutsun Irenen kotia omakseni. Ja sinne vierellehän se olikin varustettu se meidän uusi kotimme, jonka piti tulla onnen pesäksi. Vaunujen hiljaa liikkuessa ja usein pysähtyessä vilkasliikkeisillä kaduilla me sisällä elimme omassa maailmassamme emmekä huolineet edes ulos katsoa.

Irene oli hyvin puhelias ja iloinen. Hän kertoi niistä valmistuksista mitä häitä varten oli tehty, kertoi ystävistään, jotka tulevat olemaan läsnä juhlatilaisuudessa. Hän kyseli olinko minä vaan muistanut parhaimmat ystäväni kutsua. Hän tahtoi oppia tuntemaan ne, ja oli varma siitä, että hänen ystävänsä miellyttävät minuakin, sillä hän oli hyvin tarkka valitessaan ystäviä, oli tuon arvostelevaisuuden perinyt äidistään. Minä koetin selittää, ettei minulla juuri huomattavia niitä ole, ainoa todellinen ja rakas ystävä on Irenessä itsessään, ja häneen minä olen kokonaan tyytyväinen, hän oli minulle enemmän kuin olisi ollut kokonainen legioona muita. Irenestä oli tämä hyvin mieleen, ja luonnollisesti hänkin vakuutti muitten ystäviensä ei olevan mitään minun rinnallani.

-- Minusta tuntuu, sanoi hän äkkiä, kuin olisimme me hyvin vanhat ystävät, aivan kuin veli ja sisar. Minusta tuntuu vähän niin omituiselta ajatella, että sinä tulet minun miehekseni. Voisimmehan me olla yhtä hyvin ystävät näinkin, vai mitä?

-- Miks'ei, vastasin minä todellisuudella, ystävyytemme ei lisäänny vihkimisellä. Mutta se on maailmassa niin, että kun nuori mies ja nuori nainen pitävät toisistaan, niin menevät he naimisiin, viettävät häänsä.

-- Mutta olemmehan me sittenkin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin? kysyi hän ja katsoi avomielisesti minuun.

-- Luonnollisesti, sanoin minä ja vedin hänet hellästi luokseni.

Irene oli todellakin harvinainen tyttö löydettäväksi noin suuressa maailmassa.

Sitte puhui hän taas paljon kaikesta mikä erittäin hänen mieleensä oli vaikuttanut. Siitä oli hän pahoillaan, ettei isänsä vielä ollut palannut matkoiltaan, mutta iltapäivällä on hänkin kotona. Heti New Yorkiin tultua oli äiti sähköttänyt isälle Rio Janeiroon meidän kihlauksestamme. Sähkösanoma oli lyhyt ja pikemmin vaan ilmoitus, sillä äiti se oli joka perheasiat järjesti ja oli tottunut pitämään oman päänsä sekä tiesi isän hyväksyvän hänen toimenpiteensä. Isä oli niin kiintynyt liikeasioihinsa ja matkoihinsa, että kotiasioissa ei sananvaltaa pitänyt. Irene muisti sähkösanoman muodonkin. Siinä sanottiin: "Irene on kihloissa minun suostumuksellani. Häät ovat kahden viikon kuluttua. Voitko tulla kotiin?" Vastaus ei heti tullut, sillä isä oli ollut jossakin sisämaassa, mutta sitte saapui sanoma: "Koetan joutua. En tahdo Irenen onnen päivää viivyttää." Mutta muutama päivä sen jälkeen oli hän Irenen enolle, mr. Haveclelle sähköttänyt, että jos asianhaarat estäisivät hänen tuloansa määrälleen, olisi hän, eno, isän asemassa. Kumminkin hän pian tulee. Ja hän nyt tuleekin, ehtii määrälleen, sillä hän oli jo saapunut Jacksonvilleen, Floridassa ja sieltä lähtenyt junalla joutuakseen tänään iltapäivällä.

-- Ette maininneet sähkösanomassanne mitään sulhasesta, huomautin minä Irenen äidille, joka oli vaunuissa hiljaa istunut ottamatta osaa puheluun.

-- Se oli tarpeetonta, hän vastasi tavallisella itseensä luottavaisuudella. Tarkempaa selitystä en kumminkaan olisi voinut antaa. Ja hän on tyytyväinen siihen, mihin minä suostumukseni annan.

