Part 6

Ei ole vaikeata kuvitella Caesarin käytöksen aiheuttamaa ällistystä. Potheinos ja Achillas käsittivät heti, että Theodotosta kohdannut epäsuosio odotti heitäkin, elleivät he käyttäytyneet mitä varovaisimmin, kunnes Caesar poistuisi Egyptistä, minkä odotettiin pian tapahtuvan, tahi kunnes he voisivat kohdella tätä uutta rauhansa häiritsijää samalla tavalla kuin toisiakin. Mutta Caesar ei kiirehtinyt lähtöään lainkaan eikä liioin antanut heille tuota kiihkeästi odotettua tilaisuutta ehättää maaliskuun Iduksen edelle, vaan päätti rauhallisesti sillä ylenkatseellisen välinpitämättömyyden ilmeellä, joka pani sivustakatsojat niin usein ymmälle, asettua Lochias-niemen palatsiin, jossa oli silloin vain kaksi kuninkaallisen perheen jäsentä, nuorempi Ptolemaios ja hänen sisarensa Arsinoe, ja nousi laivastaan mahtavan rantalaiturin rappusille, heti kuin joukkoja oli riittävästi saapunut hänen turvakseen. Kaksi yhdistettyä legioonaa, joiden yhteinen miesluku oli 3,200 ja 800 kelttiläistä ja germaanilaista ratsumiestä nousi maihin hänen kerallaan. Tämä oli pieni armeija, mutta Caesar oli laskenut, ettei hän tarvinnut suurempaa Pompeiuksen pakolaisten tuhoamiseen eikä muihinkaan tarkoituksiinsa, joiden takia hän oli tullut Egyptiin. [Mihin Pompeiuksen 2,000 miehen suuruinen henkivartiajoukko joutui, en ole saanut mistään selville. Sotilaat pakenivat todennäköisesti takaisin Eurooppaan päällikkönsä kuoltua.]

Caesarin päämääränä oli ollut hänen kiiruhtaessaan Välimeren poikki ennenkaikkea Pompeiuksen ja tämän liittolaisten vangitseminen ja Egyptin kuninkaan suojeluksen alaisena toimitettavan joukkojen keräämisen estäminen. Hän näyttää ajatelleen, että nopea takaa-ajo oli asevoimaa tehokkaampi, ja että hänen pikainen ilmestymisensä Aleksandriaan oli enemmän omiaan viemään epäröiviltä egyptiläisiltä halun auttaa entistä ystäväänsä kuin suuren armeijan saapuminen myöhemmin. Pharsaloksen hämmästyttävästä voitosta vielä innostuneena hän uskoi voivansa taivuttaa Ptolemaiosten hovin verraten helposti tahtoonsa ja näyttää, että hän edusti Rooman maailmanmahtia, eikä lyöty Pompeius. On kuin hän olisi odottanut pääsevänsä esiintymällä korskeasti Rooman kansan nimessä hyvin pian niin pitkälle, ettei aseisiin vetoaminen voinut enää tulla kysymykseenkään, ja saavansa egyptiläiset samalla oivaltamaan, että hänen tahtonsa oli Roomassa määräävä. Hän ottaisi Pompeiuksen asenteen Egyptiin nähden ja esiintyisi Aleksandrian hovin lempeänä suojelijana, hovin, jota hänen sortunut kilpailijansa oli niin ihailtavasti monta vuotta tukenut. Egyptissä oli useita laiminlyötyjä asioita, jotka hän saattoi hallituksensa puolesta järjestää ja panna kuntoon, ja tuskin voitaneen epäilläkään, etteikö hän toivonut niin menettelemällä saavuttavansa sellaista mainetta tuossa tärkeässä maassa, että se tuli pysyttämään hänet, Rooman ilmeisen yksinvaltiaan, asioidensa henkilökohtaisena valvojana vuosikausia. Olen kuitenkin itse kaikesta huolimatta, mitä on sanottu, sitä mieltä, ettei hänellä ollut silloin mitään kiirettä palata Roomaan; lähdön siirtyminen joksikin ajaksi oli hänelle vain eduksi. Pompeius oli ollut italialaisten suuri suosikki, niin että oli parempi antaa hänen häviöstään ja kuolemastaan aiheutuneen mielenkuohun hiukan asettua ja henkilökohtaisesta kilpailusta syntyneen verisen sodan jonkin verran unohtua, ennenkuin voittaja saapui Roomaan. Caesar ei ollut siihen aikaan pääkaupungissa lainkaan suosittu; häntähän oli kuusi kuukautta aikaisemmin yleisesti pidetty tasavallan vihollisena ja seikkailijana, kun taas Pompeius oli ollut kansan lemmikki, niin että tuli kestämään jonkin aikaa, ennenkuin yleinen mielipide muuttui.

