Part 5

-- Voi kuinka kaunis hän on oleva! Kuinka kaunis! huokaili hän. -- Ja kaikki hänen jalkojensa juureen heittäytyvät, eikähän se ole kummakaan. Niinhän on ollut koko hänen elämänsä ajan siitä asti kun hän oli pieni tyttönen, jolloin hän kauneudellaan ja tahtonsa voimalla sai kaikki taivutetuiksi. Barbara ja minä emme ole senlaisia. Me olemme heikkoja, typeriä, emmekä uskalla ajatuksiamme julkilausua. Me olemme kerrassaan kuin toisen maailman olentoja. Mutta Hän, joka kaikki johtaa, on sen niin asettanut. Hän on jakanut meille perintömme -- perintömme.

Viimeisiä sanoja lausuessa näkyi tyttö raukan rumissa kasvoissa alakuloisuuden ilme, ja katse kääntyi pieniin, sieviin kenkiin jotka tyhjinäkin näyttivät sydämiä tallaavan. Hän kumartui ottamaan toisen niistä käteensä, mutta samassa sattui kätensä esineesen, joka lattialle pudotessaan näytti vierähtäneen sängynuutimien alle. Se oli nauhaan kinnitetty pienoismuotokuva, ja hän otti sen ihmetellen ylös lattialta. Hän tuijotti siihen niin hämmästyneenä, että tuskin tiesi mitä tekikään. Hän ei tarkoittanut vakoilla; sitä hän ei olisi uskaltanut, jos olisi mielensäkkin tehnyt. Mutta samassa kun katse kiintyi kuvaan, vavahti hän ja punastui niin kuin hän ei elämässään ennen ollut punastunut. Purppurahohde laskeutui kasvoilta alas kaulallekkin, jota liina siveästi peitti. Silmänsä loistivat ihastuksesta ja jostakin hänelle aivan oudosta tunteesta.

-- Kuinka kaunis! virkkoi hän, -- aivan kuin nuori Adonis ja ryhti kuin kuninkaallisella prinssillä! Kuinka se on voinut -- mikä ihmeellinen sattuma sen on tähän tuonut?

Mutta äkkiä hän pelästyi, hän oli mielestään melkein pulassa.

-- Mitä minun tulee tehdä tämän kanssa, kuiskasi hän vavisten. -- Mitähän hän sanoo, tienneeköhän tahi ei että se on täällä hänen huoneessaan? Hän suuttuu minuun, kun olen uskaltanut liikuttaa sitä. Mitä minä teen?

Taas hän katsoi sitä, ja punastuminen ja mielenliikutus antoivat hänen kasvoilleen elävyyttä ja lämpimän värin.

-- Minäpä panen sen paikolleen sinne, josta sen löysinkin, sanoi hän -- niin omistaja voi sen löytää. Hän se ei voi olla, hän se ei voi olla! Jos laskisin sen hänen pöydälleen, niin hän ankarasti toruisi minua, -- hän osaa olla vihainen kun tahtoo.

Hän kumartui ja laski sen takaisin uutimien suojaan. Kun hän tunsi sen koskettavan kovaa tammilattiaa kohosi rinnastaan huokaus.

-- Onhan aivan sopimatonta, että minä sen sinne panen, virkahti hän, -- tuntuu melkein kuin olisin epäkohtelias; mutta minä en uskalla -- minä en uskalla toisin tehdä.

Hän aikoi kääntyä lähteäkseen huoneesta, tuo pieni tapahtuma kun oli aivan vallannut hänen, mutta kuuli samassa kavioiden kopinaa sen ikkunan takaa, jonka ohi hän oli kulkemassa, ja katsahti ulos nähdäkseen palasiko Klorinda ratsastamasta. Klorinda neiti oli verraton ratsastaja, hän oli hevosen selässä niin kaunis ja upea ja hän ratsasti senlaisella hevosella, jolla ei muut naiset olisi uskaltaneet ratsastaa, -- se hevonen oli erinomaisen kaunis, mutta niin vaarallinen käsitellä, että hänen ratsuruoskassaan oli lyijynasta kuin herroillakin.

Mutta se ei ollut Klorinda; ja kun Anne huomasi pihalle pysähtyneen nuoren herran, peräytyi hän, tapasi kädellä sydäntään ja veri syöksähti taas kalpeisin kasvoihin. Mutta tuokion kuluttua kumartui hän taas eteenpäin katsoakseen ratsastajaa, ja katseessaan kuvastui koko sydämensä.

