Part 2
Yks aatos yli kaiken kauas hohtaa: Oi, Vapaus, sä Luojan lahja suurin, sun kauttas tieni jumalihin johtaa, veit yöstä orjan varman vankimuurin!
Sun henkes kansain kohtaloita ohjaa, ah, vapaan Suomen suuren päivän näin! Se loistaa vasten pimeyden pohjaa, käy kuninkaista kujaa eteenpäin!
Maa nousi, nosti Kainin kurjaa kalpaa ja kehnon kanssa paljon suurta löi, ei lyönyt kaikkea, mi meiss' on halpaa, kun idän myrkky kansaan syövän söi.
Kateus, epäluulo, saita saasta, nuo perisynnit tämän synkän maan, on terästahdoin kitkettävä maasta kuin rikkaruoho liekkiin loimuvaan!
Kun tyhmyys, turhuus maass' on kerran tuhkaa, niin vapaa tulikotka nousta voi tuhasta tuhkan, kohtalot jos uhkaa, ei enää kansan rikos ruhtinoi.
Elämän kova kaitselmuksen koulu, uus polvi perintönä parhaan saa, ja silloin vasta kansalla on joulu, on silloin vasta vapaa Suomenmaa!
Siis lennä, laulu, loista, joulukuusi, nyt yli sorjan, suuren Suomenmaan, ja nouse vanha Suomi, Suomi uusi, kun kansain lujaan liittoon kuljetaan!
Maa rakkain meille Pohjantähden puolla, sen eestä kunnialla kamppaillaan, vain vapaina me voimme elää, kuolla, se viime hengenvetoon vannotaan!
O-kylässä 11.12.18.
KOHOTETTU KEIHÄS
KOHOTETTU KEIHÄS
Kauan keihäs oli kohotettu, isku suunnattuna suureen itään, viel' ei maamme ollut muserrettu, turman työt ei voineet meille mitään!
Tiimalasin santa seisoi niinkuin aika, vuodet vieri hiljaa hiekkaan, vannottuhun valaan luotettiin, luotettu ei lahjottuhun miekkaan, valo voittajaksi vuotettiin, silloin, silloin täyttyi taika.
Iski keihäs kauan kohotettu, vieras valta oli muserrettu, niinkuin taivaan ukonnuolen leimaus saapui Suomeen suuri vapaus, Luojan lahja köyhään kansakuntaan. Unohdettu uskoi omaa untaan, päältä väistyi valheen painajainen, valheen kanssa vanha vainolainen. Vapaus, ah, hetken vapaus, kansain kirkkaus ja kaunistus, omat veljet möi sun juudaspenninkiin kytkeäkseen vieraan kahleisiin.
Silloin sun näin, sinä Suomen mies, jo lapsena kohtalo määräsi ties, jo kehdossa äiti sun taistohon vaali, oli poikana sulla jo valmiina maali, kisaveikkona vartuit sa voimien koittoon, kuin leikkien kuljit sä voitosta voittoon, ujo sielusi puhdas kuin piilossa lähteen, oli terveessä ruumiissa terve se henki, maan onneen mi uskoi ja vapaustähteen, veren vannoit sa antavas viimeisenki, et sietänyt syyttömän, sorretun soimaa, oli nuoruus nousua, veljeys voimaa, sinä painia lyöden harjoitit ruumiin, sinä keihääsi heitit, et surmaksi saaliin, veri kiehahti puuntaen poskihin kuumiin.
Sinä ammuit ja luotisi lensivät maaliin, sinut metsässä näin, kun karhuja kiihdit, sinä kilvassa korkeita harjuja hiihdit, jalo juoksija, viestiä veit sekä toit, kuninkaisena kuntosi kunnian loit. Sun vierelläs kulkivat kuolo ja vaino, oi, kuinka sa kunniassas olit kaino, sinä nousit jo nuorna kuin Kreikan kansa ylös lapsesta laumana uhmassansa päin joukkoja Persian miljoonain, sait uuden voittos ja Thermopylain, sinä ryssiä raivossa ympäröit, sinä hyökkäsit, heitit, iskit ja löit, sinut kasvatti kansalles tahtosi tarmo, ei orjalle annettu almu ja armo.