Kun siis Caesar kuuli, että kuninkaan neuvonantajien petturuus oli tehnyt hänen varsinaisen tehtävänsä tarpeettomaksi, hän päätti järjestää maihinnousunsa Aleksandriassa komeaksi ja juhlalliseksi, jäädä sinne joksikin ajaksi, ja sekaantua sen sisäisiin asioihin omaksi edukseen ja valtansa lujittamiseksi.

Tätä ajatellen hän laski maihin neljätuhatta soturiaan ja lähti sitten itse kulkueessa palatsia kohti, liktorit vitsakimppuineen ja kirveineen edellä, kuten konsulin kulkueissa Roomassa. [Konsulina hän olisi ollut oikeutettu pitämään kaksitoista liktoria ja diktaattorina kaksikymmentäneljä, mutta montako hänellä oli tässä tilaisuudessa, ei tiedetä.] Mutta kun nämä pahaenteiset vallanmerkit tulivat rahvaan näkyviin, syöksyi se heti niitä kohti uhkaavasti ja vihamielisesti. Nuori kuningas oli hovinsa keralla vielä Pelusiumissa, jossa hänen armeijansa puolusti rajaa Kleopatran joukoilta, mutta kaupunkiin oli jätetty jonkin verran joukkoja varusväeksi, jonka samoin kuin kirjavan kaupunkilaisväestön keskuudessa oli varmasti monta, jotka tiesivät vitsakimppujen merkityksen. Kaupunki oli täynnä roomalaisia lainsuojattomia ja luopioita, joissa tämä muistutus Rooman käsivarren pituudesta ei voinut olla herättämättä pelkoa ja kauhua. Caesarin juhlamenollinen saapuminen merkitsi heille sen lain voimaansaattamista, jota he olivat paenneet, ja moni huoleton tyhjäntoimittaja oli näkevinään Rooman synkän varjon, joka oli niin kauan taivaanrannassa uhannut, leviävän tuon komean kulkueen mukana Egyptin ylle. Joka taholla sanottiin, että tuommoinen tulo Egyptin pääkaupunkiin oli majesteettirikos, niin kuin se olikin, mutta Caesaria se ei huolettanut lainkaan, koska hän tiesi asemansa Roomassa nyt järkkymättömäksi.

Kaupunki oli kuohuksissa, ja kun Caesar oli ollut joitakin päiviä palatsissa, kävi tilanne niin arveluttavaksi, että hänen sotilaitaan surmattiin eri osissa kaupunkia, minkätähden hän lähetti kiireellisen käskyn Vähään-Aasiaan toimittaa lisäväkeä ja ryhtyi toimenpiteisiin hyökkäyksen varalta. Hän ei todennäköisesti oikein uskonut aleksandrialaisten rohkenevan käydä ilmisotaan häntä vastaan, tahi yrittävän karkoittaa häntä kaupungista, mutta päätti olla joka tapauksessa varuillaan oman rauhansa takia, sillä hän näyttää olleen sillä hetkellä sydänjuuria myöten kyllästynyt sotaan ja teurastukseen. Palatsia ja kuninkaallisia kasarmeja, joihin hän oli majoittanut joukkonsa, oli helppo puolustaa maan puolelta tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, sillä niin levottomassa kaupungissa oli kuninkaan asunto tietysti ympäröity lujilla muureilla. Ja Lochias-niemelle rakennettuna se hallitsi samalla Ison sataman itäpuolta ja Pharoksen majakan vieritse menevän salmen toista sivua, ja kun laivat olivat aivan palatsin edessä laitureissa kiinni, oli pakotie siten aina avoinna, jos niikseen tuli. Luullakseni ei kaupunkilaisten vihamielisyys häntä paljoakaan huolettanut, vaan hän pani suunnittelemansa työn kaikessa rauhassa alulle. Kansalaissota oli ollut suuresti hermoillekäypää, minkä tähden hän varmaankin aikoi samalla levätä joitakin viikkoja kuninkaallisen palatsin loistavissa suojissa, joihin hän oli tullut niin sattumalta asettuneeksi. Kesä on Aleksandriassa monessa suhteessa ihana vuodenaika; voi kuvitella Caesarin, joka piti aina ylellisyydestä ja hyvinvoinnista, nauttineen sydämensä pohjasta näistä lämpöisistä, leppoisan tuulenhengen sulostuttamista päivistä kauniilla Lochias-niemellä. Hän oli läpäissyt elämänsä vaikeimman käännekohdan; hän oli nyt roomalaisen maailman ehdoton herra; ja hänen joidenkin viikkojen kuluttua tapahtuva juhlallinen tulonsa pääkaupunkiin, kunhan kansan kiihko oli ehtinyt hiukan jäähtyä, antoi ajatuksille siksi miellyttävää askartelua, että se kykeni tuudittamaan hänen rauhattoman mielensä lepoon. Ajankohta oli hyvin sovelias hänen käydä käsiksi pieneen, miellyttävään tehtäväänsä, Egyptin asiain järjestämiseen. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Roomaan ilmoittamaan Pompeiuksen kuolemasta, mutta tämä lähetti ei näytä saaneen nimenomaista käskyä kiiruhtaa viipymättä perille, koska hän saapui Roomaan vasta marraskuun puolivälissä. [Tulkitessani tilanteen tällaiseksi olen tietoinen, että poikkean siitä hyväksytystä kannasta, että Caesar tahtoi palata mitä pikimmin Roomaan.]

Hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli lähettää sana Pelusiumiin ja kehoittaa mitä vakavimmin sekä Ptolemaiosta että Kleopatraa lopettamaan sotansa ja tulemaan Aleksandriaan esittämään hänelle asiansa. Hän katsoi sisarusten sovintoon saattamisen velvollisuudekseen, koska heidän isänsä Auletes vainaja oli hänen konsulina ollessaan uskonut lapsensa Rooman kansalle ja määrännyt tasavallan testamenttinsa toimeenpanijaksi. Tämä testamentti oli sitäpaitsi annettu Pompeiuksen haltuun, jonka paikalle Egyptin hovin suojelijana Caesar tahtoi nyt astua. Kutsun saatuaan Ptolemaios jätti armeijansa Achillaksen huostaan Pelusiumiin ja lähti heti Potheinoksen keralla katsomaan, mitä ihmettä Caesarilla oli Aleksandrian palatsissa tekemistä, saapuen sinne, otaksun, lokakuun 5 päivän tienoilla. Caesar näyttää pyytäneen heitä asettumaan palatsiin, johon hän oli ilman muuta tunkeutunut, ja jota hänen roomalaiset sotilaansa nyt vartioivat, ja kumpikin koetti tekeytyä, ilmeisesti viekkaan Potheinoksen neuvosta, uudelle suojelijalleen mahdollisimman miellyttäväksi. Caesar vaati heti Ptolemaiosta hajoittamaan armeijansa, mutta siihen ei kuningas tahtonut myöntyä, vaan lähetti viipymättä sanan Achillakselle tuoda joukot Aleksandriaan. Sen kuultuaan Caesar pakotti nuoren kuninkaan lähettämään kaksi upseeria, Dioscorideen ja Serapionin, määräämään, että Achillaksen oli pysyttävä siellä, missä oli. Nämä miehet eivät päässeet kuitenkaan perille, vaan joutuivat matkalla Potheinoksen kätyrien käsiin sillä seurauksella, että toinen sai surmansa ja toinen haavoittui, ja pari kolme päivää myöhemmin saapui Achillas pääkaupunkiin noin parinkymmenentuhannen jalkasoturin ja kahdentuhannen ratsumiehen [ei ole varmaa, onko miesluku laskettava kokonaisuudessaan kahdeksikymmeneksituhanneksi, nämä 2,000 ratsumiestä mukaanluettuina, vai ei] etunenässä ja majoittui siihen osaan kaupunkia, jota roomalaiset eivät olleet vielä miehittäneet. Caesar vahvisti silloin asemansa ja päätti pitää kaupungista niin paljon hallussaan kuin mitä hänen pieni armeijansa kykeni puolustamaan, nimittäin palatsin ja sen takana olevan kuninkaallisen alueen, teatteri, forum ja todennäköisesti myös osa Canopuksen katua siihen luettuina. Egyptin armeija oli taistelunhaluinen, mutta ei kovinkaan peloittava vastustaja. [De Bello Alexandrino'n vastakkaisista selityksistä huolimatta.] Siinä oli Gabiniuksen joukkoja, jotka olivat nyt kokonaan vieraantuneet entisestä isänmaastaan ja jossakin määrin omaksuneet uuden kotimaansa tavat, Italiasta ajautuneita pahantekijöitä ja lainsuojattomia, joista oli tehty palkkasotureita, syyrialaisia ja sisilialaisia merirosvoja ja lopuksi egyptiläistä nostoväkeä. Mutta kun Caesarilla oli nyt kerallaan palatsissa kuningas Ptolemaios, pikku prinssi Ptolemaios, prinsessa Arsinoe ja pääministeri Potheinos, ikäänkuin hänen turvallisuutensa panttina, ja neljätuhatta karaistua veteraania sijoitettuina linnoitettuihin asemiin, tukenaan pieni, mutta tehokas laivasto, en huomaa hänellä olleen sillä hetkellä mitään pelon syytä. Eräs vakavaluontoinen pulma oli kuitenkin olemassa. Hän oli Egyptiin saavuttuaan lähettänyt heti sanan Kleopatralle palata Aleksandriaan, eikä hänen tehtäväänsä sovintotuomarina voitu suorittaa, ennenkuin hän oli saapunut. Isäntävallan todistaminen ja mieliinteroittaminen ei ollut liioin ajateltavissa, ennenkuin kaikki ne henkilöt, jotka saivat nyt tyytyä hänen omavaltaiseen suojelukseensa, olivat saapuvilla. Tilanne oli Caesarille hyvin pulmallinen, sillä hän ei tohtinut uskoa Kleopatraa Achillaksen käsiin, eikä turvallisesta pääsystä rintaman läpi ollut myöskään mitään takeita.

