Part 15

-- Senlainen nainen! sanoi hän. -- Senlainen nainen! Koeta valhetella hänelle, jos voit; koeta vehkeillä pakoon, jos se onnistuu; koeta pienimmälläkin rehellisellä kepposella häntä pettää, niin saat nähdä mitä siitä seuraa. Hän on niin saakelin tarkkanäköinen, että ellei hän olisi yhtä anteliaskin, niin ei kukaan voisi häntä palvella ja rehellisyydellä päästä eteenpäin. Hän meni pukuhuoneesensa ja puetti itsensä yhtä komeasti päivälliseksikin. Ennenkuin hän lähti alas, lähetti hän kammarineitsyensä jollekin asialle, ja jäätyään yksin meni hän peilin ääreen ja katseli tarkkaavasti kasvojaan. Osmonden kirjettä lukiessaan olivat hänen kasvonsa hehkuneet; mutta tultuaan takaisin maan päälle ja sillä aikaa kun kammarineitsy puki häntä, oli hehku vähitellen sammunut ajatellessa mitä takanaan ja edessään oli. Tuo eloton ruumis olisi nyt niin hirvittävän kankea ja jäykkä ja sen silmät tuijottaisivat. Hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut käyttää ihomaalia kasvoihinsa, niillä kun luonnostaan oli niin heleä väri; mutta niinkuin jokaisella ylhäisellä naisella siihen aikaan oli punaista ihomaalia varalla, niin hänenkin toalettikoristeittensa joukossa oli pieni rasia, joka sisälsi kaikkia sitä, mitä hän tänlaisessa tapauksessa voi tarvita. Hän avasi sen ja otti siitä ihomaalia, jota hän nyt ensi kerran tarvitsi.

-- Minä en Jumalan tähden saa näyttää kalpealta, sanoi hän, rohkeasti maalaillen punaruusuja poskilleen. Hän näyttikin tavallistaan kukoistavammalta kun hän komeassa puvussaan astui ulos huoneestaan. Pikku Nero virnisteli ihastuksesta hänet nähdessään ja lakeijat kuiskailivat keskenään, että hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä kai oli tuonut hyviä uutisia, ja että herransa kai kohta oli odotettavissa. Anne istui kalpeana ja syömätönnä päivällispöydässä, sillä hän ei ollut kasvojaan maalannut, eikä hänellä ollut ruokahalua. Hän näytti kuin jollakin ihmeellisellä tavalla kutistuneen ja kasvot näyttivät kurttuisilta ja rypistyneiltä. Ei kreivittärelläkään ollut ruokahalua, mutta hän maistoi joka ruokalajia, jota heille tarjottiin, hän pakotti itseään syömään eikä antanut keskustelun katketa -- vaikka hän sai puhua melkein itsekseen, Anne kun ei paljon mitään virkkanut. Mutta se ei huomiota herättänyt, sillä hän oli tavallisesti aina harvapuheinen.

Lumoovalla sulolla ja sukkeluudella kreivitär jutteli vieraistaan. Hän kertoi kuulemiansa sanasutkauksia ja somia juttuja eräistä hienoista muotinaisista ja herrasmiehistä; valtiomiehistä ja valtiollisista henkilöistä tiesi hän huvittavia kaskuja ja lasketteli sukkeluuksia hennosta kaunottaresta, jonka hieno kalvonen oli liian hento raskasta ruoskaa nostamaan. Puhuessaan oli Annen lempeä katse häneen kiintynyt ihmetyksen sekaisella hämmästyksellä, mutta kun toinen näistä sisarista aina toista ihmetteli, niin sekään ei ollut mitään outoa.

