Part 6

Kun Anne sai hänet kertomaan, istui hän kuunnellen ompelukehyksen yli kumartuneena ja kummallinen mielenliikutus oli hänen neitsyeellisen rintansa melkein pakahduttaa. Öisin valvoi hän sykkivin sydämin ja mietti pimeässä. Varmaan ei maailmassa löytynyt toista miestä, joka olisi niin hyvin Klorindalle sopinut kuin hän, ja joka niin hyvin kuin hän ansaitsi voittaa tämän ylpeän kaunottaren käden. Ei yksikään nainen, vaikka olisi kuinka kaunis ja ylpeä tahansa, voine hänelle rukkasia antaa. Sitte Anne parka mielessään kuvaili heidän rakkautensa onnea, vaikka hän senlaisesta rakkaudesta niin vähän tiesi. Mutta täytyihän senlaisen onnen olla täydellistä, ja kenties -- ajatteli hän nöyrästi -- saisi hänkin etäältä sitä nähdä ja siitä kuulla. Ja kun Klorindalla sitten pääkaupungissa olisi iso talo ja paljon palvelijoita, joille valppaan emännän silmä oli tarpeen, niin kenties voisi tapahtua, jos hän nyt hyvin osaisi häntä palvella ja silloin uskaltaisi pyytää, että hän pääsisi hänen talouttaan hoitamaan ja saisi siellä jossakin sopessa itsekseen elellä. Ja sitten rohkeat ajatukset kuvailivat -- hän oikein punastui pelottomuuttaan -- lasta, joka syntyisi heille, kaunista poikaa ja perillistä, jonka tukka kiharoina valuisi hartioille, jota hän saisi hoitaa ja jonka orjana hän olisi -- ja jota hän rakastaisi -- rakastaisi, rakastaisi, ja joka kenties sitte joskus huomaisi miten hellä hoitaja hän oli ja että häneen aina voi luottaa, ja joka isänsä hymyilevillä, mairittelevilla silmillä katselisi häntä ja kenties häntä hiukan rakastaisikkin.

Samana iltana kun Klorinda neiti herra John Oxonin suhteen antoi käskyjä neiti Wimpolelle, kiiruhti tämä ijäkäs neitonen molempain oppilaittensa luo kielevästi kertomaan kummastustaan ja ihailuaan.

-- Hän on erinomainen nainen, sanoi hän, -- erinomainen hän on, toden totta! Ei vain kauneutensa mutta myös rohkeutensa ja älykkäisyytensä takia. Ajatelkaas vain kuinka hän huomaa kaikki pienimmätkin asiat ja miten viisaasti hän osaa menetellä, aivan kuin olisi hän jo kokenut vanha nainen. Hän tuntee maailman menon ja tahtoo estää juoruja syntymästä tavalla semmoisella, ettei kukaan voi hänen suurta siveyttään epäillä. Hän on niin ylpeä, ettei hän edes tahdo näyttää olevansa pääkaupungin naisten kaltainen. Senlaisesta hän ei tahdo tietääkään! John Oxon herralle ei ole helppo häntä suositella. Hän ei tahdo, että tämä herra voisi kellekkään kerskata olleensa edes silmänräpäyksen ajan hänen kanssaan kahden kesken. Jos kaikki naiset olisivat yhtä viisaita, niin vähemmän häpeäjuttuja kuuluisi.

Tähän tapaan hän jutteli kotvan aikaa ja kertoi heille, että Klorinda suurilla, mustilla silmillään oli katsonut häntä suoraan silmiin senlaisella tavalla että häntä melkein vapisutti ja kuinka hän oli istunut, sankka tukka levällään tuolin selustumella ja kuinka ensin näytti siltä, että poskensa punottivat vihasta, mutta että hän sitten näyttikin hymyilevän.

