Part 16

-- Menin muutamaan majataloon, saadakseni yösijaa, minulla kun oli vähän hänen antamiansa rahoja, vastasi viaton tyttö parka. -- Se oli kunniallinen talo, vaikka siinä oli epämukavaa ja köyhää. Seuraavana päivänä menin hänen asunnolleen kuulostamaan, mutta hän ei vieläkään ollut tullut kotiin. Enkä minä tahtonut mennä sisään, vaikka emäntä houkutteli minua ja sanoi, että John herra kai kohta tulisi, koska hän edellisenä päivänä oli ollut kreivitär Dunstanwolden kanssa ratsastamassa ja saattanut häntä kotia. Olihan muka selvää, että hänen täytyi tulla, koska kreivitär kolmasti oli lähettänyt lakeijansa tuomaan sanaa hänelle.

Anne peitti kasvot vapisevalla kädellään. Kreivittärenkin käsi olisi vavissut, ellei hän olisi ollut niin lujaluontoinen.

-- Hän ei siis vieläkään ole palannut? kysyi kreivitär. -- Sinä et ole tavannut häntä?

Tyttö pudisti vaaleakutrista päätään ja nyyhkytti murheellisesti.

-- Ei hän ole tullut, huudahti hän, -- enkä tiedä mitä tehdä -- ja tämä iso kaupunki näyttää olevan täynnä pahoja miehiä ja häijyjä naisia. En tiedä minne mennä, kun kaikki tahtovat minulle pahaa ja tahtovat minua häpeään saattaa -- ja äitini luo takaisin en voi mennä.

-- Miksikä ei, lapsi raukka?

-- Minusta kun ei ole tehty kunniallista, naitua vaimoa, ei kukaan uskoisi kertomustani ja -- ja hän voisi tulla takaisin.

-- Ja jos hän tulisi? kysyi kreivitär.

Tyttö liukui taas polvilleen, puuttuen hänen hameesensa ja katsoen häneen surullisilla, rukoilevilla silmillä, joista kyyneleet virtana valuivat.

-- Minä rakastan häntä, nyyhkytti hän, -- minä rakastan häntä -- en voi jättää sitä paikkaa, jossa hän mahdollisesti on. Hän oli niin kaunis ja pulska aatelismies, ja varmaan hän rakasti minua enemmän kuin ketään muita -- enkä voi tuota viimeistä iltaa unohtaa, kun hän lujasti painoi minua rintaansa tupamme oven edessä ja satakielen laulu soi ruusupensaissa, ja hän lausui minulle helliä sanoja. Minä valvon itkien yöt -- kun ikävöin nähdä hänen kasvojaan ja kuulla hänen ääntään -- ja kun kuulin hänen silloin viimeisenä aamuna olleen rouva kreivittären seurassa, niin uskalsin tulla tänne kysymään, olisitteko mahdollisesti kuullut jonkun sanan, josta voisi päättää missä hän on, sillä minä en voi lähteä täältä ajatellen, että hän voisi tulla takaisin ja ikävöidä minua -- -- ja että kadottaisin hänet, enkä koskaan enää saisi hänen kasvojaan nähdä. Oi, teidän armonne! tämä kaupunki kun on täpösen täynnä pahoja, häijyjä ihmisiä -- ja pimeitä soppia ja pesiä, joissa rikoksia tehdään. Minä olen levoton hänen tähtensä ja pelkään että hänet on murhattu ja piilotettu johonkin, eikä kukaan välitä etsiä häntä, paitsi yksi, joka rakastaa häntä -- joka rakastaa häntä. Voisikko olla niin? -- voisikko olla niin? Tehän hyvin tunnette tämän kaupungin olot ja elämän. Minä pyydän, sanokaa minulle -- sanokaa Jumalan nimessä!

-- Laupias Jumala! vaikeroi Anne ja käsien takaa, joita hän piti kasvoillaan, kuului pidätettyjä nyyhkytyksiä. Kreivitär kumartui alas kalpenevin kasvoin.

