Part 3

Puhdas päivä, vaadit tahdot tarmoon, totisesti, ettei milloinkaan alistuen vieraan almun armoon tämä kansa tahdo ruoskaa nuolla, vaan on valmis, aina valveillaan, maansa eestä voittaa voi tai kuolla.

Päily, päivä, hohtain honkain holviin, kaarra kautta kaiken Suomenmaan, lyö sun uskos uusiin sukupolviin, niinkuin Luojan liekki siunaa maata ajast' aikaan aina armaampaan, siunaa kansaa, jok' ei kuolla saata!

Oulunkylä. 2.12.19.

AJAN AILUVIA

I

Kyntäjän laulu

Ketoani kynnän, kantoja käännän, verisiä vakoja ma vainioksi väännän, poikani ei saapunut suurista sodista, kentälle kaatui kaukana kodista.

Sorasta ma muokkasin miekkoja monta, monta on mennyt, on monta mannutonta, moni salvos sortui sotien palossa, nälkä on isäntänä monessa talossa.

Verellä on tahrittu tanhua ja tanner, sodassa ei sortunut Suomeni manner, uhrini uskoin, annoin maalle parhaani, kuolema on kyntänyt taimien tarhaani.

Mietteeni muuttuu, käy hetkeni hiljaa, maaemo ennenkin vihannoitti viljaa, hurmeest' on nouseva laajoja laihoja, kuolemankauhusta kauniita kaihoja.

Kynnän ja vaivojen satoja ma vuotan, vapautta vaalin ja Luojaani luotan, keto on kylvetty kalliista hinnasta, haava on haihtuva raskaasta rinnasta.

Rauhasta raukea, runsas on yöni, kerran kun päättyy taival ja työni, heelmät ne hohtavat haaveiden haassani, vapaana kuolen ma vapaassa maassani.

II

Kauppamiehen laulu

Nousivat hurtat hurmehen yöstä, riistivät riistamme aitat ja puodit, vangiksi veivät, työnsivät työstä, lensivät rintaamme raivojen luodit.

Piilimme pelvossa arjesta arkeen, lain luki lenkarit oman käden kärkeen, hiipivät haaskaten, vaakamme veivät, vuosien vaivat ja säästetyt leivät.

Otti ne lunnaita pakkoa käyttäin, aittamme aarteet ja tahralla täyttäin sotkivat suojamme, muuraiskekomme, vääriksi mustaten työmme ja tekomme.

Tuhkasta nousivat muurimme pylväät, uutta me luomme, on mielemme ylväät, harjamme hirret me hohtohon nostimme, Suomemme onnen me kalliisti ostimme.

Muuraiskansana lain lujan luomme, kauppaa me käymme ja tuotteemme tuomme, teljoilta laskemme laulaen laivamme, alttiit on almumme, vaarat ja vaivamme.

Liehuvat lippumme vierailla mailla sortajan vainojen viiriä vailla, kauas on kantava kotoinen laine, Suomemme suuruus, onni ja maine.

Nousevi nuorena hurmehen yöstä rauhassa raunio tarmomme työstä, ahtahan aikamme velkana siirtäen, suureksi Suomemme pilvihin piirtäen.

Nousevi taas pyhän lain luja tunto, ansion arvohon kulkevi kunto, toisell' ei toisen riemuja riistetä, turhista töistä ei kurjina kiistetä.

Väistyvi vainojen hirmuinen haamu, koittavi kirkkaana kaikille aamu, käy yli Suomen siunaten, sätehen laskee se lunnaiksi kansamme kätehen.

III

Sepän laulu

Miehet mustat, moukaroikaa, kalkutelkaa alasinta, säkenöiden, säihkyt, soikaa, palkeena kun paisuu rinta, nosta, laske, iske, lyö, kerran täyttyy ihmistyö!

Ahjoon aarteet, tuleen raudat, uusi usko nostakaamme, metsäin mustat miiluhaudat syttyy kautta synnyinmaamme, kehno, ken nyt jälkeen jää, uudet sepot, iskekää!

Iskekää kuin Suomen vuorta, malminsuonta sorvatkaatte, hengennousun tietä nuorta uuden soiton sieluun saatte, uudet aseet takokaa, joilla rauhaa puoltaa maa!