-- Väliin, sanoi neiti Wimpole, -- oikein pelästyn, kun hän hymyilee, mutta tänä iltana hän kai ajatteli jotakin hauskaa. Luulen, että häntä huvitti ajatella, miten hän, joka on niin monta naissydäntä vallannut, nyt saisi kokea miltä tuntuu tulla kavaluudessa voitetuksi ja narrina pidetyksi. Ne, jotka hänestä ovat hävyttömiä, näkee hän mielellään voitettuina. Hänestä oli hauskaa jo lapsena ollessaan, sutkia tallirenkejä ruoskalla selkään kunnes ne lankesivat polvilleen pyytämään anteeksi.

Sinä iltana kun Anne meni makuuhuoneesensa mylläköivät hänen sielussaan harhailevat ajatukset, joita hän ei voinut hillitä eikä karkoittaa, -- eikä hän sitä juuri halunnutkaan. Hän ajatteli Klorindaa ja mietti surullisena, kuinka hän voi olla niin uhkamielinen ja ylpeä ja käyttäytyä kuin ei hänen rinnassaan olisi ainoatakaan inhimillistä heikkoutta, ei edes naisellista sydäntä. Kuinka hän voikkaan ylenkatseella kohdella tuota jaloa kavaljeeria, jos tämä rakasti häntä, jota ei voinut epäilläkkään. Olihan hän itse nähnyt lämpimän hehkun hänen sinisilmissään jo tuona ensimäisenä iltana, kun hän niin sulavasti kumarsi hänelle ja puhui ruusunlehtien lemusta, jonka hän luuli Klorindan puvusta leviävän. Kuinka nainen, jota hän rakasti, voi häntä vastustaa. Kuinka hän voi kiusata häntä, pitämällä häntä etäällä itsestään, kun hän hartaasti halusi hänen jalkainsa juuressa kuiskailla rakkaudestaan?

Riisuutuessaan hiljaisessa kammarissaan huokasi Anne syvään, mutta ei itsekkään tiennyt, että sen vaikutti suru siitä, että rakkautta, -- jota toisille oli niin niukasti suotu -- voitiin halveksia ja hylkiä. Maata pantuaan hän ei voinut nukkua, vaan viskautui sinne tänne vuoteellaan sydän raskaana huolista.

-- Hän on niin nuori ja kaunis ja ylpeä, ajatteli hän. -- Minä oivallan kaiken tämän kun olen niin paljoa vanhempi -- oivallan että hän on ainoa, jonka kanssa hänen tulisi mennä naimisiin. Onhan niitä paljon muitakin, vaan niistä ei yksikään ole hänen vertaisensa, niitä hän vain ylenkatsoisi ja vihaisi, kerran heidän omakseen jouduttaen. Mutta tämä on lahjakas ja sukkela ja urhoollinen. Häntä olisi mahdoton ylenkatsoa, jos hän väliin kuinka suuttuisikkin. Voi, ei hänen pitäisi häntä luotaan torjua, sitä hänen tosiaan ei pitäisi tehdä.

Hän oli niin levoton ja mielensä niin haikea, ettei hän voinut maata vuoteellaan vaan nousi ylös, niinkuin ainakin, milloin ei unta saanut. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja koetti rauhoittua katselemalla tähtiä, joiden hän lapsuudesta asti oli luuloitellut ystävällisesti häntä katselevan ikäänkuin tahtoisivat ne häntä lohduttaa.

Mutta tänä yönä ei tähtiä näkynytkään. Olisi ollut kuutamo, mutta iltamassa oli taivaalle kokoutunut synkkiä pilviä, jotka peittivät kuun näkymästä, paitsi kun tuulen puuska sattui repäisemään halkeaman mustaan huntuun.