-- Hän se on! läähätti hän; se on hän itse! Hän on tullut sisartani tapaamaan, ja nyt hän ei olekkaan kotona. Mies parka tuli tänne niin iloisena ja riemastuneena ja nyt hän saa alakuloisena kääntyä takaisin. Kuinka kaunis hän on ja hienosti puettu!

Kaunis hän todella olikin komeassa ratsastuspuvussaan, kauniine kasvoineen ja höyhentöyhtö hattuineen päiväpaisteen kimmeltäissä vaaleilla kiharoilla. Se oli John Oxon herra, ja hänellä oli nyt yllään sama puku, jota hän käytti pääkaupungin puistoissakin ratsastaessaan kun hovista oltiin siellä. Niin koreita eivät maalaisherrat koskaan olleet, vaikka heillä oli kauniita hevosia, kun useat heistä olivat mainioita hevosmiehiä.

Hän painoi poskensa ulkonevan ikkunan pieleen, jonka sakea muratti peitti, ja tähysteli ulos niin jännitetyllä huomiolla, ettei hän voinut kääntää katsettaan pois. Hän näki ratsastajan kääntyvän pois kuultuaan ettei häntä voitu vastaanottaa, hän painoi kasvonsa ikkunaruutuun nähdäkseen miten hän ratsasti tammikujaa alaspäin ratsaspalvelijansa seuraamana.

Näin hän seisoi tähystellen kunnes ratsastaja katosi näkyvistä tammien taakse; mutta eipä lumous sittenkään hälvennyt, vaan hän seisoi yhä tuijottaen siihen paikkaan, jossa hän oli ohi ratsastanut, kunnes joku ääni hänen takanaan äkkiä vavahdutti häntä. Hän kuuli äänekästä, heleää naurua, ja kun kääntyi katsomaan kuka se oli, huomasi hän Klorinda sisarensa kynnykselle pysähtyneenä ikäänkuin sen näyn pidättämänä, joka täällä hänen katsettaan kohtasi. Anne parka painoi taas käden sydämelleen.

-- Sisko, sisko! voihki hän. Sen enempää hän ei saanut sanotuksi.

Hän huomasi erehtyneensä. Klorinda ei näet ollutkaan ratsastamassa, sillä hän oli kotoisessa vaateasussa ja kesken kauhistuksensakkin johtui hänelle mieleen, että tuo kaunis, nuori herra kentiesi jonkun palvelijan huolimattomuudesta oli saanut kieltävän vastauksen vastoin sisaren tahtoa. Omasta puolestaan hän vain odotti, että hänet vihaisilla ivasanoilla ajettaisiin pois, kun hän oli rohjennut sinne sisään tunkeutua. Mitäpä muuta hän olisi osannut odottaakkaan tuolta ihanalta naiselta, joka, vaikka he olivat samaa lihaa ja verta, kumminkin aina kohteli häntä kuin tarpeetonta palvelijaa. Mutta Klorindan katse ei ihmeeksi ollutkaan vihainen, hän vain nauroi kuin olisi tuo näky häntä kovin huvittanut.

-- Sinäkö täällä, Anne, sanoi hän, -- ja vieläpä kevytmielisesti kauneiden kavaljeerein perään tirkistelemässä! Margery neiti saa luvan pitää sinua silmällä, muutoin pannaan pian juoruja liikkeelle. _Sinä_ sisko, kainoine kasvoinesi ja niin arkakin kuin olet! Sitäpä ei olisi uskonut.

Äkkiä hän riensi lattian poikki sisaren luo ja tarttui häntä olkapäähän katsoakseen häntä suoraan silmiin.

-- Mitäs nyt, sanoi hän ivallisesti mutta kumminkin ystävällisesti. -- Mitä tämä on? Voiko yksi ainoa katse salaa ikkunastakin kauniisen kavaljeeriin semmoisen muutoksen vaikuttaa? En ole koskaan ennen kasvoillasi tuota väriä ja ilmettä nähnyt; kuinka se sinua kaunistaa!

-- Sisko, sammalsi Anne, -- tahdoin niin halusta nähdä tanssiaispukuasi, josta Margery neiti on niin paljon puhunut -- minun teki niin mieleni -- en luullut sen mitään haittaavan että minä -- että minä oven raosta sitä pilkistäisin ja se olikin sängylle levitetty. En voinut kiusausta vastustaa, -- vaan astuin -- astuin sisään.