-- Kun sinä olet tuonlainen hiljainen pieni hiiri, sanoi kreivitär hurmaavalla hymyllään, -- niin sinä et koskaan näytä olevan tiellä; ja kumminkin minä sinua kaipaisin, ellen tietäisi sinun olevan talossa. Kun herttua vie minut Camylottiin, niin sinun täytyy sinnekin seurata minua. Talo on niin iso, että minä kyllä sielläkin löydän sinulle sopen, jossa voit viihtyä, vaikka et meitäkään usein näkisi. Minulle on kerrottu, että se on ihana paikka ja komea ja kaunis. Puisto ja kukkastarha ovat komeimpia koko Englannissa.

-- Sinä tulet hyvin onnelliseksi, sisko, sanoi Anne, -- ja niin -- niinkuin kuningatar.

-- Niin, virkahti Klorinda, -- niin, ja hän hengähti syvään.

Päivällisen jälkeen meni hän takaisin paneilisalonkiin.

-- Maata panolle asti voit jäädä luokseni Anne, jos niin tahdot, sanoi hän, -- mutta ehkä sinä ikävystyt minun kun täytyy tehdä työtä. Minulla on näet tärkeitä papereita tarkastettavina ja sitä paitsi koko joukko muuta kirjoittamista, niin että minun täytyy valvoa myöhään. Ja hän kääntyi ovea avaavalle lakeijalle sanomaan: -- Jos John Oxon herralta tulee mitään viestiä ennen puolta yhtätoista, niin tuo se viivyttelemättä minulle; mutta myöhemmällä en tahdo tulla häirityksi -- se saa silloin jäädä huomeneen.

Mutta puhuessaan näki hän selvästi edessään sen, joka makasi odottamassa siinä huoneessa, johon hän meni.

Kello kahteentoista istui hän pöytänsä ääressä, johon asiakirjoja ja papereita oli levitetty. Sohva oli tuskin kolmenkaan jalan päässä hänestä, mutta hän ei siihen katsahtanutkaan, hän vaan kirjoitti ja luki ja vertaili asiakirjoja. Kello kaksitoista nousi hän soittamaan.

-- Minun täytyy valvoa pitempään kuin luulinkaan, sanoi hän. -- Minä en tarvitse ketään teistä siellä alhaalla. Sanokaa kammarineitsyelleni että hänkin voi siihen asti levätä. Minä soitan kun menen ylös makuuhuoneeseni ja tarvitsen häntä. Eikö vielä ole tullut mitään sanaa herra Oxonilta?

-- Ei ole tullut, rouva kreivitär, vastasi palvelija. Palvelija meni tiehensä tyytyväisen näköisenä kun ei kreivitär sen enempää virkkanut. Hän tiesi tovereinsakkin olevan mielihyvillään, kun ei heidän palvelustaan enää tarvittu. Ne olivat laiskaa joukkiota, eivätkä mielellään pitkään valvonneet kun ei ollut isoja kemuja, jolloin voivat juomarahoja ansaita.

Anne kyyrötti kalpeana ja riutuneen näköisenä isossa nojatuolissa. Kun hän kuuli ovia suljettavan ja salpoja laskettavan alas yöksi tiesi hän, että hänetkin lähetettäisiin pois. Ovet suljettin alakerrassa ja kun kaikki oli valmista, vallitsi yön hiljaisuus, niinkuin on tavallista taloissa, joissa työntekijät ovat levolle menneet. Se oli jokapäiväinen asia, mutta kumminkin eräs nainen tänä yönä tunsi hiljaisuuden niin painavaksi, että oma hengityksensäkkin oli liian äänekästä.

-- Mene levolle, Anne, sanoi hän. -- Olet nyt jo liiaksi valvonut.

Anne nousi tuoliltaan ja lähestyi sisarta.

-- Sisko, sanoi hän niinkuin ennenkin, -- anna minun jäädä.

Hän oli heikko raukka, ja siltä hän näyttikin kalpeine elottomine kasvoineen, raukeine silmineen ja kostea hiuskihara otsalla. Hän näytti liian heikolta ollakseen silmänräpäyksenkään ajan sen esteenä, jonka tänä yönä täytyi tapahtua, ja hänen estelemisensa tuntui melkein kiusalliselta.

