Part 7
Wildairs Hallen rappeutuneilla tiluksilla oli muuan ruusutarha, joka ennen oli ollut talon naisten ylpeytenä ja ilona. Mutta siitä oli kulunut pitkä aika; nyt se oli yksinäisenä erämaana, jossa ruusuja kasvoi vain siitä syystä, että Jeoffrey herran puoliso vainaja oli niitä rakastanut ja Anne ja Barbara omin käsin niitä hoidelleet lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa aikoina. Mutta viime vuosina hekin olivat sen unhoittaneet tahi olivat kenties väsyneet sitä hoitamaan kun heillä ei ollut puutarharenkejä karkeampaa työtä siellä toimittamaan. Siellä oli korkeita häkkejä ja kiemurtelevia, ruohottuneita polkuja. Voimakkaammat pensaat kasvoivat sotkuisina ryhminä ja kukkivat rikkaruohon seassa, aremmat lajit heikkonivat vuosi vuodelta ja heittivät kukkimisen. Pitkät oksat kasvoivat maata pitkin, varomattomain jalkain poljettavina, mutta moneen kuukauteen ei kukaan ollut jalkaa sinne astunut, se sai olla ihanana erämaana.
Ruusutarhan keskellä seisoi vanha rikkonainen päiväkello, jota upea punakukkainen ruusukiehkura rohkeana kierteli. Unhoituksesta ja huonosta hoidosta huolimatta loistivat punaruusut päiväpaisteessa.
Ja vaikkei täällä kukaan koskaan käynyt, näytti nurmi vanhan, ruusuilla koristetun päiväkellon ympärillä tallatulta ja tuon nuoren perintöläisen syntymäpäiväaamuna seisoi siellä joku kirkkaassa päiväpaisteessa ikäänkuin odottaen.
Odottaja oli itse Klorinda neiti. Hänellä oli yllään valkoinen aamupuku. Hän oli majesteetillisemman näköinen kuin koskaan ja muistutti enemmän jumalatarta kuin kuolevaista naista. Päiväkellon päälle on hän kerännyt suuren joukon purpuraruusuja, joista seppelettä sitoi. Hän kantoi päätään pystymmässä kuin tavallisesti, mutta silmissä, joita hän piti ruusuihin luotuina, vilkkui kummallinen hymy, se väikkyi täyteläisillä huulillakin, jotka olivat ruusuja punaisemmat. Kenties neiti Wimpole juuri tuota hymyä vapisi, sillä siinä ei ollut ystävällisyyden eikä hellyyden vivahdustakaan.
Jos hän täällä ketään vartoi, niin hänen ei tarvinnut kauan odottaa, eikä se olisi hänelle mieleen ollutkaan.
Mutta hänen kärsivällisyyttään ei pitkään koeteltu. Ratsupukuun puettu mies lähestyi kiirein, kepein askelin ruohokentän poikki, ikäänkuin peläten askeleensa kuuluvan hiekkakäytävällä. Tulija oli John Oxon herra.
Hän pysähtyi päiväkellon toiselle puolen vastapäätä Klorindaa ja kumarsi niin syvään, että tarkka silmä siinä melkein ivaa huomasi. Hatun höyhentöyhtö veti maata, josta pudonnut ruusu puuttui siihen. Ja kun hän taas oikasihe, oli kauneutensa ihanaa kuin aamun heräjävä luonto ympärillään. Klorinda vaan ei katsettaan kohottanut, katselihan vain ruusujaan ja sitoi seppelettään.
-- Miksi tänne tulitte? kysyi hän.
-- Miksi te tulitte yhtymäpaikalle viestiäni totellen? kysyi Oxon vastaukseksi.
Nyt katsoi Klorinda suurilla säteilevillä silmillään häntä suoraan silmiin.
-- Halusin kuulla mitä sanottavaa teillä olisi, sanoi hän, -- ja vielä enemmän halusin teitä _nähdäkseni_.