-- Ja siellä odotti sinua vielä suurempi kiusaus, siellä näit jotakin vielä vastustamattomampaa -- nauroi Klorinda veitikkamaisesti silmäillen Annea -- komea, kiharatukkainen pääkaupungin keikari, joka satulansa nuppiin on ripustanut joukottain naissydämiä. Kumpiko sinusta oli kauniimpi?

-- Pukusi on komea, vastasi Anne ujosti. -- Lieneekö kellään kaunottarella moista, ja jos onkin, niin ei kukaan osaa senlaista kantaa niinkuin sinä.

-- Mutta entäs tuo nuori herra, nauroi taas Klorinda, -- mitäs hänestä pidit?

Anne rohkaisi itseään sen verran, että katsoi suoraan sisarensa säteileviin, ilkkuviin silmiin.

-- Sisko, sanoi hän, -- lieneekö minulla mitään tekemistä senlaisten nuorten herrain kanssa?

Klorindan käsi vaipui alas sisaren olalta ja hän herkesi nauramasta.

-- Onhan se totta, sanoi hän, -- mutta tämän ainoan kerran olit sinä sisko melkein naisen näköinen.

-- Ei se ole kauneus ainoastaan, joka tekee naisen naiseksi, vastasi tämä ja päänsä vaipui taas alas rinnalle. -- Jossakin kirjassa olen lukenut että -- että se useimmin on kärsiminen. Siihen on minussakin naista kyllä.

-- Sinä olet lukenut -- sinä olet lukenut, matki Klorinda, -- niin sinähän olet kirjatoukka, muistan minä, ja sinä varastelet romaaneja ja runokokoelmia kirjastosta. Ja sinä olet lukenut, että kärsiminen useimmiten tekee naisen naiseksi? Se ei ole totta. Se on katala valhe! Minä olen nainen, enkä minä kärsi -- minä en _tahdo_ kärsiä, minä vannon sen! Ja muista, että kun minä vannon valan, niin minä sen pidänkin! Miesten takia naiset kärsivät -- sitä juuri oppinut kirjailijasi tarkoitti -- tuonlaisten nuorten herrain takia kuin tuokin, jonka jälkeen juuri tähystelit. Sitä suurempia hupakoita he ovat! Ei ainoakaan mies tee itseänsä sillä tavalla naiselliseksi, sen minä sinulle lupaan! Vaikeroikoot he ja ryömikööt polvillaan -- _minä_ en ainakaan sitä tee!

-- Sisko, sammalsi Anne, -- en luullut sinun olevan kotona. Se nuori herra, joka ratsasti pois, tiesivätkö palvelijat -- --?

-- Kyllä he tiesivät, sanoi Klorinda taas ilkkuen.

-- Ne tiesivät etten tahtonut häntä vastaanottaa. Sen hän itsekkin olisi ymmärtänyt, mutta hän on senlainen houkkapää ja luulee kaikkein naisten ikävöivän kauniita kasvojaan ja mielistelevää puhettaan.

-- Sinä et tahtonut -- et tahtonut ottaa häntä vastaan?

Klorinda viskautui tuolille ja naurahti.

-- Niin, minä en tahtonut, vastasi hän. -- Sinä, Anne raukka, et voi senlaista kiittämättömyyttä käsittää -- sinä olisit kyllä ystävällisemmin kohdellut häntä. Istu tuohon kanssani puhelemaan, niin minä näytän sinulle koristuksiani. Kaikki naiset puhelevat mielellään vaatteistaan. _Se_ se heidät naisiksi tekeekin!

Anne vavahti ilosta ja ihastuksesta. Tuo tuntui kuin kuningattaren käskyltä. Hän istuutui melkein palvelijan kömpelön nöyrällä tavalla. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Klorindan kasvoissa senlaista ilmettä eikä ollut uneksinutkaan hänen voivan niin puheliaan olla. Hän tiesi vain hyvin vähän mihin sisarensa oikeastaan kykeni, -- kuinka lumoava hän voi olla kun tahtoi, miten ylhäisen ystävällisesti hän käyttäytyi kun tahtoi miellyttää, miten veitikkamaisen leikillinen ja sukkela hän osasi olla ja minkälainen kummallinen vaikutusvoima hänellä oli jokaiseen, niin ylhäiseen kuin alhaiseenkin, jonka kanssa sattui yhteen. Mutta jos hän ei sitä ennen tiennytkään, niin hän tänä päivänä oppi sen tuntemaan. Jostakin syystä, jonka Klorinda itse parhaiten tiesi, oli hän tänään erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pidätti Annen luonaan kokonaisen tunnin ja oli kaiken aikaa yhtä hurmaava. Hän näytteli koristuksia, joita hän tanssiaisissa kantaisi, ottipa vielä esille jalokivensäkkin ja levitteli ne.