Liekki käy kuin uhri lämmin yllä kaiken kauas kiiltäin, aurat tehkää terävämmin, syvemmiksi vaot viiltäin, viljaviksi vaivan suot, suureks silloin Suomen luot!

Suuret sepät ajan suuren, uusi Suomi sorvatkaamme, maasta nostain malminjuuren nostatte te maineet maamme, lyö ja laske, iske vaan, nosta maa taas kunniaan!

Vainonviha kauas vinkuu, maahan vaipuu valhe halpa, säkenöiden aatos sinkuu, kimmellä ei kansan kalpa enää vasten veljiään, kiistan kyy kun painaa pään.

Tao veljeis vapautta, tao uskon voimaa uutta, valppautta, valkeutta, ihmetöiden ihanuutta, nosta, laske, iske, lyö, kerran täyttyy ihmistyö!

IV

Sotilaan laulu

Ma Suomenmaata vartioin, kun sotatorvi soi, ma kuljen kautta vainioin, mi vihannoi, kun vaarassa on vapaa synnyinmaa, sen töitä tahdon puolustaa.

Maa, maista kaikkein kallein tää, on sulo Suomenmaa, haat ihanuuttaan hengittää, kun vuodattaa sen eestä kaikki, urho haudan saa, ei kohtaloa kauniimpaa.

Vapaustaistoon kutsun sain, maa kallis kutsui niin, ma riviin astuin auraltain, kun taisteltiin, maa sykki synnyintaistoin tuskissaan, kun urhot kulki kuolemaan.

Jos uhkaa vanha vihamies, saat jättää murheen muun, kun rajalle käy riemun ties, käy taisteluun, kun kaadut, kaadut kunnialla näin, jos et, käyt seppelpäin!

Ma havun hattuun kiinnittäin käyn sodan soittohon, en pirujakaan pelkää näin ja voittohon kun rientäin Pohjanpoika lyö, ei sorru Suomen suuri työ.

Ma valtakuntaa vartioin, ma suojaan Suomenmaan, sen eestä elää, kuolla voin ma ainiaan, kun vaarassa on vapaa synnyinmaa, taas sotahuuto kajahtaa.

SUOMEN VAPAUDEN JOULU

Vapaus, kallein, kaunein lahja Luojan, vapaus, kansain toivo, määränpää, vapaus vaatii sulle, Suomi, suojan, vapaus vapaaks hengen helkyttää, siunattu, suuri jouluhuurteen huomen, loit uudeks unelmien vanhan Suomen!

Löit sorron, idän saastan, vihan, vainon, mi uhkas meiltä kaiken kuristaa, veit orjan pelvon, painajaisen painon, kun kuristajan käsi höltyi, taipui, kuin hirmuhaamu varjon valtaan vaipui.

Ja kirkas päivä paistoi kaikkialta, ikuinen vapaa kehrä kimmeltäin, kun väistyi vihamiehen väkivalta; kamppailu uljas urhoin kestäväin sai valkeuden voimallansa voiton, loi vapaan miehen suoran, suuren soiton.

Liikkeelle heimon heljä henki lähti, hengitti heränneenä vapaa maa. Taivaalta tuikkain vapaudentähti ylitse muiden tähtein kimmaltaa, se katsoo joka kodin valontöihin yhtyen joulupuiden kynttilöihin.

On joulu maassa, Suomen joulu-aatto, mi siunaa vapahtajan vapaan työn, ja sitä seuraa suurten muistoin saatto kuin valkeet siivet soittain läpi yön, ne riemun, rauhan kaikkeutta soittaa, maan kultakautta, joka kerran koittaa.

On vapaa maa ja vapaa kansakunta, mi ylväänä nyt nostaa pystyyn pään uskaltain nähdä suurta suvun unta, valaen vapauden kynttilään valonsa varman uskon, uhrin antain sen kansan pitkään juhlapöytään kantain,

Ne syttyvät niin hiljaa kuusten valkeet, ne suomalaisen rintaa lämmittää, kun paukkuu karaistuksen pakkaspalkeet, ja niiden loisto iäks silmiin jää, ne loistaa uuden polven pyhään kehtoon, ne väikkyy yli vanhan elonehtoon.