Kkadehdittava sankari, jumala nuori, sinä miehenä voitosta varma kuin vuori, olit kansan ja honkaisen heimomme juurta, sinä loit sitä suurta tulevaisten taistojen etsikko-aikaa, sinä teit sitä taikaa, jota ennusti laulajat, tietäjä-taatot, kun sankkoina saapuivat sankarisaatot, kisatanner nyt vain oli taistojen tanner, rakas maa-emo, hyljätyn heimosi manner. Ei mahti, ei maine, mi hukkuu ja haihtuu, kun vaiheemme vaihtuu, isänmaa, vapaus, sinut taistohon sai ne, kun kutsusi kuulit ja maallesi vannoit elon, ainoan armaan aarteesi annoit, sun vänrikki Ståhl'ien sankarin, sun pyhä rakkaus vei tulitaisteluhun, sinä auroilta astuit ja ryskäsi rautasi, sinut rintamaveljesi hankihin hautasi.
Sinä haudoista nousit kuin kummitus kulkien tulilinjojen luo, vihamiehesi sulkien, ylivoimia vastaan ja kauhuja kaartaen löit pyövelit pyövelin silmuhun saartaen, yli ratsastit liekkien, raunioiden, sinä marssit päin yli surman soiden, vapauttaja, voittaja pelvon ja paineen, sinä seppelepäinen loistossa maineen, sotamies, sinä Suomen sankari, mies, ikiaikojen kirjaan piirsit ties, loit taivaalle voittomme riemujen ruskon, tähän kansaan toit taas toivon ja uskon, kun noussut on suureksi sorrettu maa, sinut siunaa nyt syntymämaa. Taas kutsun kun kuulet ja hetki kun lyö, idän iskuja keihääsi koittaa, kun on vaarassa maa ja kun tehty on työ, vain kaatua voit tai voittaa!
HILJAINEN HYMNI
Sotajoukon lähtiessä taisteluun
Hiljaa, hiljaa. Kellot soivat, haudanharmaat miehet miettii, umpeen urhoin kummut loivat hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa. Päät ne taipuu. Rukouksen rauhaan riutuu kaikkeuden kirkas kaipuu hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa. Katse kastuu, pään taas pystyyn urhot nostaa, aamussa ne alhoon astuu hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa halki huurteen hiuteet hajoo; taiston tiellä jäljet jättää jäisen uurteen hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa kalske kalpain raudanraskas korpeen kaikuu, uppoo usviin soitten salpain hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa hongat hohtaa kunniata tehden; henki näkymätön joukon johtaa hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa, rauhaa, rauhaa kaukaa kirkonkellot kaikuu, kaukaa tykkein jyske pauhaa hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa tuhat päätä nyökkyy tahtiin, kourat köyrtyy, silmät salamoivat jäätä hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa. Niin on kummaa, jäykän joukon hahmot haipuu tuntemattomaan ja tummaan hiljaa, hiljaa.
MULLAN LAULU
I
Maa annettu on meille, maa kaunein alla taivaan, mi järviemme pintaa päilyttää, maa synnyttänyt meidät on valoon sekä vaivaan, maa antoi varman vaiston sen voiman vakavuutta säilyttää, se antoi tarmon, taiston, loi tulta maan musta multa.
Maa oli laulun lohtumme, kun alkukehto häilyi, se oli korkein kohtalo, kun korkein päivä päilyi, kun elämästä voitimme vain pilkkaa sekä pintaa, maa-emo aina ehtymätön antoi meille rintaa.
Me nähdä saimme päivän sen, kun vapaa oli maamme, kuin suurta lasta vapautta vaaroissa varjelkaamme, me liitymme kuin veljinä nyt moneen kansakuntaan, käy Suomi, suuri synnyinmaa nyt kohden suurta untaan!
II
Kuule, kuinka kuiskaa ruis: ken mun veis, riiheen veis, ken mun kypsän kerran puis, kuulen sorjan soiton, seis!
