Chapter 3

Kun saavuin kotiin, oli äiti hyvin huonona. Kuume ahdisti häntä ja hän houraili. Lääkärillä oli suuri työ pelastaessa häntä. Useita päiviä oli äidin tila epävarma. Ankara mielenliikutus oli sortanut hänet. Vähitellen hän kumminkin rupesi tointumaan. Kärsimyksensä olivat kauheat. Hän valitteli itsekseen: "Miksi menit pois? Niinkö maksoit sen huolenpidon ja rakkauden, mitä olin osoittanut kohtaasi? Enhän minä kysynyt salaisuuksiasi, en rikoksiasi." Ja toisinaan näihin valituksiin liittyi ankarampaakin: "Joka noin voi jättää rakastavan vaimonsa, ei ansaitse rakkautta. Rahallako luulit tuskani huojentavan?"

Kun äiti vihdoin tervehtyi, oli hän suuresti muuttunut entisestään. Hän oli kuin hauraaksi poltettu rauta, oli ilman jäntevyyttä, ilman voimaa. Melkeimpä näytti siltä, ettei hän elänyt enää tätä maailmaa. Mutta miestä kohtaan, joka oli hänet toisen kerran noin katalasti hylännyt, tunsi hän nyt todellakin katkeruutta, ehkä myös vihaakin. Sitä oli hän sanonut enollekin. Tämä mieliala oli poikkeus äidin tavallisesta luonnosta. Mutta herttainen, rakastava sydän oli ylen kurjaa kohtelua saanut kokea. Isäni jättämät rahat käski hän minun viedä enolle. Hän ei tahtonut niihin koskea. Mutta ei hän mitään muuta virkkanut niiden johdosta, lieneekö edes kummastellut mistä isä nuo rahat oli saanut, joka seikka minua usein ajattelutti.

Ennenkun vuosi oli umpeen kulunut, peitettiin rakas, hellä äitini maan kylmään poveen. Kuolinvuoteellaan kutsui hän minut luokseen ja sanoi: "Jos milloin tapaat isäsi ... sano hänelle ... että ... minä..."

Sen enempää en minä kuullut. Kuiskattu ääni vaipui kuulemattomaksi. Mitä tarkoitti hän sanoa? Mutta hänen kasvoillaan lepäsi sellainen autuaallinen rauha, ettei se voinut olla vihan ja tuomion sekoittama. Taistelun voittaneena nukkui hän onnellisena.

Hautajaisten jälkeen jäin minä enolaan ja siitä saakka kasvoin hänen yltäkylläisessä, isällisessä kodissaan. Oma isäni tuli kyllä toisinaan mieleeni, mutta minä muistelin häntä vihalla äitini kärsimysten takia.

Isäni pysyi edelleenkin poissa, ei kumminkaan aivan jälkiään näyttämättä. Vähän jälkeen äitini kuoleman tuli enolleni häneltä kirje, lähetetty Rio Janeirosta, Brasiiliasta. Kirjeen sisällä oli pankkiosoitus tuhannelle markalle, ja isä pyysi enoani toimittamaan se äidille. Hän arveli, että paremmin äiti ottaisi rahan vastaan, kun se tulisi enon käden kautta. Itsestään hän ei mitään tietoja lähettänyt. Seuraavassa postissa palautti eno tämän rahalähetyksen sekä samassa lähetti nuo isän ennen antamatkin tuhat markkaa ja kirjoitti, ettei äiti niitä tarvitse, ja vaikka hän olisi tarvitsemassakin, ei hän niitä kuitenkaan käyttäisi. Sen tarkempaa tietoa ei eno antanut äidin kuolemasta. Ajatteli, ettei se enää kuulu kunnottomalle isälle.

