Part 8

Vaimonsa hymyili herttaisesti. Säteilevän hymynsä teki hän joskus niin lumoavan suloiseksi.

-- Minä en tahdo olla niin ylhäinen, etten samalla voi olla hyvä emäntä, sanoi hän. -- Ruokaanne, rakas kreivini, minä kenties en osaa laittaa, enkä huoneitanne lakasta, mutta palvelijain tulee tietää, että minä osaan taloani hallita ja minä aion sitä hallita hyvin.

-- Te olette jumalatar! huudahti lordi hänen eteensä polvistuen. -- Ja olette itsenne lahjoittanut kuolevaiselle miehelle, joka teitä jumaloitsee.

-- Te olette lahjoittanut minulle kaikki mitä minä omistan, vastasi puolisonsa, -- te rakastatte minua jalosti ja lämpimästi ja minä olen kiitollinen.

Hänen vastaanottonsa olivat loistavimmat ja suosituimmat pääkaupungissa. Nerot ja kaunottaret vehkeilivät tullakseen kutsutuiksi niihin; ylhäiset naiset ja muotileijonat pyrkivät hänen suosioonsa. Miehensä sukulainen, Osmonden herttua, oli läsnä kun häntä majesteetille esitettiin, ja melkein koko ajan katseensa viipyi hänessä. Sitten meni hän arvokkaan kohteliaasti Dunstanwoldea onnittelemaan ja kehui innokkaasti hänen puolisonsa kauneutta ja ylpeätä ryhtiä ja kiitti sukulaistaan, että hän perheesen oli yhdistänyt senlaiset täydelliset sulot. Siitä hetkestä lähtien saapui hän aina kaikkiin suurempiin vastaanottoihin sukulaisensa talossa, ja oli vieraista enin huomattu. Häntä pidettiin lahjakkaisuuteensa nähden etevimpänä ylimyksenä Euroopassa. Kasvonsa olivat kauniit, ryhtinsä ylpeä ja sivistyksessä oli hän ajastaan paljon edellä.

Siihen aikaan ei ollut tapana, että hänen säätyisensä miehet lahjojaan kehittivät, he kuluttivat vain ikäänsä huvituksissa, mutta hän oli aikaisemmasta nuoruudestaan kehittänyt niitä ja nyt ei hänellä miehuusiällään ollut vertaistaan sivistyksessä ja hienossa käytöstavassa. Hän suosi kirjallisuutta ja taidetta; neroja hän kohteli kunnioituksella ja erityisellä kohteliaisuudella, eikä niiden koskaan tarvinnut hänen vierailuhuoneessaan odottaa. Hovissa tiedettiin hänen olevan kuningattaren suosituimpia, kuningatar sekä rakasti että kunnioitti häntä ja myönsikin sen armollisella suoruudella ja sanoi, ettei kukaan niin hyvin ansainnut sitä kuin hän ja ettei hän vielä ollut nainut siitä syystä, kun ei ollut vertaistaan naista löytänyt. Hänestä ei koskaan liikkunut minkäänlaisia häväistysjuttuja, mutta se ei johtunut siitä, että hän olisi ollut kylmäluontoinen. Ei kukaan mies tahi nainen voinut hänen syvällisiin silmiinsä katsoa, vakaantumatta siitä, että kun rakkaus kerran hänessä heräisi, niin se olisi voimakas ja intohimoinen tahi onnettomuus, jos olosuhteet olivat sille epäsuotuisat.

-- Kun hän nyt on päässyt miehuusikäänsä niin hänen olisi aika hankkia itselleen herttuatar, sanoi Dunstanwolden lordi kerran miettivästi vaimolleen. -- Se olisi soveliainta ja hän on aina ollut tarkka perheensä arvosta, eikä koskaan jätä tekemättä mitään, mitä hänen velvollisuuteensa perheen päämiehenä kuuluu. Minua kummastuttaa ettei hän mihinkään toimenpiteisiin ryhdy.