Mutta nuori kuningatar ratkaisi pulman itse neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Käsittäen, ettei hänellä ollut valtakuntansa takaisin saamisesta enää mitään toivoa, ellei hänen onnistunut päästä selostamaan asiaansa henkilökohtaisesti Caesarille, hän päätti tunkeutua palatsiin keinolla millä hyvänsä. Saavuttuaan laivalla Pelusiumista Aleksandriaan, todennäköisesti lokakuun ensimmäisen viikon lopulla, hän astui jonkin matkan päässä kaupungista pieneen veneeseen ja pujahti sitten illan tullen Isoon satamaan, mukanaan vain yksi ystävä, sisilialainen Apollodorus. Hän näyttää olleen tietoinen, että veli ja Potheinos majailivat palatsissa seuralaisineen ja palvelijoineen, mutta oliko Caesar ja missä määrin tilanteen herra, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tottumattomana sellaisen tekijän läsnäoloon, joka oli hänen omaa kuninkaallista huonettaan mahtavampi, hän ei näytä käsittäneen, että Lochias oli täydellisesti Caesarin käsissä, ja että Ptolemaios oli palatsin vartioitu vieras, eikä päinvastoin. Lähestyessään siis palatsin laituria hän tunsi olevansa mitä suurimmassa vaarassa joutua veljensä kannattajien käsiin, ja tulla murhatuksi, ennenkuin ehti päästä Caesarin luo. Tämä pelko saattoi olla hyvin oikeutettukin, sillä Ptolemaioksella ja Potheinoksella oli epäilemättä sangen suuri liikkumis- ja toimintavapaus palatsin alueella, ja jos huhu olisi tiennyt kertoa Kleopatran saapuneen, ei heistä olisi kumpikaan empinyt survaista tikaria hänen kylkiluidensa väliin ensimmäisessä pimeässä käytävässä, jonka läpi hänen oli mentävä. Odottaessaan siis palatsin seinien juurella pimeän tuloa hän selitti Apollodorukselle, että tämän oli kiedottava hänet peitteisiin ja vuodevaatteisiin, jotka Apollodorus oli ottanut hänelle veneeseen yökylmän varalta, ja köytettävä käärö nuoralla, jonka he luultavasti löysivät veneestä. Kleopatra oli hento ja pieni nainen, niin että Apollodorus nosti käärön arvatenkin verraten kevyesti olkapäälleen maihin astuessaan. Tällaiset taakat olivat silloin, samoin kuin nytkin, kansanmiehen ja -naisen tavallisin matkavaruste, johon ei kukaan kiinnittänyt huomiota. Aleksandrialainen alkuasukas kuljettaa tänäkin päivänä maallista omaisuuttaan vuodevaatteisiin käärittynä, päällimmäisenä matto tahi peitteentapainen, joka on köytetty nuoralla, ja muinoin on tapa ollut epäilemättä aivan sama. Apollodorus, jonka on täytynyt olla voimakas mies, asteli palatsin portista sisään Egyptin kuningatar olkapäällään yhtä huolettomasti, kuin jos kannettava ei olisi ollut sen painavampi kuin ruukut, kattilat ja vaatteet, jotka tavallisesti köytettiin tällaiseksi kääröksi; ja kun vartiat huusivat häntä pysähtymään, hän luultavasti selitti vievänsä tavaroita jollekin Caesarin henkivartijalle ja tiedusteli, mistä Caesarin luo mentiin.