-- Ja minä, alkoi Oxon, -- minä tulin -- -- --
Klorinda kohotti valkoista kättään, joka piteli pitkävartista ruusua -- aivan kuin kuningatar kohottaa valtikkaansa.
-- Te tulitte, katkaisi hän hänen puheensa, -- enemmän näkemään kuin kuulemaan _minua_. Te erehdyitte.
-- Te suvaitsette esiintyä jumalattarena ja ylenkatsotte minua taivaallisesta korkeudestanne, sanoi Oxon. -- Minä olin kylliksi älykäs sen jo ennakolta arvaamaan.
Klorinda pudisti kummallisesti hymyillen päätään.
-- Se ei ole totta, sanoi hän varmuudella. -- Vasta minut nähtyänne, ajattelitte niin. Olihan se sukkela ajatus -- teiltä -- mutta ei kumminkaan kyllin sukkela. Ja katseen hymyilevä iva olisi voinut saattaa miehen mielettömäksi. -- Te tulitte näkemään itkevää, sortunutta naista, joka hapset hajallaan ja kyynelvirtain vuotaessa kohottaisi katseensa taivaasen -- ja teihin -- rukoillen ja vannoen ettei taivaskaan kykenisi häntä niin auttamaan kuin teidän jalomielisyytenne. Te olette ennenkin nähneet naisten niin tekevän ja tahdoitte _minunkin_ senlaisena nähdä -- jalkainne juuressa huutamassa, että olisin hukassa -- ijäksi hukassa. _Sitä_ te odotitte! Mutta te erehdyitte.
Vaikka tuo nuori ylimys olikin irstainen ja vaikka häneltä puuttui sydäntä ja omaatuntoa -- hän kun lapsuudestaan oli kasvanut juopottelijain ja ylhäisten roistoin parissa -- ja kuinka perinpohjin hän luuloittelikin tuntevansa naiset ja naisten tavat, kun ne pettävät tahi petetään, niin tämä nainen kumminkin nyt herätti hänessä eloon aivan uuden tunteen ja voiman, ja se iski häneen salaman tavalla.
-- Saakelia! huudahti hän peräytyen. -- Tehän ette olekkaan nainen!
Klorinda nauroi taas, ja sitoi seppelettään, mutta katse oli yhä Oxoniin kiintynyt.
-- Vastahan te sanoitte minua jumalattareksi ja puhuitte taivaallisista korkeuksista, sanoi hän. -- Mutta minä olenkin nainen -- nainen, joka tahtoisi osottaa muille naisille, miten heidän tänlaisina hetkinä tulee käyttäytyä. Miksi minä polvistuisin sentähden, että olen nainen, ja itkisin ja valittaisin? Mitäpä minä kadotin, teidät kadottaissani? Samanhan olisin vaimonannekin kadottanut. Miksi naiset itkevät ja surevat -- -- sentähden että he miestä rakastavat -- -- sentähden kun he hänen rakkautensa kadottavat! Mutta eiväthän he sitä milloinkaan omistakkaan.
Seppeleensä oli nyt valmis ja hän kohotti sitä tarkastaen. Hän oli ihmeen ihana seisoessaan siinä raskas, uhkea seppele valkoisissa käsissä ja pää taaksepäin heitettynä.
-- Tehän menette kohta naimisiin? kysyi Klorinda -- jos puheessa on perää?
-- Menen, vastasi Oxon katsoen häneen ja vasten tahtoaan alkoi taaskin katse ja sydän hehkua.
-- Se ei voi liian pian tapahtua, sanoi Klorinda kääntyen häneen ja molemmin käsin pidellen seppelettä kuin kruunua korkealla päänsä päällä. Ympärillä kimalteli päiväpaiste -- koko hänen olentonsa näytti liekehtivän riemullisessa sädeloistossa, joka Oxonin silmiä häikäsi. Tuokion perästä laski hän seppeleen päähänsä, jota se ympäröi kuin kuningattaren diadeemi.