-- Ei se ole ensinkään outoa, vastasi puolisonsa mustien silmäripsiensä alta katsellen hehkuvia hiiliä liedellä, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena. -- Ei siinä mitään outoa ole.

-- Miksi ei? kysyi miehensä.

-- Hänen vertaistaan kun ei löydy, vastasi hän hitaasti. -- Senlaisella miehellä täytyy olla vertaisensa vaimo, muutoin äänetön tuska sydämensä pakahduttaisi, tuska sen olennon heikkoudesta, johon hän olisi yhdistynyt. Tavalliselle naiselle hän on liian voimakas ja jalo. Jos hän senlaisen naisi, niin se olisi samaa kuin leijonan yhdistyminen sakaaliin tai lampaasen. Oi, hän tulisi mielipuoleksi -- -- mielipuoleksi surusta, ja helmassa lepäävät kädet puristuivat lujasti yhteen, vaikkei sitä kukaan nähnyt.

-- Hänellä pitäisi olla jumalatar, elleivät ne olisi niin harvinaisia, sanoi Dunstanwolde hiljaa hymyillen. -- Hän saisi minua katkerasti vihata, kun minä, hänen kelvoton sukulaisensa, olen ottanut ainoan.

-- Niin, jumalatar pitäisi hänellä olla, sanoi kreivitär taas hitaasti, -- eikä ole olemassa muuta kuin naisia -- naisia vain.

-- Tarkoinhan sinä oletkin häntä huomannut, sanoi miehensä, ihmetellen hänen älykkäisyyttään. -- Minusta tuntuu että sinä -- vaikka niin vähän olette puhelleet ja niin nykyisin olette joutuneet sukulaisiksi -- kumminkin olet paremmin tarkannut ja ymmärtänyt häntä kuin me muut.

-- Niin, minä olen häntä tarkannut. Hän on senlainen mies, jota täytyy huomata ja minulla on tarkka silmä. Sen sanottuaan nousi Klorinda kuin voimakkaan tunteen pakottamana seisalleen ja seisoi suorana ja upeana tulen edessä hämärässä -- tämä puhelu kun tapahtui illan suussa. -- Hän on _mies_, sanoi hän, -- hän on mies! Hän on senlainen kuin Jumala tarkoitti miehen olemaan. Ja jos miehet yleensä olisivat senlaisia, niin löytyisi heille puolisoiksi vertaisiaan jaloluontoisia naisiakin, jotka maailmalle lahjoittaisivat heidän kaltaisiaan miehiä. Ja ellei hämärä olisi häntä ympäröinyt, niin olisi miehensä nähnyt miten veri syöksyi hänen kasvoihinsa, joista purpurahohde levisi valkoiselle kaulalle asti.

