Part 17

Vanhassa huonerähjässä muutaman pimeän solan varrella löysi hän kerran erään tyttö raukan makaavan kuolemaisillaan inhottavassa taudissa, ja seisoessaan hänen riepuvuoteensa ääressä kuuli hän hänen yhä uudelleen kertovan muuatta miehen nimeä, ja kun hän kysyi ympärillä seisovilta sai hän tietää sairaan olleen nuoren maalaistytön, jonka tuo mies oli viekotellut kaupunkiin ja sitten muutamien viikkojen perästä hylännyt. Tyttö synnytti köyhäintalossa lapsen ja vajosi sitten paheisiin ja kurjuuteen.

-- Mitä nimeä hän mainitsee? kysyi herttuatar muutamalta vanhalta akalta, joka seisoi häntä lähinnä ja oli vähemmän humalassa kuin muut huoneessa olijat. -- Tahtoisin tietää kuulinko oikein.

-- Se on muutaman hienon herran nimi, siitä saa teidän armonne olla varma, vastasi akka, hienot herrat ovat senlaisia. Ja sen herran nimen tunnen minä varsin hyvin, minä kun olen kuullut monen tyttö raukan siitä viimeisellä hetkellään hourailevan. Tunsin muutamankin kauniin punaposkisen maalaistytön, hän ei vielä ollut kuudenkaantoista vanha ja oli hulluna rakkaudesta häneen. Tyttö makasi kadulla hänen ovensa edessä ja rukoili, että hän ottaisi hänet takaisin luokseen, kunnes vahti ajoi hänet pois. Hän oli niin mieletön rakkaudesta ja surusta, että tappoi pienen tyttönsä, jonka hän katuojassa synnytti, ja nyyhkytti ja sanoi, että pienokainen saa elää tullakseen hänen kaltaisekseen, toisia senlaisia maailmaan synnyttääkseen. Hänet tuomittiin kuolemaan ja hänet piti Tyburnin hirttopuussa hirtettämän. Hyvä Jumala, kuinka hän huusi hänen nimeään, kun häntä kärryissä viedä rämisytettiin mestauspaikalle, ja kun pyöveli pani nuoran hänen hienon vapisevan kaulansa ympäri. 'Oi John', huusi hän, 'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle! Ei, Jumalanhan pitäisi pyytää anteeksi, että hän antaa sinun elää ja minun kuolla tällä tavalla!' Hän oli niin pieni ja nuori ja peloissaan. Pyöveli tuskin voi häntä pidellä. Minä seisoin katsojain joukossa, ja huusin hänelle, että koettaisi pysyä rauhassa, niin kaikki pikemmin loppuisi. Mutta hän ei voinut. 'Oi John', huusi hän, 'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle! Ei, Jumalanhan pitäisi pyytää anteeksi, että antaa sinun elää ja minun kuolla tällä tavalla!'

Onnettomalla olennolla, joka herttuattaren edessä makasi hänen tuota surullista juttua kuunnellessa, ei ollut monta elämänpäivää jäljellä. Mutta hänen ylhäisyytensä piti viimeiseen hetkeen saakka huolta hänestä, muutti hänet likaisesta sopesta kunnialliseen taloon ja kävi joka päivä hänen luonaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, jolloin hän piteli häntä kädestä; kuoleva makasi tuijottaen hänen kauniisiin kasvoihinsa ja syvällisiin, säteileviin silmiinsä, joiden kiilto oli niin voimistavaa ja lohduttavaa.

-- Elä pelkää sielu parka, sanoi hän, -- elä pelkää. Minä olen luonasi. Kohta nukut kaikesta, ja jos heräät, niin Kristus, joka edestäsi kuoli, varmaan on kaikki kyyneleesi pyyhkivä. Anna minun rukouksena kuiskata sitä korvaasi, ja hän kumartui alas ja kuiskasi hiljaa vain selvästi kuolevan korvaan: -- Hän pyyhkii kaikki kyyneleet. -- Hän pyyhkii kaikki kyyneleet.