Mutta minun postimerkkikokoelmassani oli paitsi tuota brasilialaista myös se Yhdysvaltain merkki, jonka olin löytänyt tieltä seuraavana päivänä isäni karkauksen jälkeen. Siinä oli jotenkin selvä leima: New York. Nuhraantuneen kuoren olin heittänyt pois, vaan havaitsin siitä kumminkin, että osoite kirjeessä ei ollut isälleni. Sen vuoksi en pannutkaan sille suurempaa arvoa ja rupesin epäilemään tokko se löytämäni kuori olikaan isälle tulleesta kirjeestä. Lienee joku muu viskannut sen tielle. Kun nyt isäni kirjoitti Brasiiliasta, en enää tehnyt mitään arveluita. Enoni ei mitään puhunut. Ehkä uskoi hän isän kuleksivan syvän meren laivoissa, kun oli niin seikkailuhaluinen ja rakasti merta. Enoni kouluutti minut läpi lyseon, ja polyteknillisessä opistossa valmistauduin sitte insinöörin tutkintoon. Konealalle oli haluni, ja sitä tuumaa enonikin kannatti. Vuosi oli enää minulla jälellä, kun olisin saanut tutkintoni suoritetuksi. Enoni sairastui silloin äkkiä ja minut kutsuttiin kotiin. Saavuin juuri hänen kuolinvuoteelleen. Rakas, hyväntahtoinen enoni siunasi minua ja sanoi:

-- Sinä olet perilliseni, suorita tutkintosi ja matkusta sitte Amerikkaan, siellä on uusi maailma, jossa toimesi menestyy loistavasti. Siellä voit edelleen kehittyä.

Vähän ajan kuluttua oli hän ruumiina. Testamenttinsa mukaan lankesi koko suuri omaisuutensa minulle. Tuo omaisuus nousi miljoonaan.

Nyt olin minä rikas, mutta orpo, yksinäinen nuorukainen. Isästäni en kuullut mitään ja minusta olikin yhdentekevä, mikä oli hänen kohtalonsa.

Järjestin omaisuuteni niin, ettei minun tarvinnut antautua liikehuoliin. Sitte kävin minä vielä itkemässä äitini ja enoni haudoilla, jotka olivat vierekkäin lehtevän koivun alla pienen kaupungin hautausmaalla.

Sen jälkeen en ole kotiseudullani käynyt. Vuoden perästä suoritin tutkintoni ja lähdin nuorena, toiverikkaana insinöörinä Amerikkaan. Mitkään leipähuolet eivät luonnollisesti minua ahdistaneet, mutta tahdoin edistyä alallani. Toisekseen tuntui siltä kuin olisin huvimatkalla. -- --

-- Mutta se oli minulle onnettomuuden matka, lausui ystäväni ja painoi päänsä surullisena alas.

IV.

-- Nyt alkoi uusi ajanjakso elämässäni, jatkoi ystäväni taas kertomustaan, kun oli hetken aikaa levännyt ja huulten kostukkeeksi kulauttanut siemauksen absinttilasista. Edellisessä jaksossa ei minulla omasta puolestani ollut mitään suurempia kärsimyksiä. Tosin oli kohdallani suruja, jotka minuunkin vaikuttivat, mutta kompastukseni kohtasin vasta uudessa maailmassa.

Olin viidenkolmatta vuotias, kun tulin Amerikkaan. Haluni oli saada ammattitaitoa ja sen vuoksi käytin kaikkia tilaisuuksia hyväkseni. Maalle astuin New Yorkissa, jossa heti näin kuinka suuret tutkintoalat täällä aukesivat silmilleni. Ihmetellen katsoin insinööritaidon mestariteosta, rautaista riippusiltaa, joka yhdistää kaksi miljoonakaupunkia, New Yorkin ja Brooklynin, toisiinsa. Vaikka pääsinkin selville rakenteiden yksityisseikoista, ei se kunnioittavaa ihmetystäni vähentänyt. Laskuissaan piti mestarin olla senkin insinöörin, joka uskalsi ohuille rautapatsaille nostaa rautatien suurkaupungin katujen päälle.