Seis! Jo seiso, kyntömies, vainiomme voima nähkää, auraltasi astu ties, kyntömies, kannamme jo täyttä tähkää!
Kerran surren sotkit soraan, siemenemme kylvit multaan, nostin sulle onnen oraan, päivä tuhlas taivaan tultaan.
Yllä huokui harmaa siipi, halla hiipi, ettei veis, ettei veis, kyntömies se käski: seis! miksei laiho lauleleis!
Paistoi päivä, kuohui maa, eipä saa, eipä saa halla viljaa vaeltaa, kaatoi päivä kauhun kateen, Luoja siunas suuren sateen.
Pääni päällä taivaan näin, korret kuiski vierelläin: kasvamme ja kasvun kanssa taivas tanssii riemuissansa, nyt on ilo ihmisillä, sillä, sillä, kohta koittaa luonnon häät, täyttyy työmme tähkäpäät!
Kuule, kuinka laulaa ruis: kohta päättyy kesäpäivät, ilman leipää lapses jäivät, mitä meistä, kenpä, kenpä meidät puis, täss' on ahdasta jo seistä, raskaat päämme peltoon vaipuu, kavevalkeet salamoi, sovituksen sirppi soi, meill' on kaikkeuden kaipuu, alkumme se päättyy siihen, Luoja lämmittää jo riihen.
Luoja kylvää, kylvää taas, pellostamme nostaa parhaan, minkä tuima talvi kaas, nousee taas, nousee taas, siemen lankee taivaan tarhaan.
Kuule, kuinka laulaa ruis: ken mun puis, ken mun puis, Luoja laulun langat pitää, sitoo yhteen lemmen lyhteen, ikuisuuden siemen itää.
III
Kynnä, kynnä kyntömies, työnnä kuokka hiekkaan, syvemmin kun työnnät ties, auras tarttuu miekkaan!
Miekkaa meillä tarvittiin, vain orja sortoon suostuu, verta vuoti sammaliin, kerran miekat ruostuu.
Poikas läksi sotihin päin taiston tuimaa tulta, saapunut ei kotihin, nyt itkee musta multa,
Mut ei maamies vaikeroi, ei vaivu huolten harhaan, parhaan minkä antaa voi, sä maalles annoit parhaan.
Missä poikas voiton sai, hän suuren sodan soitti, paistaa Suomen sunnuntai, kun vapaus jo voitti.
Antoi maa ja otti maa ja maa se kasvun antaa, työsi huoles huojentaa, mies murheen jaksaa kantaa.
Meillä miestä tarvitaan, jos vieraan valta uhkaa, maamies suojaa Suomenmaan, ois muuten toivo tuhkaa.
Kynnä, kynnä, kyntömies, työnnä kuokka multaan, kerran päättyy työs ja ties, mut laihos nousee kultaan!
Nousee kukkaan, kunniaan maa vailla pelvon paulaa aurinkohon loistossaan, kun kevään leivot laulaa.
Siin' on voitto voittajan, ja siin' on laulun lohtu, kantaa ajan armaamman maisen emon kohtu.
Nousee polvi uljas uus, mi kestävyyttäs kiittää, vapaa, vahva vastaisuus, mi voiton voimat niittää.
Kynnä, kynnä, kyntömies, vakos halki Suomen, Luoja tuntee työs ja ties, päällä Luojan, Suomen suojan hohtaa huomen.
Köpenhaminassa 19.6.19
NUORTEN NOUSU
On nuoruus voimaa, joka kaikki kestää, on toivoa, on tahdon, tarmon tulta, se, vaatii, nuorukainen, kaikki sulta, kun kukkaas käyt, ei väärät vallat estää voi voittos kulkua ja kunniaa, kun sinuun katsoo kansa, koko maa.
Oi, katso nuorukaista pystypäistä ja tahdon täydennystä Pohjan ponnen. Vei kerran vieraat kansat meiltä onnen ja työnsi tänne liki lunta, jäätä yön orjiks onnettomiin ongelmiin, kun kansain kulkukautta kamppailtiin.
