Part 5

Vuonna 54 e.Kr. aleksandrialaiset yrittivät karistaa roomalaisen ikeen niskoiltaan ja karkoittivat Rabiriuksen Egyptistä. Rooman huomio kohdistui jälleen Aleksandriaan, ja on luultavaa, että maa olisi vallattu ennen pitkää, ellei Partian sotaretken tyrmistyttävä loppu seuraavana vuonna, jolloin Crassus lyötiin ja surmattiin, olisi antanut roomalaisille muuta ajattelemista. Auletes ei saanut kuitenkaan kauan iloita kalliisti ostetusta koskemattomuudestaan, sillä hän kuoli kesällä 51 e.Kr., jättäen jälkeensä toisessa avioliitossaan syntyneet neljä lasta, joiden tuntematon äiti ei ollut todennäköisesti enää elossa. Kleopatra, sennimisistä seitsemäs, oli heistä vanhin, ja isänsä kuollessa noin kahdeksantoistavuotias. Hänen sisarensa Arsinoe, jota hän ei lainkaan sietänyt, oli joitakin vuosia nuorempi. Toiset kaksi olivat poikia, vanhempi noin yhdentoista ja nuorempi noin kuuden vuoden ikäinen, joista edellinen tunnetaan historiassa Ptolemaios XIV:nä ja jälkimmäinen Ptolemaios XV:nä. [Porphyrius sanoo hänen kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena, ja Josephus laskee hänen olleen kuollessaan viidentoistavuotias. Siten hän olisi ollut Kleopatran noustessa valtaistuimelle seitsemän vuoden ikäinen, mikä näyttää kylläkin uskottavalta.] Auletes oli omien katkerien kokemustensa neuvomana kirjoittanut yksityiskohtaisen testamentin, jossa hän määritteli selvästi toivomuksensa vallanperimykseen nähden. Asiakirjaa oli tehty kaksi kappaletta. Toista säilytettiin Aleksandriassa, mutta toinen oli toimitettu asianomaisesti todistettuna ja sinetöitynä Roomaan Pompeiukselle, joka oli kohdellut kuningasta ystävänä tämän Roomassa käydessä, toivomuksella, että se talletettaisiin _aerariumiin_. Tässä testamentissa Auletes määräsi, että hänen vanhimman elossa olevan tyttärensä ja vanhimman elossa olevan poikansa oli hallittava yhdessä, ja velvoitti roomalaiset, heidän jumaliinsa ja kaikkiin heidän kanssaan tekemänsä sopimuksiin vedoten, katsomaan, että testamenttia noudatettiin. Sen lisäksi hän pyysi vielä roomalaisia olemaan uudelle kuninkaalle kuin holhoojana, aivan kuin hän olisi pelännyt sisaren voivan ruveta sortamaan veljeään, jopa toimittavan tämän kokonaan tieltään pois. Samalla hän varoitti mitä vakavimmin lapsiaan muuttamasta tätä vallanperimysjärjestystä; näiden sanojen on ajateltu tarkoittaneen, että hän pelkäsi Kleopatran voivan joutua saman kohtelun alaiseksi Arsinoen puolelta. Seikka sellainen, että Ptolemaiosten hovissa oli kuninkaan kuollessa kaksi poikaa ja kaksi tytärtä ei ennustanut hyvää rauhan säilymiselle, ja tätä ajatellen voidaan otaksua, että Auletes, joka oli tietysti pannut merkille Kleopatran ja Arsinoen keskinäisen kylmyyden, pelkäsi pahinta. Tuntien sukunsa sisäisen historian ja tietäen, että hänen omat kätensäkin punoittivat hänen tyttärensä Berenicen verestä, jonka hän oli murhannut maanpaosta palatessaan, hänen on täytynyt olla täysin selvillä verisen sodan mahdollisuuksista lastensa kesken, ja ollen vanhoillaan jo sairas verenvuodatuksesta ja toivoen vain häiriintymätöntä rauhaa levossa ja mukavuudessa itselleen ja jälkeläisilleen hän teki kaiken voitavansa varatakseen ja vakauttaakseen heille sen huolettomuuden, jota hän oli itse niin harvoin saanut nauttia.