Elleivät muut sitä tienneetkään, niin herttua itse kumminkin tiesi Klorindan häntä tarkanneen, vaikka hän aina herttuaa kohteli arvokkaimmalla suloudellaan. Siitä hetkestä asti, kun hän lumottuna näki Klorindan leveissä tammiportaissa ja kumartui ottamaan hänen seppeleestään jalkainsa juureen pudonnutta ruusua, oli hän katsellut häntä toisella tavalla kuin muut miehet ja tiennyt, että jos hän olisi tullut hetkeäkään aikaisemmin, niin olisi Klorinda ollut hänen. Ja joka kerran hänet kohdatessaan syöpyi tuo ajatus yhä syvemmälle sieluunsa. Hän oli liian jaloluontoinen ja hienotunteinen tekemään itselleen selkoa siitä, että hän Klorindassa ensi kerran oli tavannut vertaisensa naisen; mutta asian laita oli kumminkin niin -- tahi olisi voinut olla niin, jos kohtalo olisi muualle asettanut hänen nuoruutensa ja jos jalo äiti olisi ollut häntä kasvattamassa ja valvomassa. Kun hän näki hänet hovissa, ihailijain ympäröimänä, kun hän näki hänet hallitsijattarena ja emäntänä puolisonsa kodissa miellyttävällä tavallaan heidän yhteisiä vieraitaan kohtelevan, kun hän kaikkein katseiden seuraamana ajoi hänen ohitsensa vaunuissaan, niin hänen sydäntään viilsi ja se tuntui sitä tuskallisemmalta kun kunniantuntonsa vaati häntä tunnettaan tukahduttamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaisia alhaisia ajatuksia Klorindasta, hän ylenkatsoi saastuttaa sieluaan kevytmielisellä intohimolla. Hän oli hänelle vain se nainen, joka olisi voinut olla hänen rakastettu puolisonsa ja herttuattarensa, joka olisi voinut auttaa häntä sukunsa kunniaa ja traditsioneja ylläpitämään, ja jonka ihanuus, voima ja lahjakkaisuus olisivat menneet perinnöksi hänen lapsilleen, jotka siten syntymästään asti olisivat olleet taivaan suoman korkean säätynsä vertaisilla ominaisuuksilla varustetut. Näitä hän ajatteli hänet nähdessään eikä mitään muuta, josta olisi ollut Klorindalle vähemmän kunniaa. Ja Klorindan silmistä näki hän hänenkin tarkanneen häntä. Kun he toisiaan tervehtivät näki hän Klorindan suurista, kauniista silmistä, että hän, jos kohtalo olisi sen niin asettanut, olisi ymmärtänyt kaikki hänen ajatuksensa ja kunnianhimoiset tuumansa ja auttanut häntä korkeita päämaalejaan saavuttamaan. Hän tiesi hänen nyt jo ymmärtävän häntä, vaikka he niin harvoin tapasivat, ja silloinkin aina puhelivat vain sukulaisten tavalla, joiden toisilleen tulee osottaa kaikkea mahdollista kunnioitusta. Hän vieraili harvoin Dunstanwolden lordin talossa, ainoastaan milloin poissaolonsa olisi kummastusta herättänyt tuli hän sinne. Sukulaisensa piti hänestä ja osotti hänelle erityistä kohteliaisuutta, vaikka hän oli häntä paljon vanhempi. Toisinaan koetti hän viekotella herttuaa tuttavallisempaan seurusteluun, mutta vaikkei tämä koskaan osottanut kylmyyttä tahi vastahakoisuutta osasi hän kumminkin kohteliaalla tavalla kiertää läheistä seurustelua.

-- Kreivittäreni täytyy viekotella teitä useammin meillä käymään, sanoi Dunstanwolde. Jonkun ajan perästä puhuikin kreivitär herttualle, niinkuin miehensä salaa oli häntä pyytänyt. -- Puolisoni olisi onnellinen jos teidän ylhäisyytenne useammin kunnioittaisi taloamme käynnillään, sanoi hän eräänä iltana muutamissa suurissa tanssiaisissa herttuan heittäessä jäähyväisiä hänelle.

Lempeinä kohtasivat Osmonden silmät hänen katsettaan.

-- Lordi on aina sukulaiselleen ystävällinen ja lämminsydäminen, vastasi hän. -- Elkää antako hänen luulla minua kiittämättömäksi tahi epäkohteliaaksi, sillä minä en todellakaan ole kumpaakaan, rouva kreivitär.

Vakavasti he katsoivat toisiaan silmiin. Herttuan täytyi mielessään ihailla Klorindan sametinkaltaisia, syviä silmiä.

-- Teidän ylhäisyytenne ei ole niin vapaa kuin alhaisempisäätyiset miehet, sanoi Klorinda. -- Te ette voi tulla ja mennä, niinkuin itse tahdotte.

-- En voi, vastasi herttua vakavasti, -- en voi niinkuin tahtoisin.

Siinä kaikki.