-- Ei, sanoi kreivitär, rypistäen kaunista otsaansa häneen katsoessaan. -- Mene sinä vain huoneesesi nukkumaan. Minun täytyy tehdä työtä ja tänä yönä lopettaa mitä olen alkanut.

-- Mutta -- mutta -- änkytti Anne, jota sisaren voimakas luonne taas tavallisuuden mukaan peljätti ja masenti, -- enkö voisi auttaa -- tehdä jotakin -- siitä työstä -- jota sinun täytyy lopettaa -- vaikkapa kuin vähä. Enkö millään -- voi sinua auttaa?

-- Et millään, vastasi Klorinda, oikaisten täyteen pituuteensa ja katseensa synkistyi. -- Mitäpä sinä ymmärtäisit?

-- Ehkä jotakin vähän -- jotakin aivan vähäistä? kysyi Anne, ja hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti, tuo kauhea pelko kun niin ahdisti häntä, sillä oli todella kauheaa nähdä sisaren otsan synkistyvän. -- Sisko, minä olen sinua niin rakastanut -- minä olen sinua niin rakastanut, että järkeni joskus ikäänkuin selkenee, ja minä voin käsittää enemmän kuin luulisikkaan -- -- kun toivon voivani sinua palvella. Kerran sinä sanoit -- -- kerran sinä sanoit -- --

Ei silloin eikä sittemminkään hän voinut selittää miten se tapahtui, että hän äkkiä tunsi itsensä sisaren syliin suljetuksi ja painetuksi vasten hänen rajusti sykkivää sydäntänsä; ja kun hänellä ei ollut taipumusta syvällisiin mietteisiin, niin hän ei myöskään voinut tajuta sitä melkein rajua suuteloa, jonka sisar hänen poskelleen painoi eikä niitä kuumia kyyyneleitä, jotka sitä kostuttivat.

-- Minä sanoin, että jos näkisit minun vaikka murhaavan, huudahti Klorinda, -- niin rakastaisit minua kumminkin ja olisit ystäväni ja lohduttajani.

-- Niin olisin, niin olisin! huusi Anne.

-- Minä luotan sanaasi, rakas, uskollinen sielu -- minä uskon sinua, sanoi kreivitär ja suuteli häntä uudelleen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo laski hänet irti ja nauroi. -- Mutta sinua ei panna koetukselle, sanoi hän, -- sillä minä en ole mitään tehnyt. Parin päivän päästä on jo Geraldini täällä, ja minä olen silloin turvassa -- turvassa ja onnellinen ainiaaksi. No mene nyt! Tahdon työskennellä itsekseni.

Ja hän meni taas pöytänsä ääreen ja istuutui kirjoittamaan, ja Anne tiesi ettei hän enää uskaltaisi mitään virkkaa, vaan lähti hitaasti huoneesta ja ovessa mennessään näki hän viimeiseksi pitkän, komean vartalon työnsä yli kumartuneena ja valo haarakkaista kynttelijaloista kimmelti punaisissa timanteissa, jotka ympäröivät lumivalkoista kaulaa ja purppuraisen nauhan tavoin kiemurtelivat mustassa, korkealle kammatussa tukassa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kova kohtalo.