Hän kertoi juttuja siitä perheestä, jonka perillinen tänään tuli lailliseen ikään ja ilvehti poika parasta, hänen kömpelyytensä takia ja kun hän yhdeksäntoista vuotiaasta asti oli häntä jumaloinut.

-- Tuskin olen häneen katsonutkaan, sanoi hän. -- Hän on moukka, hänellä on isot, tuijottavat silmät ja punainen nenä. Miehet saa ansoihinsa katsomattakaan heihin. Ne katsovat meitä ja siinä on kyllä.

Anne parasta, joka ei koskaan saanut missään seurustella, eikä milloinkaan ollut sattunut viisastelijain seuraan, oli tämä huvi yhtä ihmeellinen kuin jos hän olisi viettänyt illan teatterissa. Katsella sisaren eläviä, tunteiden eri vivahduksia ilmaisevia kasvoja, kuunnella leikillisiä juttuja miehistä ja naisista, jotka olivat hänen romaaniensa ja sankarittariensa kaltaisia; kuulla puhuttavan rakkaudesta, jota hän vapisi ja jota ajatellessakin jo sydämensä sykähteli -- kaikille yhteisenä kokemuksena; kuulla sitä veitikkamaisilla tahi purevilla kokkapuheilla ivailtavan; kuulla kuinka kaikenikäiset naiset pitivät sitä joko leikkikalunaan, nauttivat siitä tahi sen takia syöksyivät onnettomuuteen, -- tämä kaikki saattoi hänet tuntemaan, kuin olisi hän ollut nunna, joka nyt äkkiä joutui keskelle maailman melskettä.

-- Sisko, sanoi hän nöyrästi rukoilevalla katseella, -- sinä saat minun tuntemaan, että romaanini ovat tosia. Sinä kerrot niin ihmeellisiä asioita. Kun sinua kuuntelee, tuntuu kuin katselisi kuvia. Ei ole ihme, että kaikki sinua kuulevat, sinä kun niin mainion hyvin osaat sanasi asetella. Niillä on sinun suussasi väri ja muoto ja sinä ikäänkuin sommittelet ne kokoon kuviksi. Minä kiitän sinua ystävällisyydestäsi, minä kun olen niin vähän maailmaa nähnyt, enkä voi näkemiäni vähäpätöisiä, yksinkertaisia asioita kuvailla!

Lempeä kiitollisuutensa teki hänet rohkeaksi ja hän kumartui suutelemaan tuolin selustimella lepäävää valkoista kättä.

Klorindan silmissä oli uusi ilme kun hän käänsi ne sisareensa.

-- Tämä ei todellakaan tunnu oikeutetulta, Anne, sanoi hän. -- Minä en tahtoisi osaani kanssasi vaihtaa. Silmäsi ovat kuin ammutun fasaanin -- niin lempeät, ja niiden raukean pinnan alla on kirkas kiilto. Miehet voisivat sinua rakastaa vaikka et olekkaan kaunis, odotappas, huudahti hän äkkiä, -- luulenpa -- --

Hän nousi ylös tuolilta, meni tammikaapille, ja heitti sen oven selälleen tarkkaavasti sen sisältöä katsellen.

-- Täällä on muuan puku ja kaulus ja päähine ja nauhoja, joita en tarvitse, sanoi hän. -- Kammarineitsyeni saa kantaa ne huoneesesi ja näyttää sinulle miten niitä tulee laittaa kuntoon. Hän on sukkela tyttö ja sinulle tulisi tuosta melkein kaksi pukua. Ja jonakuna päivänä kun olen kotona ja kun Margery neiti minua kovin ikävystyttää, lähetän sinua hakemaan pitämään seuraa minulle tahi puhelua kuuntelemaan, kun minulla on joku satunnainen vieras.

Anne olisi mielellään suudellut hänen jalkojaan jos olisi uskaltanut. Kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän heitti sisareen jumaloivan silmäyksen.