Hän laskeutui polvilleen yöpuvussaan. Yöllinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Koko talonväki olivat aikoja sitten menneet levolle, niin että kaikki nyt jo nukkuivat. Hän vaan yksin valvoi, ja kun hänellä oli lapsellisen yksinkertainen mieli, jonka aina täytyy uskoa huolensa Korkeimmalle, niin hän nytkin katseli synkkää, pilvistä taivasta ja rukoili menestystä sille miehelle, joka ei ajatustakaan hänelle uhrannut sen perästä, kun hän tuona iltana kumarsi hänelle. Hän oli liian ruma ja liian ikävystyttävä tullakseen muistetuksi.

-- Kenties, mutisi Anne, -- hänkin juuri tällä hetkellä ikkunastaan katselee pilviä, kun ei voi nukkua ajatellessa, että hän parin päivän päästä on täällä ja saa nähdä ihanan Klorindan, ja ehkä hän miettii mielessään miten sanansa asettaisi, jos Klorinda näyttää suosiolliselta, jota Jumalalta rukoilen.

Polulta ikkunan alla kuului samassa kuin keveää liikettä, mutta se oli niin keveää, että hän luuli erehtyneensä. Tuokion aikaa vallitsi taas äänettömyys, ja ellei sen enempää olisi kuulunut, olisi hän unhoittanut koko asian tahi luullut sitä mielikuvituksensa luomaksi. Mutta sitten taas kuului samanlaista ääntä, ja nyt oli hän erottavinaan, että se oli kuin hiekan narskamista jalan alla. Askeleet tuntuivat niin varovaisilta, kuin kulkisi kävelijä hiipimällä eteenpäin ja tuskin uskaltaisi liikahtaakkaan. Sitten taas kaikki hiljeni. Pelko valloitti hänet hetkeksi, sillä hän ei ollut rohkea ja oli nykyään kuullut kerrottavan eräästä uskaliaasta, kuleksivasta mustalaisesta, joka muutaman toverin seuraamana murtautui erään naapuritalon alakertaan. Talon isäntä keksi hänet, mutta vasta kovan vastarinnan perästä saatiin hänet vangituksi, pyssyjäkin oli kahakassa käytetty ja muuan palvelija siinä saanut surmansa. Hän kumartui sentähden eteenpäin kuuntelemaan, miettien miten parhaiten saisi talonväen herätetyksi. Silloin kuului taas samanlaista liikettä ja tukehdutettu kirous. Hän ponnisti nähdäkseen ja erottikin mustan olennon seisomassa polulla. Varovasti kohosi hän seisalleen ja nojasi hetkisen vavisten ikkunapieleen, ajatellen kenen hän palvelijoista ensiksi herättäisi ja miten hän parhaiten pääsisi isänsä huoneesen. Sydän tykytti ja hengitys oli raskasta. Silloin äkillinen vihuri häiritsi yön hiljaisuutta, se taivutti puiden latvat ja repi pilvet kaistaleiksi. Askeleet kuuluivat taas, ne tuntuivat vähemmän pelkäävän omaa ääntään tuulen pauhinassa. Haalea valo näkyi kahden mustan pilven välistä; se kirkastui, siekaleinen halkeama suureni ja laski kuun hetkeksi häikäisevän kirkkaasti loistamaan, sitten taas pilvet syöksyivät sen yli ja peittivät sen näkymästä.

Juuri silloin Anne uudelleen kuuli askeleet ja näki selvästi mustaan kauhtanaan ja lakkiin puetun olennon livahtavan ison puun varjoon. Mutta hän näki vieläkin enemmän -- ja puristi käsillä suutaan ettei päässyt parahtamaan. Sillä vaikka lakki peitti vaaleat kiharat ja hän näytti kummalliselta ja melkein rumalta, niin olivat ne kumminkin John Oxon herran kasvot, joita kuu siekaleisten pilvien lomasta valaisi.

KAHDEKSAS LUKU.

Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.

Kului kolme päivää kahden sijasta, ennenkuin herra Oxon palvelijansa seuraamana ratsasti linnan pihaan. Häntä oli viivytetty matkalla, mutta se ei näyttänyt tehneen häntä kärsimättömäksi, sillä hän oli kauniimpi ja hilpeämpi kuin milloinkaan. Jäätyään kahden kesken Jeoffrey herran kanssa, kyseli hän herttaisimmalla tavallaan naisia ja tiedusteli heidän terveyttään.