Oitis innostuin alaani ja rupesin hankkimaan käytännöllistä oppia suurissa tehtaissa. En viipynyt kaukaa New Yorkissa, kun jo matkustin Chicagoon ja niin kaupungista kaupunkiin, suurista tehtaista toisiin. Kauvemmin oleskelin Pennsylvanian mahtavissa konepajoissa ja tutkistelin koneistoja Massachusettsin kutomoissa. Tein kovaa työtä, kun näin sen kehittävän itseäni. Aloin, suoraan sanoen, alusta, kävin oppikurssin uudestaan, kun vihdoin rupesin luottamaan itseeni ja taitooni.

Itse asiassa tutustuin minä pian Amerikan oloihin, onhan kotiutuminen luonteeni ominaisuuksia. Englanninkielen opin hyvin ja rupesin saamaan arvokkaita tuttavuuksia amerikkalaisten parissa, etupäässä omasta ammattipiiristäni.

Tulevaisuuteen nähden ei minulla ollut mitään mietittyjä suunnitelmia. Elin vaan päiväkseen. Työ huvitti minua, tarttuipa olentooni kiihko, mikä on omituista tuolle kummalliselle maalle. Aloin suunnitella itse koneistoja ja niiden kautta rupesin saamaan nimeä sekä arvoa tehtailijain silmissä. Kun minulle vihdoin tarjottiin neuvottelevan insinöörin paikka eräässä toiminimessä, asetuin siihen.

Tässä asemassani ei työ ollut mitään rasittavaa. Joutoajoillani hain seurapiiristä huvitusta. Minua miellytti Amerikan teeskentelemätön, vapaa elämä. Sitä jäykkyyttä ja muodollisuutta, mikä eurooppalaisessa seurapiirissä tympäsee, ei ollut täällä nähtävänä ollenkaan. Insinöörit vielä lähentyvät siinä suhteessa taiteilijoita, että ovat käytöksessään mutkattomampia kuin esimerkiksi tiedemiehet, joiden syvällinen periaatteellisuus ei ota oikein sulaakseen yhteen hauskan seuraelämän kanssa.

Luonteeni samoin kuin ulkonäkönikin olen pääasiallisesti perinyt äidistäni, mutta kyllä minussa silti on aina ollut taipumusta myös isäni synkkämielisyyteen ja jörömäisyyteen. Vaan tämä ei minua Amerikassa päässyt huomattavasti vaivaamaan. Tekee mieleni sanoa, ettei minulla ollut aikaa siihen. Ja mitäpäs minulla olikaan huolehtimista! Oli mieluisata työtä, ja olinhan varakas sekä itsenäinen.

Minä olin amerikkalaisiin oloihin niin mielistynyt, että melkein unehutin syntyperäni. Tuttavistani tuskin yksikään osasi pitää minua muuna kuin amerikkalaisena, ehkäpä puhtaana jenkkinä. Jos kielessäni havaitsivat vähän outoa sointua, saattoivat ajatella minun olevan saksalaisesta kodista tai seurapiiristä lähteneen. Mutta syntyperä Amerikassa herättää yleensä hyvin vähän, tuskin ollenkaan huomiota. Ei kysytä mistä olet peräisin tai mikä olet ollut. Eletään vaan nykyisyydessä ja tehdään ihmisistä sen nojalla johtopäätöksiä. Niin ei ollut koskaan puhetta kansallisuudestani.