-- En olisi koskaan voinut niin paljoa toivoa, sammalsi hän. -- Mutta kenties ei se sovi -- ehken voi sopivasti esiintyä. Mutta minä koetan käyttäytyä arvokkaasti kuin aatelisnainen. Minähän _olen_ aatelisnainen vaikka olen niin vähän saanut oppia. Olenhan minä, sisko, aatelisnainen, koska olen sinun sisaresi ja vanhempaini lapsi? jatkoi hän ikäänkuin peläten olleensa liian rohkea.

-- Elä nyt lörpöttele, sanoi Klorinda. -- Eläkä maailman edessä esiinny liian nöyränä. Minulle voit olla niin nöyrä kuin tahdot.

-- Sisko, minä rupean -- minä rupean palvelijaksesi, minä jumaloin sinua, huudahti tyttö raukka ja suuteli taas tuota valkoista kättä, joka senlaisella kuninkaallisella auliuudella oli hänelle näin paljon iloa antanut, hänelle ei johtunut mieleenkään että käyttämätön puku ja muutamat nauhat olivat vähäinen lahja vain.

Tuokion kuluttua tuosta kiitollisesta hyväilystä teki Klorinda äkillisen liikkeen kuin olisi hän jotakin säikähtynyt. Ensin kohotti hän kuin sattumalta kätensä kaulapitseihinsä, ja sitten hän vavahti, -- mutta seuraavalla silmänräpäyksellä tuli kasvoihin taas sama ilme kuin ennenkin.

-- Mitä se on, huudahti Anne. -- Oletko jotakin kadottanut?

-- En, vastasi Klorinda välinpitämättömästi ja kiinnitti taas huomionsa tammikaapin sisältöön, -- minä kaipasin vain erästä koristetta, jota vedon takia kannoin; en olisi tahtonut sitä kadottaa ennenkuin olen vedon voittanut.

-- Sisko, uskalsi Anne sanoa ennenkuin lähti omaan synkkään maailmaansa vasemmassa kylkirakennuksessa, -- on vielä eräs asia, jonka mielellään tekisin jos annat minulle luvan. Minä voisin näet korjata nuo sänkysi uutimet. Olen sukkela ompelemaan ja tahtoisin vähän taitoni mukaan palvella sinua, eihän se ole sopivaa, että ne ovat noin rikkonaiset. Kaikki ympärilläsi pitäisi olla kaunista ja hyvässä kunnossa.

-- Voitko sinä tehdä nämä repaleet kauniiksi? kysyi Klorinda. -- Kyllä minä sen mielellänikin sallin. Tule tänne korjaamaan niitä milloin vain tahdot.

-- Ne ovat muhkeat nuo uutimet, vaikka ne ovat vanhat ja huonosti pidetyt, sanoi Anne katsahtaen uutimiin, -- ja olen onnellisempi kun saan istua täällä työskentelemässä ajatellen kaikkea mitä sinä teet.

-- Ajatellen kaikkia mitä minä teen? nauroi Klorinda. -- Siitäpä saisit aihetta ihmeellisiin unelmiin, niin että neula varmaan unohtuisi ja uutimeni jäisivät ennalleen...

-- Minä voin yhtä aikaa ajatella ja parsia, virkkoi Anne. -- Minä siis tulen.

SEITSEMÄS LUKU.

Mitä kuutamossa tapahtui.

Tästä hetkestä pitäen oli Annen elämä hiukan vaihtelevampaa. Hänestä itsestään tämä muutos tuntu hyvin suurelta, vaikka se muista oli vähäinen. Hellä luontoinen hän oli ja kotitoimia harrastava nainen, hän olisi ollut parhain vaimo ja äiti, jos kohtalo olisi hänet siksi määrännyt. Hänen luonnolliset ominaisuutensa pääsivät nyt osaksi käytäntöön sisarelle tekemänsä palveluksen kautta, ja tämä sisar oli hänen sielunsa hallitsijatar. Rikkonaiset uutimet parsi ja paikkaili hän erinomaisen taitavasti. Ne tunnit, jotka hän vietti sisarensa huoneessa, olivat hänestä melkein yhtä pyhät, kuin jos hän olisi ne rukouksiin käyttänyt, tahi niinkuin hetket ovat nunnille, jolloin he alttari vaatteita kirjailevat. Huoneessa näytti olevan senlaista kirkkautta kuin ei muualla talossa löytynyt, ja ilman hieno lemu siellä oli hänestä kuin pyhää savua. Hän koetti salaa pitää huonetta paremmassa järjestyksessä kuin Klorindan Rebecka niminen kammarineitsy. Hänen onnistui myöskin saada tehdäkseen muutamia Rebekalle kuuluvia töitä. Hän osasi korjata pitsejä, solmeilla aistikkaita nauharuusuja ja muuttaa puvun kuosia. Liiallisen työn rasittama kammarineitsy oli kiitollinen tästä avusta ja säilytti tarkasti Annen salaisuuden, joten häntä usein kiitettiin senlaisesta, jota hän ei ollut neulallaan edes liikuttanutkaan. Älykkäästi hän sitten aina Annelle kertoi emäntänsä tyytyväisyydestä, siten kiihottaakseen tätä uusiin ponnistuksiin.