Hänen määräyksensä, että hänen kahdeksantoistavuotiaan tyttärensä oli hallittava yhdessä yhdentoistavuotiaan veljensä kanssa, edellytti sisaren ja veljen välistä avioliittoa. Ptolemaiokset olivat mukautuneet siinä määrin vanhoihin egyptiläisiin tapoihin, että tällainen veljen ja sisaren välinen valtiollinen avioliitto oli tarpeen vaatiessa yhä mahdollinen. Se oli Egyptissä hyvin vanha laitos ja perustui alkujaan naisten vallanpyrkimyslakiin, joka määräsi hallitsijan vanhimman tyttären valtakunnan perilliseksi. Poika, jonka isä oli valinnut valtaistuimensa perilliseksi, tahi joka vaati sitä joko oikeudella tahi pakolla, sai valtakunnan laillisesti omakseen naimalla tämän perijättären. Kun sellaista perijätärtä ei ollut olemassa, tahi kun valtaistuimen miespuolisella tavoittelijalla ei ollut vakavampia kilpailijoita, näyttää tämä sääntö tulleen usein syrjäytetyksi, mutta sen laiminlyömisestä on vain harvoja esimerkkejä, milloin valtaistuimeen kohdistetut vaatimukset oli olosuhteiden pakosta laillisesti vahvistettava.

Kun siis Auleteen vanhin tytär ja vanhin poika nousivat isän testamentin nojalla yhdessä valtaistuimelle Kleopatra VII:nä ja Ptolemaios XIV:nä, pidettiin heidän muodollista avioliittoaan luonnollisena asiana. Tästä avioliitosta ei ole mitään todisteita, ja voihan olla, että se siirrettiin Kleopatran tahdosta kuninkaan nuoruuden takia. Avioliitot yhdennellä- ja kahdennellatoista ikävuodella olivat kyllä tavallisia muinaisessa Egyptissä, mutta eivät kreikkalaisten mielestä oikein hyväksyttäviä, ja tähän vedoten on kuningattaren ollut todennäköisesti verraten helppoa ottaa valta omiin käsiinsä. Nuori Ptolemaios XIV annettiin eunukki Potheinoksen hoitoon. Tämä näyttää olleen noiden ainaisten palatsivehkeilijöiden tyypillinen edustaja, joiden kanssa historioitsija joutuu aivan kiusallisen paljon tekemisiin. Kuninkaalla oli opettajana eräs vastenmielinen kreikkalainen kaunopuhuja, Theodotos, jolla oli myös verraten paljon vaikutusvaltaa hovissa, ja kolmantena seuralaisena eräs häikäilemätön egyptiläinen soturi, nimeltä Achillas, palatsin varusväen päällikkö. Nämä kolme pääsivät pian melkoiseen valtaan ja onnistuivat, nuoren herransa nimessä kun toimivat, anastamaan hallitsijankin vallasta huomattavan osan omiin käsiinsä. Kleopatra näyttää mukautuneen siihen kärsivällisesti. Hän oli vielä vain nuori tyttö, ja hänen neuvonantajansa näyttävät olleen vähemmän tarmokkaita ja vallanhimoisia kuin veljen. Hän suoritti kyllä kaiken sen, mikä hallituksessa oli muodollista laatua, koska kuningas oli alaikäinen, mutta näyttää siltä kuin Potheinos ja hänen ystävänsä olisivat olleet maan todelliset hallitsijat.

Noin kaksi tahi kolme vuotta Auleteen kuoltua lähetti Marcus Calpurnius Bibulus [Hän oli ollut konsulina Julius Caesarin kanssa 59 e.Kr.], Syyrian varakäskynhaltija, kaksi poikaansa Aleksandriaan antamaan määräyksen sinne sijoitetuille roomalaisille joukoille liittyä hänen armeijaansa, jonka piti lähteä sotaretkelle partialaisia vastaan. Nämä aleksandrialaiset joukot kuuluivat siihen miehitysarmeijaan, jonka Gabinius oli jättänyt Egyptiin Auleteen turvaksi 55 e.Kr., ollen enimmäkseen, kuten on jo sanottu, gallialaista ja germaanilaista ratsuväkeä, jäyhiä miehiä, joiden on täytynyt olla rotevuutensa ja karkeiden tapojensa takia kaupungin kummana ja kauhuna. Nämä _Gabiniani milites_ olivat tähän aikaan kotiutuneet uuteen majoituspaikkaansa ja ottaneet itselleen vaimoja Aleksandrian kreikkalaisista ja egyptiläisistä perheistä. Vaikka heidän keskuudessaan oli melkoinen joukko roomalaisen jalkaväen veteraaneja, jotka olivat taistelleet Pompeiuksen johdolla, oli kuri jo tuntuvasti huonontunut, ja kun Syyrian maaherran käsky saapui, puhkesi heti kapina; raivostuneet ja todennäköisesti juopuneet sotilaat murhasivat Bibuluksen kummankin poika poloisen. Kun tapahtumasta ilmoitettiin palatsiin, käski Kleopatra heti vangita murhaajat. Käsittäen, että tilanne tuli käymään heille kapinallisena joukkona mahdottomaksi, sotilaat luovuttivat johtajansa näköjään vastustuksetta. Kuningatar lähetti sitten vangit kahleissa Bibulukselle, mutta tämä, joka oli Rooman ylimystön parhaimpia, palautti poikansa murhaajat hänelle takaisin ilmoittaen, ettei rankaisuoikeutta ollut tällaisissa tapauksissa muilla kuin senaatilla. Historia ei kerro näiden miesten lopullisesta kohtalosta, eikähän itse tapahtumallakaan ole meille muuta merkitystä, kuin että me näemme Kleopatran menetelleen tässä ensimmäisessä historian selostamassa hallinnollisessa toimenpiteessä huomaavaisen harkitusti ja rehellisesti roomalaisia naapureitaan kohtaan.