-- Ei, ei, sanoi hän, -- murhattu häntä ei ole! Hiljaa, lapsi raukka, hiljaa! Minun täytyy sanoa sinulle jotakin.

Hän koetti nostaa tyttöä ylös, mutta hän ei tahtonut, vaan riippui vavisten hänen hameessaan.

-- Se on raskasta ja katkeraa, sanoi kreivitär, ja näytti kuin olisivat hänenkin silmänsä rukoilleet. -- Jumala auttakoon sinua sitä kantamaan -- Jumala auttakoon meitä kaikkia. Hän ei puhunut minulle mitään matkastaan. En tiennyt hänen mihinkään lähtevän, mutta minne hän lienee mennytkin, niin on parasta että hän on poissa.

-- Ei! Ei! huusi tyttö, -- ja jättää minut avuttomaksi. Ei! Niin ei voi olla. Hän rakasti minua -- hän rakasti minua -- niin kuin se ylhäinen herttuakin rakastaa teitä!

-- Hän tarkoitti sinulle pahaa, sanoi kreivitär väristen, -- ja pahaa hän olisi sinulle tehnyt. Hän oli roisto -- -- roisto, joka aikoi pettää sinua. Jos Jumala sinä päivänä olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, niin tiedän, että se olisi ollut armo sinulle. Minä tunsin hänet hyvin.

Tyttö raukka kiljasi valittaen ja kaatui pyörtyneenä kreivittären jalkoihin. Kreivitär polvistui hänen viereensä, avasi hänen vaatteensa ja hieroi hänen kylmiä käsiään, kuin olisivat he olleet sisaruksia samasta verestä.

-- Soita peuransarvisuolaa ja vettä, Anne, sanoi hän. -- Hän toipuu kyllä, lapsi raukka, ja jos hän saa ystävällistä hoitoa niin hänen surunsa ajan oloon haihtuu, Jumalan kiitos, ettei hän tunne muuta surua, kuin sitä, joka ajan oloon unhottuu! Minä suojelen häntä -- minä suojelen häntä niinkuin kaikkiakin, joille hän on vääryyttä tehnyt ja hylännyt.

* * * * *

Hän kohteli lapsi parkaa niin ystävällisesti pyörtymis- ja itkukohtausten kestäessä, että palvelijatkin, jotka kutsuttiin häntä auttamaan, palasivat ihmetellen niin ylhäisen naisen jaloa ylevämielisyyttä, joka kesken oman onnen alentuu ainaista olentoa lohduttamaan. He näet älykkäästi arvasivat ja häikäilemättä juttelivat tytön olevan herra John Oxonin uhreja ja että hän samalla kun käänsi selkänsä velkojilleen käytti tilaisuutta hylätäkseen maalaiskaunottarensa, johon hän alkoi kyllästyä.

Työmiehet, jotka juuri muurasivat kiinni kellarikäytävään vievää aukkoa, olivat kuulleet muutamia sanoja palvelijain puheesta ja puhuivat keskenään siitä työskennellessään.

-- Hän on todella ylhäinen nainen, sanoivat he. -- Sillä naisten ei ole tapana ystävällisesti kohdella miehen hylkäämää leikkikalua, vaikkeivät hänestä itsestäänkään huolisi. John herrahan oli kauan aikaa hänen oma ihailijansa, ja ennenkuin hän meni vanhan kreivin kanssa naimisiin, luultiin hänen olleen häneen rakastuneen. Hän oli siihen aikaan viisitoista vuotias vain ja ylpeä, vallaton kaunotar, ja Oxonkin oli yhtä kaunis ja hänellä oli semmoiset siniset silmät, joilla kyllä voi naisen sydämen valloittaa. Mutta hän oli jo kuusitoistavuotiaana irstainen veijari, ja tänlaisia juttuja kuin tämäkin, on hänestä kuulunut sitte myöten kun hän oli poikanen vain. Onpa oikein hyvä tyttö paralle, että kreivitär sai hänet nähdä. Hän on luvannut suojella häntä ja aikoo jo tällä viikolla lähettää hänet Dunstanwoldeen. Jospa kaikki ylhäiset naiset olisivat hänen kaltaisiaan! Oikein sydäntä hellyttää senlainen käytös.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Ylhäinen naiminen.