-- Te tulitte minua näkemään, sanoi hän leimuavin silmin; -- minä käsken teitä nyt katsomaan minua -- katsokaa nyt miten suru on kasvojani kalventanut näinä viimeisinä kuukausina, ja miten murhe minua painaa. Katsokaa minua tarkoin, jotta muistaisitte!
-- Minä näen, vastasi Oxon melkein vaikeroiden.
-- Hyvä, sanoi Klorinda, ylpeästi osottaen edessään kiemurtelevaa polkua -- menkää siis -- menkää takaisin jalopeuran luolaanne!
* * * * *
Tanssiaisissa iltamilla kantoi Klorinda päässään ruususeppelettä. Itse hän oli tuon hiuskoristeen keksinyt eikä muilla naisilla senveroista ollut. Se kaunisti häntä ja teki hänet majesteetillisen näköiseksi, aivan niinkuin silloinkin kun hän sen ensi kerran päähänsä asetti. Kun hän astui sisään, kääntyivät kaikki silmät häneen, ja kun hän isänsä rinnalla nousi leveitä tammiportaita, jotka olivat maan kuulut leveydestään ja uhkeudestaan, kuului vierasjoukosta ihmettelevää sorinaa. Vieraat tunkeilivat alhaalla etehisessä, ja kaikkein silmät seurasivat Klorindaa. Ylhäällä olevassa etehisessä asteli myöskin vieraita, ne puhelivat keskenään ja katselivat portaissa tulijoita.
-- Neiti Wildairs, mutisivat he Klorindan nähdessään. -- Klorinda, jumalain nimessä! huudahti eräs vanhanpuoleinen herrasmies toverilleen. -- Ja vieläpä ruusuilla kruunattuna! Tuon kauniin äkäpussin päässä ne näyttävät säteileviltä jalokiviltä.
Portaiden yläpäässä seisoi muuan herra, jonka Klorindan ensi näkeminen siihen paikkaansa lumosi. Hän oli kasvultaan pitkä, ryhtinsä oli majesteetillinen ja hänellä oli päässä vaaleakutrinen valetukka. Pitsinsä ja koruompeluksensa olivat kalliita taideteoksia ja rinta välkkyi ritarimerkkejä. Klorinda ei häntä huomannut, mutta kun hän ehti portaiden yläpäähän ja käänsi kasvonsa niin, että vieras herra ne näki kaikessa ihanuudessaan, väistyi hän takaperin. Samassa Klorindan seppeleestä irtautui ruusu, se putosi vieraan jalkain juureen. Veret vaihtelivat hänen kasvoissaan, kun hän kumartui kukkaa ottamaan. Mutta Klorinda neiti näki vain Dustanwolden lordin, joka vierasjoukon läpi tunkeutui häntä tervehtimään. Klorinda tervehti häntä säteilevällä hymyllä ja katseensa pani lordin silmät loistamaan.
Kun Klorinda oli tervehtinyt isäntäväkeä ja onnitellut nuorta perillistä, tuli lordi hänen luokseen ja kuiskasi hänelle hiljaa ja lämpimästi:
-- Tänä iltana, armollinen neiti, kai suvaitsette lupanne mukaan vastata minulle?
-- Viekää minut johonkin, jossa parin silmänräpäyksen ajan saamme olla kahden, kuiskasi Klorinda.
Lordi vei hänet muutamaan tyhjään sivuhuoneesen, siellä polvistui hän ja suuteli hänen valkoista kättään hellästi ja tulisesti kuin nuorukainen.
-- Elkää antako minun kauan odottaa! Olkaa armollinen! Liiaksi monta kuukautta on jo hukattu.
-- Teidän ei tarvitse ainoatakaan tuntia odottaa -- ei ainoatakaan, vastasi Klorinda. Ja kun lordi siinä polvistuneena suuteli hänen kättään äänettömällä ihailulla, katseli hän säteilevillä silmillään ruusudiadeeminsa alta lordin harmenevaa päätä, ja katse oli niin kummallisen surullinen.