Niin loista, vapaa liekki, kautta aikain, kun joulukuuset syttyy synnyinmaan! Saatoissa suuren sodan sankartaikain et sammu, muutu meillä milloinkaan, käy itä turmioon ja tuomioonsa, kun armas Suomi astuu aurinkoonsa.

Sytytä kynttiläs ja sitä säästä, uus polvi uudet soihdut sytyttää, vapaustähti vuosisatain päästä valaisee uljaan urhon kypärää, siunaten nyky-ajan sankarhautaa se käskee: takokaa vain tahdon rautaa!

Helsingissä. 22.12.10.

TORNINVARTIJA

Hän kirkontornissa istuu ja hän valvoo kaupungin rauhaa, talot nukkuu, ei missään tulta näy, hän torninikkunan eteen käy, kun myrsky pielissä pauhaa.

Hän katsovi kaupungintullin taa, hän katsovi pientä majaa, missä vaimonsa suuressa lemmessään unen unhoon lauloi pienoisen pään, miks tuska nyt aatosta ajaa?

Mitä? Valkea leimahti yössä? Palotorveen vartija tarttuu, ylös ihmiset syöksyvät vuoteiltaan kuin tuomionpasuunan kuullessaan, tuhontuska ja kammo karttuu!

Valan vannotun vartija muistaa, hän ei säiky, ei paikalta väistä. Miss' on sulo vaimoni, lapseni mun? Kera lapsesi nukkuu vaimosi sun, näki unta hän nuoruuden häistä.

Mies seisovi loppuhun paikallaan! Yhä soittaa hän torvellansa. Koko kaupunki liekkiin jo hulmahtaa, joko maailma loppuu, hukkuvi maa! Hän soittaa kuin raivoissansa.

Sinun vaimosi, lapsesi kuolevat jo, iäks siintävät silmät sammuu! — Niin viesti jo käy, ja hän soittavi vaan, palotorvipa huutaa kuin hulluuttaan ja se hurjana härkänä ammuu.

Sinun vaimosi, lapsesi hiiltyi, kotis kaatunut on, tupa tuhkaa. Mies seisovi, seisovi paikallaan, hän ei saa nyt muistella murheitaan, vaikka yö sekä kuolema uhkaa!

Tulihyrskynä hohtaa kirkko, mikä maasta on, maaksi se maatuu! Mies paikaltaan ei siirtyä saa, hän viimeiset voimansa ponnistaa ja hän liekkien keskelle kaatuu.

UUDENVUODEN VIRSI

Uusi vaiva, uusi vuosi, niinkuin ennen monet kerrat, vanhat vallat, uudet herrat, vanha kausi, uusi kuosi.

Katso uudenvuoden peiliin, vasen on nyt oikealla, vanhaa viinaa uuteen leiliin ranskan nimilipun alla.

Saksman, ranska vuoroin voittaa, vielä ryssä juoda jaksaa, enkelsmanni suuta soittaa, kuka viimein viulut maksaa!

Käännä tinataikakauhaa niinkuin ennen lasna tehtiin, rauhanpiiput polttaa rauhaa, toiset tottuu ryssänlehtiin.

Sipulista silmät vettyy, pippuria ulkomaista pitäis saada, toiveet pettyy; tääll' on kinaa kaikenlaista.

Puoluepukit hiessä häärää, puskee puita, maata märkää, toinen moittii, toinen määrää, yhteen käy kuin kaksi härkää.

Uusi vuosi, uusi kuori, uudet nyörit sekoo saumaan, uusi nuttu, vanha vuori, kumarrus ja käännös laumaan.

Sama riita, sama juttu, yhtä samaa samaan virteen, vettä juo ja käännä nuttu, nälkävyöstäs heity hirteen!

Jouluk. 1918.