Mut täällä karaistui sun tahtos tarmoon, yö sielus valkaisi, oi, kevään nuoruus, sun lumipuhtaaks loi sun soittos suoruus, kun hiljaa työsi teit, kun tunsit ties, kun luonto lauloi taikas: ole mies!
Niin orja-ajan nousu nähdä voitiin, jäi jälkeen ne, mi kaivoi meille hautaa, kun täällä jäässä taottihin rautaa, ja luonteen laatu, lujuus moukaroitiin, surmasta suon, yön, jään ja tunturin vei voitoista sen valon voittoihin.
Se uupumatta, näki nuorta unta, se nosti pienen suureks sielultansa, kun aikaan hukkui moni heimo, kansa, ja viettiin vaipui moni valtakunta, mi kerskui, ettei päivä mennä voi sen mailta; niin sen unho umpeen loi.
Ja suviseudun kansat kulkee vielä kerskuen, hengessänsä heikko huume, ne päivä kuihduttaa, ne kaataa kuume, ne käyvät tuomionsa turmantiellä, kas niillä takanaan on aurinko, ne iltaan käyvät valheen varjoon jo.
Mut täältä täältä pohjantähden alta käy uudet unelmat ja maailman mahti, on nuorten joukko valon vahva vahti, on nuoruus voittamaton, vuolas valta, maan riemun rikkaus, sen usko uus, min eess' on elämä ja vastaisuus.
Käy täältä voittokulkuun kerran nero, tieto ja taito, täyttyy kerran työmme, vain valkeemmiksi vaihtuu vainon yömme, jo tehty on maan raskain päivävero, nyt meidän vuoro maat on valloittaa, ei mikään mahti meitä sortaa saa.
Niin Pohjoismaiden hohtaa huiput, vuoret heijastain maailmalle valon uuden kautt' ajan ankaran ja ikuisuuden, kuin tulipatsaat kohoo voimat nuoret, ja Pohjan soitto maita kaiuttaa, maapallomme sen kerran kuulla saa.
Siis käykää, kaikki nuoret, kamppailuumme, päin vaaraa vain ja eespäin eestä maanne, maa teidän on, maa kantaa kunniaanne, kun kerran maassa murtuu lujat luumme, uus polvi perintömme voiman saa, mi korkeemmalle päivään ponnistaa.
Köpenhaminassa 1.7.19.
SUOMEA SUOJAAMAAN
(Suomen suojeluskunnille omistettu)
Käy Suomeamme suojaamaan, sä Suomen sotamies, sen vapautta vaalimaan, ja tiedä työs ja ties!
Kun uusi vaara lähestyy, niin julmat juonet lyö, tään kansan kirouksen kyy, sen riidan, raivon yö!
Nyt vaino maita vaeltaa, käy mahdit myrskyiset taas mullistaen maailmaa, lyö valtaistuimet.
Ei enää verta vuotaa saa tää maamme murheiden, ei kantaa kurjaa kapinaa, ei kuonaa kahleiden.
Jos petturein taas nousee pää ja ryssäin rutto raivoaa, uus isku itään iskekää, maa vapaaks vannokaa!
Oi, kansain Herra, suojaa, oi, meit' turman töistä pois, ei kansa kiistaa kestää voi, se Suomen surma ois!
Siis Suomeamme suojaamaan käy, suora Suomen mies, ei meitä mikään painaa saa, _ei ryssäin raskas ies!_
VIROON, VELJET, RIENTÄKÄÄTTE!
(Omistettu "Pohjanpojille")
Viroon, veljet, rientäkäätte, eestein maata auttakaatte, uuden urhon voiton näätte, sankarseppeleenne saatte!
Hätää huutaa heimon lapset, rajaa ryntää ryssäin roistot, tappaa neidot, harmaahapset, raunioilla liekkein loistot!
Käykää kimppuun rinnan, kahden, kaksoisveljet suvun suuren, kahden puolen Suomenlahden, lyöden maahan vankan juuren!
Meit' ei irti murra maasta moskoviittain kurjat kalvat, taakse Tomskin suku saasta, kiron kansan kiihkot halvat!
Lyökää päälle, pohjan ponnet, kunnes veljet veljen tapaa, luokaa kahden kansan onnet, suuri Suomi, Viro vapaa!