Tunnin kuluessa tiesi koko seura jo tapauksesta. Nuoremmat miehet katselivat lordiin murhaavasti, ja vanhemmat näyttivät kateellisilta ja juroilta. Naiset kuiskailivat, että he kyllä aikoja ennen olivat asian arvanneet ja ihmettelivät että se nyt vihdoinkin tapahtui. Kuin kuninkaallinen morsian astuskeli Klorinda tulevan puolisonsa taluttamana huoneesta huoneesen.
Kun hän kaikkein katseiden seuraamana ja kukoistuksensa loistossa kierteli tanssisalia, astui John Oxon herra sisään ja pysähtyi oven suuhun. Hän oli hymyilevän ja simasukaisen näköinen kuin tavallisestikkin, ja kun Klorinda tuli hänen läheisyyteensä, kumarsi hän syvään ja Klorinda niiasi vieläkin syvempään.
Seuraavassa huoneessa vei sulhonsa hänet erään herran luo, jonka ympärille kokonainen seura oli kokoutunut. Se oli tuo pitkä muukalainen, vaaleine kikaratukkineen ja kiiltävine ritarimerkkineen -- hän joka peräytyi nähdessään Klorindan portaissa. Punaruusu oli vielä hänen kädessään, ja kun katseensa sattui seppeleesen, punastui hän.
-- Kunnioitettu sukulaiseni, Osmonden herttua, esitti lordi. -- Teidän korkeutenne -- tässä on tuleva puolisoni.
Ja kun muukalaisen tummat, säkenöivät silmät kumartaessaan kohtasivat Klorindan katseen, täytyi tämän ensi kerran elämässään luoda katseensa maahan, ja sydämensä sykki rajusti kunnioittavasti tervehtiessään.
YHDEKSÄS LUKU.
Rehellinen kauppa.
Kuukauden kuluessa oli Klorinda jo Dunstanwolden kreivittärenä, hän hallitsi puolisonsa komeaa taloa kaupungissa, hänellä oli iso palvelijajoukko, puuteroittuja, komeita lakeijoja, uhkeita ajoneuvoja ja nämä olivat komeimpia mitä hienossa maailmassa koskaan oli nähty. Hänet esitettiin hovissa, kaunistettuna Dunstanwolden perheen loistavilla jalokivillä, joita sulhasensakin vielä oli lisännyt uusia ostamalla, hänellä kun oli kiihkeä halu koristaa häntä kaikella, mikä loistavaa kauneuttaan enensi. Siitä hetkestä saakka kun hän polvistu majesteetin kättä suutelemaan, oli koko pääkaupunki häneen ihastunut. Kohtalo näkyi määränneen hänen elämänsä valloittajan voittoretkeksi. Lapsena hän hallitsi renkituvassa, koiratarhassa ja tallissa, myöhemmin isäänsä ja tämän meluavia juomatovereita, viidestätoista ikävuodestaan koko kreivikuntaa, jossa hän asui, ja nyt pääkaupungin hienoa maailmaa. Ja hän vallitsi niin kuin ei kukaan vertaisensa tahi häntä arvokkaampi aatelisnainen. Yhtaikaisensa naiset olivat hänen rinnallaan kuin pieniä tyttösiä, joko he sitten olivat naimisissa tahi naimattomia ja seurustelutapoihin kuinkakin perehtyneitä. Naimisiin mennessään oli hän kahdeksantoista vanha, mutta verevyydestään ja kukoistuksestaan huolimatta ei hän näyttänyt nuorelta tytöltä. Hän oli pitempi kuin naiset tavallisesti, mutta hän oli niin kauniskasvuinen ja ryhtinsä niin kuninkaallinen, että vaikka hän oli pitempi kuin monet miehet, niin hänen pituutensa vain sulostutti häntä, ja teki kaikki muut naiset hänen rinnallaan mitättömiksi. Kuinka kaunis tuo jalokivien koristama kaula, kuinka kauniit nuo olkapäät ja tuo povi, jota kalliit pitsit reunustivat, kuinka kaunis kreivikruunun koristama otsansa! Puolisonsa jumaloi häntä. Ensimäisen vaimonsa kuoltua oli hän melkein yksinomaan elellyt sukukartanossaan maalla, joka oli kaunis ja komea, mutta jossa vuosikymmenen kuluessa oli vallinnut synkkä yksinäisyys. Vaimonsa kuoltua oli talonsa kaupungissa suljettu ja nyt palasi hän vanhoillaan takaisin siihen iloiseen maailmaan, jonka hän melkein oli ehtinyt unhottaa, nuoren ja kauniin morsiamen seuraamana. Eipä siis kummaakaan, että tämä ihana, myöhäinen onnensa ja uusi loistava elämä joskus melkein pyörrytti häntä.