Suurta mielenlujuuttaan, jota hän ennen käytti valloittaakseen, masentaakseen, saattaakseen tahtoaan täytäntöön ja raivatakseen itselleen tietä, näytti nyt olevan olemassa ainoastaan kärsivien suojaksi ja heikkojen tueksi ei ainoastaan pimeissä pesissä vaan loistavissa ylhäisissä salongeissakin, jossa hän myös löysi kärsimystä ja heikkoutta, joka oli sen katkerampaa kun sitä ei uskaltanut julkilausua. Uhkea kauneutensa, korkea arvonsa ja suuri rikkautensa olisivat jo tehneet hänet voimakkaaksi suojelijaksi, mutta kaikkia, jotka häneen kääntyivät, ylläpiti hänen jalo rohkeutensa ja rakkautensa kaikkeen inhimilliseen, joka kuin voimakkailla kotkansiivillä kantoi kaikki surut ja tuskat, jotka musersivat ja kompastellen ryömivät maata pitkin. Katuojassa makaava nälkäinen kerjäläinen tunsi sen ja hengitti helpommin itsekkään tietämättä syytä siihen, ikäänkuin olisi hän päässyt puhtaampaan ja parempaan ilmaan. Ullakkokammiossaan asuva köyhä runoniekka sai siitä lohdutusta ja voimaa ja palasi sinne häntä puhuteltuaan, iloisemmalla katseella ja sydän lämpimänä ajatellessaan että maailma pysähtyisi hänen runottarensa lausumia sanoja kuuntelemaan.

Siitä hetkestä pitäen, kun hän antoi hoivaa John Oxonin uhriraukan viimeisille hetkille, asetti hän itselleen tehtävän. Siitä eivät tienneet muut kuin hän itse ja sittemmin Anne, sillä se tehtiin salassa. Akalta, joka kertoi hänelle hirtetystä tyttö parasta, sai hän utelemalla tietää monta asiaa, ja toisilta, jotka kunnioittivat häntä korkeampana olentona, sai hän tärkeitä ilmoituksia, joiden avulla hänelle onnistui päästä irstaisen ja sydämettömän elämän seurauksien perille. Missä ikään hän kuuli puhuttavan jostakin miehestä, naisesta tahi lapsesta, joka kärsi John Oxonin syntein tähden, sinne hän kiiruhti auttamaan, rohkaisemaan, valoa ja lohdutusta antamaan. Selittämättömällä tavalla, aivan kuin korkeamman voiman avulla saivat köyhät kauppiaat, jotka hän oli pettänyt, saamisensa maksetuksi; nuorukaiset, jotka hän oli vietellyt pahoille teille, hillittiin ja johdettiin paremmille; naiset, jotka hän oli turmioon saattanut, autettiin rauhaa ja onnea saavuttamaan; lapset, jotka hän isättöminä oli maailmalle heittänyt, ilman muita toiveita kuin kasvaa katuojissa ja elää rikoksissa vaali voimakas, näkymätön käsi. Kaunis maalaistyttö, jonka hänen kuolemansa pelasti ja joka herttuattaren suojelemana nyt eleli viattomassa rauhassa Dunstanwoldella, unhotti hänet kohta nuoruuden tavallisella huikentelevaisuudella, ruusut palasivat hänen kasvoilleen ja hän oppi toivomaan ja hymyilemään, aivan kuin John Oxon olisi ollut nimi vain.

-- Koska minä hänet surmasin, sanoi kreivitär sydämessään, -- niin minun täytyy elää sitä elämää jonka häneltä otin, ja jos teen sen paremmin, voin kenties saada anteeksiantamusta, -- jos on olemassa yksi, joka luomalleen olennolle voi sanoa: 'En tahdo anteeksi antaa'.

Todenperäisesti sanottiin, ettei koskaan oltu niin kaunista ja jaloa elämää nähty kuin Osmonden herttuan ja herttuattaren. Camylott Towerissa, jossa he avioliittonsa ensi kuukaudet viettivät, viihtyivät he parhaiten ja asuivat siellä milloin hovi ja valtiovelvollisuudet sen sallivat. Se olikin komea herraskartano. Upea linna sijaitsi ylänteellä, jonka alla levisi Englannin kauniimpia maisemia, aroja ja kunnaita, tiheitä metsiä, laajoja niittyjä ja etäimpänä meren hopeanhohtava juova.