Saatte jylhän jyskeen kuulla vapahduksen taisteluista, haahdet kukkii keulapuulla, viirit välkkyy mastonpuista.
Tykkein kaiku kierii merta, taiston huudot kauas kaikaa, hanget hohtaa veljesverta, nostain uskon uutta aikaa.
Kun te löitte kurjain kiron, kun on laannut sodan soitto, näitte vahvan, vapaan Viron, kilvessänne kiiltää voitto!
Kaksi kansaa siunaa teitä, kunniassa teitä kantaa, eikä unho hautaa peitä, lempi liittää kahta rantaa.
SANKARISOINTUJA
(Omistettu vapaustaistelijoille)
Te sankarit, veljet te nuoret, teiltä lauluni lennon saa, uljas uskonne siirteli vuoret, kun kutsui syntymämaa!
Te kestitte Jaakopinpainin, väkivalta ja surma kun soi, velivainot kauhuista Kainin päin tulta jo taistohon toi.
Silloin hiihditte metsihin yöllä, läpi ketjujen kamppailevain, läpi liekkien mausseri vyöllä, päämaalina vapaus vain.
Kodit, äidit, siskot, veljet ei mieltänne muuttaneet, te mursitte vankilan teljet rivit täyttäin ja tantereet.
Tuli rinnassa, silmissä hohto te etsitte vaaroja vain, isänmaan vapaus oli johto, edest' oikeuden sekä lain.
Moni nukkui nuorena nurmeen, alla tähtien tuhansien yön, te heititte hengen ja hurmeen, te, sankarit, täytitte työn.
Ain äidit hellästi huoltaa niitä kukkivin seppelevöin, jotka vaarassa maatansa puoltaa terästahdoin, taistoin ja töin.
Ikikukkaset kummuilla hohtaa kautta aikojen kukkien ain, niiden juurelle kansan ne johtaa läpi vuossatain vaihtelevain.
Yli niiden käy avartuvat aamut, veri liljoja kasvattaa, alta kumpujen sankarihaamut taas kerran kun kutsun saa.
Isänmaa, älä itke hautaa, kun kummuilla ammutaan, sinun poikasi takoo rautaa, joka suojaa syntymämaan!
Hämeenlinnassa 5.9.18.
ESIRIPUN NOUSTESSA
Käy suuret sankarteot tehden tähkää, maan nuoren nesteen voiman nousu nähkää, maa kestäin kantoi kaikki, heimon hurmeen, maan mahtajat kun nukkui nuorna nurmeen, maan rakoon vain ei mennyt mannun mahti, kun seisoi vankkana sen valpas vahti, maan ryöstäjät kun tunki taiteen tarhaan, sen templit häväisten vei parven parhaan päin taiston tulta, piiluin peloitellen, maan taiteen nuoret taimet teloitellen.
Niin taiteen pyhätössä piili konna, mut taide itki, kulki koditonna, se turvaa etsi mustan mieron tieltä, sen kannel vietiin, vietti mieron mieltä, kun sota riehui maailman näyttämöllä, sen osa oli onnen hylkiöllä, se kaipas kanneltansa pitkin öitä, loi näkymättömiä näyttämöitä, miss' asui turma, aaveet tuuti unta, soi katsomohon surman soittokunta, ja tykkein jyske säisti, pommein pauhu, kun sammui taiteentemplin uhrisauhu.
Pois kulki taiteen henki hyljättynä, sen siipi surkastui ja katkes kynä, se vuotti valkeata vapahtajaa, tyyssijaa yössä, suojaa, mieron majaa, ja ihme nähtiin, vapaus kun voitti, se kahleet katkas, kansan kannel soitti, nous templin rauniolta vapaa virsi, ja rauhan rakennuksen harjahirsi.