Kun koko maailma tiesi, ettei neiti Klorinda Wildairs kauneudestaan ja voitoistaan huolimatta herra John Oxonille kotonaan maallakaan erittäin armollisesti hymyillyt, niin se ei herättänyt huomiota eikä antanut syytä juoruihin, että kreivitär Dunstanwolde aivan vähän seurusteli hänen kanssaan ja ani harvoin kutsui häntä kotiinsa kaupunkiin.

Kerran, kaksi ilmestyi hän tosin lordin kutsumana sinne, mutta hänen armonsa näytti häntä tuskin huomaavankaan, ensimmäiset emännän kohteliaisuusvelvollisuudet hänelle osotettuaan.

-- Sinä, kultaseni, et koskaan ole hänelle hymyillyt, sanoi Dunstanwolde vaimolleen. -- Sinä kohtelet häntä aina ylpeästi, niin kuin armonne tapa oli kohdella kaikkia muita -- paitsi palvelijaanne, jatkoi lordi hellästi; -- mutta hän kuului kumminkin seurueeseesi, ja jos nuo iloiset nuoret herrat pysyttelevät poissa, niin maailma kohta panee sen minun syykseni, kun muka pelkään heidän nuoruuttaan ja ritarillista käytöstään. Minä en tahdo, että luultaisiin minun hyvyyttäsi väärinkäyttävän, niin etten sinulle vapauttasi soisi.

-- En minäkään sitä tahtoisi, vastasi Klorinda. -- Mutta minä en pidä hänestä, enkä toivo hänen usein käyvän.

Oxonin naiminen Länsi-Indiassa rikkauksia omistavan perintöläisen kanssa oli mennyt myttyyn. Koko kaupunki tiesi sen, sitä ihmeteltiin ja siitä juoruttiin, kun ensimältä oli luultu neidin olleen häneen hyvin ihastuneen ja puhuttu että he kohtakin häitään viettäisivät, josta Oxonin velkojat olivat kovasti ihastuneet, toivoen hänen vaimonsa rikkauksilla maksavan heidän saataviaan, joista eivät olleet toivoneet penniäkään enää näkevänsä. Mutta sitten huhuttiin, ettei perintöläinen olisi ollutkaan niin rakastunut kuin ensin luultiin, vaan että hän oikeastaan olikin toiseen rakastunut ja oli sitä paitsi kuullut John herrasta senlaisia juttuja, joista voi päätellä, ettei se nainen, joka hänet miehekseen sai, tulisi onnelliseksi.

Kun Dunstanwolden lordi vei morsiamensa pääkaupunkiin, jossa yhä uusia voittoja heti tuli hänen osakseen, kun hän sytytti kaikki sydämet ja kaikki yhdestä suusta häntä kiittivät, katseli Oxon herra häntä etäältä niissä loistavissa seuroissa, joissa hän kuningattarena hallitsi. Klorinda aina käyttäytyi kuin hän ei olisi häntä nähnyt, tahi niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän suvaitsi ensi kerran puhutella häntä eräissä kutsuissa, jossa hän ahdingon takia joutui häntä niin lähelle, että pukunsa hiipasi häntä. Oxonin palava katse oli häneen kiintynyt, ja hänen siitä ohitse astuessa henkäsi hän niin syvään, että Klorinda kuuli sen, hän kääntyi hitaasti ja katsoi Oxonia kasvoihin. -- Te ette mennytkään naimisiin, sanoi hän.

-- En, Teidän armonnehan sen tekikin, vastasi Oxon matalalla, katkeralla äänellä.

Klorinda hymähti.

-- Minä olisin sen kaikessa tapauksessa ennemmin tahi myöhemmin tehnyt, vastasi hän; -- aviosääty ansaitsee kunnioitusta. Minä neuvoisin teitäkin siihen rupeamaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Jalon elämän loppu.

Kun kreivi kreivittärensä kanssa palasi takaisin kotiinsa maalle, tuli Annen osaksi suuri ja odottamaton onni. Hän ei koskaan ollut unissaankaan toivonut mitään senlaista tapahtuvaksi.