Täällä Klorinda vallitsi linnanrouvana ja kuningattarena ja eli miehensä vaimona niinkuin ei kukaan nainen häntä ennen, herttuan arvelun mukaan. Suuren kauneutensa, älykkäisyytensä, lahjakkaisuutensa ja lumousvoimansa arvotti hän sen mukaan kuin niistä oli iloa puolisolleen. Hänen komeassa talossaan pääkaupungissa ja maalla vallitsi hän miellyttävänä kuningattarena, jota jokainen puolisonsa palveluksessa oleva mies ja nainen jumaloitsi ja kunnioittavasti totteli. Monien tiluksiensa alustalaisten keskuudessa käyskenteli hän kuin avulias jumalatar. Ensimältä kun hän vastanaineena meni heidän luokseen, niin he pelkäsivät häntä, he kun olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja hänen entisestä elämästään isänsä luona, hänen ylpeydestään ja purevasta sukkeluudestaan kreivittärenä ollessaan; mutta hänen miellyttävä jalo ystävällisyytensä haihdutti sen pian.

-- Nähdä hänen tulevan köyhän raukan tupaan niin pitkänä ja komeana ja semmoisella ryhdillä, sanoivat he, -- aivan kuin kantaisi hän kultakruunua mustilla hiuksillaan ja kuulla hänen lempeitä sanojaan ja nähdä hänen silmissään katseen kuin olisi hän yksinkertainen vastanaitu tyttönen, iloisena ja ihastuneena harrastaen että kaikki naiset olisivat yhtä armolliset kuin hän itsekkin, se on todella kaunis näky.

-- Eikä mikään maja ole hänelle liian matala, eikä kukaan mies tahi nainen liian syntinen, sanottiin.

-- Oletteko kuulleet, että hän tapasi Haylitin tyttö raukan itkemässä sanajalkain seassa linnan puutarhassa, ja että hän seisattui ja polvistui hänen viereensä kuullakseen mikä tyttöä vaivasi? Lapsi raukalle oli sattunut onnettomuus, vaikka hän oli ainoastaan neljäntoista vanha, ja kun isänsä sai sen tietää löi hän häntä ja ajoi hänet pois ja silloin sattui hänen ylhäisyytensä kävelemään metsän läpi auringon laskiessa -- hän kun huvikseen astelee jalan ikäänkuin hänellä ei olisi vaunuja, millä ajella -- tyttö sanoi hänen tulleen illan kultaisessa hohteessa, kuin olisi hän ollut Jumalan enkeli -- ja hän polvistui ja otti tyttö raukan syliinsä -- hän oli voimakas kuin mies, sanoi Betty, mutta samalla lempeä kuin nuori äiti -- ja puheli hänelle niin kuin ei kukaan ylhäinen nainen ennen häntä varmaankaan ole puhunut; -- ettei hän ensinkään tiennyt mikä Jumalan oikea tahto olisi, tahi olivatko hänen lakinsa samat kuin ihmisten laatimat avioliiton suhteen pappien kautta, jotka mutisevat jokapäiväisiä sanoja, mutta että hän varmaan tiesi, että oli ollut olemassa yksi mies, Kristus, joka on saarnannut rakkautta ja auttavaisuutta ja sääliväisyyttä, ja hänen tähtensä, joka kauhealla ristinkuolemallaan oli luottamuksemme ansainnut, joko hän sitten oli Jumala eli ihminen, -- hänen tähtensä tulee meidän kaikkia rakastaa ja auttaa ja surkutella toisiamme -- 'minun sinua Betty parka' näin sanoi hän itse, 'ja sinun minua'. Ja sitten meni hän tytön vanhempia puhuttelemaan ja sai ne itkemään ja sitten pyysivät he Bettyä tulemaan takaisin. Hänen rakastajansa, Tom Beckin luo hän myöskin meni, ja puhui hänelle niin kauniisti kauniista tyttöraukasta, joka rakkaudesta häneen oli niin pahoille päiville joutunut, niin että hän uudestaan elvytti rakkauden hänessä, joka senlaisessa suhteessa ei tavallisesti miehissä tapahdu, ja viikon kuluessa meni hän Betyn kanssa yhdessä kirkkoon, ja hänen ylhäisyytensä on antanut heille mökin tilalle.