Kun hän ennen maalla asuessaan kuuli puhuttavan herra Jeoffrey Wildairsin tyttären vallattomista elämäntavoista, hänen rohkeudestaan, vihaisuudestaan ja intohimoisuudestaan, kauhistui hän ajatellessaan minkälaisen vaimon hiljaiseen elämään tottunut mies hänestä saisi, ja hän taisteli kovasti sitä mieltymystä vastaan, jonka Klorinda jo ensimäisissä tanssiaisissaan hänessä herätti.
Mutta taistelunsa oli turha ja hän sai sen takia valvoa monta unetonta yötä. Kun hän ajan pitkään yhä useammin tapasi Klorindan ja sekä omin silmin näki että muiltakin kuuli Klorindan tapojen ja luonteen muuttumisesta, kiitti hän hartaasti taivasta siitä, aivan kuin olisi se ollut hänelle suotu erityinen armonosotus. Hän oli kyllin viisas älyämään ettei häntäkään lujaluontoisempi mies voisi Klorindaa vallita eikä masentaa, mutta kun hän alkoi hillitä itseään ja käyttäytyi säädylleen ja kauneudelleen arvokkaalla tavalla, uskalsi lordi ruveta haaveilemaan mitä mahdollisesti voisi tapahtua onnen myötäisenä ollessa.
Ensi aikoina häittensä jälkeen hän melkein nöyrästi ihmetteli vaimonsa hänelle joka hetki osottamaa suloista ystävällisyyttä. Hän tiesi että monet nuoremmat ja kauniimmat miehet, joiden vaimot olivat kaunottaria, saivat väistyä heidän ihailijainsa edestä. Mutta vaikka Klorindaa enemmän ihailtiin kuin kaikkia muita, niin hän aina kohteli miestään hänen arvonsa ja persoonallisten ansioittensa mukaisella kunnioituksella. Hän seisoi puolisonsa rinnalla eikä hänen edessään, ja jakeli hänelle niin hyvin kuin muillekkin hymyjä ja sukkeluuksia. Äkäpussista ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä, hänen suustaan ei kuulunut ainoatakaan kovaa eikä tuimaa sanaa vaikka käytöksensä oli ylpeää ja arvokasta ja palvelijansa osottivat hänelle pelon sekaista kunnioitusta. Hänen olennossaan ja katseessaan oli jotakin, jota heikommat ja jokapäiväisemmät luonteet vapisivat. Kaikki ne ylhäiset herrat, jotka häntä suosittelivat, tunsivat katseen ja äänen soinnun, joka veitsen tavalla viilsi, milloin hän niin tahtoi. Mutta lordille oli hän jumaloittu puoliso.
-- Te olette tehnyt minut onnellisemmaksi kuin miksi kolmikymmenvuotiaanakaan uskalsin toivoa tulevani, oli lordilla tapana kunnioittavan hellästi sanoa. -- En tiedä millä tänlaisen onnen olen ansainnut.