Kun olin nelisen vuotta ollut Amerikassa, olin kuin kotonani. Suomea en suurin tullut muistelleeksi, ja ikävät muistot lapsuutenikin ajoilta olivat enimmäkseen hälventyneet. Orvosta tulee pian kosmopoliitta, jolle on koti jokapaikassa. Varallisuuteni salli minun elää, kuten hienot seurapiirit Amerikassa. Tuttavanikin olivat sieltä, etupäässä toimeliaisuutensa kautta rikastuneista teollisuusperheistä. Elämäntapani muodostui niiden mukaan. Talvisin olin töiden touhuissa, ja kesät kuluttelin huvitteluissa. Yhden kesän olin erään Philadelphian rautatehtailijan kanssa kylpemässä Atlantic Cityn matalilla, toisena kesänä kyntelin muutaman Connecticutin suutarimiljonäärin seurassa tämän mahtavalla huvilaivalla Atlantia. Merellä on minuun erityinen viehätysvoima, kaiketi perintö isästäni. Silloin amerikkalaisten kesämatkailijani tavoin, päästyämme Euroopan rannoille, pistäysimme Pariisissa ja Monte Carlossa. Palasimme ihanain Azoorien ja palmurikkaan Bermudan kautta, jossa viimemainitussa oli vierasvaraisella laivaisännälläni huvila.

Yhdeksi kesäksi asetuin minä sitte Newportiin, tuohon pieneen, ihanaan merikaupunkiin Rhode Islandissa, jossa kesällä komeat ajopelit, Amerikan hieno seurapiiri, kaunottaret y.m. ovat nähtävänä. Vanderbiltien ja muiden upeat marmoripalatsit todistavat, että täällä hyvin viihdytään. Heti kun vesi meressä lämpiää, rientää tänne väkeä Amerikan kaikista suuremmista kaupungeista. Asumattomat huoneukset muuttuvat ylellisiksi, silkkiverhot akkunoissa nostetaan ylös, portaitten messinkiset kaiteet kiilloitetaan kullanvärisiksi ja varaovet poistetaan. Ravintoloissakin alkaa tällöin elämä. Komeita ajopelejä seisoo edessä, kukkaisverannat ovat kunnossaan, uutimet antamassa varjoa. Ja neekerit liikkuvat vilkkaina ansaiten palveluksellaan nyt muutamissa kuukausissa enemmän kuin tavalliset ravintolapalvelijat vuodessa.

Kaduilla ja ajopuistoissa oikein kuhisee komeutta. Vaunuja, satoja eri malleja, liikkuu tuossa kirjavana joukkona, osa hevosettomia sähköllä tai puristetulla ilmalla liikkuvia, toiset syöttiläsvaljakoiden vetämiä. Hevosten harjat ja hännät ovat leikatut, sääli niitä, kun muoti on ruvennut eläinten kidutusta edistämään. Tuossa urheilija yksinään ohjaa vaunupariansa, tuossa on neitosella ohjakset kädessä, ja raisu hevonen tottelee hänen komennustaan. Tuossa ajaa kokonainen perhe nelivaljakon vetämänä, edessä istuu ajuri ja lakeija univormuihin puettuina. Komeutta ja loistoa!

Ja tuolla vaunutien vierellä puistossa kulkee ratsastajain tie. Siinä ravaa useita ratsuja, kantaen miestä ja naista siroissa ratsupukineissa. Toisella puolen on sementillä laskettu tie polkupyöräilijöille. Yhtenä nurinana lentää jalkarattaat. Muiden joukossa on siinä tandemeja, jopa polkupyöriä koko perhettä varten.

Mutta mitäpä näistä kertoilen? Jotakin sellaista voit nähdä muissakin huvilakaupungeissa kesäisin, vaikka tuskin aivan niin yksinomaisesti komeassa muodossa.

Vilkkainta ja iloisinta on kumminkin elämä Newportin hietarannalla, jossa hieno väki virkistelee itseään uinnilla. Kuumimman päiväpaisteen aikana tuntuu siltä kuin koko kaupunki olisi sinne siirtynyt. Satoja, ehkä tuhansia ihmisiä pulikoipi ilakoiden rannan vedessä tai hautoo itseään hietikossa. Herrat seurustelevat naisten kanssa kuni tanssisalissa. Se on vapaata, hauskaa elämää. Kaikki seurustelu käypi hienosti ja kohteliaasti.