Anne tapasi joskus sisarensa tämän makuuhuoneessa, ja kun Klorinda sattui hyvälle tuulelle, pidätti hän Annen hetkeksi sinne juttelemaan. Näytti siltä, että hän tahtoi näyttää naisihailijalleen kuinka vastustamattoman hurmaava hän voi olla. Annen rumat kasvot olivat silloin melkein kauniit ihastuksesta, ja lempeät silmänsä loistivat. Muotokuvasta hän ei sen koommin kuullut mitään. Hän vavahti väliin ajatellessaan, että se kenties vielä oli sängyn alla, että kauniit kasvot hymyilivät ja sinisilmät katselivat häntä siinä istuessaan ja sisarta kaikessa kauneudessaan kun häntä riisuttiin ja puettiin.

Kaiken taitonsa hän käytti muuttaakseen itselleen sopiviksi ne käyttämättömät koristukset, joita hänelle lahjoitettiin. Hänellä oli kaikki valmiina jo aikoja ennen kuin Klorinda muisti lupaustaan kutsua häntä luokseen kun hänellä oli vieraita.

Mutta eräänä päivänä hän syystä tahi toisesta muisti sen ja lähetti häntä hakemaan.

Anne riensi makuuhuoneesensa ja puki vapisevin käsin ylleen korjaamansa puvun. Nähdessään peilissä rumat kasvonsa naurahti hän hiukan katkerasti. Tukkansa koetti hän kammata uudella tavalla, mutta tunsi tekevänsä sen rumasti ja siivottomasti eikä ollut enää aikaa sitä korjata. Kun olisi ollut ihoväriä, olisi hän poskensa maalannut, mutta senlaisia turhuuksia ei ollut Barbaralla eikä hänellä. Siispä hän vain hieroi ja näpisteli poskiaan, että ne näyttivät kuin olisivat olleet huonosti maalatut. Hänestä näytti nenäkin punottavalta, eikä se olisi kumma ollutkaan, kätensä ja jalkansa kun olivat jääkylmät.

-- Hän saa nyt hävetä minua, huokaili Anne parka. -- Ja sitten hän suuttuu ja lähettää minut pois, eikä koskaan enää lähetä minua hakemaan.

Hän ei ainakaan itseään pettänyt luuloittelemalla, että hänen suhteensa oltaisiin liiaksi kärsivällinen.

-- Klorinda neiti pyysi neitiä joutumaan, sanoi Rebecka koputtaen ovea.

Hän sieppasi nenäliinansa, jossa kuten kaikissa vaatteissaankin oli kuivien, puutarhasta keräämiensä ruusunlehtien lemu, ja meni vavisten alas kukkassalongiin.

Tämä salonki oli iso huone, siinä oli valkeaksi maalattu laudoitus ja huonekaluilla oli kukkaiset päälliset. Joukko herroja ja naisia seisoi siellä nauraen ja pakisten. Herroja oli enemmän kuin naisia, ja useimmat seisoivat Klorindan ympärillä, joka suorana ja ylpeänä istui isossa nojatuolissa hymyillen ivallista hymyään, ikäänkuin uhitellen heitä äänekkäästi tunteitaan ilmaisemaan.

Hiljaa kuin hiiri hiipi Anne sisään. Hän ei tiennyt miten käyttäytyä, mutta kun ei uskaltanut jäädä itsekseenkään seisomaan, pujahti hän sisarensa tuolin taakse. Sydän sykki pakahtuakseen.