Enempää en joutanut tätä asiata ajattelemaan. Irene jatkoi puhelua isästä ja veti tietysti huomioni puoleensa. Avomielisesti hän puhui, että isä on hyvin rakastettava henkilö, vaikka onkin hänellä omituisuuksia erittäin muitten mielestä. Ireneä kohtaan oli hän aina ollut hyvä. Enimmäkseen oli hän matkoilla. Irene ja äitinsä kyllä tahtoisivat, että hän jo asettuisi kotiin ja palkkaisi eri henkilöitä matkustamaan, mutta siihen ei isä suostu, vaan sanoo liikkeen menestymisen vaativan hänen innokasta työtään. Se oli hänen luontonsa mukaista. Mutta kun hän oli kotona, oli ne päivät erittäin herttaisia, sillä isä tuolloin omisti kaiken huomionsa ja rakkautensa ainoalle lapselleen. Toisinaan häntä vaivasi kova synkkämielisyys, mutta kun Irene astui hänen luokseen ja pyyhki hänen otsaansa, silloin tuli isä taas hyvälle tuulelle ja huolet haihtuivat. Hänellä oli liikkeessään niin paljon ajattelemista, että kotonakin ne huolet pyrkivät välistä vaivaamaan.

Tähän tapaan jutteli Irene ja lopuksi sanoi:

-- Olen varma siitä, että sinä hyvin tulet pitämään isästäni. Hän tulee samalla sinunkin isäksesi. Eikös niin, äiti, että isäkin mielistyy suuresti vaaliini?

Myöntävästi nyökäytti äiti päätään, ja silloin olimmekin me jo saapuneet Irenen kotiin.

Palvelija aukasi vaunujen oven ja me laskeuduimme tasaiselle katukäytävälle. Talo oli ulkoapäin juhlalliseksi, vähän kuin kirkon näköön koristeltu juhlapäivän vuoksi. Punainen leveä matto oli vedetty käytävältä ruskeita kiviportaita myöten ovelle. Viereinen talo niinikään oli koristettu ulkoakin. Se oli jo valmiiksi sisustettu meitä, nuorta pariskuntaa varten.

Irene oli katoolilainen uskonnoltaan ja katoolilaisia pappeja oli kutsuttu illaksi vihkimään meitä. Isä Duncanin apulainen siitä kirkosta, johon perhe kuului, johti vielä koristelemisia sisällä, että kaikki tulisi asianmukaiseen kuntoon.

Me astuimme sisälle kauniihin huoneisiin, jotka todistavat hyvinvointia ja samalla sisustuksen puolesta kauneusaistia. En nyt viitsi ruveta kertomaan amerikkalaista asuntojärjestystä. Mainitsen vaan, ettei siellä yhden perheen huoneusto ole samassa tasapinnassa. Talot kun ovat pienelle maa-alalle rakennetut, ei siinä aina yhdessä kerroksessa sovi olemaan kuin pari kolme huonetta. Kyökkihuoneusto on kellarikerroksessa. Kadun tasalla on ruokasali ja mahdollisesti isännän vastaan ottohuone. Toisessa kerroksessa on vierassalit, kolmannessa perheenjäsenten yksityishuoneet, neljännessä huoneita vieraita varten ja viidennessä palvelijain huoneet. Palvelija saattoi minut huoneeseeni neljänteen kerrokseen ja hetken kuluttua olin valmis tapaamaan Irenen enoa, kahvifirma Havecle & C:on päämiestä. Morsiameni saattoi minua vaunuissa sinne ja meni sitte ostoksille sekä tunnin kuluttua lupasi tulla hakemaan. Painoin suudelman Irenen otsalle ja laskeuduin alas. Havecle & C:on liikehuoneusto on New Yorkin liikekeskustassa. Vanha näytti rakennus olevan ulkoapäinkin katsoen. Kymmenkunta kerrosta näkyi talossa olevan, seinä täynnä liikehuoneiden osotteita, mutta kääpiöltä näytti se mahtavien uudenaikaisten liikepalatsien, noiden pilvenpiirtäjäin välissä. Pari leveätä akkunaa oli kadulle päin, mutta ne hyvin niukasti antoivat valoa pitkään konttorihuoneeseen. Yhtä seinämää vastassa oli kymmeniä kahvisäkkejä avoinna ja oli kuhunkin niistä puikolla pistetty leima osoittaen kahvin laatua. Siinä oli kahvia etelä-Amerikan kaikista kahvimaista ja useampia luokkia itsekutakin, oli kahvia Jaavalta, Mokasta y.m. kaukaisemmilta seuduilta. Tuskinpa muu kuin ammattimies niiden moninaisuutta ja arvoa voi eroittaa. Vasemmalla puolen aitauksen sisällä eri koppiloissa oli kymmeniä konttoristeja ja liikkeenpitäjiä. Taka-osassa huonetta paloi sähkölamput kirjurien edessä, vaikka ulkona olikin valoisa päivä. Kiire näkyi kaikilla olevan.