Kun herttua palasi Ranskasta ja ensi kerran kävi ikävöivän morsiamensa luona, veivät lakeijat hänet ei paneilisalonkiin vaan toiseen huoneesen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Tämän huoneen oli hän antanut uudestaan sisustaa komeaksi kammioksi itselleen, hänen rikkautensa kun teki hänelle mahdolliseksi panna toimeen muutoksia ilman sitä ajanhukkaa, johon vähempivaraisten täytyy taipua tuumiaan toteuttaissa. Tämän huoneen oli hän antanut tehdä niin erilaiseksi paneilisalongista, kuin kaksi huonetta suinkin voi olla. Siinä oli valkoinen laudoitus, huonekalut olivat vaaleat ja keveät, uutimet oli tehty kukkaisesta kankaasta, niissä oli kimppuihin sidottuja ruusunnuppuja, vaaleanpunaisilla ja sinisillä nauharuusuilla; siinä oli iso, ulkoneva ikkuna, josta päiväpaistetta tulvaili ja kaikkialla oli tuoksuvia kukkia isoissa kukkavaaseissa.

Päiväpaisteisen ikkunan luota, kukkain ja kasvien keskessä olevalta istumelta kohosi seisalleen pitkä, solakka olento lumivalkoisessa puvussa. Se oli kreivitär, joka punottavin poskin ja säteilevin silmin nousi herttuaa vastaanottamaan, joka intohimoisella rakkaudella sulki hänet syliinsä.

-- Armaani, armaani! kuiskaili hän. -- Elämäni! Elämäni ja sieluni!

-- Oma Geraldini! vastasi hän, -- oma Geraldini -- anna minun rintaasi suljettuna tuhansin kerroin sitä kuiskailla!

-- Vaimoni! kohta oma vaimoni ja omani elämän loppuun asti.

-- Ei, ei huudahti Klorinda painaen kasvonsa hänen kasvoonsa, -- mutta ijankaikkisesti, sillä rakkauden elämällä ei ole loppua.

Niinkuin lordi vainajakin oli ihmetellyt ja jumaloinut hänen käytöksensä lumoavaa suloutta, niin tämä hänen seuraajansakkin. Ja kun herttua oli lahjakkaampi ja hänellä oli suurempi runollinen kuvitusvoima kuin Dunstanwoldella, ja oli hänen rakastamansa, jota ukko raukka ei ollut, niin hänellä oli tuhatkertaista taitoa ja syytä ihailla morsiamensa hellää lempeyttä. Niinkuin hän varreltaan oli muita naisia pitempi, niin hänen rakkautensakkin tuntui korkeammalta ja suuremmalta ja niin kuin kauneutensa oli virheetön, niin rakkautensakkin tunnerikkauteensa nähden tuntui olevan puutteeton. Siinä ei ollut epäilystä eikä ylpeyttä; mitkään rajat eivät voineet sitä ehkäistä, mikään laki ei hillitä, eikä sen syvyyttä voinut mitata.

Herttuaa liikutti syvästi hänen harras pyrkimisensä saada häntä tuntemaan ja itsekkin tuntea, että samassa hetkessä kuin hän hänen omakseen tuli, niin hänen entinen elämänsä oli kuin sitä ei olisi ollutkaan.

-- Olen vasta luotu olento, sanoi hän; -- ennenkuin sinä kutsuit minua armaaksesi, ei minulla ollut elämää! Sitä ennen oli kaikki pimeyttä! Sinä, oma Geraldini, sanoit: 'Tulkoon valkeus, ja valkeus tuli!'