Hienon maailman seurapiireissä kadottaa kummallisen helposti ja nopeasti etevän aseman tahi anastaa sen joku kilpailija niin täydellisesti, että usein se, joka jonkun aikaa on ollut kaikkein katseiden esineenä ja kaikkein puheenaineena, niin täydellisesti unhotetaan kuin ei häntä enää olisi olemassakaan. Ainoastaan muutamia vuosia tätä ennen olisi jokainen hieno juhla ollut epätäydellinen, ellei nuori lumoava kavaljeeri John Oxon olisi sitä läsnäolollaan kunnioittanut. Naiset suosivat häntä ja herrat rupesivat hänen tovereikseen. Lausumiansa sukkeluuksia kerrottiin, ja vaatetustapaansa mukailtiin. Alussa hän oli kyllin rikas ja iloinen ollakseen kaikkein suosima; mutta tuhlattuaan omaisuutensa ja kun naimisensa perintöläisenkin kanssa meni myttyyn, niin hänen huonot ja kelvottomat ominaisuutensa paremmin huomattiin. Sitä paitsi esiintyi uusia keikareita, joilla oli suurempi varaisuus ja olivat varovaisempia, ne alkoivat muoteja määrätä, voittaa naisten sydämiä ja tehdä valloituksia, niin että huomio kiintyi heihin, sittenkuin Oxon vain oli yksi monesta sen yksinvaltiaan sijasta, joksi kohtalo ensimältä näytti hänet aikoneen. Hänen kevytmielisestä elämästään kerrottiin todella niin monta juttua, että kun uutuuden viehätys kerran hälveni, niin eräät henkilöt joko aran omantunnon kiihottamina tahi tuuman takeen esiintyivät tapojen tuomareina ja alkoivat puhua hänestä vähemmän suvaitsevasti.

Sanottiin ettei naisen, jolla on naimaikäisiä tyttäriä ja valvontaa kaipaavia nuoria poikia, sovi usein kotiinsa suvaita nuorta aatelismiestä, joka pelissä ja irstaisuudessa on omaisuutensa tuhlannut, ja jonka tiedetään saaneen rukkaset kunnioitetulta, rikkaalta nuorelta naiselta.

Ylhäiset naiset alkoivat karttaa häntä ja henkilöt, joilla oli valtaa hovissa ja seuraelämässä, katselivat häntä yhä karsaammin. Hänen velkansa olivat niin isot ja velkojansa ahdistelivat häntä niin armottomasti, että vaikka hän olisi voinutkin maailman suosiossa pysyttäytyä, niin hänen kuitenkin täytyi muuttaa elämäntapoja. Hänen asuntonsa ei enää ollut loistavimpia pääkaupungin hienoimmassa osassa, käyttämänsä brokaadit ja pitsit eivät enää olleet kalliimpia eikä hänen pukunsa viimeisintä muotia; hänen ajoneuvonsa eivät enää kaikkien katseita kiinnittäneet kun hän kävi ajelemassa, eikä hänellä ollut koreaa palvelijaa, joka kerskailevassa käytöksessä voitti kaikki virkaveljensä. Kohta naimisensa myttyyn mentyä kuoli hänen äitinsä, ja kun hänellä oli vain harvoja sukulaisia, eivätkä nekään näyttäneet tahtovan suosia köyhää tuhlaavaa sukulaistaan, niin hänellä ei ollut juuri minkäänlaisia sukulaissuhteita. Muita suhteita hänellä kyllä oli, mutta ne eivät olleet senlaatuisia, että hän itse tahi sukulaisensa olisivat pitäneet niitä laillisina tahi huomiotakaan ansaitsevina.

Näin ollen, niin hänen poissaolonsa kun kreivittären lakeija ei tavannut häntä kotona ja kun päivät kuluivat etteivät emäntänsä eikä velkojansakkaan nähneet vilahdustakaan hänestä, ei tuntunut selittämättömältä eikä herättänyt niin suurta huomiota kuin se ennen aikaan olisi tehnyt.

-- Hän on paennut Englannista, sanoivat harmistuneet räätälit ja rihkamakauppiaat, jotka turhaan kuukausimääriä olivat hänen oveaan piirittäneet ja nyt raivostuivat omaa herkkäuskoisuuttaan ja petturin iloista, julkeata käytöstä. -- Hän peijasi minulta yli neljä sataa puntaa, sanoi muuan. -- Ja minulta kaksi sataa, sanoi toinen. -- Ja minulta sitäkin enemmän, kun olen köyhä mies, jolle yksi punta on saman arvoinen kuin kaksikymmentä guineaa! -- Hän peijasi meidät kaikki, ja pujotteli joutumasta velkavankeuteen, jonne hän puolta vuotta ennen olisi joutunut ellemme olisi senlaisia pöllöjä olleet.