Caesarin hämmästys oli varmaankin rajaton, kun käärö avattiin ja pikku kuningatar ilmestyi näkyviin, pörröisenä ja hengästyneenä; ja Plutarkhos kertoo, että »tämä näyte Kleopatran rohkeudesta ja nokkeluudesta viehätti häntä suuresti». Voi kuvitella Kleopatran aivan vavahdelleen pidätetystä naurusta seikkailunsa johdosta, ja että Caesarin hämmästys muuttui pian ihailuksi, sillä tämä herkkämielinen roomalainen ihannoi melkein yhtä paljon rohkeita tekoja kuin naisellista kauneutta. He istuivat koko yön yhdessä, Kleopatra kertoen kaikki seikkailunsa sitten kuin hänet oli karkoitettu valtakunnastaan, ja Caesar kuunnellen kasvavalla mielenkiinnolla ja kenties jo heräävän rakkauden tuntein. Jätämme heidät nyt keskustelemaan ja neuvottelemaan, ja sovitamme tähän lyhyen kuvauksen tuon miehen olemuksesta ja luonteesta, joka odotti nyt lähipäiviä todennäköisesti sellaisella kiihkolla, että sitä oli vaikea salata.

V. Gaius JULIUS CAESAR

Caesar oli Egyptin nuoreen ja uskaliaaseen kuningattareen näin tutustuessaan jo vanhanpuoleinen mies. Heinäkuun 12 p. 102 e.Kr. syntyneenä hän oli jo viettänyt 54:nnen syntymäpäivänsä, ja vuodet alkoivat vähitellen näkyä. Nuoruudenajan hämmästyttävät irstailut saattoivat myös jossakin määrin lisätä iän taakkaa, ja vaikka hän oli vielä harvinaisen toimelias ja nerokas, olivat kasvot ryppyiset ja syvien juovien uurtamat, ja lihaksissa oli jo sitä pingottuneisuutta, joka seuraa parhaan miehuudeniän täyteläisyyttä. Siitä huolimatta hän oli säilyttänyt joustavuutensa ja nuorekkuutensa täydellisesti ja vaikutti aina henkilöltä, joka on tietoinen ylemmyydestään ruumiillisenkin toiminnan aloilla. Hän oli hintelä mies ja vastasi olemukseltaan sitä nykyajan Euroopassa kaikkialla yleistä ylimystyyppiä, joka tavallisesti esiintyy juoksijatallien ja polokenttien yhteydessä. Hän näyttää olleen, ja olikin, mainio ratsastaja. Galliassa hänen kerrotaan ratsastaneen hevosella, jonka selkään toiset eivät tohtineet nousta, ja osoittaakseen, kuinka varmasti hän istui, hänellä oli tapana panna kätensä ristiin selän taakse ja hoputtaa hevonen täyteen laukkaan. Olematta suinkaan mikään pieni mies hän ei todennäköisesti painanut enempää kuin noin 60 kiloa; toisissa olosuhteissa häntä olisi voitu erehdyksessä luulla gentlemannijokkeyksi. Hän oli äärimmäisen toimelias soturi, taitava ja notkea miekkailija, kestävä uimari ja mainio voimailija. Taistelussa hän oli osoittautunut urhoolliseksi, ritarilliseksi ja kylmäveriseksi, ja ollessaan nuori upseeri häntä oli pidetty suurena huimapäänä, joka oli aina valmis mihin rohkeutta kysyviin tekoihin hyvänsä. Yhdenkolmattavuotiaana hän oli jo saanut kansalaisseppeleen, sen ajan Victoria-ristin, pelastettuaan erään soturin Mytilenen valtauksessa. Taistelussa hän liikkui avopäin miestensä keskellä, yllyttäen ja rohkaisten heitä esimerkillään; kerrotaan, että hän kerran sieppasi karkuun juoksevaa lipunkantajaa käsipuolesta, pyöräytti miehen ympäri ja huomautti hänen erehtyneen suunnasta, koska vihollinen oli toisaalla.