Oi, kuule, kuule, kuka saapuu soitoin, sodanko jumalatar sadoin voitoin? Ken lähestyy? Jo suihkaa sieluun siipi, kun taiteen hengetär jo templiin hiipi, kas siivet kasvoi, taas ne kantaa kestää, ne piirtää pilviin, ken vois lennon estää, hän ikilaakereita uurnaan kantaa, hän armas nähdä on, hän armon antaa, ei tallaa voitettua, ei, hän nostaa sen maasta, hyvin teoin pahan kostaa, hän laulun lohdun tuo, ei sorra, soimaa, hän herättää vain hyvää hengenvoimaa, kuin kuningatar käy hän valtakuntaan, hän uskoi kuninkaista kruunununtaan, kuun kultaan kudottiin sen kruununsauma, sen eessä lumoukseen lankee lauma, kun nuorna taas hän nousee korokkeelle, tuo uuden uhrin kansan kanteleelle ja julistaa taas taiteen vapautta, sen ikikauneuden kirkkautta, ne pyhät palkit henkilöillä täyttää, mi pienoiskuvan maailmasta näyttää.
On temppelissä juhla, niinkuin häissä soi torvet, huilut, voitonseppel käissä nyt astuu taide valtaistuimelle ja puhuu ihmiskieltä ihmiselle. Ja kansa kokoontuu, kun menee arpeen maan veljeisvainon haavat, mik' on tarpeen, jos elää tahdotaan kuin kansakunta ja nähdä suuren Suomen suurta unta.
On uuden uskon, ajan vihkiäiset, kas kuinka loistaa kasvot jäykänjäiset, kun hengetär taas keskellämme liitää, kun ajan virta ohi outoon kiitää, ja koski virtojemme voimaa pauhaa säestäin sydäntemme syvää rauhaa, ja laulu, loihtu, tieto, taito taikain tuo esiin kultakuvat muinaisaikain ja sielun syvimpämme, nykyhetken, mi alkaa uuden runon riemuretken.
Oi, kasvoin kirkkautta kaikki nähkää, työn, taiteen tarhat nostaa täyttä tähkää, ja kauas maailmahan myrskynlaine vie kohtalomme, korkeaan käy maine, maan kunnia sen kaikkeuteen kantaa pois iäisyyden rajatonta rantaa.
Siis soikaa, huilut, runot helkytelkää! Ei Suomen nuori nousu mitään pelkää, lyö, murskaa esteet, nousee alkuvoimaan, saa suuret sydänsäveleemme soimaan, kun kansa kättä lyö, sen taide liittää taas yhteen, syksyn suuren sadon niittää, sen suuren, siunatun maan hengensadon, mi karaistui vain kautta kuolonkadon.
Siis loistakaa, te vihkivalot, yöhön, nyt terästarmoon, tahtoon, toimeen, työhön! niin huutaa pieni maa ja suurna kansa, kun taiteen hengetär on halteissansa, hän unhoitettuna jo liian kauvan taas esiin loihtii taiteen taikasauvan ja koskettavi kansansielun pohjaa, sen voittoon, valkeuteen, onneen ohjaa, elämä eessään nostaa nuorta jalkaa, sen esirippu kohta nousta alkaa.
VAPAUDEN VALKEA PÄIVÄ
(Toukok. 16 p. 1918—1919.)
Tää päivä voiton päivä on, tää toivon toukokuu, se kruunaa kansan taistelon, sen kautta kaikki kirkastuu! Maa vieraan vallan luotaan löi, kun yö sen ympäröi.
Nyt marssii maineen matkaltaan maan sarkasankarit, ja kalvat kalskaa kupeellaan! Maan kaikki kylät, kaupungit nyt juhlatorvin tervehtää sua, sankar' rautapää!
On voitettu maan vihamies, on vapaa vainon maa. Nyt kontu, kunto, kotilies ja Suomen onni suojan saa, tää Suomi vanha, Suomi uus ja valkea vastaisuus.
On Suomen suurin sunnuntai. Oi, kuule, soitto soi: maa vapauden, voiton sai, sen iskut itse kansa loi, se on sen voitto voittojen, sen soitto soittojen!
Nää urhot Raudun, Vilppulan, ja hurjat Hämehen, tää ponsi Pohjan, Karjalan ja Savon nuorten sissien, ne valtatietä kunniaan nyt astuu aseissaan.