-- Kun suostuin vaimoksenne rupeamaan, vastasi Klorinda kerran, päätin itsekseni ollakkin senlaisena, hän meni puolisonsa luo -- Klorinda oli juuri pukeutunut hovitanssiaisia varten -- ja kumartui suutelemaan hänen harmenevaa tukkaansa.
Illalla ennen häitä oli Anne myöhällä hiipinyt sisarensa huoneen oven taakse. Kun nakutukseensa vastattiin, että hän saisi tulla sisään, meni hän sinne, sulki oven jälkeensä ja nojautui siihen, tuijottaen eteensä silmät selällään ja kasvot kalpeina mielenliikutuksesta.
Huone loisti vahakynttilöiden valossa ja Klorinda seisoi keskellä lattiaa peilinsä ääressä yllään valkoisesta silkistä ja kalliista pitseistä tehty morsiuspuku, päässä timanteista tehty puolikuu, puvun poimeista loisti jalokiviä. Peilissä huomattuaan Annen, kääntyi hän ja tuijotti häneen hämmästyneenä.
-- Mitä nyt, mitä tämä on? huudahti hän. -- Mitä asiaa sinulla on? Kunniani kautta -- sinulla lienee jotakin erinomaista sanottavaa -- vai oletko tullut hulluksi?
Anne riensi hänen eteensä vapisevana, kädet ristissä rinnoilla ja viskautui nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.
-- Minä tulin -- minä tulin -- rukoilemaan sinua! -- Siskoni -- Klorinda, ole kärsivällinen kanssani -- kunnes rohkeuteni palajaa! vaikeroi Anne puuttuen hänen hameesensa.
Klorinda tunsi jotakin vavahduksen tapaista ruumiissaan, vaan se lakkasi heti, ja hän liikutti sattumalta Annea jalallaan vetäistessään pois hameensa.
-- Elä tahraa pukuani kyyneleilläsi, sanoi hän, -- se olisi paha enne.
Anne peitti kasvonsa käsillä ja jäi polvistuneeseen asemaansa.
-- Ei ole vielä myöhäistä! sanoi hän, -- ei ole vielä myöhäistä.
-- Mikä ei ole myöhäistä? kysyi Klorinda. -- Mikä -- ole hyvä ja selitä, jos sinulla on senkään verran järkeä jäljellä. Sinä koettelet liiaksi kärsivällisyyttäni tuhmuuksillasi.
-- Ei ole liian myöhäistä -- katua ja kääntyä, virkkoi Anne.
-- Mitä -- mitä minä sitten katuisin? kysyi Klorinda käskevästä.
-- Naimistasi, mutisi Anne vavisten ja käsiään väännellen. -- Sen ei pitäisi tapahtua.
-- Hupakko! huudahti Klorinda. -- Nouse ylös. Sitäkö tulit tänne sanomaan, ettei ole myöhäistä kieltäytyä rupeamasta Dunstanwolden kreivittäreksi? -- hän naurahti katkerasti.
-- Mutta se ei saa tapahtua -- se ei saa? vaikeroi Anne. -- Minä -- tiedän -- minä tiedän sisko -- --
Klorinda kumartui hitaasti ja puuttui hohtokivillä koristetulla, voimakkaalla kädellään sisaren olkapäähän ja piteli sitä kuin pihdissä. Hänen käytöksessään ei ollut rahtustakaan kiivautta, mutta ainoastaan sormiensa voimalla pakotti hän Annen taivuttamaan päänsä taaksepäin, että voi häntä kasvoihin katsoa.
-- Katso minuun, sanoi hän. -- Minä tahdon että vakavasti katsot minuun, jotta silmäni estävät sinua järkeäsi kadottamasta. Sinä olet miettinyt naimistani kunnes pääsi on mennyt sekaisin. Itsekseen elävät naiset tulevat senlaisiksi, ja aivosi ovat aina olleet heikot. Mitä sinä tiedät? Katso minua silmiin ja sano.
Silmäänsä katse tuntui tunkevan Annen aivojen syvimpään soppeen saakka. Hän koetti kestää sitä, mutta voimansa raukesi ja hän olisi hervotonna vaipunut sisaren jalkain juureen ellei hänen luja valkoinen kätensä olisi häntä pidellyt.
