Part 9

Anne voi siis lähteä Lontoosen tuntematta omantunnon vaivoja siitä, että sisarensa jäisi yksin maalle. Komea kaupunkitalo, kreivittären palvelijajoukko, pieni musta palvelijapoikansa, joka palveli häntä ja kävelytti hänen sylikoiriaan, pukunsa, jalokivensä ja ajoneuvonsa tuntuivat hänestä niin ihmeellisiltä, mutta sisarelle ne tuntuivat olevan niin sopivia, että hän kummeksien muisteli niitä päiviä, jolloin hän korjaili hänen sänkynsä uutimia ja muutti hänen pukujensa kuosia. Kun hän nyt oli säätynsä mukaisesti, vaikka yksinkertaisesti puettu, niin ei hän enää ainakaan ulkonaisesti kömpelösti eronnut ympäristöstään, milloin hän näyttäytyi sisarensa vieraiden joukossa. Mutta luonteeltaan oli hän yhtä kaino ja arka kuin ennenkin ja vältti mielellään vieraita ihmisiä. Pari kertaa oli hän Klorindan kanssa ajelemassa tämän kuusvaljakkoisissa vaunuissa pääkaupungin loistavaa elämää katselemassa, mutta hän piiloutui vaunujen nurkkaan ujosti ihmetellen kuin maalaistyttö.

-- Oikein se oli suuremmoista, sanoi hän ensimmäisen matkansa perästä. -- Mutta elä usein ota minua mukaasi, sisko, minä kun olen liian kaino ja halpa ja tunnen, ettei minulla siellä ole mitään tekemistä.

Mutta vaikka hän niin paljon kuin mahdollista pysytteli poissa suuresta maailmasta, niin sai hän kumminkin tietää kaikki sisaren voitot; hän asetti niin, että aina sai nähdä milloin hän lähti kaupungille ajelemaan ja oli aina hänen pukuhuoneessaan, kun kammarineitsyet hänen lähtiessä vastaanottoihin tahi tanssiaisiin hovissa pukivat häntä silkkiin ja koristelivat jalokivillä. Ja näissä tilaisuuksissa niinkuin muulloinkin tiesi hän samanlaisen sokean rakkauden ja ihailun lordiakin elähdyttävän. Lordin hellyys vaimoonsa kasvoi päivä päivältä, puolisonsa ystävällisyyden ja herttaisuuden elvyttämänä.

Eräänä iltana panivat he toimeen loistavan juhlan, jossa muuan kuninkaallisen huoneen jäsenkin oli läsnä. Sinä iltana pyysi Klorinda sisartaankin juhlaan.

-- Joskus -- aina minä en sitä vaadi -- mutta joskus täytyy sinun vieraillemme näyttäytyä. Puolisoni ei ole muutoin tyytyväinen. Hän sanoo, ettei se ole soveliasta, että hänen vaimonsa sisar aina on poissa, vieraat kun voivat luulla että sinua ynseydestä pidätettäisi syrjässä. Kammarineitsyesi saa valmistaa kaikki mitä tarvitset, minä pidän huolta, että pukusi vaatettaa sinua. Minä olen sen jo tilannut ja valinnut värin ja kuosin. Minä tahdon sinut oikein sieväksi Anne. Ja hän suuteli sisartaan keveästi poskelle -- melkein yhtä lempeästi kuin hän joskus suuteli miehensä harmaata tukkaa. Vaikka Klorindan käytös olikin yhtä ylpeää ja arvokasta kuin ennenkin, niin oli hänessä kumminkin tapahtunut jonkunlainen kummallinen, Annelle käsittämätön muutos.