-- Käytin kaiken älykkäisyyteni ja kauniimmat sanani häntä liikuttaakseni, sanoi herttuatar istuessaan miehensä rinnalla eräässä isossa ikkunassa, josta he usein yhdessä katselivat auringon laskua alla olevassa laaksossa. -- Ja tuota voimaani, jonka tiedän ihmisiä taivuttavan -- en tiedä miksi sitä nimittäisin -- käytin herättääkseni hänen tylsistynyttä sieluaan ja mieltään. Kenen syy se on, että he ovat tylsiä? Moukka raukka, hän on syntynyt senlaiseksi niinkuin minä olen voimakkaaksi ja kiivasluontoiseksi syntynyt ja sinä jaloksi ja puhtaaksi ja yleväksi. Muistutin hänelle entisaikoja, kun Betyn hymy ja punastuvat kasvot teki hänet onnelliseksi, kun hän suuteli häntä ja tapasi häntä viljavainioilla. Ja sitten sanoin -- vaikken ole sitä papeilta oppinut -- että kun sanottiin, että hän tekisi hänet kunnialliseksi naiseksi, niin _minä_ ajattelin hänen alun pitäen olleen kunniallisen, liiaksi kunniallisen tietääkseen, ettei maailma ole sitä, ja että mieskin, jota nainen kaikesta sielustaan rakastaa, voi olla petturi ja hylky. Ja vihdoin -- kun minä koko sieluni hartaudella puhuin hänelle lapsesta -- puhkesi hän itkemään kun koulupoika ja sanoi heidän todella toisiaan rakastaneen ja että hän oli häpeällisesti käyttäytynyt, mutta tyttö oli muka niin typerä ja hän itse oli ollut katala raukka, mutta jos hän nyt naisi hänet, haukuttaisiin häntä pässinpääksi ja naurettaisiin hänelle. Silloin minä suutuin, Gerald, oikaisin suoraksi ja sanoin tuikeasti: 'Koettakoothan vain, uskaltakootpa vain nauraa, niin saavat nähdä mitä hänen ylhäisyytensä herttua sanoo'.

Osmonde syleili häntä ja katsoi häntä nauraen silmiin.

-- On aivan tarpeetonta hänen ylhäisyyttään mainita, sanoi hän; -- hänen ylhäisyyttään herttuatartahan he rakastavat ja pelkäävät ja tottelevat. Mutta se on ihastuttavaa ja naisellista, että sinä minuun vetoat, vaikka itselläsi on senlainen valta ja voit hallita kaikkia, jotka läheisyyteesi tulevat.

-- Ei, sanoi hän hellästi rukoilevalla katseella, -- elä anna minun vallita. Hallitse sinä tahi auta minua ainakin; tahdon niin mielelläni nimeäsi mainita, jotta he tietäisivät minun vain sinun vaimonasi puhuvan.

-- Joka on minä, vastasi hän, -- oma minuuteni.

-- Niin, senhän minä tiedän, että minä olen sinä; ja sentähden ei kumpikaan meistä voi toistaan vastaan ylpeillä, kun on olemassa ainoastaan yksi. Enkä minä saa sanoa: 'Elä anna minun hallita', sillä se olisi samaa kun sanoisin: 'Sinä et saa hallita'. Minä kai tarkoitin Jumala antakoon minulle voimaa niin jalosti hallita kuin rakkautemme vaatii minulta'. Mutta niinkuin koivu on koivu ja tammi on tammi, niinkuin kesäinen tuulen henki panee ruohon liepehtimään, niin nainenkin on nainen ja hänen luontonsa omaista on iloita sanoessaan senlaisia sanoja miehelle, joka häntä rakastaa, kun hän minun tavallani rakastaa. Sydämensä kyllyydestä lausuu hän iloiten miehensä nimen, jota paitse hänellä ei ole ajatustakaan, ja joka on hänen elämänsä niin hyvin kuin veri ja suonten tykytys. Ilolla minä nimeäsi mainitsen, Gerald, niinkuin ilolla olen mainitseva -- hän katseli kummallisella, suloisella hymyllä auringon kultaamia tasankoja -- niinkuin olen mainitseva lapsemme nimeä -- ja paneva pienen suunsa rintaani.

-- Suloisin ystäväni! huudahti Osmonde vetäen hänet luokseen katsellakseen hänen säteileviin silmiinsä, -- sydämeni rakastettu!

Hän käänsi katseensa auringon laskun kultapilvistä, joka siinä näkyi heijastuvan. Hän itse ja katseensakkin näytti tällä hetkellä ylimaailmalliselta. -- Puolisonsa riensi hänen avattuun syliinsä, ja niin he seisoivat sydän sydäntä vasten.