Siellä on tapana viettää muutamia tunteja päivässä. Joillakuilla perheillä on omat pukuhuoneensa, mutta toiset vuokraavat itselleen sellaisen, vaan ainoastaan harvat ovat ilman omaa uimapukua. Naisilla on noissa puvuissa tarkat muotinsa, kuten muissakin pukineissa, ja ihmetellä täytyy niissä esiintyvää aistikkaisuutta ja siroutta.

Oikeastaan on ranta jaettu eri perheitten ja yleisempien uimahuoneitten välillä. Välimatkaa on muutamia kymmeniä sylejä. Pingoitettu nuora määrää nuo rajat ja ulettuu veteenkin, jossa nuorista pidetään kiinni ja annetaan aaltojen huuhtoa ruumista. Varsinaisesta uinnista ei ole paljon puhetta, sillä harva rohkenee mennä syvemmälle ja heittäytyä uimasilleen. Onpahan se sellaista vedessä räpiköimistä. Pilaa lasketaan ja syydetään vettä toistensa päälle.

Mutta verrattain vähäinen on se aika, minkä "uija" tavallisesti tuossa rannan matalassa vedessä oleskelee. Enemmän viipyy hän hietikolla, missä istuskellaan ryhmissä, hautaudutaan hiekkaan ja otetaan "aurinkokylpyä". Monet naiset kumminkin suojelevat päivänvarjoilla päätänsä liian kuumilta säteiltä. Toiset kävelevät tasaisella hiekkapermannolla välittämättä nuorain merkitsemistä rajoista. Niin kuljetaan uimapaikalta toiselle, tehdään tuttavuuksia ja juodaan virvokkeita.

Näyttää siltä, että tuo uimatapa ei ole syntynyt niinkään uimisen halusta, vaan sentakia, että näin kuumimpana aikana päivästä voidaan pukeutua kevyempään pukuun ja saada vilvoitusta.

Tuolla minäkin toverieni kanssa tavallisesti parituntia keskipäivästä loikoilin uimarannan hietikossa tavanmukaisessa uimapuvussa. Kaskuilimme, polttelimme sikaretteja ja väliin maistelimme virkistysjuomia. Olin vasta lyhemmän aikaa ollut seudulla, joten tuttavapiirini oli pieni eikä siihen lukeutunut yhtään naista. Toverit olivat nuoria miehiä, iloisia kaikki. Ja leikkiä lasketellen katseltiin uipaa yleisöä pitkin aavaa, valkoista rantaa.

Aurinko paistoi heleästi. Aallot leveinä vyöryinä syöksyivät rantaan huuhtoen paljaita jalkojamme, jotka olimme haudanneet hiekkaan. Vihreällä paistoi aurinkoa vastaan tuo vesi, laineiden vaahtopäät valkoisina pärskyivät uimakansan ilakoidessa.

Kussakin nuora-aitauksessa oli uijia tai päivän paistattajia. Monenvärisiä hameita hulmusi vedessä. Posket punottivat virkistyksestä ja elämän ilosta. Nuoret miehet saattelivat hietikolla neitosiaan, jotka pitkissä sukissa ilman kenkiä, lyhyissä hameissa, avokauloin ja päin sipsuttelivat päivänvarjo kädessä.

Minä loikoessani hiekassa olin haaveellisella tuulella, katselin merta ja aaltojen loisketta rantaan. Jäin siinä sanattomaksi ja annoin toverieni pitää hauskaa. Kaikesta huolimatta tunsin itseni niin yksinäiseksi tässä ihmisvilinässä.