Kun kreivitär ensi kerran kävi vanhassa kodissaan, otti hän Annen mukaansa pitääkseen hänet luonaan herraskartanossaan. Hän sai omituisen, pienen huoneuston, oman kamarineitsyen ja Klorinda valitsi hänelle tarkalla älyllä ja hienolla maulla sopivat vaatteukset.

-- Pienet ja rauhalliset huoneet sinä saat, Anne, ne sinä voit omalla tavallasi tehdä kodikkaiksi. Puolisoni, joka tuntee kirjoja paremmin kuin minä, on auttanut minua valitsemaan kirjoja kirjastoosi. Enkä minä riikinkukon tavoin aio sinua koristella räikeillä väreillä ja pönkkähameilla, nehän vain sinua raukkaa pelottaisivat ja vaivaisivat sinua painollaan. Olen valinnut sinulle senlaisia pukuja, jotka soveltuvat kalpeille kasvoillesi ja surullisille silmillesi, hän sanoi.

Anne seisoi keskellä lattiaa huoneessa ihmetellen tuijottaen sen mukavuuksiin.

-- Sisko, hän virkahti, -- miksi olet niin hyvä minulle? Millä minä olen sinua palvellut? Miksi sinä juuri minulle osotat tänlaista suosiota etkä Barbaralle?

-- Kenties sentähden, että minä olen turhamielinen nainen, jolle senlainen jumaloiminen kuin sinä minulle osotat, on mieluista.

-- Mutta sinuahan aina jumaloidaan, änkytti Anne.

-- Niin, miehethän ne minua jumaloivat, sanoi Klorinda ivallisesti, -- mutta naiset eivät sitä tee. Ja kenties turhamielisyyteni on niin suuri, että minun täytyy tietää yhden naisenkin itseäni jumaloivan. Sinä, Anne, rakastaisit minua aina. Jos näkisit minun lakiakin rikkovan -- vaikkapa tikarinkin pistäisin vihaamani miehen sydämeen, niin se mielestäsi olisi anteeksi annettavaa.

Hän nauroi, mutta äänessä oli jotakin, joka pani Annen syvään huokaisemaan.

-- Niin, minä rakastaisin sinua sittenkin, sisko! huudahti hän. -- Minä kun tietäisin, ettet viatonta niin kohtelisi, tietäisin että senlaisen vihan täytyisi olla ansaittua. Sinä, Klorinda sisko, et ole muiden naisten kaltainen, mutta kehnosti sinä et koskaan voisi käyttäytyä -- sinulla kun on suuri sydän.

Klorinda laski käden sydämelleen ja nauroi, mutta äänessä ei enää ollut ivaa.

-- Mitäpä sinä, Anne, sydämestäni tiedät? hän sanoi. -- Kului aikaa ennenkuin itsekkään tiesin sen sykkivän. Puolisoni kyllä sanoo sitä suureksi ja jaloksi, mutta hänen omansahan se on suuri ja jalo. Olenko käyttäytynyt rehellisesti häntä kohtaan, niinkuin sinulle sanoin, Anne? Olenko rehellisesti velvollisuuteni täyttänyt -- rehellisen miehen tavalla enkä nurisevan, petollisen naisen?

-- Sinä olet käyttäytynyt ylhäisen naisen tavalla, vastasi Anne katsoen sisareen ja suuret, lempeät silmänsä herahtivat kyyneleitä täyteen. -- Puolisosi sanoo, että olet tehnyt hänen elämänsä taivaallisen autuaaksi, ja että sinä olet hänestä kuin ylienkeli -- sillä alemmat enkelit eivät ole kyllin jaloja sinun rinnallesi asetettaviksi.

-- Se tulee siitä, että hänellä itsellään on jalo sydän, sanoi Klorinda. -- Mutta lupasinhan minä, että se niin kävisi. Hän maksoi -- -- hän maksoi!