Kapeat, parrattomat kasvot, terävät, tummat silmät, selvät ja säännölliset piirteet, tarmokas, ilmeeltään hiukan pilkallinen suu, ja kellertävän kalpeahko ihonväri saivat hänet ensi näkemältä vaikuttamaan henkilöltä, joka, ollen luonnostaan urheilija ja maailmanmies, peloton ratsastaja ja taitava soturi, oli nauttinut seikkailurikkaan elämänsä joka hetkestä. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja huolellisen puhdas, ja harva tukka oli kammattu huolellisesti kauniin ja leveän otsan ympärille. Toga oli koristettu poikkeuksellisen leveällä purppuraraidalla ja reunustettu pitkillä ripsuilla. Hän piti jalokivistä ja maksoi kerran yhdestä ainoasta helmestä, jonka hän lahjoitti myöhemmin eräälle naistuttavalleen, noin 11 milj. markkaa. Sanovathan jotkut hänen valloittaneen Britanniankin vain siksi, että hän oli kuullut sieltä saatavan hienoja helmiä. Hänessä oli näin ollen jotakin keikarimaista, ja käytöksen hieman itserakas ja turhamainen sävy teki sen vaikutuksen, että hän oli tietoinen hyvännäköisyydestään eikä välittänyt salata vähemmän kunniakkaita voittojaan kauniimman sukupuolen ihailijana. Mutta hän ei ollut suinkaan mikään elähtänyt raunio tähän aikaan. Hänen kookas päänsä, läpitunkevat silmänsä ja ilmeen ajoittainen tuimuus saivat sangen pian ymmärtämään, että tuon miellyttävän sävyisyyden takana piili paljon; kaikkien, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, on täytynyt tuntea hänen tahtonsa voima ja luonteensa lujuus siitä huolimatta, etteivät he nähneet häntä katsellessaan muuta kuin siropiirteisen, vanhemmanpuoleisen ylimyksen. Vakoutuneiden kasvojen ilme kuvasti, nähtynä määrätyssä valossa ja määrätyissä tilaisuuksissa, hänen taiteellista sivistyneisyyttään, runollisuuttaan ja mielikuvitusrikkauttaan, mutta ne ominaisuudet, jotka vieras tavallisesti pani merkille hänen kanssaan asiallisesti keskustellessaan, olivat nerokkuus, päättäväisyys ja varsinkin hienot tavat, yhtyneinä sivistyneen henkilön miellyttävään varmuuteen. Hän käyttäytyi aina rauhallisesti ja sirosti, mutta liikkeissä oli tulisuutta ja hillittyä vilkkautta, joka osoitti, että tämä ihanneylimys oli samalla toimelias soturi ja järjestäjä. Ääni oli korkea ja välistä kimeäkin, mutta toisinaan sangen miellyttävä, ja vaikka hän oli mainio puhuja, valitsi hän sanansa aina mitä huolellisimmin, välistä melkeinpä turhantarkasti. Hänen puhetapansa oli sattuvaa ja suorasukaista, ja hänen tarkoitustensa rehellisyyttä ja periaatteiden jaloutta epäilivät vain ne, jotka sattuivat tietämään, miten hänen siveellisen eheytensä laita todellisuudessa oli.

Caesar oli tosiasiallisesti äärimmäisen häikäilemätön mies. En katso voivani yhtyä useimpien historioitsijain mielipiteeseen hänen luonteestaan enkä edes otaksuakaan, että hän oli sankarityyppi, joka eli ja kuoli jalojen ja isänmaallisten periaatteidensa puolesta. Hänessä oli paljon hyvää ja hänellä on kiistämättä se ansio, että hän oli kunnianhimoinen suurmies, joka tahtoi maailman kansoja järjestelmällisesti hallittavan, mutta ryhtyessään sellaisella kiihkolla valloittamaan Egyptin nuoren ja lapsellisen kuningattaren sydäntä hän vaikuttaa minusta mieheltä, joka oli valmis pettämäänkin hänet ja leikittelemään hänen tunteillaan pahan maailman kaikella tunnetulla taidolla ja oveluudella. Hänen maineensa naisten viettelijänä oli niin tunnettu, että hänen soturinsa lauloivat hänen palatessaan Galliasta Roomaan marssilaulua, jossa kansalaisia kehoitettiin piilottamaan vaimonsa häneltä, koska hän tuli muuten kohtelemaan heitä samoin, kuin hän oli kohdellut Gallian kaikkia naisia. »Urbani, servate uxores», kajahteli laulu; »Calvum moechum adducimus».