PUNAISEEN TILIKIRJAAN

Oi, miss' on raivon rajas, ylikulkus, sä majesteettimme profanum vulgus, keisari roskarahvas, punatsaari, min yllä hohtaa riemuportin kaari kuin hirsipuitten, tuomioiden täytös, viimeinen murheilveen inha näytös? Sä sakkisielun usko suureen sakkiin, nagaikkas vaihdoit fryygiläiseen lakkiin, sä puolivillamekko, punahousukas, kyyn epäluulon pälykade nousukas, näät itserakkaan ihanteesi unta kuin itse vain sä oisit ihmiskunta, sait "sivistyksen" valheen varjopuolet, puolueruoskaas uurnain luona nuolet ja vaadit tasa-arvon palkkaa, vähän töitä ja salaa katein petät päälliköitä, mi nousi harteillas, sun petti turhaan, niin saattain kansansielun itsemurhaan. Sua vailla rakkautta, isänmaata ei koskaan inhoomatta olla saata, on sulla lihapatapolitiikkas humala, myös vaatelias vatsa jumala, kun huvitusta, leipää sulla riittää, maan vieraan valtaan maasi tahdot liittää, eläväinkuvain turhaan templiin karkaat, ilosta naurat vain, kun karkaa varkaat, niin sielusnälän täytät, ruumiis puet ja penninromaaneja tarkkaan luet, näät niissä raakuutesi, velivainos, sua huumaa kilpapainit, nyrkkinäytös, ja mielikirjas nyt on "Hieno käytös". Iloitse maa, jo saatiin kuudes painos, kun sitä tutkit vielä sata vuotta, et aikaas kuluttanut suinkaan suotta.

OMISTUKSIA

AUGUST STRINDBERGILLE

HÄNEN RIEMUPÄIVÄNÄÄN

Sa mistä, mestari, sanas sait, sun jumalnuoles ja jousikaares! Sä vuoret siirsit ja kauas katsoit, mies, princeps inter pares!

Sä hengenruhtinas, uhmapäin löit jättein kanssa sä jättipainin, kun kääpiöt sinun otsaas tahras yömerkein vainotun Kainin.

Ja valheen vanhojen jumalain sä kaadoit marmoritekopylväät, ja kivi leipääsi sulle suotiin, sun kiros maas ja sen ylväät.

Sä iskit, iskuista kimmahtain niin halkes mahtien musta muuri, sä nousit, lankesit, nousit pystyyn, sä lankeemuksessa suuri!

Nyt yksin seisot sä voimassas, oot haavat saanut ja haavat jaannut, sun väärin uhmasi valtavoiman oot Kölinvuorilta saanut.

Sun pyhä pilkkasi salamoi, kun kävi ukkonen yli maasi, sun terve tahtosi nosti myrskyn, yön muistomerkkejä kaasi.

Nyt yksin leimuat loistossas, niin Luoja kohtalos kaaren sääsi, nyt katse voittajan tyynnä tutkii, kun päivä kruunasi pääsi.

Sun silmiis kaukana kangastaa uus aika, uskosi kulta-aatto, sun neros voittoa joukoin juhlii vuossatain aatosten saatto!

H:linna. 21.1.09.

J. H. ERKON MUISTOLLE

Marmoripatsaat, sankariiouhet murtuvat niinkuin hauraimmat jouhet, murru ei myrskyssä ihmisen henki, kaatuvi vahvin, pronssinen pylväs, kaadu ei aate suuri ja ylväs.

KASIMIR LEINO IN MEMORIAM

Miks on niin mykkää?——— On laulaja poissa, sydänsoinnut ei sykkää, on murhetta muistojen kanteloissa.

Oi, ihmiset, ette runoniekkoja huolla, vain vaikenette, saa laulajat yössä yksin kuolla!

Oi, runottaret, yksin ette hyljätä voinut, kun helkytyksin soi viimeiset sanattomat soinnut!

Oi, maailma viekkain! Koin kirkkaassa koissa rauha runoniekkain on luona Luojan ja kanteloissa!

SANTERI IVALOLLE

Hänen täyttäessään 50 vuotta

Saamemäessä, sadun maassa vaarat hohtaa hämärissä, juosten joet kiiltää kultaa, kiiltää ihmissydämissä.

Syntyi siellä pohjan piltti, läksi poika pappilasta, veressänsä kutsun kuuli, joijut jättein tarinasta.

Mitä etsi pohjan poika, mitä näki nuori mieli? Näki Lapin laajat jängät, missä kaartui pohjanpieli.

Henki hiihti erämaita välimailla toden, tarun, otti opin oppaaksensa, näki kansan köyhänkarun.