Juhlapäivänä toi Anne neidin kammarineitsy hänelle kauniin puvun. Se oli tehty kuvikkaasta silkistä, kangas oli pehmosta ja kiiltävää kuin kyyhkysen rinta, ja pitsit, jotka sitä koristivat, olivat hienoja kuin hämähäkin verkko. Puvun kuosi kävi erinomaisesti hänen vartalolleen, ja kun hän illalla puki sen päälleen, kohosi poskille vieno puna -- puku somisti häntä enemmän kun hän koskaan oli rohjennut toivoakkaan. Kun hän tuli komeisiin juhlahuoneisin oli hän hyvillään kun huomaamatta voi sukeltaa vierasjoukkoon. Senlaisissa tilaisuuksissa oli hänen ainoa huvituksensa asettua johonkuhun huomaamattomaan nurkkaan katselemaan vilkasta juhlaseuraa. Tänäkin iltana asettui hän erään varjostimen varjoon katselemaan miten kreivi ja kreivitär ottivat vieraitaan vastaan. Jonkun aikaa oli jumaloimansa tähden loistoa himmentänyt musta varjo, jonka painosta hän huumautuneena ja herponeena itki ja vapisi. Mutta pilven hälvettyä loisti tähti korkeudestaan kirkkaammin kuin ennen, ja hän jumaloi sitä yhä innokkaammin. Ja hän oli täydellisesti onnellinen syrjästä katsellessaan miten epäjumalansa loisti ja vallitsi ja kuinka kaikkien silmät ihaillen seurasivat häntä.

-- Tänäkin iltana hän on yhtä ihana kuin tavallisesti, mutisi hän, -- mutta lordi ei ole itsensä kaltainen. Hän näyttää vanhentuneelta ja kalpealta ja silmäin alla on tummat juovat. Hän on niin onnellinen ja hyväntahtoinen, että olisi kovin ikävää jos ruumiin voimat nyt jo alkaisivat riutua. Hän on ollut kalpea jo monet ajat ja Klorinda kysyi kuinka hän voi, mutta hän vastasi ystävällisesti, ettei häntä mikään vaivaa.

Hetken päästä huomasi hän erään herran pysähtyvän läheisyyteensä häntä huomaamatta. Hänelle tuli mieleen että herrakin tuli siihen saadakseen olla huomaamatta syrjässä ahdingosta.

Ja kun hän katsoi vieraasen näki hän, että se oli jaloin ja komein mies kuin hän koskaan oli nähnyt.

Hän ei milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt, hänen täytyi siis olla joku muukalainen tahi harvinainen vieras. Niinkuin Klorinda oli pitempi kuin naiset tavallisesti, niin tämäkin vieras näytti olevan pitempi kuin useimmat miehet. Hänen käytöksensä oli yhtä majesteetillista kuin Klorindan, kasvonsa olivat jalot ja kauniit ja silmät tummanruskeat, tuuheain ripsien peittämät ja tuliset. Rinnalla loisti ritarimerkkejä ja päässä oli vaalea, kiharainen tekotukka, joka hyvin vaatetti häntä, sen vaaleus teki hänen silmänsä tummemmiksi ja tulisemmiksi.

Hänen voimakkuutensa ja majesteellisen ryhtinsä rinnalla olisi herra John Oxonin kauneus tuntunut äitelältä ja surkealta ja omiansa irstasten naisten leikkikaluksi.

Kunnioituksen sekaisella ihailulla katseli Anne häneen, samassa äkillinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, kun hän sattui huomaamaan missä vieraan katse viipyi ja hän tiesi nyt, että vieraskin oli vetäytynyt syrjään saadakseen kuin hänkin Klorindaa rauhassa katsella. Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä kummallinen salaisuus hänelle ilmaistu. Vieraan kasvot ilmaisivat sen, kun hän luuli olevansa huomaamatta ja sentähden hetkeksi heitti naamarinsa. Hän seisoi siinä katsellen, ikäänkuin hänen nälkäinen sielunsa silmäin kautta etsisi ravintoa, kun hän ei voinut sen parempaa ravintoa toivoa, tahi niinkuin hän raskaan taakan rasittamana hetkeksi olisi sen heittänyt levätäkseen ja saadakseen voimia jatkamaan. Anne kuuli hänen raskaasti huokaavan, vaikka se melkein noustessaan tukahdutettiin, ja hänen kasvoissaan oli ilme, jota hän tunsi, ett'ei hänen vieraana tulisi nähdä, hän kun oli tietämätön hänen läsnäolostaan.