Klorinda ilmestyi vasta päivällisille, jolloin hän kuningattaren tavoin Anne sisarensa ja neiti Wimpolen seuraamana astui huoneesen. Anne sai nyt ensi kerran kaikessa komeudessa syödä päivällistä perheensä kanssa.

Tästä kunniasta oli hän niin säikähtynyt, että kasvonsa olivat aivan kalpeat ja hän näytti niin rumalta, jotta Jeoffrey herra hänet nähdessään rypisti otsaansa ja matalalla äänellä torui Klorindaa, joka oli antanut hänen tulla sinne.

-- Luvallanne, armollinen herra, minä tiedän itse parhaiten, miten minun tulee menetellä, vastasi Klorinda yhtä hiljaa, mutta katse liekehti. -- Häntä on tarkoin opetettu.

Ja niin häntä olikin ja neiti Wimpolea myös ja kaiken aikaa kun John Oxon herra oli vierailemassa, täytyi heidän tarkoin muistaa hyvin osaansa näytellä. Kaksi viikkoa viipyi hän ja ratsasti sitten hilpeänä takaisin pääkaupunkiin. Kun Klorinda neiti kukkaissalongin kynnyksellä syvään niiasi hänelle jäähyväisiksi, niiasivat sekä Anne että neiti Wimpole askeleen päässä hänen takanaan.

-- Nyt kun hän on mennyt matkaansa, ja te olette osottaneet voivanne mieleisesti palvella minua, sanoi hän kääntyen heihin kun hevosten kavioiden kalke herkesi kuulumasta, -- niin minua ei huoleta jos hänelle jonakuna päivänä pistää päähän tulla takaisin. Hän ei saanut mukaansa paljoa, josta kerskailisi.

Maailma luulikin todella, että Klorinda oli pitänyt häntä lujissa ohjaksissa. Jos hän oli tullut sinne huokailevana rakastajana, niin jokainen kreivikunnassa tiesi, että häntä oli hyvin vähän suosittu. Klorinda oli monasti kutsunut vieraita taloon ja jokainen tiesi miten hän häntä kohteli. Hän osotti hänelle ylpeää kohteliaisuutta niinkuin isännän tyttären sopikin, mutta terävä kielensä ei säästänyt häntä, ja kun ivansa joskus oli purevampaa kuin tavallisesti, huomattiin herra Oxonin vavahtavan, vaikka hän silloinkin aina osotti ritarillista kohteliaisuutta. Muutamat olivat olleet huomaavinaan hänen silmissään rakkauden hehkua, katseensa kiintyessä Klorindaan milloin ei luullut kenenkään häntä huomaavan, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan, sitten hän taas äkkiä tointui ja kääntyi pois.

Parin kuukauden ajalla oli Klorinda koettanut kiivasta luontoaan hillitä, kun hän huomasi etunsa hienona naisena vaativan sitä. Hänen kammarineitsyensä Rebecka hengitti keveämmin häntä pukiessaan ja kertoi muillekin palvelijoille nykyisestä paremmasta olostaan.

Mutta kahden päivän kuluttua vieraan lähdöstä joutui hän senlaiseen vihan vimmaan, jommoista tuskin Rebeckakaan lienee kokenut, ja syynä siihen oli aivan vähäpätöinen asia, mutta kenties se toisaalta oli arvokaskin, se kun näet koski hänen kauneuttaan.

Hän istui toalettipöytänsä ääressä ja kammarineitsy harjasi juuri hänen pitkää tukkaansa yöksi. Neiti Wimpole oli tullut huoneesen jotakin käskyä täyttämään ja odottaessaan katseli hän lattialle valuvaa mustain kiharain paljoutta ja huomasi silloin jotakin, joka sai hänet vavahtamaan ja typeryydessään huudahtamaan:

-- Armollinen neiti! Armollinen neiti!