Kas, tykkirattaat ryskähtää, käy ratsut korskahtain; ja uljain uskoin kohoo pää, käy maine maansa puoltajain. Nyt turman tuojat tulla saa, ei vanku vapaa maa!
Ohitse runoruhtinaan tää joukko vaeltaa, sen riemulaulu kautta maan korkeimman kaiun saa. Ja on kuin hän nyt kuulis sen, lois kansaan katsehen.
Ja on kuin patsas liikahtais, kuin pilviin pyrkis pää, kuin katse kauniin lämmön sais: nää uljaat, uudet urhot nää on pontta Stoolin sankarten, lunnaita laulujen.
On siellä Dufvat, Schwerinit, Stolt, Munter, moni muu, nuo kempit karskinkaunihit. Näin kaikki toiveet toteentuu, kun rohkein aatos ailakoi, min mikään kansa loi.
Hän katsoo, katsoo patsaaltaan, kun loppumattomiin vain marssii miehet tahdissaan maan maineen valtakaupunkiin kuin suuri näky tietäjän, min tunsi, tiesi hän.
Mut jälkijoukon päättäen käy tietään kummuiltaan myös henget suurten sankarten, mi nukkui nuorna nurmeen maan, ne tuntee hän: tää joukko uus on Suomen vastaisuus.
Min lauluin loi hän aavistain, sen täytti taisto, työ, nyt kautta aikain ankarain vapaus varman leiman lyö tään kansan kovaan kohtaloon, mi astuu aurinkoon.
Ja on kuin suuri siunaus kansalla tällä ois, kuin jumalainen kirkkaus sen ylle lujan loiston lois, kun marssintahti loittonee pois sankarsoittoneen.
Helsingissä. 13.5.19.
SANKARIMAINE
Ken ei taipunut taistelun tiellä, ken kuoleman voittanut on, ja mittavi miekkoja vielä, hän on sankari voittamaton.
Sotaseppelet! Mies, joka sai ne! Sodan sattuma sankarin loi. Monen hautaa ei mittaile maine, vain syntyä sankariks voi.
Ken hukkasi kaikki, sen kantoi, ketä taistoss' ei tuntenut ken, maan eest' elon ainoan antoi, hän on sankari sankarten!
12.6. 18.
SUOMEN SUURI SUNNUNTAI
6 P. Jouluk. 1917—6 p. Jouluk. 1919
Suomen suuri sunnuntainen aamu, Luojan lahja, juhla joulukuun, jolloin varjoon vaipui idän haamu, Suomen suurin soitto sulle soikoon, onnes oksa vapaudenpuun kautta aikain aina vihannoikoon!
Silloin kansa kunniaansa kulki, vanhat kauhunkahleet rikki löi julistain näin maailmalle julki oikeuttaan elää elämäänsä, nousta maastaan, yö kun ympäröi, nostain vapaan lailla pystyyn päänsä.
Todistaen uskalluksen untaan rajat rikkoi, käyden kamppailuun kansana nyt moneen kansakuntaan, voittain itsensä se voiman voitti olla itseään, kun murskas muun, omaa oikeuttaan kunnioitti.
Riemunraikas, sorja sota-ääni sytyttäen syöksyi sydämeen, lapsen haaveissain jo yli pääni kutsus kuulin, ei sua syytös soimaa, kuulin kaikkeuden säveleen, joka antoi valoa ja voimaa!
Tuntui kuin ois nähnyt valkeen valon käyvän yli masennetun maan kirkastaen Suomen joka salon, jäisten merten pohjanpalon takaa heijastuen kauas maailmaan niinkuin Luojan käsi vahva, vakaa.
Niinkuin vuosisadan vainon hautaa marssintahti tähtiin soinut ois jumal'julistus niin raikui rautaa maiden mahtaville kaiun kantain, kuin se valheen voimat murtaa vois kansallensa uljaan uskon antain.
Kauas karkoitti se tuskan tieltä, mikä varttui vuoreks vastusten, iäks ihastuttain miesten mieltä, äitein tunteet varmaan voitonvaistoon synnyttääkseen suvun suuren sen, joka tinkimättä kulkee taistoon.