Anne nousi hiljaa seisoalleen arvellen hänen huomaamattaan hiipiä pois; mutta samassa vetäytyi vieraskin paremmin varjoon ja huomasi silloin Annen. Kasvoinsa ilme muuttui heti jalon rauhalliseksi ennenkin ja hän kumarsi ylimyksen kohteliaalla tavalla häiriytymättä hänen odottamattomasta ilmestymisestään.

-- Armollinen neiti, virkkoi hän, -- suokaa anteeksi tietämättömyyteni teidän läheisyydestänne. Te; tahdoitte päästä ohitseni? Ja hän väistyi syrjään.

Anne niiasi ja hänen lempeät, raukeat silmänsä katsoivat rukoilevasti vieraasen.

-- Herrani, sanoi hän, -- minä vain hetkeksi vetäydyin tänne syrjään tungoksesta lepäämään, kun olen siihen tottumaton. Mutta etupäässä tulin tähän -- sisartani katsellakseni.

-- Sisartanneko, armollinen neiti? kysyi vieras, melkein kuin tahtomattaan uudistaen hänen sanansa ja kumarsi uudelleen kuin puolustellen.

-- Niin, kreivitär Dunstanwoldea, vastasi Anne, -- hänen kauneutensa katseleminen tuottaa minulle iloa ja nautintoa ja minä otan sydämestäni osaa kaikkeen mikä häneen koskee.

Hänen hellä ihailunsa pani samanlaiset tunteet vieraan povessa väräjämään, ja kun hän taas puhutteli Annea, niin se oli tuttavallisempaa kuin ennen, ja hän maisteli kuulleensa hänen nimensä ja sukulaisuuteensa. -- Te olette siis neiti Anne Wildairs, sanoi hän. -- Kreivitär on puhunut teistä läsnäollessani. Minä olen lordin sukulainen, Osmonden herttua, ja hän kumarsi uudelleen ja Anne niiasi.

Hänen korkeasta arvostaan huolimatta tunsi Anne, että hän oli suopea ja hyväntahtoinen, eikä hänen käytöksensä ollut ensinkään alentuvaista. Hänen seurassaan haihtui osaksi hänen luonteelleen omituinen kainous, joka varsinkin vieraita puhutellessa valtasi hänet. John Oxonin vaaleat kiharat ja ivallinen hymy olivat aina saattaneet hänet hämilleen; mutta tämä mies, jonka suhteen Oxon oli melkein kuin viehättävä, maalattu nukke, hän kun persoonallisuutensa ja arvonsa ja luonteensa puolesta oli häntä niin paljon etevämpi, tuntui kuin väkevyydellään hänen heikkouttaan tukevan. Hän kohteli häntä senlaisella ystävällisellä kohteliaisuudella, jommoista ei kukaan ennen ollut hänelle osottanut. Hän pyysi häntä uudelleen istuutumaan ja seisoi itse hänen edessään puhellen hienotuntoisella myötätuntoisuudella, niin että Anne mielessään ikäänkuin kohoutui entisestä nöyrästä asemastaan. Hän tunsi kaikki ohitsekulkijat ja kertoi heistä milloin niitäkin, hän kun tiesi mitä mikin valtiomies ja sotilas oli toimittanut; kaunottarista ja aatelisnaisista sanoi hän aina jonkun kohteliaan sanan.

Ja Anne tunsi hänen täydelleen käsittävän, että hän sisartaan jumaloi, vaikkei hän paljon hänestä puhunutkaan.