Seurassa oli ainoastaan maalaisherroja, mutta Annesta ne näyttivät komeilta kavaljeereilta. Hän ei koskaan ollut nähnyt sen hienompia miehiä ja siitä syystä ei se heidän miellyttävyyttään hänen silmissään vähentänyt, että useilla heistä oli punainen nenä ja punoittavat posket, että he puhuivat kovalla äänellä, ja että käytöksensä oli meluavaa. Ne edustivat tuota suurta valloittajaluokkaa, miestä, jota kaikkein naisten täytyy koettaa miellyttää, mutta nämä kaikki koettivat nähtävästi Klorinda neitiä miellyttää eikä hän heitä.

Ja Anne tuijotti heihin ihailevalla kunnioituksella odottaen sopivaa tilaisuutta jollakin tavalla huomauttaakseen sisarta läsnäolostaan. Mutta ennenkuin hän ehti päästä selville miten parhaiten voisi ilmoittautua, kuuli hän äkkiä takanaan hopean heleän äänen.

-- Ainoastaan jumalattaret levittävät ympärilleen Arabian ruusutarhan lemua, sanoi ääni. Kun tulette pääkaupunkiin meitä hallitsemaan, armollinen neiti, on ruusulehtien lemu tuleva muodikkaaksi ja se on täyttävä ilman kaikissa salongeissa.

Ja Annen rinnalle ilmestyi kumartaen, kultaan ja purpuraan puettuna ja hohtokivinapit samettinutussa, sama nuori, kaunis aatelismies, jonka vaaleilla kutrilla aurinko kimalteli sinä aamuna, kun hän näki hänen tiehensä ratsastavan -- hän, jota mielivaltainen kaunotar ei ottanut vastaan, ja jota hän houkkioksi nimitti.

Klorinda vilkasi häneen kääntymättä katseen silmäripsiänsä alta ja huomasi silloin tuolinsa takana odottavan Annen.

-- Koreat sananne eivät nyt paikalleen sattuneet, herra Oxon, sanoi hän, -- vaikka ne näin maalaisoloissa kyllä kauniilta kuuluvat. Minä näet en ruusunlehtien lemua käytä, vain Anne sisko tässä, jota ette saa karsain silmin katsella. Tule tänne sisko, eläkä piiloudu kuin pelkäisit näyttäytyä.

Hän veti sisaren esille, ja siinä seisoi nyt Anne ja kaikki tuijottivat hänen rumiin, punastuviin kasvoihinsa ja kultaan ja purpuraan puettu aatelismies kumarsi syvään kuin olisi edessään ollut herttuatar, sillä hän kohteli samalla tavalla kaikkia naisia, ylhäisiä ja alhaisia, kauniita ja rumia, tyttöjä, vaimoja ja leskiä.

Hän ei koskaan voinut olla vetämättä puoleensa naisen sydäntä, josko hän siitä sitten välitti tahi ei, ja hänellä oli erinomainen lumousvoima. Anne vapisi niiatessaan ja ihmetteli oliko taivaan alla ennen nähty niin kaunista ja komeaa aatelismiestä.

Harvoin Anne tähän huoneesen tuli, ja silloin hän aina seisattui takapuolelle, hän kun enemmän pelkäsi että häntä puhuteltaisiin kuin että hän jäisi huomaamatta. Hän oli tottunut elämään huomaamattomana ja häntä oli aina pidetty vähäpätöisenä, toisenlainen kohtelu saattoi hänet hämille. Häntä huvitti kuunnella muiden puhetta, vaikkeivät sukkeluudet aina hienoimpia olleet ja nähdä Klorindan kuningattarena vallitsevan ihailijainsa ja orjainsa keskessä. John Oxon herrasta hän ei usein uskaltanut puhua -- ani harvoin hän hänen nimeäänkään mainitsi -- mutta ihmeteltävällä taitavuudella hän osasi hankkia tietoja hänestä. Viekkaasti viekotteli hän Margery neidin puhumaan hänestä ja kertomaan pitkiä juttuja valloituksistaan ja miellyttävästä käytöksestään. Neiti Wimpole tiesi paljon senlaisia, häntä kun vanhuudestaan huolimatta tämän aatelismiehen tavat hyvin huvittivat. Tuntui melkein siltä -- jos hänen pitkäveteisiin kertomuksiinsa oli uskomista -- että kaikki seitsemääkymmentä vuotta nuoremmat herttuattaret olivat hänen tähtensä kyyneleitä vuodattaneet ja rauhansa menettäneet ja että hän oli saattanut kaikensäätyisiä naisia tuhmuuksia tekemään.