-- Rohkaise nyt itsesi ja puhu selvästi, käski Klorinda. Anne ponnisti turhaan päästäkseen irti ja puhkesi hillittömään itkuun.
-- Minä en voi -- minä en uskalla! nyyhki hän.
-- Minä pelkään. Sinä olet oikeassa; aivoni ovat heikot ja minä -- -- mutta se -- se nuori aatelismies -- joka sinua niin suuresti rakasti -- --
-- Mikä? kysyi Klorinda ylenkatseellisesti naurahtaen.
-- Hän, joka oli niin kaunis -- -- vaaleine kiharoineen ja komeine ryhtineen -- -- --
-- Hänkö, jota ikkunasta tähystelit ja johon rakastuit, sanoi Klorinda taas naurahtaen. -- John Oxon! Hän olisi voinut sinun laistasi säästää, onhan hänellä muutoinkin jo kylliksi uhreja.
-- Mutta hän rakasti sinua! huusi Anne valittaen, -- ja sinäkin -- sinäkin, sisko -- muutoin -- muutoin -- -- nyyhkytykset tukahduttivat äänen, Klorinda laski hänet irti ja oikasihe suoraksi.
-- Hän ei minusta mitään tahdo -- -- enkä minäkään hänestä, sanoi hän kummallisen ankarasti. -- Meillä ei enää ole toistemme kanssa mitään tekemistä. Nouse ylös ellet tahdo tulla heitetyksi käytävään.
Klorinda kääntyi taas peilin eteen kiinnittämään päähänsä diadeemia, joka oli irtaantunut Annen koettaessa riuhtaista irti. Anne puoleksi istui, puoleksi polvistui lattialla ja tuijotti Klorindaan epätoivoisilla, kyyneleisillä silmillä.
-- Elä nyt enää ole siellä polvillasi, sanoi sisarensa käskevästi, -- tule tänne.
Anne totteli käskyä ja hoippuroi ylös. Hän näki peilissä loistavan kuvan, mutta Klorinda ei suvainnut häneen kääntyä puhuessaan, laittelihan vain hohtokivikoristetta tukassaan.
-- Kuuleppas, Anne sisko, sanoi hän. -- Minä ymmärrän sinua paremmin kuin luuletkaan. Typerä hupakko sinä olet, mutta sinä rakastat minua ja minäkin pidän sinusta hiukan -- omalla tavallani. Sinun mielestäsi minun ei pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota et luule minun voivan rakastaa siinä määrässä kuin nuorempaa ja kauniimpaa miestä. Tyttömäiset rakkauden unelmasi panevat pääsi sekaisin. Minä rakastan lordi Dunstanwoldea yhtä paljon kuin ketä toista hyvänsä ja enemmän kuin useampia muita -- sillä minä en häntä vihaa. Hän omistaa kauniin tilan ja on ylimys -- ja jumaloitsee minua. Annettuani lupaukseni hänelle myönnän silmänräpäyksen ajan nähneeni toisen miehen, joka _kenties_ -- -- mutta se oli vain aivan hetkellistä ja on nyt jo ohitse. Silloin oli jo myöhäistä. Jos kahta vuotta ennemmin olisi tavattu, niin ei olisi käynyt näin. Lordi antaa minulle rikkautta, arvoa ja loistavan elämän hovissa. Minä annan hänelle, mitä hän kaikesta sielustaan himoitsee -- oman itseni. Se on rehellinen kauppa ja minä aion puolestani rehellisesti sopimuksen täyttää. Minulla ei ole minkäänlaisia hyveitä -- mistäpä minä ne olisin saanut. Tarkoitan, ettei minulla ole naisellisia hyveitä, mutta minulla on muuan hyve, joka usein -- vaikka ei kumminkaan aina -- kunnostaa miehet. Minä näet en ole kurja petturi, minä pidän sanani, kun kerran olen sen antanut. Sinä pelkäät minun katkeroittavan vanhan lordin elämän. Ole huoletta sen suhteen. Hän saa elää rauhassa, minä en aio hänelle minkäänlaisia kärsimyksiä saattaa. Hän saa rehellisesti sen, mistä hän maksun suorittaa. Minä en aio häntä pettää, niinkuin heikommat naiset miehiään pettävät; sillä hän maksaa -- -- ukko parka -- hän maksaa.