-- Hiljaa, hiljaa, armas, varoitteli hän. -- Sanasi asettavat minut liian lähelle Jumalaa.

-- Eikö rakkaus ole Jumala, huudahti Klorinda kädet hänen olkapäillään ja kasvot häneen kohotettuina. -- Mitäs muuta? Rakkauden me tunnemme; rakkautta me jumaloimme ja palvelemme; rakkaus voittaa meidät ja lahjoittaa meille taivaan. En uskonut mihinkään ennenkuin sen tunsin. Nyt polvistun joka ilta ja rukoilen anteeksi antamusta ja kelvolliseksi tulemista.

Totta onkin, ettei hän sitä ennen ollut polvistunut rukoilemaan, mutta siitä ajasta pitäen ei kukaan nunna luostarissaan voinut useammin ja hartaammin rukoilla, ja hän rukoili aina, että entisyys annettaisiin hänelle anteeksi, että tulevaisuus siunattaisiin ja häntä opetettaisiin elämään niin, ettei pieninkään varjo tulevia vuosia pimittäisi.

-- En tiedä mitä yläpuolellani on, sanoi hän, -- en voi valhetella ja sanoa että sitä rakastan ja siihen uskon, mutta jos jotakin on olemassa, niin sen täytyy olla suuri valta, muutoin ei maailma olisi luotu niin ihmeelliseksi ja minä ja kaikki, jotka siinä elävät -- -- ja jos Hän on meidät luonut, niin täytyy hänen tietää itsensä olevan siihen syypään, kun Hän on meidät heikoiksi ja pahoiksi luonut. Ja Hänen täytyy ymmärtää miksi meidät on senlaisiksi luotu, ja kun tomuun heittäydymme apua ja anteeksi antamusta anomaan -- niin Hän varmaan meitä kuulee! Me emme mitään tiedä, me emme ole mitään saaneet oppia; meillä on ainoastaan muuan vanha kirja, joka vieraiden käsien kautta ja vieraista kielistä on meille saatettu ja joka kenties sisältää pelkkiä juttuja. Meillä on niin vähän, ja niin suuret vaarat uhkaavat meitä, mutta rakkauden tähden tahdon rukoilla niitä puutteellisia rukouksia, joita meille on annettu, ja rakkauden tähden ei mikään tomu ole minulle rukoillessani liian alhaista maatakseni.

Oli todella ihmeellistä -- vaikkei niin vallan ihmeellistäkään, ellei maailma arastelisi senlaisia asioita myöntää -- että hän Geraldinsa kautta, joka vain oli jalo ja ylevämielinen mies, johdatettiin Jumalan istuimen eteen polvistumaan, nöyrimmän kristityn tavalla, vaikkei hän ollut oppinut uskomaan vaan ainoastaan rakastamaan.

-- Mutta elämä on niin lyhyt, sanoi hän Osmondelle. -- Se tuntuu lyhyeltä kun se kuluu senlaisessa onnellisuudessa kuin meidän; ja kun hetki tulee -- sillä, oma Geraldini, minä näen sen jo hengessäni -- sen hetken, jolloin polvistun kuolinvuoteesi ääressä ja näen silmäsi sulkeutuvan, tahi sinä minun, niin täytyy olla niin, että jäljelle jäävä tietää, ettei eroa kestä ijankaikkisesti.

-- Ei sitä voi kestää, armas, onhan rakkaus ijankaikkinen, sanoi Osmonde.

Tänlaisina onnen hetkinä oli hänen käytöksensä hellää ja lempeää kuin lapsen, ja hänen isot, kauniit silmänsä kimaltelivat kuin kyyneleistä. Niin oli nytkin kun hän kohotti ne häneen.