Näki kaukokangastukset tasankonsa taustan rakkaan, mökit, linnat, maat ja meret katseen tuijottaissa takkaan.

Näki kuninkaat ja kempit, kestit, knaapit, sissit sorjat, uhripuut ja pyhät lähteet, pakanat ja lyödyt orjat.

Näki Suomen suuret sodat, näki toivon, epäuskon, näki vuosisatain vaiheet, näki maansa aamuruskon.

Näki aaveet, sankarhaamut, Suomen sodan kaikki kauhut, piilopirtit, tyhjät talot, kyläin päällä surman sauhut.

Kansoittaen maailmansa kasvoi kansaan, heltyi huoliin, iltapuhteet tempas työhön, aatos ajan lapsipuoliin.

Pohjan piltti, pohjan poika, Lapinkäyjä, tietoniekka, Lapin vuolaat virrat kuohuu, käsiin valuu kultahiekka.

Meill' on monta valon vuorta pohjolassa, keski-yössä, paljon kullanhuuhtojia, meill' on monta miestä työssä.

Kivi meillä lyötiin leipään, rahtu rautaa, vähän multaa, jalokivet meiltä puuttuu, Ivaloss' on meillä kultaa.

O.-kylässä 19.5.16.

OSKAR MERIKANNOLLE

RIEMUPÄIVÄNÄ 19.11.1918

Hymyilivät heijät henget kiikkuessa kaiun kehtos, sieluus soivat lempeet soinnut, liversivät laululehtos.

Juhannusten tulet tuikki teiltä, jotka korpeen ohjaa, kuulit suuren luonnonlaulun, koskit kansansielun pohjaa.

Aurinkoa sait ja annoit, taitees taika: alttiiksanto — kaiken saa, mi kaiken antaa, siin' on mies ja Merikanto.

TOIVO KUULALLE

Muistoruno

Tuonen taiston tantereesta helske hipoo helmihiekkaa niinkuin kaiku kanteleesta; viilein virsin virta vie sädejuopaan sävelniekkaa, aukee autuaitten tie onnellisten oudon saaren, suvisaaren, sointusaaren, tarhaan tuonen tähtikaaren, josta vastaan soitto soi, tuonen vaimot vaikeroi. Mik' on sointu säveleellä vienonviileällä veellä? Kohoo tuonen tuvanhirsi, vierii vapauden virsi; niinkuin jätti jäntereensä jännittää synnyttäen säveleensä kohoo korkealle sävelniekan pää, katsoo kaikkialle, kaiku kimmahdellen kierii, voiman virsi vierii, vapauden suuri sävelluoma, itse Luojan suoma, itse Luojan kanteleesta toistuu taiston tantereesta, järkkyy tuonen portinpieli, kimmeltävi kirkas kieli, jota soittaa henki hurja, jonka katkas kesken käsi kurja jättäin lemmen, leinon lesken taakse murhemaan soidessaan.

Nousee urhot kumpuin yöstä kertoin kamppailuiden työstä, kulkee sävelniekka päänsä päällä maineen miekka, kuuluu pauhu, yllä seudun vyöryy sauhu, pommit kenttää kyntää, rivit ryntää, eellä valvas etuvahti, rotkot ryskää, tykit jyskää, mahtavana marssintahti kiihtyy, sävelniekan kaipuu, vastavoimat vaipuu, niinkuin laiho kaatuu lakoon vihamiehet syöksyy pakoon kaikkialle kaikkialta; kytketty on vieraan valta! Niin soi Suomen suurin soitto, vapauden uljain voitto, jota torvet toitottaa ihmetyttäin maailmaa.

Muuttuu sorja säveljuoksu, tuntuu rauhanpalmun tuoksu vapauden valonpuussa, touvon toukokuussa, taasen kiihtyy, vihdoin viilein virsin viihtyy, marssintahti loittonee, huilut hiutuu soittoneen, sävel sykkii suurta rauhaa yli elonvirran kantain, ohi tuonen tummain rantain; mainen melske kautta pyhän pylväspuiston haihtuu niinkuin haavan helske, hilke tiimalasinhiekan. Yllä suuren muiston sädesäihkeet loistaa, säihkysilmä sävelniekan viime sopusoinnut toistaa, vihdoin vaipuu niinkuin korkea ja kirkas kaikkeuden kaipuu.