-- Ettekö, hyvät herrat, luule hänen palaavan? kysyi emäntänsä pelokkaasti. -- Jumala ties milloin viimeksi penniäkään hänen rahoistaan näin -- mutta hän oli niin kaunis ja hieno nuori aatelismies, hän oli aina niin ystävällinen minulle, köyhälle naisraukalle ja Jennylleni hän aina hymyili ja hyväili häntä.

-- Katsokaa hyvin Jenny raukkaa, jos hän hänet jälelleen jättänyt, sanoi räätäli.

Hän ei todella tullutkaan takaisin, ja kun alettiin huhuta, että hän oli karannut velkojainsa kynsistä, niin se uutinen ei sen enempää huomiota herättänyt hienossa maailmassa, jonka huomio nyt oli täydellisesti kiintynyt kreivitär Dunstanwolden ja Osmonden herttuan piakkoin pidettäviin häihin. Ne, jotka olivat kutsutut häihin ja sen yhteydessä pidettäviin juhliin, valmistelivat kalliita ja kauniita pukuja, ja joita ei oltu kutsuttu, harmittelivat katkerasti pettyneitä toiveitaan.

-- Herra John Oxon on paennut Englannista päästäkseen näkemästä ja kuulemasta kaikkea tätä, sanoivat ihmiset.

-- Hän on paennut päästäkseen jostakin pahemmasta kuin pernataudista, vastasivat toiset. Hän juoksi nuoran päähän, ja kun kreivitär ei tahtonut sitä varaisuudellaan jatkaa, vaan valitsi itselleen paremman miehen ja kun velkojainsa kärsivällisyys loppui, niin hän pötki pakoon.

Ennenkuin kreivitär lähti talostaan käski hän järjestää sen suljettavaksi, kun hän ei luullut aivan kohta tulevansa takaisin. Sen piti kumminkin jäädä senlaiseen kuntoon, että jos hän halusi tulla, niin se parissa päivässä olisi asuttavassa kunnossa. Siitä syystä piti heti hänen lähdettyään panna toimeen eräitä korjauksia ja muutoksia. Muun muassa piti tiilikivimuurilla sulkea käyttämättömiin kellareihin vievä käytävä.

-- Siten palvelijain asuma osa talosta tulee terveellisemmäksi ja kuivemmaksi, sanoi hän, -- ja siitä on etua koko rakennukselle jos haluaisin myödä sen. Kyllä sen rakennusmestari on ollut älytön kun on teettänyt siihen mokomia pimeitä käytäviä ja komeroita. Vaikka niihin on senlainen joukko kalkkia tuhlattu, niin ne aina ovat olleet ummehtuneet ja pahanhajuiset.

Hän oli käskenyt sen viivyttelemättä tapahtua ja työmiehiä hankittiin savea ja tiilikiviä kantamaan. Silloin tapahtui, että eräs nuori iloinen kantaja, joka juuri oli menossa muutamasta takaportista olkatanko hartioilla, huomasi portin läheisyydessä seisovan kauniin, huolestuneen näköisen tytön, joka uteliaan ja levottoman näkösenä näytti siinä odottelevan. Hän näki hänet siinä aina ohikulkiessaan ja huomasi, että tyttö arveli sanoa jotakin, mutta oli liian kaino; vihdoin puhutteli hän häntä:

-- Onko sinulla, neito, jotakin asiaa? Kiitollisena tyttö lähestyi, ja hän näki silloin, että silmänsä olivat punaiset kuin itkusta.