Annoin nimikorttini lähimmälle miehelle ja pyysin tavata firman päämiestä. Hän poistui huoneuston takaosaan ja hetken kuluttua palasi sekä alkoi ohjata minua isännän luo. Kuljimme kapeata väylää pitkän matkaa, kunnes saavuimme huoneen äärimmäiseen päähän, jonne hiukan päivänvaloa tuli pienestä akkunasta, joka vei rakennuksen keskellä olevaan ilma-aukkoon. Kapea silta vei tämän aukon poikki ja niin vihdoin aukaistuamme oven tulimme sähköllä valaistuun pieneen huoneeseen. Täällä korkean pöydän ääressä istui Pat Havecle, kahvikuningas. Sisarensa näöstä heti tunsin hänet, sama majesteetillinen, johtava katse, sama arvokkaisuus. Harmaat hapset olivat kruununa päässä, partakin oli jo osaksi harmaantunut.

Konttoristi poistui, ja isäntänsä viittauksesta siirtyi yksityiskirjurikin kirjoituskoneensa äärestä, ja ovesta, mistä hän hävisi, näin minä varastohuoneen täynnä kahvisäkkejä. Tiesin, ettei tuossa vielä liikkeen kaikki kahvivarasto ollut, sillä aamulla laivalla tullessani olin nähnyt eräällä rannalla koko joukon makasiineja, joihin jokaiseen isoilla kirjaimilla oli maalattu osoite Havecle & C:o.

Antaen kättä tervehdykseksi ja viitaten istumaan tuolille alkoi tuleva sukulaiseni, kun olimme kahden kesken, keskustelun. Hiljainen oli tämä liikemiehen yksinäishuone suuren taloryhmän sisällä. Ei kuulunut sinne humuakaan jättiläiskaupungin touhinasta, hiukan vaan tärisi jalkain alla.

-- Halusin puhelua kansanne, mr. Tavast, sanoi hän, alkujaan sentähden, kun ei ollut tiedossa tokko lankomieheni itse ehtii tulemaan tänne hääpäiväksenne. Nyt kumminkin on jo varma, että hän saapuu heti jälkeen puolenpäivän eikä siis minun tarvitse esiintyä hänen sijassaan, kuten hän itse toivoi, kun ei vielä voinut päättää tulostaan. Mutta joka tapauksessa on hauskaa tehdä tuttavuuttanne.

Minä lausuin muutaman kohteliaisuuden ja iloni siitä, että mr. Davis, morsiameni isä todellakin voi saapua kunnioittamaan elämäni onnellisinta päivää.

Hän katsoi terävästi minua ja sanoi sitte hiukan hymyillen:

-- Minä näen, ettette ole syntyperäinen amerikkalainen ettekä täkäläisissä oloissa kasvanut. Käytöksessänne ja puheessanne on tuntuvasti eurooppalaista, jota minä olen tottunut havaitsemaan, kun olen ollut tekemisissä kaiken maailman kansalaisten kanssa.

Minua hämmästytti tämä huomatus, sillä en ollut itsekään enää tullut syntyperääni ajattelemaan moneen aikaan. Myönsin olevani eurooppalainen, joka kumminkin olin useita vuosia ollut täällä suuressa vapaavallassa.