Pian sen jälkeen lähetti Pompeius (49 e.Kr.) poikansa Gnaeus Pompeiuksen Egyptiin hankkimaan laivoja ja miehiä kansalaissotaa varten, joka ei näyttänyt olevan enää vältettävissä, ja Gabiniuksen joukot noudattivat kutsua mielihyvin, käsittäen, että sota Julius Caesaria vastaan tuli olemaan paljoa edullisempi kuin retki julmia partialaisia vastaan. Aleksandriasta lähti viisikymmentä sotalaivaa ja viisisataa miestä Gnaeuksen keralla, ja on mahdollista, että ne liittyivät Bibulukseen, joka oli silloin Pompeiuksen amiraali Adrianmerellä. Gnaeus Pompeiuksen sanotaan viehättyneen Kleopatran kauneuteen ja sulouteen, jopa onnistuneen päästä tuttavalliseen suhteeseen kuningattaren kanssa, mutta mitään todistusta ei ole olemassa siitä, että tekeillä olisi ollut jotakin vakavampaa. Katson näiden juttujen, jotka kiertelivät silloin kulkupuheina, johtuneen vain siitä, että Aleksandriassa oli pohdittu Kleopatran ja tuon nuoren roomalaisen avioliiton mahdollisuutta. Pompeius Suuri oli roomalaisen maailman herra ja avioliitto hänen poikansa kanssa olisi ollut yhtä tervetullut kuin aikaisemmin Berenicen ja Komanan ylimmäisen papin avioliitto. Mutta ehdotus ei näytä saaneen kyllin suurta kannatusta ja raukeni siihen.

Seuraavana vuonna, 48 e.Kr., jolloin Kleopatra oli yhdenkolmatta ja hänen hallitsijaveljensä neljäntoistavuotias, sattui Aleksandriassa tärkeitä tapahtumia, joista historia ei ole säilyttänyt meille mitään selviä tietoja. Näyttää kuin veli ja sisar olisivat riitaantuneet ja palatsi jakautunut kahteen vastakkaiseen puolueeseen. Nuori Ptolemaios julistautui, tukenaan eunukki Potheinos, opettaja Theodotos ja varusväen päällikkö Achillas, Egyptin ainoaksi hallitsijaksi, ja Kleopatran oli henkensä tähden pakko paeta Syyriaan. Emme tiedä mitään näistä kohtalokkaista tapahtumista; palatsissa käydyistä taisteluista, päivistä, jolloin kuningattaren henki saattoi olla hiuskarvan varassa, ja vaaroista, jotka uhkasivat häntä, kun hän karkasi palatsista ja pakeni Egyptistä. Tiedämme vain, että nuori Ptolemaios on Egyptin yksinvaltias kuningas, kun tätä kuninkaallista murhenäytelmää kaihtava väliverho jälleen nousee, ja että hän on parhaillaan armeijoineen itärajalla maastakarkoitettua sisartaan vastassa, joka on hankkinut itselleen armeijan Syyriasta ja marssii nyt synnyinmaataan kohti ottamaan takaisin valtaistuinta, joka oli häneltä riistetty. Tämän pelottoman nuoren kuningattaren nopeassa paluussa samalle vaaralliselle näyttämölle, josta hän oli juuri henkipattona paennut, on jotakin mielikuvitukseen voimakkaasti vetoavaa, ja historioitsija tuntee heti, että tämä nainen, joka kykeni niin äkkiä kokoamaan ympärilleen palkkasoturiarmeijan, ja joka uskalsi lähteä marssimaan erämaan poikki tappojärjestyksessä maata kohti, joka oli hänet hylännyt, on ollut voimakas luonne.