-- Mitä nyt? kysyi Klorinda suuttuneena. -- Te säikäytätte minua!

-- Tukkanne! Kaunis tukkanne! Siitä on poissa pitkä kihara, armollinen neiti! änkytti neiti Wimpole aivan typerryksissä.

Klorinda ponnahti seisalleen ja käänsi mustat kiharansa valkoisen olkansa yli nähdäkseen niitä peilissä.

-- Poissako? huusi hän. -- Mistä? Kuinka? Mitä tarkoitatte? No voi!

Viimeiset sanat hän melkein kiljasi kun näki tuhopaikan, josta noin viiden jalan pituinen kihara oli leikattu.

Hän kääntyi ja karkasi kammarineitsyen kimppuun, kauniit kasvot kiukun vääristäminä ja silmät tulta säihkyen. Hän tarttui häntä olkapäihin ja löi korville kunnes tyttö parkaa pyörrytti.

-- Sinä sen teit! kiljui hän. Sinä, sinä -- sen kirottu, katala luuska! Sinä teit sen saksia pidellessäsi kun koetit sitä uutta päähinettä, jonka ompelit minulle. Sinä laittelit siihen nauharuusua ja satuit silloin tuon kiharan leikkaamaan etkä tohtinut siitä minulle virkkaa.

Musta tukkansa liehui ympärillään kuin raivottaren harja, ja kun kätensä väsyivät, sieppasi hän harjan pöydältä ja muokkasi sillä tytön täyteläisiä olkapäitä jotta seinät kaikuivat.

-- Neiti, neiti, en minä sitä tehnyt, en minä sitä tehnyt, armollinen neiti! huusi tyttö nyyhkyttäen ja puolustellen.

-- Te lyötte hänet vaivaiseksi, armollinen neiti, itki neiti Wimpole. -- Minä rukoilen teitä! Elkää lyökö, elkää -- se ei ole soveliasta.

Klorinda työnsi kammarineitsyen luotaan ja heitti harjan neiti Wimpolelle päähän, kiljuen hurjassa raivossaan.

-- Kirottu soveliaisuutesi -- ja kirottu saat itsekin olla! Mene tiehesi -- menkää molemmat -- pian pois silmistäni!

Molemmat naiset pakenivat nyyhkyttäen ovesta ulos.

Monta päivää sen perästä hän murjotti suuttuneena ja tyttö parka teki parastaan peittääkseen tuhopaikkaa kammatessaan. Kyökissä vannoi hän olevansa viaton, vaikka hän kyllä oli saksilla leikannut poikki muutaman nauhan päähineestä, mutta ei hän ollut hiuskarvaakaan katkaissut.

-- Jos hän olisi toisenlainen, niin vannoisinpa jonkun kavaljeerin sen häneltä varastaneen, arveli tyttö, -- mutta eihän ne pääse häntä niin lähelle. Eikä viiden jalan pituisista hiuksista, kun ne ovat päälaelle ruunuksi muovailtu, niinkään helposti kiharaa leikata vaikka aivan vieressäkin seisoisi.

Kului kaksi vuotta. Kaunis Klorinda neiti yhä vaan teki valloituksia maalla, kun Jeoffrey herralla ei ollut varoja viedä häntä pääkaupunkiin. Raha-asiansa sekaantuivat yhä enemmän, ja hän oli siihen määrään velkaantunut, että hänen väliin oli vaikea hankkia talouteen tarvittavat vähät rahat.