Vihdoin tarjosi hän Annelle käsivartensa, ja rohkeudella, joka häntä itseään kummastutti, antoi hän taluttaa itseään huoneiden läpi ja houkutella itseään virvoituksia nauttimaan. Kaikki katsoivat häntä uteliaalla ihmettelyllä, kun hän niin ylhäisen seuralaisen kanssa asteli huoneesta toiseen, ja heille osotettu kunnioitus melkein valtasi Annen.

Kun he saapuivat takaisin salonkiin, jossa isäntä ja emäntä ottivat vastaan vieraitaan, pysähtyi herttua, ja kun Anne katsahti ylös nähdäkseen miksi hän viivytteli, huomasi hän hänen tarkasti lordia katselevan.

-- Armollinen neiti, virkahti hän, -- suokaa anteeksi että viivytän teitä, mutta -- -- minä katson sukulaistani. Hän lienee varmaan sairas, lisäsi hän huolestuneella äänellä, -- hän näyttää horjuvan. Mennään hänen luokseen. Pian! Hän kaatuu!

Samassa huudahtivat vieraat heidän ympärillään peljästyneinä ja alkoivat tunkeilla lordin ympärille. Kun Anne seuralaisineen tunkeutui taajain ryhmäin läpi, niin kreivi Dunstanwolden päätä ei enää näkynyt toisten ylitse, -- hän oli kaatunut ja makasi kankeana lattialla.

Silmänräpäyksen kuluttua olivat Anne ja herttua jo niin lähellä, että näkivät lordin kalmankalpeat kasvot ja otsalta valuvan kylmän hien.

Kreivitär polvistui jo miehensä vieressä ja viittasi vieraita poistumaan.

-- Pois! pois! huusi hän. -- Ilmaa, ilmaa! Ja vettä! Puolisoni! Rakas puolisoni!

Mutta kreivi ei vastannut eikä liikahtanutkaan, vaikka hän kumartui aivan lähelle ja koetteli kädellä sydämen tykytystä. Silloin peljästyneet vieraat liikutettuina näkivät miten kreivin kaunis, jumaloittu puoliso voimakkailla, valkoisilla käsivarsillaan nosti liikkumattoman ruumiin läheiselle sohvalle, jonka ääreen hän itse polvistui.

Anne ja Osmonden herttua seisoivat hänen rinnallaan, -- herttua oli kalpea vain rauhallinen. Hän oli lähettänyt hakemaan lääkäriä heti kun näki lordin kaatuvan.

-- Teidän armonne, sanoi hän kumartuen Klorindan yli, -- suokaa minun tulla lähemmä, minulla on hiukan kokemusta tänlaisissa tapauksissa. Suokaa anteeksi.

Hän polvistui ja puuttui lordin elottomaan käteen koetellaksen suonen tykytystä. Sitten laski hän kätensä sairaan sydämelle ja katseli sisäänpainuneita kasvoja.

-- Kallis puolisoni, kuiskasi taas kreivitär, tietäen, että hänen äänensä jos mikään tunkisi kuolevan korviin. -- Edvard, rakas -- rakas puolisoni!

Herttua piti yhä kättään kreivin sydämellä ja vieraat peräytyivät kauhun valtaamina. Tuo näky tässä komeassa huoneessa sai heidät kalpenemaan.

Silloin herttua hitaasti veti kätensä pois sairaan sydämeltä ja kääntyi rinnallaan polvistuvan naisen puoleen -- kalmankalpeana mutta silmissä hellää osanottoa.

-- Rouva kreivitär, virkahti hän -- te olette rohkea nainen. Sielunne tarmon täytyy auttaa teitä tätä raskasta surua kantamaan. Sydän ei enää syki. Jalo elämä on loppunut.

Vieraatkin kuulivat sen ja vetäytyivät yhä etemmä, muutamat naiset nyyhkyttivät hiljaa. Eräs lakeija raivasi tietä lääkärille, joka kiirein askelin lähestyi.

Anne piilotti kasvonsa vapiseviin käsiinsä. Herttua seisoi silmät maahan luotuina. Kreivitär makasi polvillaan sohvan ääressä ja piilotti kauniit kasvonsa kuolleen miehensä rinnoille.