-- Niin rakkaani, sanoi hän, -- niin rakkaani -- oma Geraldini, ja minä olen rukoillut, että saisin lahjoittaa sinulle poikia, joista kasvaa kaltaisiasi miehiä. Mutta kun tyttäriä sinulle lahjoitan, niin rukoilen kaikesta sydämestäni että heistä tulisi oikeudentuntoisia ja voimakkaita ja jaloja ja että heidän elämänsä alkaisi toisin kuin minun.

* * * * *

Eräänä kevätaamuna kun käki kukkui metsässä ja kevät kaikkialle levitti kukoistustaan, soivat Camylotten linnan vanhan harmaan kellotapulin kellot iloisesti ja kovasti, ilmoittaen koko kylälle perillisen syntymistä linnassa. Lapset herkesivät leikkimästä ja miehet työstään vainioilla kuunnellakseen; kunnon juoruämmät jättivät pesusoikkonsa, pyyhkäsivät käsivartensa ja punaisia täyteläisiä kasvojaan kirkasti äidillinen hymy.

-- No nyt se on onnellisesti ohi, sanoivat he toisilleen, -- ja ilopäivä on koittanut herttuatar raukalle -- vaikka Jumala tietää, että hän viimeiseen asti käyttäytyi kuin kuningatar, ikäänkuin olisi hän vielä vuosikauden voinut taakkaansa kantaa, eikä hän yhtään kalvennutkaan, niinkuin muut naiset. Jumala siunatkoon sekä äitiä että lasta.

-- Ja se kuuluu olevan poika, sanoi muuan. -- Hän lupasi meille, että saisimme tietää sen melkein yhtä pian kuin hän itsekkin, ja käski vanhan Rowen ensin soittaa kaikkia kelloja ja kerran läpätä välillä jos se oli poika, vain kahdesti jos se oli tyttö. Kuulitko, että se oli poika, ja hänen kaltaistaan oli keksiä senlainen tapa ilmoittaa meille asiasta.

Neljässä muussa kylässä soivat myöskin kellot yhtä iloisesti ja äänekkäästi ja naiset juttelivat ja siunasivat herttuatarta ja lasta, ja oluttynnyreitä avattiin ja härkiä paistettiin ja työ pysähtyi ja tanssi sujui rattoisasti nurmilla.

-- Varmaan se lapsi on onnenlapsi, sanottiin kaikkialla, -- sillä ei koskaan ole ketään naista niin rakastettu kuin hänen äitiään.

Komealla vuoteellaan makasi hänen ylhäisyytensä herttuatar, pieni poikansa rinnallaan ja kasvot kuin neitsy Marialla. Herttua asteli hiljaa edestakaisin, hän oli niin iloinen ettei voinut yhdessä kohden istua. Kun hän ensi kerran kävi sisällä, kohoutui vaimonsa istuilleen vuoteessa ja pani itse lapsen hänen syliinsä.

-- Minä tahdon itse sen syliisi laskea, sanoi hän, -- minähän olen sen sinulle lahjoittanut. Hän on iso ja vankka lapsi, mutta hän ei ole minulta voimia riistänyt.

Lapsi olikin jo ensi hetkestään iso ja vankka ja kaunis, niin että hoitajat ja lääkärit ihmetellen katselivat häntä. Hän oli suuren rakkauden hedelmä, kauniitten ruumiiden ja jalojen sielujen hedelmä.

Heikonnetussa, keväisessä päiväpaisteessa, kukkaintuoksun täyttämässä hiljaisuudessa uinaili herttuatar, käsivarrella pieni poikasensa, kun Anne hiipi sisään heitä katsomaan. Kaiken yötä oli hän maannut polvillaan rukouksissa, ja nyt hän taas polvistui. Hän suuteli pienokaisen pientä ruusunpunaista nyrkkiä ja äidin pitsiröyhelöistä yöpukua. Sen enempää hän ei uskaltanut heitä häiritä.

-- Varmaan Jumala anteeksi antaa, kuiskasi hän, -- Kristuksen tähden. Hän ei voi tuolle pienelle heikolle olennolle panna rangaistusta kannettavaksi.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Anne äiti.

Eikä rangaistusta kuulunut. Pieni, heikko olento kasvoi kuin kukkanen, joka nupusta kehittyy kukaksi. Äitinsäkkin kukoisti samalla tavalla, hän hellästi hoiteli ja vaali häntä päivät päästään. Hänen kaltaisensa vaimous ja äitiys oli kuin luonnolle pystytettyjä kunniapatsaita.