Kumminkin huomioni kiinnitti puoleensa kaksi naista siinä vähän matkan päässä. He näkyivät olevan vähän muista erillään, nojasivat vedessä muudanta nuoraa vasten selkäulapalle päin ja ottivat vastaan vyöryviä laineita. Vanhempi nainen oli kääntyneenä meihin päin, lihava rouva kauniilla kasvonpiirteillä. Nenä ohut, vaan kauniisti kaareva, otsa kunnioitusta herättävä ja leuka päättävä. Hänen vierellään seisoi melkein ujona nuori tyttö. Kasvoja en kyllä nähnyt, vaan siro oli vartalo, jonka piirteet selvästi näkyivät, kun vesi oli väljän puvun painanut ruumista vasten. Kaula valkoinen, soma kuin joutsenella. Hiukset näyttivät vaaleankellertäviltä, olivat kumminkin päälaelta peitetyt. Kun vesi vallattomasti huuhtoi hänen jalkojaan ja hulmuutteli valkoista hametta, koetti tämä häveliäänä käsillään painaa sitä alas. Silloin sattui hänen kasvonsa minuun päin. Mikä viehätys! Vaaleaverinen hän oli, posket terveenpunaiset, otsa kirkas ja juovaton, -- niin mitäpä yritänkään, enhän kumminkaan täysin ansiollisesti voisi kuvata tuota kylpevää nereiidiä kauniissa ympäristössä. Voinetko kuvitella häntä seisovaksi kirkkaassa paisteessa, korkea vihreä aalto kuvan taustana ja laineen päät pärskähtäen vaahtona hänen silmilleen.

Neitonen naurahti riemastuksesta, pyyhki veden silmistään, ja oli kuin kaksi kirkasta tähteä olisi kääntynyt meitä kohti. Minä olin haaveissani, näkevinäni ihanaa unta. Ennenkun pääsin oikein selville, oli näky kadonnut.

Toverini sattuivat silloin nousemaan kävelylle. Minä seurasin heitä. Ei aikaakaan kun kulimme rantamalla heidän ohitsensa. Tytär ja äiti istuivat jo matolla keskustellen keskenään. Me kulimme ohitse, vaan vähän matkan perästä käännyimme takaisin. He olivat silloin menneet veteen huuhtomaan itseään ja nousivat juuri nähtävästi mennäkseen pukuhuoneeseen.

Minä kiirehdin omalle aitauksellemme, nopeasti huuhdoin itseni vedessä hiekasta ja menin kammiooni vaihtaakseni uimapuvun tavalliseen vaatetukseen. Olin pian kadulla, jota myöten rannalla liikkuva yleisö kulki, odottamassa -- ketä? Nähtävästi tovereitani, mutta ajatuksissa kulki toivomus, että saisin nähdä tuon nuoren neidon. Kävelin siinä hermostuneena. Ei toverinikaan vielä tulleet. Komeita vaunuja kulki ohitse ja iloista kylpykansaa.

Samassa näkyivät toverini. Minä kävelin heitä vastaan. Mutta nyt tuolta viereisestä kylpyhuoneesta tulivat ne toisetkin. He tulivat aivan vastaani. Neidon verevät kasvot ilmaisivat terveyttä, elävyyttä. Ohi kulkiessaan sattui sulotar vilkaisemaan minua suurilla, kauniilla silmillään, vilkaisi vapaasti, mutta niin viattomasti ja teeskentelemättömästi, että minusta oli oikein ihme tavata sellainen katse suurmaailman ihmisten joukossa.

Voin sanoa, että tuo hetki teki muutoksen elämässäni. Sen jälkeen en ollut enää sama huoleton ihminen. Tuo viaton katse tunkeutui sisällisimpään olemukseeni. Toverini huomasivat sen ja kysyivät kummastuneina:

-- Mikä sinuun tuli, Tauno?

Seuraavana päivänä ja aina siitä lähtien säännöllisesti olin minä tuolla uimarannalle menevällä tiellä, mutta uimaan ei minua haluttanut. Milloin tovereja lyöttäytyi matkaani, koetin minä tekeytyä innokkaaksi tenniksen pelaajaksi. Tenniskenttä ja verkko oli nimittäin tien ohessa nurmikolla. Siinä kulutin minä aikaani odotellen aatoksieni ihannetta. Ja usein näinkin tuon tytön äitinsä matkassa. Joka päivä määrätyllä ajalla menivät he uimarannalle ja palasivat hetken kuluttua takaisin. Koskaan en nähnyt muita heidän seurassaan. Vaikka äitinsä oli tummaverinen, oli tyttö kumminkin vaalakka. Neidon vaaleanpunervat kutrit olivat niin tuuheat, että kasvot näyttivät melkein olevan kääriytyneinä kokonaan niiden sisään.