-- Luuletteko, että hänen armonsa kreivitär suvaitseisi tyttö paran puhua kanssaan muutamia sanoja? sanoi hän. -- Luuletteko minun uskaltavan kysyä sitä joltakin palvelijalta? -- -- tahi kenties ne vihastuvat ja ajavat minut pois. Oletteko nähnyt häntä? Näyttääkö hän kovalta, häijyltä naiselta?

-- Ei hän siltä näytä, vaikka kaikki pelkäävät häntä, vastasi mies, hyvillään kun sai niin kaunista tyttöä puhutella. -- Näin häntä vain vilahdukselta, kun hän käski sulkea erään kellarikäytävän tuolla alhaalla. Hän on pitkä ja korea ja pulska, mutta hänellä on kaksi niin lempeää silmää, kuin mies, olkoon hän sitten herttua tahi ojankaivaja, koskaan voi toivoa katseltavakseen.

Kyyneleet alkoivat vierähdellä pitkin tytön kasvoja.

-- Niin, sanoi hän; -- sanotaan kaikkien miesten rakastavan häntä. Monen tyttö raukan armas on hänen tähtensä tullut uskottomaksi -- ja minä luulin häntä julmaksi ja häijyksi. Tunnetteko palvelijoita, jotka palvelevat häntä? Uskaltaisitteko joltakulta kysyä, luulisikko hän kreivittären alentuvan ottamaan vastaan muuatta tyttö raukkaa, joka pyytää suosiota saadakseen puhua hänelle eräästä -- eräästä aatelismiehestä, jonka hän tuntee?

-- Palvelijat ovat lakeijoja, ja kyllä minä uskallan kysyä niiltä mitä tahansa. Mutta hän pitää kohta häitä ja miten vähän minulla onkin tietoja morsiamista ja sen semmoisesta, niin arvelen, ettei hän mielellään nyt tahdo tulla häirityksi.

-- Sitäpä juuri pelkäänkin, sanoi tyttö, -- mutta minä pyydän, kysykää kumminkin joltakulta -- joka on kiltin näköinen.

Nuori mies vilkasi ympärilleen. -- Sepäs hyvästi sattui, sanoi hän. -- Tuossa tulee juuri muuan päivää paistattamaan kun hänellä ei ole muutakaan tekemistä. Tässä on nuori tyttö, joka haluaisi kreivitärtä puhutella, sanoi hän pitkälle, puuteroidulle palvelijalle.

-- Lienee parasta, että hän menee tiehensä, sanoi tämä tyttöä läheten. -- Luuletteko kreivittären joutavan ottaa vastaan kuljeksivia tytön hetaleita.

-- Pyytäisin vain tuokion aikaa, sanoi tyttö. Minä tulen -- tahtoisin puhua hänelle -- John Oxon herrasta -- jonka hän tuntee.

Palvelijan kasvojen sävy muuttui. Se oli Jenfry.

-- John Oxon herrasta, virkahti hän. -- Minä käyn kysymässä. Jos olisitte maininnut jonkun toisen nimen, niin en olisi uskaltanut häntä tänään häiritä.

Kreivitär istui Anne neidin kera uudessa arkihuoneessaan, ja lakeija lähti sinne asiaansa toimittamaan.

-- Ulkona on eräs nuori maalaistyttö, rouva kreivitär, sanoi hän, -- joka sanoo tulevansa herra John Oxonin luota -- --

-- Herra John Oxonin luota! huudahti Anne äkkiä vavahtaen.

Kreivitär ei vavahtanut, vaan käänsi rauhalliset kasvonsa palvelijaan, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:

-- Hän on siis tullut takaisin?

-- Tullut takaisin! kertoi Anne.

-- Sen aamun perästä, kun hän ratsasti kanssani, sanoi kreivitär, -- sanottiin hänen pötkineen tiehensä. Hän jätti asuntonsa mitään sanomatta. Tuntuu siltä kun olisi hän tullut takaisin. Mitä sanottavaa sillä nuorena naisella on?