-- Tahdon voitavani tehdä, sanoi hän. -- Tahdon täyttää kaikki käskyt, tahdon usein rukoilla ja antaa almuja ja täyttää velvollisuuteni ja pyrkiä hyväksi, jottei Hän, kun loppu tulee, erottaisi minua sinusta, vaan antaisi minun jäädä läheisyyteesi -- joskin alhaisimmalle paikalle, kaiken alhaisimmalle -- että voin kasvosi nähdä, ja tiedän sinun näkevän omani. Me olemme niin täydellisesti Hänen vallassaan, Hän voi kanssamme tehdä tahtonsa mukaan; mutta minä tahdon Häntä totella ja rukoilla niin, että Hän laskee minut sisään.

Kummallisen nöyränä meni hän Annelta tiedustelemaan hänen uskonnollisia velvollisuuksiaan ja uskonkappaleitaan, mitä kirjoja hän luki ja missä jumalanpalveluksissa hän tapasi käydä.

-- Sinä olet kaiken ikäsi ollut hurskas nainen, sanoi hän. -- Ennen kaikki senlainen tuntui minusta joutavalta, mutta nyt -- --

-- Mutta nyt -- --? sanoi Anne.

-- En tiedä mitä uskoisin. Haluaisin oppia.

Mutta kuunnellessaan Annen yksinkertaisia selityksiä ja lukiessaan vaikeasti ymmärrettäviä saarnoja, tuli hän vain levottomaksi ja tyytymättömäksi.

-- Ei se ole niin, sanoi hän eräänä päivänä syvällä huokauksella. -- Se on jotakin enempää, syvällisempää ja suurempaa, se ei voi saarnoihisi sisältyä. Ne herättävät minussa vain kapinallisia kysymyksiä.

Häät pidettiin kohta, ja moisissa häissä ei ylhäinen maailma ollut moneen vuoteen ollut. Hänen majesteetinsa kunnioitti niitä läsnäolollaan; maan etevimmät miehet pitivät kunniana olla vieraiden joukossa ja kumpaisenkin ylhäisen perheen palvelijajoukko ja alustalaiset olivat niin lukuisat, että Lontoon läntisen osan kadut saivat juhlallisen leiman siitä ihmisjoukosta, joka siellä riensi edes takaisin valkoiset nauharuusut käsivarsissa.

Pitkällisten ja väsyttävien hääjuhlallisuuksien perästä, joita olivat liian ylhäisiä voidakseen lyhentää, niinkuin vähemmän arvokkaat henkilöt olisivat voineet, lähti nuori pariskunta Camylott Toveriin, joka oli sulhasen monista tiloista kaunein ja etäisin. Kun juhlallisuudet loppuivat, suljettiin komeat talot pääkaupungissa ja matkavaunut vierivät ulos maantielle; herttua ja herttuatar istuivat käsi kädessä katseissa lämpönen onnen ilme, kun ne toisensa kohtasivat, ikäänkuin olisivat he olleet käsityöläiskisälli ja maantyttö, jotka pakenivat salatakseen maailmalta rakkauttaan.

-- Ei ole olemassa toista naista, joka olisi niin kuningattaren kaltainen, sanoi Osmonde hellästi hymyillen. -- Ja silmäisi katse on kumminkin näinä päivinä ollut niin nuorekas, melkein kuin lapsen. Kaikessa kauneudessaan en milloinkaan ennen ole niitä senlaisina nähnyt.

-- Se on siksi kun olen vasta luotu olento, niin kuin olen sanonut sinulle, rakkaani, vastasi Klorinda nojautuen puolisoonsa. -- Etkös tiedä etten koskaan ole ollut lapsi. Vastasyntyneenä tulen luoksesi. Tee minut senlaiseksi kuin naisen tulee olla, ollakseen puolisonsa ja Jumalan rakastama. Opeta minua oma Geraldini. Minä olen lapsesi ja palvelijasi.