Kreivikunnassa niinkuin pääkaupungissakin kummeksittiin kreivin onnellisuutta. Suuren herraskartanon ovet avattiin seposelälleen, kaupungista kävi siellä vieraita, pidettiin isoja päivällisiä ja tanssiaisia, joissa koko seutu sai emännän suloutta ihailla. Kun Jeoffrey herra tuli näihin juhliin, unhoitti hän juoda itsensä humalaan katsellessaan tytärtään ja tämän liikkeitä.

-- Katsokaas vaan häntä! sanoi hän entisille juomatovereilleen, jotka olivat yhtä ällistyneet kuin hänkin.

-- Saakelia! Kukapa luulisi häntä samaksi kauniiksi äkäpussiksi, joka kiroili, lauloi tallilauluja ja metsästi miehen vaatteissa?

Häntä oikein hävetti isällisellä tavalla vierailla tyttärensä talossa, eikä hän olisi sinne tullutkaan, ellei Klorinda olisi osottanut hänelle senlaista ystävällisyyttä, jota hän parhaiten ymmärsi.

-- Minä olen maalla kasvanut, enkä voi pääkaupungin keikarien tavalla kummitella, sanoi hän Klorindalle eräänä aamuna, kun he olivat kahden kreivittären yksityisissä huoneissa. -- Minä olen tottunut mieleni mukaan kiroilemaan ja rumia sanoja suustani mättämään. Dunstanwolde on vieroittanut sinut senlaista kuulemasta -- ja minä olen liian vanha tapojani muuttamaan.

-- Taisit luulla minuakin liian vanhaksi muuttumaan, sanoi Klorinda, -- mutta minä en kumminkaan ollut. Sanoinhan sinulle, että minusta tulisi ylhäinen nainen. Ei ole olemassa mitään, jota ei älykkäisyydellä voisi oppia.

-- Ja älykäs sinä, Klo, totta tosiaan olet, sanoi Jeoffrey herra tuijottaen häneen tylsällä kummastuksella.

-- Ellet sitä olisi ollut! -- -- -- Hän meni äänettömäksi, punalti päätään ja karkeissa kasvoissaan kuvastui jonkunlaista tuimaa mielenliikutusta. -- Minä en voinut opettaa sinulle muuta kuin huonoja tapoja, Klo. Minkään säädyllisyyden opettajaa ei minussa ollut, sinä et nähnyt etkä kuullut mitään opettavaa. Piru vieköön! ja silmännurkka kimalteli kosteana, -- jos minä tiedän mikä sinut ennen viittätoista vuottasi esti turmeltumasta.

Klorinda katsoi häneen vakavasti.

-- En minäkään sitä tiedä, vastasi hän. -- En minäkään -- mutta kaikessa tapauksessa minä nyt istun tässä edessäsi isä, -- kreivittärenä.

-- Sen teki älykkäisyytesi, sanoi Jeoffrey herra liikutettuna, -- älykkäisyytesi ja kirottu luja tahtosi.

-- Niin, virkahti Klorinda, -- niin se oli -- älykkäisyyteni ja kirottu luja tahtoni.

Hän ratsasti isänsä kera metsästämässä kuin ennenkin, mutta nyt oli hän puettu viimeisen muodin mukaiseen vaateasuun. Ja vaikka hän oli yhtä rohkea ja taitava ratsastaja kuin ennenkin, niin jokainen seurueesta kumminkin hämärästi tunsi, että ylhäinen nainen johti metsästystä. Ratsastamansa hevonen oli raju ja vihainen, jommoisen selässä tuskin Jeoffrey herrakaan nuorena ollessaan olisi uskaltanut ratsastaa; mutta Klorindalla oli lyijynuppinen piiskansa, hän piteli ohjaksia rautaisella kädellä ja istui hevosen selässä niin rauhallisena kuin olisi se ollut sävyisin eläin maailmassa.

Tänä syksynä lordi ei metsästellyt. Hän kun ei tätä urheilua juuri rakastanut eikä tähän aikaan ollut aivan tervekkään, mutta hän ei sallinut vaimonsa tästä huvista kieltäytyvän sentähden, ettei hän voinut siihen osaa ottaa.