KAHDESTOISTA LUKU.

Dunstanwolden lordin hautajaiset ja mitä niiden perästä tapahtui.

Dunstanwolden maalliset jäännökset vietiin hänen perintötilalleen maalle ja laskettiin lepoon vanhaan perintöhautaan, jossa esi-isänsäkkin makasivat. Kaupungista tuli paljon ihmisiä osottamaan hänelle viimeistä kunniapalvelusta, niiden joukossa oli luonnollisesti Osmonden herttuakin. Kreivitär oleili omissa huoneissaan, eikä näyttäytynyt kellekkään muille paitsi Annelle.

Viimeisten juhlallisten menojen edellisen yön vietti hän lordin arkun ääressä, ja hänen mielentilansa tuntui Annesta varsin oudolta ja kummalliselta. Hän ei itkenyt eikä valittanut ja polvistui vain yhden ainoan kerran. Mustassa surupuvussaan oli hän majesteetillisemman näköinen kuin koskaan ennen, hänen kauneutensa oli kuin marmorisen kuvapatsaan. Hän lähetti pois toiset vahtinaiset ja pidätti vain Annen luokseen, ja Anne huomasi hänessä kummallista suojelevaa hellyyttä vainajasta puhuessaan.

-- Minä en tiedä voivatko kuolleet tuntea ja kuulla, sanoi hän. -- Joskus olen ajatellut -- ja minua on värisyttänyt -- että vaikka he niin liikkumattomina makaavat, niin ne kenties tietävät mitä me teemme -- ja kuinka heistä puhellaan kuin arvottomista kappaleista, ja että jälkeen elävät vain odottavat sopivaa hetkeä, viskatakseen heidät luotaan, jotta voisivat entistä elämäänsä jatkaa tahi kenties hauskempaakin. Jos puolisollani on tietoisuutta mistään, niin hän on oleva kiitollinen siitä, että minä valvon hänen luonaan tämän viimeisen yön tässä juhlallisessa huoneessa. Jokainen hellyyteni osotus liikutti häntä eläessään ja hän oli siitä kiitollinen.

Huone oli todellakin juhlallinen, melkeinpä kammottavan juhlallinen. Se oli iso, kylmä, mustalla vaatteella verhottu sali ja vainajan vaakunakilvellä koristeltu, siinä vallitsi synkkä, haudankaltainen hämärä. Siellä kyllä paloi korkeita vahakyntteliä, mutta niiden himmeä valo teki varjot kahta synkemmiksi. Kallisarvoisessa arkussa makasi vainaja käärinliinoissaan, kellastuneen norsunluun kaltaiset kädet rinnalle ristittyinä.

Anne ei olisi yksin tohtinut astua tähän huoneesen ja ruumiin muuttunut muoto vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oikein tunsi ruumistaan karsivan. Mutta Klorinda ei näyttänyt pelkäävän eikä kauhistuvan. Hän asettui seisomaan mustan poimeisen vaatteen ympäröimän jalustan luo, jolle arkku oli asetettu, kasvoissa vakava, suojelevan sääliväisyyden ilme. Hän kumartui suutelemaan kuolleen otsaa.

-- Tahdon tämän yön luonasi istua, sanoi hän. -- Huomenna jo lepäät yksinäisyydessä. Tänä viimeisenä yönä minä en sinua jätä. Jos minä olisin sijassasi ollut, olisit sinäkin sen tehnyt.

Hän istuutui arkun ääreen ja laski voimakkaan, lämpösen kätensä vainajan kylmäin, vahankaltaisten sormien päälle, ikäänkuin niitä lämmittääkseen. Anne polvistui rukoilemaan -- hän rukoili anteeksiantamusta, syntein pois pyyhkimistä, hän rukoili että vainajan jalo, hyvä henki taivaassa löytäisi rakkautta ja rauhaa, ettei se siellä saisi mitään senlaista tietää, joka viimeisten onnellisten vuosien muistoa voisi katkeroittaa. Hän oli niin lapsellisen yksinkertainen, että unohti, jottei entisyyden muistot voi katkeroittaa paradiisissa olevan sielun onnea.