Niinkuin ainakin hänen tänlaisia sanoja puhuessaan, kuiskattiin viimeiset sanat puolisonsa rinnoilla, johon tulinen käsivartensa häntä painoi. Hän oli niin ihana ja jumalattaren kaltainen, hänen elämänsä oli kuin lakkaamaton voittoretki ja kumminkin hän antautui hänelle senlaisella alttiilla ja nöyrällä rakkaudella, että hän usein luuli vain uneksivansa.

-- Varmaan, sanoi hän, -- on tämä liian suuri onni, totta ollakseen.

Illan purppurahohteessa, kun aurinko alkoi mailleen mennä, saapuivat herttua ja herttuatar seurueineen Camylotten linnaan. Vanhassa, harmaassa kellotapulissa soivat kellot, tien vieruksilla seisoivat kylän asukkaat puhtaissa vaatteissa ja punaisissa juhlakaapuissa, ne niiasivat ja heiluttivat hattujaan kaikuvilla eläköönhuudoilla; pienet, verevät talonpoikaistyttöset heittivät kukkia hevosten jalkoihin ja rohkeimmat vaunujen sisäänkin. Tielle oli lehvistä ja kukista tehty kunniaportteja ja Camylott Toverin katolta liehui lippu viileässä iltatuulessa.

-- Jumala siunatkoon teidän korkeuksianne, huusi kansa. -- Jumala suokoon teidän korkeuksillenne pitkää elämää ja onnea. Hyvä Jumala, miten kaunis pari he ovat. Ja kuinka lempeästi hänen ylhäisyytensä hymyilee köyhälle raukalle, vaikka häntä sanotaan ylpeäksi, ylhäiseksi naiseksi. Jumala siunatkoon teitä rouva herttuatar!

Herttuatar kumartui eteenpäin vaunuissaan ja hymyili kansalle herttaisesti.

-- Minä opetan heidät itseäni rakastamaan, Gerald, sanoi hän. -- Minulla ei ole ollut kyllin rakkautta.

-- Onhan koko maailma sinua rakastanut?

-- Ei, ainoastaan sinä ja Dunstanwolde ja Anne.

Iltamyöhällä menivät he linnan ulkopuolella olevalle leveälle terassille. Heidän päänsä päällä oli mustan sinertävä taivas lukemattomine tähtineen; heidän allaan yön hunnun peittämiä lainehtivia tasangoita, pehmeitä mataloita kunnaita, metsiä ja aroja; puistosta ja puutarhoista levisi ruohon ja sanajalkojen vilvakkuus, ruusujen ja tuhansien kukkien lemu, ja tuulen hellä humina tammi- ja koivukujanteista.

Niinkuin rakastavaiset Edenin päivistä saakka ovat kävelleet, niin nämä molemmatkin nyt kävelivät, -- he eivät enää olleet herttua ja herttuatar vaan mies ja nainen -- niin lähellä paradiisia kuin inhimilliset olennot voivat päästä, kunnes Jumala heidän maalliset kahleensa katkaisee. Tuntuu todella siltä, kuin senlaisia hetkiä annettaisin meille, jotta tietäisimme jossakin löytyvän täydellistä onnea, koska taivaan portit joskus silmänräpäykseksi avataan, niin että inhimillisiin silmiin vilahtaa sen jalon kirkkauden kimmellys.

Osmonden käsi syleili häntä ja hän nojautui häneen; hitaitten askeleittensa ääni oli sopusuhtainen, ruusupensaissa liverteleviä satakieliä heidän hiljainen kuiskeensa ei pelottanut, -- kenties he tänä yönä olivat luontoa niin lähellä, että rajat olivat ylitsekäydyt ja olivat laulajien heimoa.