-- Kerran luulin olevani kirottu, sanoi hän miehelleen kerran heidän onnellisimpinä hetkinään; -- mutta minulle on annettu rakkautta ja uusi elämä, sentähden tiedän, ettei se voi niin olla. Täytänkö koko olentosi, Gerald?

-- Koko olentoni! huudahti hän, -- suloinen, armas vaimoni!

-- Enkö jätä yhtään halua ja velvollisuutta täyttämättä, sinua kohtaan rakkaani ja maailmaa ja inhimillistä kärsimystä kohtaan, jota voin auttaa? Rukoilen Kristusta palavalla nöyryydellä, etten sitä tekisi.

-- Hän on kuullut rukouksesi, vastasi puolisonsa hellästi jumaloivalla katseella.

-- Ja tämä puhdas sielu, joka on annettu minulle siitä korkeammasta maailmasta, jota emme tunne -- siinä ei ole tahraa; -- ja pieni, inhimillinen ruumis, jossa se on eloon herännyt -- luuletko Kristuksen tahtovan auttaa minua sulkemaan ne molemmat kyllin korkeaan ja puhtaasen rakkauteen ja opettamaan inhimillistä ruumista olemaan sielulleen kunniaksi? En tahdo opettaa heille munkkilaista oman ruumiinsa ylenkatsetta; se on niin kaunis ja jalo kappale ja niin voimakas iloksi. Varmaan ei Hän, joka loi sen -- omaksi kuvakseen -- voi tahtoa että se itseään ja omia ihmeitään ylenkatsoisi, vaan että niitä kunnioitetaan ja niistä jalosti iloitaan, että tunnetaan niiden ijät ja vaihettelevaisuudet, eikä pidetä nuoruutta mielettömyytenä, miehuutta syntinä ja vanhuutta hiljaisesti edistyvänä valmistumisena? Rukoilen suurta sydäntä ja suurta viisautta ja vielä suurempaa voimaa voidakseni auttaa tätä kaunista ihmisolentoa kasvamaan ja rakastamaan ja elämään.

Nämä ominaisuudet olivat hänelle synnynnäisiä, ja lepäsivät salattuina hänessä kun hän pienenä lapsena makasi taistellen äiti vainajansa ruumiin alla. Kesyttömällä nuoruusajallaan olivat ne hitaasti kehittyneet, kun ne saivat niin huonoa ja sopimatonta ravintoa; mutta hän tarvitsi vain elämän aurinkoa, jotta ne kukoistaisivat ja hedelmää kantaisivat.

Hän ei antanut lapsilleen ainoastaan rakkautta -- sillä hän synnytti vuosien kuluessa useita, kunnes hän oli neljän pojan ja kahden tyttären äiti, ja lapsensa olivat yhtä voimakkaita ja kauniita kuin hän itsekkin -- vaan hän antoi niille myös ainaista ajatustaan ja osotti heidän inhimillisyydelleen senlaista kunnioitusta, että he oppivat itseään ja kaikkia inhimillistä kunnioittamaan. He rakastivat häntä yhtä intohimoisesti kuin isänsäkkin. He pitivät häntä jaloimpana olentona. Hänen ihanuutensa, rajaton rakkautensa ja totuudentuntonsa olivat heistä niin säteilevää katoomattomuutta kuin tähdet taivaalla.

-- Miksi hän ei ole kuningatar? kysyi yksi nuoremmista pojista oltuaan Lontoossa ja nähtyään hovin. -- Kuningatar ei ole niin kaunis ja komea kuin hän, ja hän voisi niin hyvin kansaa hallita. Hän tekee aina oikein eikä pelkää mitään.

Anne oli melkein aina hänen luonaan. Kauniissa turvapaikassaan Camylotten linnassa oli hän elänyt ulkonaisilta tapahtumilta häiritsemätöntä elämää. Lasten syntyminen tuotti hänelle suurta iloa.

-- Ole hänen äitinsä, oli herttuatar sanonut kohottaessaan peitettä näyttääkseen hänelle käsivarrellaan lepäävää esikoistaan. -- Sinut luotiin äidiksi, Anne.

-- Olisihan minulle silloin lapsiakin annettu, vastasi Anne.

-- Saat jakaa kanssani, sanoi herttuatar kohottaen häneen madonnamaiset kasvonsa. -- Suutele minua, sisko -- ja suutele häntä myöskin ja siunaa häntä. Elämäsi on ollut niin viatonta, että hänelle on hyväksi, jotta sinä häntä rakastat ja vaalit.