Hänellä oli vähän kunniantuntoa, vähän korkeita periaatteita, eikä mitään määrättyä uskontoa. Hänen edukseen ei voida siinä suhteessa sanoa muuta kuin että hän oli täysin vapaa teeskentelystä, ei pyrkinyt esiintymään hyveellisenä, eikä koettanut salata syntiensä paljoutta aikalaisiltaan. Nuorena hänen elämänsä oli pahennusta herättävän paheellista ja saastaista, ja hänen elostelijanmaineensa oli niin tunnettu, että hänen ystävänsä Roomassa ällistyivät aivan sanattomiksi, kun hän osoittautui kaikesta huolimatta urhoolliseksi ja kestäväksi soturiksi. Hänen suhteensa Brutuksen äitiin — Brutusta pidettiin hänen poikanaan — osoittaa hänellä olleen lemmenseikkailuja jo poikaiällä. Yhteen aikaan hän eli äärimmäisen naisellisesti, kaikkine asiaankuuluvine joutavuuksineen ja hullutuksineen. Hän tutki joka päivä tuntimääriä pukeutumisen taidon salaisuuksia, ja häntä parfymeerattiin, käherrettiin ja maalattiin kaikkien niiden ohjeiden mukaan, joita ylhäisön turmeltuneimmat nuorukaiset olivat sanelleet. Hänen naismaisuutensa meni jopa niin pitkälle, että ollessaan ystävänsä Nicomedeen, Bithynian kuninkaan, luona vieraisilla, häntä sanottiin pilkaten Bithynian kuningattareksi; eräs Octavius-niminen irvihammas tervehti kerran Roomassa Pompeiusta Rooman kuninkaana ja Caesaria Rooman kuningattarena. Hänen seikkailunsa ystäviensä vaimojen kanssa olivat yhtä lukuisat kuin tunnetutkin. Häneltä ei ollut kukaan hyvännäköinen nainen turvassa, kaikista vähimmän ne, joita hän joutui usein näkemään, asianomaisen miehen tahi miespuolisten sukulaisten ystävänä. Tämän lemmenpalon riehuntaa ei voinut mikään hillitä, eivät edes tärkeät valtiolliset suhteetkaan, kuten voitaneen päätellä siitä, ettei kiihkeä pyrkiminen Pompeiuksen ystävyyteen estänyt häntä ottamasta uhrikseen Pompeiuksen vaimoa Muciaa.

»Hän oli kaikissa ylhäisön avioerojutuissa toinen rikostoveri», kirjoittaa Oman, »ja kun katselemme niiden aviovaimojen luetteloa, joiden nimet liittyvät häneen, voimme vain ihmetellä tilannetta Roomassa, joka salli hänen elää vahingoittumattomana yli keski-iän. On ihme, ettei hän kuollut johonkin pimeään soppeen, tikari kylkiluiden välissä, jo kauan ennen kuin hän täytti kolmekymmentä».

Miehenä, joka huomasi kaikki tilaisuudet ja osasi käyttää niitä hyväkseen, hän edisti naisten hurmaamistaidollaankin omia pyyteitään. Hänen sanotaan olleen yhteen aikaan rakkaussuhteissa Pompeiuksen, Crassuksen ja Gabiniuksen vaimojen kanssa, joiden miehet olivat kaikki hänen puolueensa johtajia. Ja olipa hänellä myöhemmin hyötyä siitäkin kokemuksesta, jonka hän oli saanut käytännössä Rooman nuorista keikareista. Pharsaloksen taistelussa, joka tapahtui vain joitakin viikkoja ennen hänen saapumistaan Egyptiin, hän oli sanonut niille joukoilleen, joiden tuli torjua vastustajan patriisiratsuväen hyökkäys, että sotilaiden piti koettaa suunnata iskunsa ratsastajien kasvoihin, eikä hevosten jalkoihin, kuten tavallisesti.