-- Oi, että olla nainen, mutisi Klorinda, -- että vihdoinkin olla nainen! Kaikkea muuta olen ollut, minua on kutsuttu Jumalattareksi', 'kaunottareksi', 'kuningattareksi', -- mutta ei koskaan 'naiseksi'. Ja elleivät tiemme olisi yhtyneet, niin luulen etten koskaan olisi tiennyt, mitä naisena oleminen on, sillä tietääkseen sitä, täytyy voida puolisoonsa oikein yhdistyä. Se ei kelpaa, että katsoa alas häneen, että ainoastaan sääliä häntä tahi tahtoa häntä suojella ja johtaa; ja ani harvoille suodaan todellinen puoliso. Ja minä -- Gerald, kuinka uskallan minä tässä rinnallasi kävellä ja tuntea sydämesi omaani vasten sykkivän ja tietää että rakastat minua, ja minä jumaloin sinua -- -- jumaloin sinua -- --

Hän kääntyi ja heittäytyi hänen rinnoilleen.

-- Oi, nainen, nainen! kuiskasi hän, painaen häntä lujasti syliinsä. -- Oi nainen, joka olet minun, vaikka minä ainoastaan olen ihminen.

-- Me olemme yksi, sanoi hän; -- yksi sydän, yksi sielu ja yksi halu. Ellei niin olisi, niin en olisikkaan nainen ja sinun vaimosi, etkä sinä mieheni ja sieluni rakastaja, niinkuin olet. Ellei niin olisi, niin olisimme aina erotetut, vaikka tuhat kertaakin olisimme naimisissa. Erotettuina olemme kuin kaksi katkaistua jäsentä; yhdistyneinä, olemme -- -- _tätä_. Hetkeksi he vaikenivat. Terassin rintavarustusta kiertelevistä ruusuista kohotti satakieli pienen päänsä ja lauloi kuin taivaan tuhansille tuikkiville tähdille. He kuuntelivat käsi kädessä. Klorindan povi aaltoili ja kasvonsa olivat kääntyneet taivasta kohti.

-- Kaikesta tästä olen minä osa, virkahti hän, -- olen minä osa, niin kuin olen sinustakin osa. Niinkuin maan sydän tykyttää, tähdet vavahtelevat ja huokailevat, niin minunkin sydämeni naiseksi tultuani tykyttää, vavahtelee ja huokailee. Maa elää aurinkoa varten, ihmeellisen mysterion kautta se joka vuosi synnyttää kukkia ja hedelmiä; rakkaus on aurinkoni, ja kenties sen pyhä lämpö voi saattaa minutkin kukoistamaan niin kuin maa ja mitä se kantaa.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Perillinen syntyy.

Komeassa tornissa, jonka ikkunoihin näkyi suuria metsiä ja mereen saakka ulottuvia viljavia tasangoita oli Anne neidillä kotinsa, sen oli sisarensa herttuatar hänelle antanut olinpaikaksi. Siellä hän asui ja rukoili ja katseli sitä uutta elämää, joka päivä päivältä kehittyi ja kukoisti niinkuin ison puun lehdet urvuista puhkeavat ja kasvavat upeiksi lehviksi, joihin linnut pesänsä laativat, jotka varjostavat maata ja niitä, jotka niiden alla suojaa etsivät, ja vuosisatojen myrskyjä kestävät.

Tämä vertaus johtui usein hänen mieleensä, sillä hänestä tuntui, ettei korkeassa luonnon yhtäläisyydessä ja Jumalan pyhän tahdon täyttämisessä löytynyt mitään näitä kahta elämää jalompaa ja täydellisempää.

-- Niinkuin paradiisin ensimäiset ihmiset -- Adam ja Eva -- näyttävät ne minusta, oli hänellä tapana itsekseen sanoa. -- Mutta tiedon puusta heitä ei ole kielletty eivätkä he ole siitä mitään pahaa oppineet.