Minä olin näihin saakka ollut huikentelevainen ja ajattelematon. Mutta nyt valtasi minut jonkinlainen pyhä tunne, joka väkisinkin teki minusta vakavan henkilön. Mitään varsinaista näkyvää aihetta ei minulla ollut tuohon. Mitä minuun koski tuo viattomuuden ilmiö suurmaailman huvipaikalla? Näin koetin kysellä itseltäni. Mutta se vaan enemmän vangitsi minua. Minä pidin itseäni kuin rikollisena, joka uskalsin ihannella tuollaista katsetta.

En voinut olla katsomatta häntä, en etsimättä hänen silmäystään. Ja joka kerta hän loi silmänsä minuun ohi kulkiessaan. Merkillistä, että minä tästä aina hämmennyin. Tarkoitukseni oli jotenkin hankkia tilaisuutta tuttavuuden tekemiseen, mutta aina minä sotkeuduin. Toivoin että tennispeli olisi minulle apuna, mutta ei hän näyttänyt olevan niitä urheilevia naisia, joita Amerikassa on niin paljon.

Sain tietää, että hän oli hyvin toimeentulevan liikemiehen tytär ja äitinsä kanssa vietti kesää Newportissa. Isä itse kuului melkein alinomaa olevan liikematkoilla. Varsinainen asuinpaikka oli heillä New Yorkissa.

Eräänä aamuna oli hyvin tuulinen ilma. Taaskin palasi ihanteitteni esine äitinsä kera rannalta. Tuuli lennätti hänen kaulaltaan hienon silkkisen huivin maahan. Minä kiiruhdin luo ja nostin huivin sekä tarjosin hänelle. Neito loi minuun miellyttävän kiitollisen katseen; äiti puolestaan katsoi terävästi ja tutkivasti.

He seisahtuivat siihen ja katsoivat peliä. Minä lausuin muutamia kohteliaisuuksia ja pyysin neitiä yhtymään leikkiin. Ei hän ruvennut. Ja samassa minäkin herkesin sekä aloin enemmän puhelemaan. Kun he sitte lähtivät kävelemään, sain minä näin tilaisuuden liittäytyä matkaan.

Sitte oli minulla onni joka aamu tehdä heidän kanssaan kävelymatka. Kuljimme rannikolla, puistossa ja missä milloinkin. Neidon äiti oli tarkkakatseinen, huolta pitävä nainen. Hän seurusteli aina tyttärensä kanssa. Ja minä olin todella iloinen saadessani olla kolmantena. Vaikka näinkin, että minun onnistui vähitellen voittaa muorin luottamus, ei hän kumminkaan sallinut tyttärensä käyskennellä yksin kanssani. Siinä suhteessa hän kokonaan poikkesi Newportin muusta seurapiiristä.

Ihanteeni nimi oli Irene Davis. Ajattelin hänen olevan kuuluisasta amerikkalaisesta Davissuvusta enkä koskaan tästä enempää kysynyt.

Vähitellen tulimme hyviksi tuttaviksi. Minäkin opin heitä paremmin tuntemaan. Isän alinomaisten matkojen takia oli äiti kodin ja talouden johtajana. Hän näytti olevan määrääjänä perheessä. Irene oli hyvin kasvatettu tarkan huolenpidon alla. Hän oli nyt seitsentoista vuotias. Minun ikäni oli jo kolmessakymmenessä, mutta en tätä eroa pitänyt minään suurena.