-- Hän tahtoo rouva kreivitärtä puhutella, vastasi palvelija -- herra Oxonista itsestään, sanoo hän.

-- Tuo tänne hänet, käski Klorinda.

Tyttö tuli pelokkaana ja vavisten sisään. Se oli nuori maalaistyttö, seitsentoistavuotias, sievä ja verevä, sinisilmäinen ja vaaleakutrinen.

Huoneiden komeus ja tulevan herttuattaren ihanuus pelotti häntä niin, että hän jäi niiaillen, vavisten ja kyyneleet silmissä oven pieleen seisomaan.

-- Elä pelkää, sanoi kreivitär. -- Tule lähemmä, lapsi, ja sanoo asiasi. Hän ei todellakaan näyttänyt kovalta eikä julmalta, hän puhui niin lempeästi kuin nainen vain voi puhua, ja tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta pääsivät tytön tunteet valloilleen, hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja lankesi nyyhkien ja ojennetuin käsin polvilleen.

-- Teidän armonne, sanoi hän, -- en tiedä kuinka rohkesin tulla, mutta minä olen vallan epätoivossa -- ja teidän armonne on niin onnellinen, jotta arvelin -- -- arvelin, että kenties säälisitte minua, kun olen niin avuton, enkä ymmärrä mitä tehdä.

Kreivitär kumartui eteenpäin tyttöä katsomaan, hän nojasi kyynäspäätään polveen ja tuki leukaa kädellään.

-- Sinä tulet herra John Oxonin luota? sanoi hän. Anne puuttui lujasti tuolinsa kupeisin kuunnellessaan.

-- Ei hänen _luotaan_, rouva kreivitär, -- mutta -- mutta maalta hänen _luokseen_, päänsä painui rinnalle; ja minä en tiedä missä hän on.

-- Sinä tulit hänen _luokseen_, -- oletko sinä -- -- kysyi hän hitaasti ja säälivästi, -- oletko sinäkin niitä, joita hän on -- turmioon saattanut?

Tyttönen katsoi häneen silmät selällään ammottain.

-- Kuinka hän sitä voisi tehdä, hän joka on niin hyvä ja jumalinen herra, änkytti hän.

Silloin Klorinda kohosi seisalleen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana.

-- Oliko hän niin? kysyi hän.

-- Ellei hän olisi ollut senlainen, niin ei äitini olisi uskaltanut luottaa häneen, minä olen vain köyhän maalaislesken tytär, mutta minä olen saanut hyvän, kunniallisen kasvatuksen -- ja kun hän tuli kyläämme, pelkäsi äitini kun hän oli aatelismies; mutta nähdessään miten jumalinen hän oli, hän kun usein kävi kirkossa, veisasi virsiä ja rukoili, niin hän antoi minun kuunnella häntä.

-- Kävikö hän kirkossa ja veisasi ja rukoili alussa? kysyi kreivitär.

-- Kirkossa hän minut sai nähdäkkin, teidän armonne, vastasi tyttö. -- Hän sanoi aina menevänsä kirkkoon kun tuli johonkin uuteen paikkaan, ja että hän siellä usein näki taivaallisimmat kasvot, sillä hurskaus ja viattomuus tekevät kasvot enkelimäisiksi, ja viattomuus ja hyve herättivät rakkautta hänen sydämessään, eikä ainoastaan kauneus, joka pian katoaa.

-- Jatka kertomustasi, viaton tyttö raukka, sanoi kreivitär ja kääntyi Anneen säihkyvin silmin ja puhuen matalalla, kiireellisellä äänellä: -- Jumalan huone -- Jumalan rukoukset -- Jumalan virret -- kaikkia käytti hän hellää sydäntä murtaakseen ja saattaakseen viatonta olentoa turmioon -- -- eikä hän kuolleena maalian kaatunut.

Anne peitti kauhistuneena kasvonsa käsillään.