Klorinda istui koko yön kuolleen kättä pidellen. Anne näki hänen usein kädellään sivelevän vainajan harmaata tukkaa, melkein niinkuin äiti sairasta, nukkuvaa lastaan ja kumartuvan hänen otsaansa suutelemaan, kuiskaillen hänelle lempeitä sanoja, ikäänkuin häntä rohkaistakseen. Yhden ainoan kerran vaan hän polvistui, ja Anne ihmetteli rukoiliko hän ja miten hän rukoili, hänellä kun ei ollut tapana rukoilla.

Hän polvistui juuri päivän koittaessa, ja kohottuaan jälleen seisalleen otti hän pukunsa poimeista esille pienen kääreen.

-- Anne, virkahti hän aukaisten kääreen nauhat -- kohta häittemme jälkeen tapasin kerran puolisoni kirjoituspöytänsä ääressä katselemassa näitä esineitä, joita hän piteli kädessään. Hän luuli ensin sen mieltäni pahoittavan, mutta minä vakuutin hänelle olevani lempeämpi luontoinen kuin hän luulikaan -- vaikken kumminkaan niin lempeän kuin viaton tyttö raukka, joka kuoli hänen lastaan synnyttäessään. Hänen kuvaansa hän siinä katseli ja pientä sormusta ja kahta kiharaa -- ruskea oli äidin päästä ja toinen -- pieni, ohut untuva -- lapselta. Pyysin häntä aina niitä tallettamaan ja usein niitä katselemaan ja muistamaan miten viaton hän oli ollut, ja että hän kuoli hänen tähtensä. Tunsin kyyneleitä kädelläni kun hän kiittäen suuteli sitä. Hän talletti pientä käärettä kirjoituspöydässään ja minä toin sen tänne hänelle.

Pienoismuotokuvassa oli nuoren tytön viehättävät kasvot, silmät olivat isot, lempeät ja lapselliset ja poskien puna oli kuin aamun koi. Melkein hellästi Klorinda kuvaa katseli.

-- Sanotaan ettei ylösnousemisessa naida, sanoi hän, -- mutta jos kumminkin niin olisi, olet sinä hänen vaimonsa enkä minä. Minä olin hänestä jotakin alempi arvoista, vaikka kannoin hänen nimeään, ja vaikka hän minua kunnioitti. Kun sinä lapsesi kanssa kohtaat häntä, unhottaa hän minut -- ja kaikki on hyvin. Silmänräpäyksen ajan painoi hän kuvaa ja kiharoita vainajan huulia vasten, ja Anne huomasi ihmetellen huultensa väräjävän. Sitten pani hän sormuksen vainajan pikkusormeen ja piilotti kuvan ja kiharat hänen ristissä oleviin käsiinsä.

-- Hän oli hyvä mies, virkahti hän, -- hän oli ensimäinen hyvä mies, jonka koskaan olen tuntenut. Ja hän ojensi kätensä Annalle ja veti hänet huoneesta ulos; silmistä valahti mustalle puvulle kaksi kirkasta kyyneltä, jotka jalokivien tavalla kimelsivät.

Hautajaisten jälkeen tuli lähin sukulainen ottamaan maatilan perintönään huostaansa ja leski muutti isänsä luo entiseen kotiinsa, elääkseen siellä erotettuna maailmasta. Puolisovainajansa oli testamentilla määrännyt kaupunkitalonsa leskelleen, mutta hän ei halunnut palata sinne ennen suruajan loputtua, kun hän herkesi surupukua kantamasta. Kreiviltä perimänsä varakkaisuus teki hänet rikkaaksi naiseksi, ja kun hän taas halusi näyttäytyä maailmalle, olisi hänellä varaisuutta esiintyä arvonsa mukaisesti.