Yhä enenevällä uteliaisuudella ja kiihkolla seudun aateli keskusteli Klorinda neidin tulevaisuudesta. Mitenkään sitten kävisi, ellei hän pääsisi suureen maailmaan loistamaan kauneudellaan ja älykkäisyydellään eikä saisi panna näytteille harvinaista sulouttaan siellä, jossa olisi rikkaita ja ylhäisiä sulhasia. Tähän asti ei hän ollut suvainnut suostua tarjouksiin ja luultiin hänen syystä tahi toisesta estäneen Dunstanwolden lordinkin kosintaa. Oli kumminkin aivan huomattavaa että lordi oli häneen hyvin ihastunut ja arvoituksena oli miksi hän ei jo ollut Klorindaa kreivittärekseen tehnyt. Siitäkös juttua riitti. Eräät väittivät että lordi Klorindan kauneudesta ja mielistymisestään huolimatta oli varovainen ja odotti, toiset taas että Klorinda itse oli asian niin järjestänyt siitä syystä, että hän ensin tahtoi julkisesti maailmalle näyttää täydellisesti valloittaneensa John Oxon herran, ennenkuin hän päätti suostua ylhäisemmän sulhasen kosintaan. Muutamat luulivat että Klorinda, ylpeydestään ja kunnianhimostaan huolimatta kyllä menisi naimisiin Oxon herran kanssa, jos tämä häntä kosisi, mutta Oxon oli muka niin kiintynyt huvituksiin ja iloiseen pääkaupungin elämään, ettei hän niistä halunnut luopua voittaakseen kaunotarta, jolla ei ollut perintöä tiedossa. Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista varallisuutta, ja senkin vähän mitä hänellä oli tuhlasi hän ruhtinaallisesti. Sillä hän oli maineensa perustanut ja tullut kuuluisaksi ylhäisten piireissä.

Usein hän kumminkin vieraili sukulaisensa Eldershaven luona, ja Jeoffrey herra oli aina hyvällä tuulella milloin sai hänet toverikseen viekotelluksi. Silloin neiti Wimpole ja Anne aina olivat vahdissa. Klorinda ei suvainnut heidän tätä velvollisuuttaan laiminlyövän ja vihdoin neiti Wimpole niin tottui tähän valppauteen ettei enää yhtään arkaillut, mutta Anne ei vaan siihen perehtynyt. Hän oli aina niin kalpea ja ruma kun Oxon herra oli talossa ja katseli hänestä Klorindaan surullisella ihmettelyllä ja kainolla ihailulla. Joskus sattui kun katseensa kiintyi John Oxon herraan, että kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi, pari kertaa vieras sen huomasi ja hymyili kun Anne ujostellen loi silmänsä maahan, hän kun piti tätä valloitustaan arvottomana.

Eräänä päivänä metsästämässä ollessa kulki miesmieheltä huhu, jota Jeoffrey herra heti sen kuultuaan riemastuneena nelisti tyttärelleen ilmoittamaan.

-- John Oxon on viekas veitikka, virkahti hän ilonen hymy punakoilla kasvoillaan. -- Hän kävi meillä tällä viikolla, me olemme hyvät ystävät ja toverukset eikä hän ole sanaakaan hiiskunut siitä, josta koko maailma nyt lörpöttelee.

-- Hän on oppinut suutaan hallitsemaan, sanoi Klorinda sen enempää kyselemättä.

-- Helkkarissa! Naimistaanhan hän on niin salannut, huudahti Jeoffrey herra. -- Eikä sitä asiaa voi kauan omana tietonaan pitää. Sanotaan hänen kohtakin naimisiin menevän. Armollinen äiti rouva on hänelle keksinyt vasta kaupunkiin tulleen, rikkaan kaunottaren. Hän kuuluu paitsi rikkauksiaan Englannissa Länsi-Intiassakin omistavan suuret tilukset. Koko maailma piirittää häntä, mutta kun Jack poika pääsi häntä huokaillen kumartelemaan ja hänelle runoja kirjoittelemaan, niin sieppasi hän hänet heti toisilta.