Niinkuin hän ennen salaa katseli sisartaan murattien takaa kammarinsa ikkunasta, niin hän nytkin teki, vaikkei hän nyt pelosta piilottautunut, vaan hellyydestä, se kun tuotti hänelle niin ihmeellistä iloa nähdä tuon kauniin, komean parin vierekkäin kävelevän terassilla, käytävillä kukkaspenkereiden välissä, lehväisten puiden alla ja pehmeillä nurmikoilla, armaasti puhellen.

-- On kuin näkisin itse rakkauden ja oleilisin sen läheisyydessä, sanoi hän hiljaa huoahtaen.

Sillä jos nämä molemmat jo ennen olivat kauniit ja ihanat niin tuntui ikäänkuin elämää ja rakkautta nyt säteilisi heistä kuin kirkas valo alabasterilampuista. He olivat niin täydellisesti yhdistyneet, ettei yksikään ajatus voinut toisessa syntyä toisen sitä tuntematta.

-- Ei kumpikaan meistä uskalla olla alhainen tahi kehno, sanoi Osmonde, -- sillä se tekisi toisenkin epäjaloksi, joka ei itsestään sitä olisikkaan.

-- Kreivitär Dunstanwolden tapa ei ollut saattaa miestä tuntemaan kuin olisi hän kirkossa, sanoi kerran eräs hovin kevytmielisistä viisastelijoista, -- mutta Osmonden herttuattarella on todellakin senlainen katse kauniissa silmissään, joka ei suvaitse häväistysjuttuja ja sopimatonta pilapuhetta.

Ja totta olikin, että kun he palasivat pääkaupunkiin, toivat he sinne mukanaan sydämessään palavan puhtaan liekin säteilevää loistoa ja kantoivat sen tietämättään pienekkääsen, viekkaasen maailmaan, joka ei ymmärtänyt mikä heissä näytti antavan valoa esineille, jotka sitä ennen näyttivät valottomilta ja ilmitoivat pimeyttä, missä muulloin näytti vallitsevan säteilevää valoa. He eivät palanneet lordi Dunstanwolden entiseen taloon vaan muuttivat herttuan omaan palatsiin ja elivät siellä loistossa ja vierasvaraisessa komeudessa. Kuninkaallisen huoneen jäsenet vierailivat heidän luonaan, ja sinne kokoontui neroja, lahjakkaita runoilijoita ja kirjailijoita, nämä herrat kun mielellään seurustelivat jaloin lordien ja ylhäisten naisten kanssa saadakseen heidän lemmenseikkailuistaan ja juonistaan aihetta kirjailemiseen. Komeisin huoneisin eivät ainoastaan senlaiset miehet kuin Addison ja Steele, Svift ja Pope olleet tervetulleita, vaan myöskin vähemmän kuuluisat henkilöt, joilla ei vielä ollut mainetta. Nämä jumaloivat herttuatarta hänen vieraanvaraisesta ystävällisyydestään, joka ei ylhäisille naisille ollut tavallista, ennenkuin hän antoi esimerkin.

-- Ne ovat niin köyhiä, sanoi hän miehelleen, -- ne ovat niin köyhiä, ja heidän nälkäisissä sieluissaan on kumminkin jotakin, joka vaikeammin kuin toisten veltto tyytyväisyys kärsii ivaa ja ylenkatsetta. En tiedä onko senlaiseksi syntyminen onni vaiko kirous. Lienee katkeraa kun rapistelevalla linnulla on liian heikot siivet. Sitä enemmän tulee väkevämpien suojella ja lohduttaa heitä.

Monelle toi hän lohdutusta. Kummallisissa kaupunginosissa, joihin ei kukaan toinen ylhäinen nainen olisi uskaltanut mennä almuja jakamaan, sanottiin hänen retkeilevän ja salaa tekevän hyviä töitä. Pimeisiin pesiin, joihin rosvoja piiloutui ja jossa joutolaiset etsivät suojaa ilmestyi hän ja hänen kauneutensa loisti noiden onnettomien olentojen yli kuin lämpimän auringon kultaiset säteet.