Lapsuutensa kodissa ollessaan teki hän paljon saattaaksen sitä itselleen sopivammaksi asunnoksi. Hän tilasi Lontoosta huonekaluja ja työmiehiä, jotka panivat kuntoon hänen ja Annen huoneet. Mutta hän ei tahtonut niitä huoneita, joissa ennen oli asunut. Jostakin syystä oli hän saanut päähänsä, että hän niitä inhosi. Kun hän ensi päivänä meni sinne Annen kera, seisattui hän kynnykselle.

-- Täällä minä en tahdo asua, sanoi hän. -- Näistä huoneista en ole koskaan pitänyt ja nyt minä niitä vihaan. Minusta tuntuu kuin olisi toinen nainen asunut niissä toisessa maailmassa. Ja siitä on niin pitkä aika kulunut, että oikein kammottaa. Järjestä minulle vanhat punaiset huoneet, sanoi hän kääntyen kammarineitsyeensä, -- niissä minä tahdon asua. Kauan ne tosin ovat olleet suljettuina ja kenties ne ovat rapistuneet ja koinsyömät, mutta kun niitä hyvästi lämmittää, niin ehkä niissä voi asua. Minä hankin Lontoosta huonekalut niihin.

Seuraavana päivänä näytti kumminkin hetkellisesti siltä, kuin hän ei tulisi punaisissakaan huoneissa viihtymään.

-- Minä en tiennyt, sanoi hän äkkiä, kääntyen pois eräästä syrjäikkunasta, -- että vanha ruusutarha tänne näkyisi. En olisi näihin huoneisin ruvennut, jos olisin sen tiennyt. Se on niin autio erämaa ruusuhäkkineen ja rikkonaisine päiväkelloineen.

-- Eihän päiväkello tänne näy, sanoi Anne rientäen sisaren luo, kasvot kummallisen kalpeina. -- Ei yhdestäkään ikkunasta näe puutarhan sisään.

-- Ei kyllä, sanoi Klorinda, -- se on siksi kaukana ja häkit ovat korkeat; mutta tuntuu ikävältä, kun tietääkin sen siellä olevan.

-- Vedetään uutimet ikkunain eteen, ei huolita ensinkään katsella ulos ja unhotetaan koko ruusutarha, sanoi Anne, vapisevin käsin vetäen uutimet ikkunoiden eteen, ja aina heidän huoneessa ollessaan saivat ikkunat olla peitossa.

Toista vuotta kantoi kreivitär surupukua. Hän asui isänsä luona eikä seurustellut kenenkään kanssa, sisarensa kanssa hän vain käveli ja ajeli ja kävi köyhien luona. Hänen ankaran arvokas käytöksensä antoi enemmän aihetta juoruihin kuin kevytmielisyys olisi tehnyt, sillä panettelijat olivat odottaneet, että Klorinda tultuaan ylhäisiin naimisiin ja päästyään vapaaksi vanhasta miehestään, alkaisi taas elellä entistä rajua elämäänsä. Oli aivan odottamatonta, että hän arvokkaasti kantaisi surupukuaan ja eroaisi niin täydellisesti maailmasta, kuin olisi hän puolisoansa sureva kuninkaallinen prinsessa, ja siitä puhuttiin kaikkialla.

Kahdeksantoista kuukauden kuluttua lähetti hän hakemaan Annea luokseen. Annen tullessa seisoi Klorinda huoneessaan mustien pukujen ja harsojen ympäröimänä, niitä oli joukottain sängyllä, tuoleilla ja lattialla ja niiden synkkä väri pimensi koko huoneen. Mutta itse seisoi hän niiden keskessä yllään pitkä, lumivalkoinen puku ja povella purpuraruusu, joka oli paikoilleen kiinnitetty punaisella nauharuusulla, josta pitkät nauhat riippuivat. Kammarineitsyensä oli polvillaan arkun ääressä, siihen laskemassa ja asettelemassa surupukuja.