Onnellinen oli se kesä minulle. Lämmin päiväpaiste ukkosilman edellä. Minä hylkäsin melkein kokonaan muun seuran ja olin Davisien kanssa yhdessä rannalla, päivällisillä, kilpa-ajoissa, huviretkillä y.m. Meillä nuorilla oli jo varsinainen salainen liitto olemassa, vaikka sanaakaan ei sinne päin oltu vaihdettu. Irenen äiti oli väsymätön seuralainen, ja minun täytyy sanoa, minä tunsin olevani niin turvassa noiden kahden naisen seurassa, aivan kuin pelastettuna suuren, viekoittelevan maailman käsistä. Minä tunsin päivä päivältä tulevani paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, niin oli ylentävää tämä seurustelu.

En oikein voinut tuntea itseäni. Sen minä tunsin, että jokin tavaton vetovoima veti minua Ireneen. Olinko minä rakastunut? Olin, epäilemättä. Mutta minun tunteeni oli jotain erilaista kuin olin rakkaudelta kuvitellut. Se oli vapaampi intohimosta ja tulisuudesta. Minä koetin tutkistella itseäni, ja loppupäätökseksi sain, että Irenen viattomuus oli rakkauteni pyhittänyt, jalostanut. Minä todella rakastin häntä, rakastin äärettömästi ja kuta kauvemman aikaa me seurustelimme, sitä valtavammaksi tuo rakkaus paisui. Minä näin, että Irenen laita omalta kohdaltaan oli sama. Arvasin aivan hänen tunteensa, arvasin -- niin, minulla oli paljon todisteita päätökselleni.

Usein ajattelin kosimista, miten tuo tapahtuisi. Mutta joka kerta tuntui se minusta niin omituiselta, melkein peloittavalta. Mieleeni ajautui kummallinen tunnelma, ettei Irene minulle kuulu. Mutta tätä koetin karkoittaa pois, sillä olihan minulla jo vakuutusta, ettei Irene olisi vastaan, kun milloin pyytäisin vaimokseni. Tästä epävakaisesta asemasta kehittyivät asiat itsestään. Irenen äiti oli oppinut luottamaan ja kunnioittamaan minua. Hän oli arvatenkin tehnyt tutuilleni kysymyksiä minusta ja varmaankin olivat vastaukset tyydyttäviä, sillä ei hän enää meitä kumminkaan erillään koettanut pitää. Hän luki minut kuin perheeseensä kuuluvaksi ja melkeinpä näytti odottavan jotakin, jota tiesi meidän itsessämme ajattelevan.

Mutta minussa ei näkynyt rohkeutta löytyvän astuakseni ratkaisevata askelta. Huvikausi Newportissa läheni loppuaan. Muutamat perheet olivat muuttaneet pois ja toisten talviasuntoja suurissa kaupungeissa laitettiin kuntoon. Rouva Daviskin puuhasi lähtöä ja puhui siitä kanssamme.

Me kolme olimme taas kävelyllä puistossa. Kuljimme kapeata polkua, jota kummaltakin sivulta tammet ja muut puut varjostivat. Päittemme päällä puitten oksat ystävällisesti tervehtivät toisiaan, että olimme aivan kuin lehtikatoksen alla. Aina jonkun matkan päässä oli penkkejä väsyneille istumasijoiksi. Irenen äiti sanoi tuntevansa väsymystä ja istuutui. Me jatkoimme hiljalleen matkaa suoraan kulkevaa tietä pitkin. Äiti sanoi istuutuessaan:

-- Emme joudakaan nyt kaukaa kävelemään, kun pitää ruveta valmistamaan paluuta New Yorkiin.

Jatko tähän muistutukseen jäi sitte kuin itsestään meillä puheen aineeksi.

-- Joko on äitinne määrännyt lähtöpäivän? kysyin minä Ireneltä.

-- On hän puhunut, että jo huomenna lähtisimme, vastasi neito melkein alakuloisesti. Valmistukset eivät meillä suuret ole ja palvelijat ovat niitä jo tehneet.