Helsinki. 26.3.19.

ELÄMÄN NÄYTELMÄ

(Ida Aalbergin muistolle omistettu)

On kuin yksin yöllä katsomossa, soi kuin näkymätön soittokunta, jonka mukaan tanssii päivän narrit. Mik' on totta, valhetta ja unta? Toisten naamat ovat naamioita, toisten naamioill' on naamioita, Luojan irvikuvaa toiset toistaa, kohtalot kuin väliverhot vaihtuu, kaikki valot, varjot vihdoin haihtuu.

Mitä tarkoittaa tää narrinpeli, mikä syvintä on ihmisessä, ikikaihoko ja hyvä tahto, vaiko vietti niinkuin eläimessä? Kaikilla on joku narrinnaama, johon pienen itsensä hän peittää, eikä huomaa omaa hulluuttansa, vasta kuollessaan sen päältään heittää. Kaikki sortaa toinen toisiansa, käyvät sotaa, toisen tieltään lyövät, toiset ostaa onnen pilkkahintaan, toiset tuhlaten sen muille myövät, toiset kamppaa vuorten kukkuloilla, toista sinne maine, mahti ohjaa, toinen iäks joutui varjon valtaan, kulkee levotonna laaksonpohjaa.

Kukkuloilla jäiset viimat vinkuu, vuoren varjoon ei voi päivä paistaa, vuorenkulkija kun laaksoon vaipuu, ei saa rauhanmajain unta maistaa. Eikä lie niin pahaa, miss' ei hyvää, eikä hyvää, missä ei ois pahaa, toiset louhia on vuoren alla, toiset vuorimyrskyn alla vahaa.

Kaikki on kuin pitkä kiertokulku; mit' on takana ja vastassamme? Elo etsintäämme hedelmöittää, maalle ruumiin vihdoin luovutamme, joka viljan voimaa väkevöittää. — Mutta kaikki kohoo, mikä kaatui, ' kaikki kukkii, mikä kerran maatui, siin' on surman suuri sovitus, elon ylhä ylösnousemus.

Esirippu laskee, melu häipyy, vaikenee jo salasoittokunta. Mitä äsken näin mä sielunsilmin, mik' on totta, valhetta ja unta? Paikka, aika katoo näkyvistä, näyttämö ja narrit varjoon vaipuu, yössä yksin kammioss' on kaipuu.

Ja ma katson kuin uskoni unelmaan, näen taiteentemppelin kummullaan luona maan elinvuon ja sen valtimon. Merenkuohuista noussut linna se on, johon tuulet taittuvat kuiskailuun, alla taiteen ihanan, ikuisen puun. Puun oksilla laulaa elon satakielet, sen latvahan päilyvät kaikki taivaanpielet, se suloisen siimeksen etsijälle suo ja näkyjä ja kuvia sieluun se luo, kun harmaata on kaikki ja yltä saartaa yö, sen tuntiessaan ihmissydän vapahammin lyö, se nostaa nuorta tahtoa, luo levon arkihuoleen, maan tomusta se kaihon kantaa tähtitarhain puoleen, ja vaeltaja viihtyy ja onnest' uneksuu, kun päänsä päällä suhisevi tähtikukkapuu, tienviitaks luotu väsyneen ja tueks lailla kaiteen ja ilonoppaaks ihmistyön ja ikipuuksi taiteen.

Ja temppelissä juhla on, sielt' tulvaa säveleitä, ne yhtyy meren lauluihin, mi uurtaa maailman teitä, käy hengen ilotulitus, se kauas yöhön loistaa, soi innon pauhu paukuttain ja myrsky sitä toistaa. Ja outo valo temppelin kuin kumma näky kiehtoo, nään näyttämön, sen loisto, lämpö, lempi mieltä liehtoo, nään satulinnat, hökkelit, nään kuokat, keihäänpäät, nään hautajaiset, hirsipuut, nään laskijaiset, häät, nään saiturit, nään tuhlarit, nään pidot, pikarit, ma kuolonkamppaukset nään, nään kostontikarit — Ma suuret sankarhaamut nään, nään ristinmerkit vyöllä, nään nerokkaiden narrien ma ilvehtivän yöllä, syyt, seuraukset, kaikki nään, siell' asuu omatunto, rikosta seuraa rangaistus ja kunniaan käy kunto, ja rakkaus ja viha, valta, heikkous ja vaino ne nousee, laskee vaa'assa kuin höyhenherkkä paino, kun oikeus käy tilille, kun kuolee kirous, ja saapuu rauha, raukeus ja suuri sovitus.