Oli kaunista nähdä sitä taitavuutta, jolla hän koetti saada Annen tuntemaan, että hän oli hänen äitiydestään osallinen. Hän jakoi hänen kanssaan hellimmät huolensa ja velvollisuutensa. Yhdessä he aamusilla pesivät ja pukivat lapsen. Se oli heille iso juhla, johon hoitajattaret ainoastaan apulaisina saivat ottaa osaa. Joka päivä he leikkivät ja nauroivat hänelle, suutelivat hänen pulskia pyöreitä jäseniään, ihmettelivät miten ne kasvoivat, ihailivat hänen pieniä ruusunkarvaisia jalkojaan ja hyväilivät häntä. Ja sitten he panivat hänen nukkumaan ja Anne istui vieressä kun äitinsä imetti häntä, kunnes pieni punainen suu hitaasti hellitti irti rinnasta.

Kun hän alkoi astua ja puhua, kantoi äitinsä hänet eräänä aamuna Annen torniin, jotta yhdessä tavallisuuden mukaan saisivat hänelle iloita. Oli kaunis näky kun hän voimakkaalla, pyöreällä käsivarrellaan kantoi suurta vankkaa poikaa, kuin olisi hän ollut kepeä ruusunen vain ja nähdä hänen nauraen ja leletellen riippuvan hänen kaulassaan, suuret, ruskeat silmät loistavina ihastuksesta.

-- Hän on tullut tervehtimään sinua Anne, sanoi äitinsä. -- Hän on pieni kohtelias kavaljeeri ja tietää meidän olevan kuuliaisia orjattariaan. Hän tuli sanomaan sen uuden sanan, jonka minä olen hänelle opettanut.

Hän laski hänet lattialle ja poika seisoi Annen polveen nojaten ja viaton, viehättävä hymy paljasti uudet helmihampaansa. Äitinsä polvistui hänen viereensä ja alkoi häntä hyväillen viekotella.

-- Kuka tuo on? kysyi hän sormellaan osottaen Annea ja ihastuttavan levottoman näköisenä, että jos poika ei läksyään osaisikkaan. -- Mikä hänen nimensä on? Äitin poika sanoo -- -- -- ja hän kuiskutti hiljaa hänen korvaansa.

Lapsi katsoi Anneen hymyilevän viisastelevalla katseella ja sanoi lapsellisella tavallaan:

-- Anne äi-äiti, ja ihastuksissaan taitavuudestaan alkoi hän tanssia pienillä jaloillaan ja kertoi sitä moneen kertaan.

Klorinda nosti hänet Annen polvelle.

-- Kuuletko miksi hän sinua sanoo? sanoi hän. -- Hänen pieni taipumaton kielensä ei vielä osaa sitä oikein sanoa, mutta hän sanoo sen niin hyvin kuin voi. Se on Anne äiti, sanoo hän, -- se on Anne äiti.

Ja he syleilivät toisiaan ja poika oli heidän keskessään, ja hän syleili ja suuteli heitä yhtä aikaa kuin olisivat he olleet yksi olento.

Jokaista vastasyntynyttä lasta suudeltiin ja syleiltiin samalla tavalla, ja lapset syleilivät ja suutelivat heitä. Kaikki he kutsuivat tuota lempeää naimatonta naista "Anne äidiksi" ja rakastivat häntä, hän oli heidän leikkitoverinsa ja lapsellisella tavallaan he suojelivat häntä.

Jokainen tunti saattoi siis Annen elämään runsaampaa sisältöä. Hän oppi jumaloimaan, kun hän ennen oli vain rakastanut, sillä jumaloiminen täytti todella hänen sielunsa. Kun hän entisyyttä ajatteli luuli hän että epäilyksensä ja niiden syyt olivat vain unelmia olleet. Tämä -- _tämä_ oli todellisuutta -- tämä elämä kauneudessa ja rakkaudessa, jaloissa töissä, hellissä ystävyyden osotuksissa ja lempeissä sanoissa. Tämä ihana nainen, joka puolisonsa sydämessä hallitsi, lahjoitti hänelle kaiken elämän ja rakkauden onnen, kuningattaren tavalla hallitsi hänen taloaan ja synnytti hänelle kauniita lapsia, joita hän kasvatti erinomaisella hellyydellä ja viisaudella.