Anne seisattui ovelle. Tuo kaunis, säteilevä olento punaruusuinen häikäsi hänen silmiään kuin auringon loiste. Samassa hän tiesi, että kaikki nyt oli muuttunut, ja että se pimeyden maailma, jossa he viime aikoina olivat elelleet, nyt oli hävinnyt. Klorinda oli surupukua kantaessaan näyttänyt kalpealta, mutta nyt seisoi hän päiväpaisteessa entinen purpurapuna poskilla ja huulilla ja suurissa silmissä kirkas kiilto.

-- Tule sisään, sisko, sanoi hän. -- Minä olen heittänyt yltäni surupuvun ja kammarineitsyeni laskee tässä kokoon mustia pukujani ja huntujani. Tiedätkö ketään köyhää leskivaimoa, joka suruvaatteita tarvitseisi. On vahinko että näin paljon suruvaatteita makaa arkuissa, kun ehkä löytyy köyhiä, jotka pitäisivät sitä taivaan lahjana, jos niistä osankaan saisivat.

Ennen iltaa oli jokainen musta tilkku korjattu pois. Mitä ei köyhille annettu, oli pantu arkkuihin ja viety vinnikammareihin.

-- Sinä, sisko, et koskaan enää niihin pukeutune? kysyi Anne. -- Sinä aiot kantaa iloisia värejä -- ikäänkuin näitä vuosia ei olisi ollutkaan?

-- Niinkuin niitä ei olisi ollutkaan, vastasi Klorinda. -- Hän on aikoja sitten onnellinen vaimonsa kanssa -- niin onnellinen, ettei hän minua muistakkaan. Minä luulottelin -- ehkä alussa -- että -- jos hän olisi katsellut alas maan päälle ja -- muistanut -- olisi hän nähnyt, että minä uskollisesti hänen muistoaan kunnioitin. Mutta nyt olen varma että -- hän keskeytyi naurahtaen. -- Se oli vain luulotusta; sanoi hän taas, -- kenties hän ei ole nähnyt eikä kuullut mitään sitten kuin kaatui jalkaini juureen -- ja siinäkin tapauksessa hän on onnellinen, ukko parka. Niin, minä tahdon kantaa iloisia värejä, ja hän oikasi kauniit käsivartensa kuin pudistaen kahleita niistä -- iloisia värejä -- ja ruusuja ja jalokiviä -- ja kaikkia -- _kaikkia_ mikä minua kaunistaa!

Seuraavana päivänä tuli Lontoosta kalliilla puvuilla täytetty arkku. Kun hän sitten ensi kerran lähti vaunuissaan ajelemaan, ei palvelijallakaan enää ollut surulivreeaa, ja kreivitär oli rikasvärisessä puvussaan kuin vasta auennut kukka.

Hänen talonsa kaupungissa avattiin taas ja järjestettiin hänen tulolleen. Hän palasi kaupunkiin suurella komeudella Anne sisarensa seuraamana. Kun matkavaununsa vierivät maantiellä, suuren palvelijajoukon seuraamana tahi yöksi poikkesivat kaupunkien ja kylien parhaisiin ravintoloihin, näyttivät kaikki tuntevan hänen nimensä ja säätynsä.

-- Se on kreivi Dunstanwolden nuori leski, sanoivat ihmiset, -- se kuuluisa kaunotar, joka on kaikkia muita nuoria naisia älykkäämpi ja lahjakkaampi. Naimisensa aikana sanottiin hänen ottavan kreivin vain nimensä ja arvonsa takia, mutta sitten tuli tietyksi, että hän teki kreivin hyvin onnelliseksi, vaikkei hän hänelle perillistä lahjoittanut. Tavallista pitempään kantoi hän surupukuakin puolisonsa kuoleman jälkeen ja näyttäytyy nyt vasta taas maailmalle.

Annesta tuntui kuin seuraisi hän kuninkaallista prinsessaa, ihmiset kun niin heitä töllöttivät ja ihmettelivät.