Ken on hän valkea haltijatar, min näin luona marmoripylvään? Näen Hellaan helon hänen katseissaan, hymyn huulilla nään minä ylvään. Hän katsoo kuin katsoisi kaikesta pois epämääräiseen etäisyyteen, hän katsoo kuin katsoisi itseensä oman henkensä äärettömyyteen, älyn pelvoton pitkäisen leimaus, väre kulmien kuopissa hymyy, mut vakaalla otsalla varjoineen elontuska ja taistelu lymyy. Ken on hän valkea valtijatar, joka peiliä käissään kantaa, kuin maailman pienoiskuvaa lois, ja sen yöhön loistaa antaa, sen toinen puoli on valkoinen, kuin yö on toinen tumma, hän noussut on joukosta jumalten kuin itse kohtalo kumma?

Yli temppelin ukkonen jyristen käy, jumal'nainen sen vaajoja johtaa, hän näyttämön keskellä seistessään heloruskossa huomenen hohtaa. Runo pulppuu purona huuliltaan, sulosointuna suurena soiden, avaruuksiin aatos singahtaa, neron säihke käy salamoiden.

Hän viittasi taikasauvallaan, hän joukon juonihin puuttui, hän loihti ja humisten huilut soi, kun linnat ja hökkelit muuttui. Hän ohjasi kaikkia käskyillään, hän leimusi lempeä liikkeissään, hän kuuli, mit' ihmisrinnassa soi, salasyyt, sydänsynnyt näyttäin. Oli kaihoa, kauhua naurussaan, hän itkuhun, riemuun lapset maan sai taiteensa taikaa käyttäin, niin taisi hän sieluja soinnuttaa, sai kuollehen kaikuen soimaan, kun kasvoi, kasvoi ne kamppailuun, oman luonteensa alkuvoimaan. Kaje kaukainen kangasti kasvoillaan, iki-iltojen väikkeenä väilyi, kuin suurelle lapselle sunnuntain elo suurena soihtuna päilyi. Siinä seisoi Thaleija taidossaan, nojas ylväänä pylvästä vasten, suurhaltija suurten tunteiden elontulkkina ihmislasten.

PROLOGIUM INTIMUM

Kuin outomielin kaukokatsein käyn, nään templilaakson lauhanlempeen näyn kuin öisin muinaisessa Arkadiassa: Älfeion taa on päivä laskemassa, kun nuorin neidoin täyttyy templin tie, Olympoon johtain jumalviestit vie. Paan pyhin paimenhuiluin siellä soittaa, niin kaiken luodun hengen haltioittaa, siell' laulu, tanssi, taito, tieto viihtyy, kun luonto loihdun lumoon hiljaa kiihtyy. Tai oon kuin Indiassa, satuhaassa, Sakuntalan ja Kalidasan maassa, kun siintää tarun tamarindikummut, kun pagoodeista paukkaa pyhät rummut.

Mut sentään oon kuin oisin Pohjolassa, suvisen seudun ilmass' ihanassa, käyn luokse lähteen, aamun alkukehdon, nään luonnon näyttämön ma luona lehdon, Thaleijan templi pylväspuiden alta kimmeltää kirkkauden kunnahalta, kuin pohjantähti tuikkaa portinpieli, kajahtaa kaunis kalevainen kieli, kun helkaneitseet vuorta vaeltaa, kun koko luomakunta lumoaa, miss' asuu haltijat ja henget lähteen, mi katsoo kaikkeuden tummaan tähteen, siell' asuu sankarsuuret muinaismuistot, humahtaa uhri-untaan pyhät puistot, pyhättö pieni huomenessa hohtaa, sen nöyrä polku jumalihin johtaa. —