-- No niin, tietysti olette jo oppineet tuntemaan elämänohjeemme: liiketoimet ennen kaikkea. Senpätähden ehkä olisitte myös käsittäneet oikein senkin, vaikka lankoni ei tähän teille tärkeään tilaisuuteen olisi saapunutkaan. Todellakin on hänen matkustuksensa aina suuresta arvosta liikkeellemme, joten hänen paljon on täytynyt kieltäytyä siitä suloudesta, minkä rauhallinen perhe-elämä tuottaa. Häntä ei pidä ymmärtää väärin. Paitse sitä että hän on liikekumppanini, on hän paras ystäväni. Mielelläni soisin, että hän voisi kotonakin olla, ja todella olisin ollut pahoillani, ellei hän olisi malttanut saapua tähänkään tilaisuuteen. Hän on ollut tekemässä sopimuksia kahvinkasvattajien kanssa etelä-Amerikan eri osissa. Meillä täytyy olla kontrollimme kahvimailla selvillä voidaksemme vallita hintoja pörssissä. Sentähden täytyy hänen aina olla matkoilla, melkeinpä asuakin kahvimailla. Perheensä voisi kyllä yhtä hyvin asua Rio Janeirossa, La Guayrassa tai -- Bataviassa! Mutta enemmän hän ei kotona voisi olla sielläkään, sillä hänen alaansa kuuluu kaikki kahvinkasvatusmaat yli koko maapallon. Välistä on hän Amerikassa, välistä Aasiassa. Ja iloista on minun sanoa että on minulla toimeensa innostunut, hyvä liikekumppani. Hän on nykyisin liikkeessämme yhtä tärkeä henkilö kuin minä itse. Liikkeen edistyksessä on hänellä suuri osansa.

Taaskin lausuin minä iloni siitä, että minun rakastettuni isä saa noin kauniin kiitoslauseen liiketoveriltaan ja isännältään.

-- En minä enää hänen isäntänsä ole, oikaisi hän minua ja käännähti tuolillaan. Hän on kyllä ollut palvelijana luonani, tehnyt konttorissani työtä samalla palkalla kuin muutkin, mutta on itse nostanut asemansa kykynsä ja kunnollisuutensa kautta.

-- Kuinka kauvan olette jo olleet yhdessä liikkeessä? kysyin minä enemmän vaan jotain sanoakseni, kun en muutakaan keksinyt. Ikävöin Ireneä ja jo odotin, että määrätty tunti pian kuluisi.

Hän tarttui heti kysymykseeni.

-- Jo yli parikymmentä vuotta on mr. Davis ollut liikkeessäni ja osakkaana myös lähes yhtä monta vuotta, s.o. vähän ennen kun meni sisareni kanssa naimisiin, ansaitsi hän itselleen osansa. Mutta nyt -- jatkoi hän -- kun olemme jo keskustelussa tähän tulleet, katson velvollisuudekseni kertoa tarkemmin nämä asiat. Te olette Euroopasta ja kun minäkin olen syntyäni sieltä vihreästä Irlannista, tiedän, että siellä pidetään välttämättömänä tuntea perheseikat, kun suhteet niinkin läheisiksi tulevat kuin on Teidän laitanne meidän sukuumme. Tätä tahdonkin kertoa, koska omasta mielestänikin on se luonnollista. Ettei sisareni ole siitä merkittävimpiä kohtia kertonut, olen ihan varma. Irene taas ei näitä kaikkia seikkoja tunne.

Hän oli valmis alottamaan esityksensä, mutta ensin antoi kirjurilleen muutamia määräyksiä ja tiedusteli kahvipörssistä uutisia.

-- Niin, minä olen irlantilainen, puhui hän. Tulin nuorena ja rahatonna tänne ansaitsemaan elantoani. Pääsin erääseen konttoriin työhön ja kun äitini kuoli kotona -- isä oli jo aikoja ennen kuollut -- kutsuin sisarenikin tänne, hän oli vasta 12 vuoden vanha. Kumminkin hän rupesi pitämään taloutta minulle pienessä vuokrahuoneessa vanhan rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Minua säälitti, että hänen täytyi jättää Irlannissa alettu koulunkäyntinsä, mutta ei auttanut. Minä tein kovasti työtä ja ansaitsin tavallisen hyvän päiväpalkan, josta aina suurimman osan panin talteen. Sitte menin naimisiin ja myös sain vähän rahaa vaimoni mukana. Nyt sai sisarenikin helpommat päivät. Minulla oli jo pieni summa koossa ja onnistuin pääsemään vähäisiin mutta sitä otollisempiin keinotteluihin kahvipörssissä. Sillä tavalla opin kahviliikkeeseen ja pörssikauppoihin. Sen konttorin isäntä, jossa aluksi olin työskennellyt, luotti minuun ja antoi apuaan. Näin en tarvinnut suuria käsirahoja, vaikka jo uskalsin isompiinkin panoksiin. Voin sanoa, että onnistui minulla hyvin, ja pääsinkin vähitellen perehtymään pörssisalaisuuksiin. -- Ette liene ollut milloinkaan liikealalla? kysyi hän äkkiä minulta.