-- Metsästyksen kuningatar ei saa jäädä kotiin vanhaa, raihnasta miestään hoitelemaan, sanoi hän. -- Sitä ylpeyteni ei koskaan sallisi. Isänne seuraa teitä. Menkää vain, rakkaani, heitä johtamaan.

John Oxon herra, joka nykyään vieraili Eldershavessa, yhtyi metsästysseuraan. Hän ratsasti kreivittären rinnalla vaikkei tämä tervehdittyään häntä sen enempää puhutellut. Hän ei enää ollut niin terveen ja verevän näköinen kuin vuosi sitten. Hillitön, irstas elämänsä kai alkoi nuoruutensa voimia hervaista. Kun metsästysinto ei kasvoja elvyttänyt, näytti hän oikein riutuneeltakin. Huhuttiin hänen niin velkaantuneen, että hän vaivoin toimeenkaan tuli ja että velkojansa armahtamatta hätyyttelivät häntä naimisensa myttyyn mentyä. Se ja paljon muutakin oli kreivittären tiedossa; mutta hän lienee hyvin vähän säälinyt Oxonin vaikeaa tilaa, päättäen kasvojensa ilmeestä, kun Oxon heidän metsästäessään kannustaen hevostaan ehätti hänen rinnalleen ratsastamaan.

-- Klorinda, mutisi hän hengästyneenä hampaittensa välistä.

Kreivitär olisi voinut ratsastaa tiehensä vastaamatta, mutta hän hillitsi tulista ratsuaan silmänräpäykseksi ja katsoi Oxoniin.

-- Rouva kreivitär! oikaisi hän häntä.

-- Oli aika jolloin -- -- alkoi Oxon.

-- Aamulla, sanoi Klorinda, -- löysin kirjeen pienestä arkkusesta toalettipöydältäni. Minä en tunne sitä mieletöntä konnaa, joka sen on kirjoittanut. En ole koskaan häntä tuntenutkaan.

-- Te ette ole häntä tuntenutkaan, huudahti Oxon kiroten ja katkerasti naurahtaen.

-- Kirje on tuhkana liedellä sanoi hän taas. -- Se poltettiin avaamatta. Elkää ratsastako niin lähelle, elkääkä mielettömän konnan tavalla kohdelko lordi Dunstanwolden vaimoa.

-- Vaimoa! matki Oxon. -- Ja lordi Dunstanwolde! Se on aivan uusi peli ja kunniani kautta, oikein hyvin pelattu!

Klorindan katse oli yhtä vakava kuin ennenkin.

-- Aivan uusi, hymähti hän, -- aivan uusi. Ja ellen olisi sitä voinut hyvin ja rehellisesti pelata, en olisi kortteja käteenikään ottanut. Ajakaa syrjään herra Oxon. Hevoseni on vikuri, se ei kärsi toista rinnallaan. Kreivitär kosketti hevostaan ratsuruoskalla, se lähti salaman nopeudella kiidättämään.

Seuraavana päivänä näki Anne Klorindan luona ollessaan hänen tulevan toalettipöytänsä äärestä kädessä sinetillä suljettu kirje. Hän meni kellonvetimelle ja soitti.

-- Anne, sanoi hän, -- minä aion torua kammarineitsyttäni ja erottaa hänet palveluksestani. En minä aio häntä lyödä enkä haukkua niinkuin ennen aikaan tein. Kenties sinä peljästyt, vaan sinun täytyy jäädä tänne luokseni.

Hän seisoi tulen ääressä pitäen kirjettä käsivarren pituuden päässä hyppysissään kun kammarineitsy astui huoneesen; nähdessään kreivittären kasvojen ilmeen kalpeni hän, mutta alkoi vavistakkin kirjeen huomattuaan.