-- Alkaa jo olla aika, että hän nai jonkun, joka voi hänen velkansa maksaa ja velkavankilasta pelastaa, johon hän taitaa olla joutumaisillaan, virkahti Klorinda. Jeoffrey herra vilkasi katsoa häneen hieroen punaista leukaansa.

-- Minusta olisi ollut mieluista, että sinä Klo, olisit taipunut häneen, sanoi hän; -- ja että varallisuussuhteennekin olisivat paremmin käyneet yhteen. Poika miellyttää minua, ja teistä olisi tullut komea pariskunta.

Klorinda neiti nauroi, istui suorana satulassa eikä silmääkään räpäyttänyt vaikka päivä paistoi hänelle suoraan silmiin.

-- Varallisuussuhteemme sopivat mainiosti, sanoi hän, -- minä kun olen kerjäläinen ja hän tuhlari. Kas tuossa tulee lordi Dunstanwolde.

Lordin ihastuneista silmistä näytti aurinko sentähden niin säteilevän kirkkaasti Klorindaan paistavan, että hän oli taivaasta tullut jumalatar, jonka käskystä sitä tulvaili alas.

Neiti Wimpole oppilaineen keskustelivat myöskin tuosta John Oxon herran naimisjutusta.

-- Minä en voi sitä huhua uskoa, selitti neiti Wimpole, -- sillä jos mies milloinkaan on ollut rakastunut, niin oli hän Klorinda neitiin, vaikka hän pyrki sitä salaamaan.

-- Mutta Klorinda, änkytti Anne kalpeana ja liikutettuna, -- Klorinda kohteli häntä aina ylenkatseella eikä suvainnut häntä lähelleen. Minä -- minä olisin toivonut hänelle ystävällisempää kohtelua.

-- Ei hän koskaan miehiä ystävällisesti kohtele, sanoi neiti Wimpole.

Lieneekö puheessa ollut perää tahi ei -- olihan niitäkin, jotka sitä vain juorupuheena pitivät, semmoista kun oli ennenkin huhuttu, -- mutta herra Oxon ei moneen kuukauteen käynyt sukulaisensa eikä Jeoffrey herrankaan luona. Kerran jo puhuttiin hänen matkustaneen Ranskaan, ja että hän hovissa siellä esiintyi yhtä loistavasti kuin Englannissakin, mutta siitä seikasta ei sukulaisensa Eldershavekaan sen varmempaa tiennyt.

Jos Dunstanwolden lordilla oli kosiminen mielessä, niin näyttivät hänen tuumansa näinä päivinä menestyvän. Asiasta oli kaikenlaisia arveluita. Muutamat luulivat Klorinda neidin ja Oxon herran keskenään riitaantuneen, toiset taas sanoivat, että herra Oxon muka olisi kyllästynyt rakastelemiseen, niin kuin monasti ennenkin ja kun hän oli tuhlannut varansa ja oli vaikeassa rahapulassa, niin hänen täytyi pikaisesti kohentaa asioitaan naimalla ensimmäisen rikkaan perintöläisen, mikä eteen sattui ja muutoin sopi hänelle. Nämä olivat vain naisten tuumia. Miehet taas vannoivat ettei kukaan senlaiseen naiseen kyllästyisi eikä vapaaehtoisesti hänestä luopuisi, Oxon herra kai vaan käskyä totteli, Klorindalla kun muka vaan oli ollut mielessä jonkun aikaa pitää häntä leikkikalunaan. Olihan hän aina suutaan valjastanut hänen suhteensa ja nimittänyt häntä milloin miksikin, eikä hän suinkaan huolisi muista kuin rikkaista ja ylhäisistä kosijoista.

-- Kyllä me hänet tunnemme, sanoivat Klorindan lapsuuden toverit puhellessaan hänestä maljojensa ääressä. -- Kahdeksan vuotiaana tiesi hän jo arvonsa ja osasi sillä kauppaa hieroa, häntä näet ei saatu suutelemaan ja laulamaan, ellei niitä leluilla ja makeisilla maksettu. Kreivi hänelle pitää olla, ja kreivinkin hän ottaa vain sentähden ettei herttuaa satu saapusalle. Kyllä me hänen tunnemme ja tiedämme miten hemmoiteltu hän on. Mutta he eivät häntä tunteneet; ei kukaan häntä tuntenut paitsi hän itse.

Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa kaikki yhä enemmän kului ja rapistui, kalpeni ja laihtui Anne. Lempeät silmänsä näyttivät kahta suuremmilta ja niiden katse oli käynyt tuijottavaksi ja surulliseksi. Eräänä päivänä kun hän työskenteli Klorindan huoneessa ja Klorindakin istui siellä, sattui tämä vilkaisemaan Annen kasvoihin ja huudahti kummastuneena.

-- Miksi noin minuun katsot? sanoi hän. -- Silmäsi ovat kuin vasta kuorestaan päässeellä höyhenettömällä kananpojalla. Niiden kummallinen, kysyvä katse kiusoittaa minua. Miksi minuun tuijotat?

-- En tiedä, änkytti Anne. En voi sitä sinulle sanoa, sisko. Silmäni tuijottavat kun olen niin laihtunut. Peilissäni olen niitä tarkastanut.

-- Miksi sinä sitten laihdut? kysäsi Klorinda tuimasti. -- Ethän sinä ole sairas.

-- En -- en tiedä. Eihän minua mikään vaivaa. En tiedä. Anna -- anna anteeksi!

Klorinda naurahti.

-- Hupakko rukka, sanoi hän, mitäpä anteeksi antamista siinä on? Voisinhan yhtähyvin pyytää _sinulta_ anteeksi, että olen yhtä täyteläinen kuin ennenkin ja ettei minua mikään kuihduta.

Anne nousi tuoliltaan, riensi sisaren luo, polvistui hänen viereensä ja suuteli hänen kättään.

-- Sisko, sanoi hän, -- kukapa sitä uneksikkaan, että sinä anteeksi antamusta tarvitseisit. Minä rakastan sinua niin, että kaikki mitä sinä teet tuntuu minusta oikealta -- kaikki, mitä ikään tehnetkin.

Klorinda laski ylpeän näköisenä valkoiset kätensä ristiin päälaelle ja katsoi sisareen kauniilla silmillään.

-- Kaikki mitä minä teen, sanoi hän hitaasti kopealla itseluottamuksella, -- kaikki mitä minä teen, _on_ oikein -- itseni suhteen. Luuletko niiden lakien minuakin vallitsevan, joita muut naiset orjailevat ja joista he valittavat, kun heillä ei ole rohkeutta niitä rikkoa vaikka kuinka mielensä tekisi. _Minä_ olen itselleni laki -- ja joillekuille muille myöskin.

Oli kesän ensi kuukausi ja samana iltana oli taas syntymäpäivätanssiaiset, joissa nuori kaunotar kaikki silmät lumoisi. Ja hän, jonka kunniaksi niitä nyt pidettiin ja joka nyt tuli täysi-ikäiseksi, peri vanhan nimen ja tilan ja oli aikaisin jäänyt orvoksi. Sitä paitsi hänellä oli ylhäisiä sukulaisia. Hänen perheensä oli näet heimoa Osmonden herttualle, joka oli Englannin rikkaimpia ja mahtavimpia ylimyksiä, hänen hallussaan oli yksi maan vanhimpia herttuakuntia ja sitä paitsi komeita hoveja ja esi-isänsä olivat olleet mainehikkaita. Herttua oli myöskin Dunstanwolden lordin etäinen heimolainen. Näihin tanssiaisiin ilmestyi John Oxon herrakin taas monesta ajasta.

Hän saapui iloiseen seuraan vasta jotenkin myöhällä. Mutta sitä ennen oli eräs henkilö tavannut hänet, vaikkei kukaan kuolevainen siitä tiennyt.