Ja katse yhä peiliin kiintyneenä osotti hän sormellaan ovea, josta sisarensa oli tullut, ja käskevää liikettä totellen hiipi Anne hiljaa tiehensä.
KYMMENES LUKU.
Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
Naimisensa ensi vuosi oli Dunstanwolden lordista kuin autuaallista unta.
-- Minusta tuntuu, sanoi hän vaimolleen, -- että onneni on liian suuri kauan kestääkseen. Mutta mikäpä sen voisi lopettaa, ellet sinä vain minulta ystävyyttäsi ota pois. Ja minä tiedän sinun olevan kaikkia muita naisia korkeammalla, tiedän ettet koskaan voi muuttua, ellen minä olisi kelvottomampi kuin miksi koskaan sinut saatuani voisin tulla.
Sekä pääkaupungissa että maallakin, johon oli kulkenut kaikenlaisia huhuja hänen elantotavastaan ja asemastaan, herätti lordi aikanaan enin kateutta ja ihmettelyä -- kateutta, kun hän oli voittanut niin harvinaisen onnen, ja ihmettelyä kun ylpeä kaunotar, jonka hän vanhoillaan oli vallannut niin monelta kilpailijalta, ei koskaan kohdellut häntä röyhkeästi, vaan aina käyttäytyi nuhteettomasti, ikäänkuin ei hän olisi ollutkaan kaunis ja lahjakas vaan olisi lordilta saanut arvon ja rikkauden. Hän näytti kunnioittavan sekä puolisonsa että omaa asemaansa. Taloaankin hän hallitsi tavalla, joka kreiviä suuresti ilahdutti. Talo oli vanha, sen oli rakennuttanut muuan Dunstanwolde, joka oli kuulu ylellisistä juhlistaan ja meluavista juomingeistaan. Se oli erinomaisen säännöttömästi rakennettu. Juhlahuoneet olivat isoja ja loistavia, etehiset ja portaat komeita; pohjakerrokseen olisi sopinut joukottain palvelijoita, ja siinä oli niin mahdottoman paljon ruoka- ja viinikellareita, että monta pitkää kivikäytävää suljettiin tarpeettomina, niistä kun vain uhkuili kylmää, kosteaa ilmaa niihin käytäviin, joiden varsilla palvelijain huoneet olivat. Dunstanwolden kreivitär antoi itse käskyn noiden käytävien sulkemisesta, kun hän taloudenhoitajattaren kera katseli valtakuntaansa, joka suuresti vaikutti palvelijoihin, se kun antoi aavistaa, että hän korkeasta asemastaan huolimatta oli yhtä käytännöllinen kuin kauniskin ja aikoi pitää silmänsä auki varastamiseen nähden.
-- Ravinnostanne ja huoneistanne pidetään hyvää huolta, ja palkkanne saatte pennilleen, sanoi hän palvelijoille, -- mutta ensimäinen, joka on huolimaton ja epärehellinen, erotetaan. Minä harjoitan oikeutta -- enkä laupeutta.
-- Senlaista emäntää heillä ei koskaan ole ollut, sanoi kreivi kun puolisonsa kertoi sen hänelle. -- He eivät koskaan ole uneksineetkaan senlaisesta hallitsijattaresta -- joka samalla osaa olla niin ankara ja ystävällinen. Mutta eihän toista sinun laistasi, rakkaani, ole olemassakaan. Palvelijat tulevat sekä pelkäämään että jumaloitsemaan sinua.