-- Te olette ennen palvellut toisenlaisia emäntiä, sanoi kreivitär hitaasti heleällä äänellään, joka veitsen tavalla viilsi. -- Joku mieletön houkkio on lahjonut teidät palvelukseensa. Te ette voi minua palvella yhtä aikaa. Tulkaa tänne panemaan tämä tuleen. Jos sen näkisin tarpeelliseksi voisin teitä pakottaa kädellänne pitämään tätä tulisten hiilten seassa.

Kammarineitsy lähestyi vavisten, otti kirjeen ja polvistui sitä polttamaan. Sen tehtyä osotti kreivitär ovea. -- Menkää tavaroitanne kokoomaan, teidän täytyy tunnissa joutua pois tästä talosta, sanoi hän. -- Minä olen itse kammarineitsyeni kunnes löydän rehellisen.

Tytön mentyä istui Anne tuijottaen tuhkaan. Hänkin oli kalpea.

-- Sisko, sanoi hän, luuletko että -- -- --

-- Luulen, sanoi kreivitär. -- Mies, joka ennen minua rakasti, oli sen kirjoittanut; kurja konna. Hetken aikaa hän luuli olevansa intohimostaan parantunut, mutta minä olisin voinut sanoa hänelle, että se uudelleen heräisi ja raivoisi rajumpana kuin koskaan ennen, kun hän näkisi minut toisen omana. Kurjain konnain tapa on senlainen. Hän on tullut mielettömäksi uudelleen.

-- Niin, mielettömäksi! huudahti Anne -- mielettömäksi ja kehnoksi ja katalaksi.

Klorinda katsoi tuhkaan ja huulensa vääntyivät ylenkatseellisesti. -- Kehno hän aina on ollut alusta alkaen ja niin hän nytkin on, sanoi hän. -- Se on sinun lemmikkisi, Anne, lisäsi hän leikillisesti ja potkasi jalallaan muuatta hiiltynyttä puuta, -- lemmikkisi, John Oxon.

Anne kyyristyi tuolissaan ja peitti kasvot laihoilla käsillään.

-- Oi, kreivitär! huudahti hän, tuntien ettei hän nyt voinut häntä sisareksi nimittää, -- jos hän on kehno ja katala ja on senlainen aina ollut niin säälikää häntä! Kehnoja tulee sääliä enemmän kuin ketään muita.

Sillä hän oli rakastanut häntä mielettömästi olematta itse siitä tietoinen ja uskaltamatta katsella hänen kauniita kasvojaankaan, ajatellen häntä vain sisarensa orjana ja sydämensä pohjassa säilyttäen ihmeellisiä salaisuuksia! Nähdessään kirjeen oli hän tuntenut käsialan ja sydämensä alkoi sykkiä pakahtuakseen -- sillä hän oli ennenkin nähnyt hänen kirjoittamiansa sanoja.

* * * * *

Kun Dunstanwolde kreivittärensä kanssa palasi takaisin pääkaupunkiin, seurasi Anne mukana. Klorinda tahtoi sen niin. Siellä niinkuin Dunstanwoldellakin valmisti hän hänelle pienen, rauhallisen asunnon. Onnellinen sattuma saattoi Barbaran naimisiin muutaman maalaisherran kanssa, joka oli jäänyt leskeksi monen lapsen kanssa, ja tarvitsi hoitajaa yksinkertaiselle taloudelleen. Hän oli neiti Wimpolen kaukainen sukulainen ja oli hänen kauttaan tutustunut entiseen oppilaasensa, jonka hiljainen, sävyisä luonne näytti tekevän hänet soveliaaksi vaimoksi hänelle. Kaunotar ja ylhäinen nainen ei olisi hänelle soveltunut; hän kun tarvitsi taloudenhoitajaa ja äitiä lapsilleen, ja senlaista toivoi hän tästä nuoresta naisesta, joka oli ahtaissa oloissa kasvanut ja ollut pakotettu kaikenlaisilla tempuilla hankkimaan yksinkertaisimmat vaatteensa ja mukavuutensa.