-- Hän oli aatelismies, nyyhkytti tyttö parka, -- enkä minä ollut kyllin ylhäinen hänelle, mutta hän rakasti minua. Sanotaanhan rakkauden tekevän kaikki yhdenvertaisiksi, ja hän sanoi minua viattomimmaksi ja herttaisimmaksi olennoksi maan päällä, ja ettei hän voi minutta elää. Hän kertoi äidilleni ettei hän enää ollut rikas eikä ylhäisten suosiossa eikä hänellä ollut ystäviä ja sukulaisia, jotka voisivat köyhälle tytölle olla pahanilkisiä, jos hän ottaisi hänet vaimokseen.

-- Ja hän lupasi mennä naimisiin kanssasi? katkaisi kreivitär hänen puheensa. -- Sanoiko hän ottavansa sinut vaimokseen?

-- Tuhansia kertoja, teidän armonne, ja sen sanoi hän äidillenikin, mutta hän sanoi myöskin, että minun täytyy tulla kaupunkiin, jotta meidät vihittäisiin hänen luonaan -- muutoin avioliitto ei olisi laillinen, kun hän oli pääkaupungista ja minä maalta.

-- Ja sinä tulit, sanoi Anne, jonka kalpeita kasvoja pitkin kyyneleet heruivat, -- sinä tulit hänen käskystään seurataksesi häntä.

-- Minä päivänä sinä tulit kaupunkiin? kysyi kreivitär kiihkeästi kumartuen eteenpäin. -- Menitkö hänen kotiinsa ja viivyitkö hänen luonaan -- tuntikaudenkaan?

Tyttö raukka tuijotti kalveten häneen.

-- Hän ei ollut kotona! huudahti hän. -- Minä tulin yksin, kun hän sanoi, että kaikki ensin tuli pitää salassa, ja sydämeni sykki niin kovasti ilosta, rouva kreivitär, kun talon emäntä, jossa hän asuu, laski minut sisään. Vaimo oli hyvä ja iloinen ja nauroi ja lohdutteli minua, viedessään minut hänen huoneesensa, jossa vavisten istuin tuolille.

-- Mitä hän sinulle sanoi? kysyi kreivitär, ja hänen rintansa kohoili rajusti.

-- Ettei hän vielä ollut tullut kotiin, mutta että hän kai pian tulisi minunlaiseni nuoren ja kauniin tyttösen luo, ja että minun piti odottaa häntä, hän kun muka ei koskaan emäntään leppyisi, jos hän laskisi minut menemään. Ja minun siinä odottaessani tuli sinne muuan papinkaulukseen ja kappaan puettu mies, mutta hän ei näyttänyt ensinkään hurskaalta, ja illemmalla kuulin hänen ulkona laskevan leikkiä emännän kanssa, ja molemmat nauroivat niin ilkeästi; että pelästyin ja pidin varani kun he menivät talon toiseen päähän ja hiivin tieheni.

-- Mutta hän ei sinä iltana tullut kotiin, Jumalan kiitos, hän ei tullut? sanoi kreivitär.

Tyttö nousi polvistuneesta asemastaan vavisten ja kädet rinnoille ristittyinä.

-- Miksi teidän armonne kiittää Jumalaa? sanoi hän, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat silmistään. -- Minä olen niin köyhä ja alhainen, minulla ei ollut mitään muuta kuin tämä suuri onni ja se otettiin minulta -- ja teidän armonne kiittää Jumalaa.

Kreivittärenkin silmistä herui kyyneleitä, hän meni tytön luo ja puristi lujasti ja lämpimästi hänen kättään.

-- En minä sentähden Jumalaa kiittänyt, että ilosi otettiin sinulta, sanoi hän. -- Minä en ole julma -- sen Jumala itse tietää, ja kun hän minua rankaisee, niin ei se ole julmuudesta. En tiennyt mitä sanoin, ja kumminkin -- sano minulle mitä sitten teit? Kerro minulle kaikki?