Vastasin kieltävästi.

-- Jaa, puhui hän; kumminkin tiedätte, että jokaisella edistyvällä liikemiehellä on aina erikoisala, jota hän kehittää tarkan suunnitelman mukaan. Minun alani oli se, että minä otin sopimustilauksia kaupoista, joissa vähittäin myydään kahvia, sitouduin määrätystä keskimaksusta läpi koko vuoden toimittamaan kahvia, tietysti sopien kuinka paljon oli kunakin aikana hankittava. Pian oli sopimuskauppoja minulla ei ainoastaan New Yorkissa, mutta kaikissa maamme suuremmissa kaupungeissa. Vuotuinen välityssumma oli minulla suuri. Konttorissani oli jo useita miehiä työssä. Muiden muassa olin eräänä päivänä sinne ottanut kapteeni Davisin. Hän oli silloin nuorenlainen mies, oli johtanut pienempää laivaa rannikolla ja hädin tuskin pelastunut haaksirikosta. Hän oli tullut kovasti sairaaksi ja makasi viikkokausia katoolisessa hospitaalissa, jonka meidän kirkkomme oli perustanut. Kirkkoomme kuuluville naisille on ollut tapana käydä täällä vuorottaisin hoitamassa sairaita. Niin oli siellä toisinaan sisarenikin, ja sallimusko lienee ohjannut, että hän tuli hoitamaan haaksirikosta pelastettua kapteenia, joka taisteli elämän ja kuoleman välillä. En ole koskaan kysynyt sisareltani, vaan arvaan, että jo siellä tämä rakastui hoidettavaansa. Sairas parani lääkärien sanan mukaan sisareni uutterasta ja huolellisesta hoidosta, mutta lääkärit kielsivät häntä ainakaan muutamien kuukausien aikana merille menemästä. Kirkon toimesta etsittiin hänelle työpaikkaa kaupungissa enkä tiedä varmaan oliko sisarellani osaa siinä, mutta varma on, että hän tuli konttoriini työhön. -- Se oli minun onneni.

Pat Havecle oli tästä vieläkin niin mielissään, että hykersi käsiään.

-- Niihin aikoihin sattui eräs seikka, joka oli äkkiä saattaa minut vararikkoon. Olin taaskin tehnyt paljon, jopa entistä enemmän sopimussitoumuksia. Monta laivanlastia kahvia piti minun toimittaa etelä-Amerikasta sadon korjattua. Sopimukset sain tehdyksi edullisilla hinnoilla, sillä oli odotettavissa jotenkin huono kahvisato. Pörssissä huudettiin tuota satoa hyvinkin huonoksi, vaan minulla oli syitä, jotka ennustivat parempaa. Kumminkin sillä kerralla erehdyin laskuissani. Kahvisato Brasiiliassa ja Venezuelassa tuli niin huonoksi, ettei sieltä juuri mitään markkinoille ylettynyt. Jo aikaiseen sain minä tästä erittäin tarkat tiedot, en kumminkaan niin ajoissa, että olisin ehtinyt kontrahdit sen mukaan tehdä. Mutta pörssissä ei vielä täydellisestä kadosta tiedetty, vaan kyllä jo iloittiin minun vahingostani, kun hinta jo oli noussut korkeammalle kuin millä minä olin sopimukset tehnyt. Siihen aikaan New Yorkissa spekuleerattiin melkein vaan Amerikan kahvilla. Minä aloin olla jo suuressa hädässä, vaikka koetin tyyneltä näyttää.

Hikeä pyyhki kahvikuningas otsaltaan muistellessa tätä.