IV. POMPEIUKSEN KUOLEMA JA CAESARIN TULO EGYPTIIN

Pelusiumin pieni linnoitus, jonka läheisyyteen Ptolemaioksen ja Kleopatran armeijat olivat järjestyneet vastatusten, oli alavalla hiekkatasangolla meren rannikolla, nykyistä Port Saidia hiukan idempänä. Se oli suistomaan itäisin satama ja varustus, ja rakennettuna sille paljon käytetylle valtatielle, joka seuraa Egyptin ja Syyrian välistä rannikkoa, Ptolemaiosten valtakunnan Aasian puoleinen portti. Nuori Ptolemaios XIV oli sulkeutunut neuvonantajineen ja sotureineen tähän linnoitukseen katkaistakseen siinä tien sisareltaan Kleopatralta, joka oli vahvan armeijan tukemana paluumatkalla Syyriasta, jonne hän oli paennut. Kun Kleopatran armeija, joka oli Pelusiumin lähettyville saavuttuaan leiriytynyt merenrannalle joitakin penikulmia linnoituksesta itään, valmistautui syyskuun 28 p. 48 e.Kr. rynnäkköön, tapahtui jotakin, joka tuli koitumaan käänteentekeväksi Egyptin koko historialle. Pienen sataman länsipuolella olevan alastoman niemen takaa ilmestyi näkyviin seleukoslainen kaleeri, joka ankkuroi lähelle rantaa. Tämän aluksen kannella seisoi lyöty Pompeius Suuri vaimonsa Cornelian keralla, jotka olivat Pharsaloksen tappotantereelta paettuaan päättäneet vedota Egyptin kuninkaan vieraanvaraisuuteen. Nuori hallitsija näyttää tietäneen hänen tulostaan, sillä Pompeius oli saapunut ensin Aleksandriaan, josta hän oli, kuultuaan, että Ptolemaios oli lähtenyt Pelusiumiin, todennäköisesti lähettänyt sanansaattajan maitse kuninkaan luokse ja tullut itse meritse. Uutinen sen miehen saapumisesta, joka oli ollut niin kauan Ptolemaiosten hovin mahtava suojelija, oli aiheuttanut sellaisen hämmingin ja hälinän kuninkaallisessa leirissä, että Kleopatran lähestyminen ja tulossa oleva taistelukin unohdettiin hetkeksi kokonaan.

Egypti oli samoin kuin koko muukin maailma seurannut Pompeiuksen ja Caesarin, noiden Rooman kahden jättiläisen, voimainkoetusta hartaalla mielenkiinnolla ja varmana edellisen voitosta. Mutta kaikki kävikin toisin kuin mitä oli odotettu, ja lyödyn kenraalin Pelusiumiin lähettämä sanansaattaja oli varmaankin ensimmäinen, joka tiesi kertoa totuuden jännityksellä odotetun taistelun tuloksesta. Aleksandrialaisten myötätunto oli kokonaan Pompeiuksen puolella, sillä tämä pakolainen, joka nyt etsi turvaa ennen antamansa avun vastapalvelukseksi, oli aina ollut heille Rooman suojeluksen jättiläismäinen edustaja. Caesarista, joka oli viettänyt niin monta vuotta kaukana luoteessa, he eivät tienneet juuri mitään, mutta Pompeius, joka oli ollut aina tilaisuuden tarjoutuessa valmis valvomaan heidän etujaan, oli heille Rooma itse. Hän oli tosiasiallisesti ollut monta vuotta Rooman mahtavin ja vaikutusvaltaisin henkilö, niin mahtava, että sivistynyt maailma oli ryöminyt hänen jaloissaan. Sitten tuli välttämätön riita Julius Caesarin kanssa, miehen, joka ei voinut sietää kilpailijoita. Kansalaissota puhkesi, ja armeijat kohtasivat toisensa Pharsaloksen aukeilla. Tässä on tarpeetonta kuvata, kuinka Caesarin karaistuneet legioonat tuhosivat Pompeiuksen patriisiratsuväen, johon hän täydellisesti luotti; kuinka muukalaisliittolaiset tyrmistyivät toimettomiksi katsellessaan roomalaisten suurenmoista kamppailua; kuinka arvokas Pompeius poistui häviönsä oivaltaen hämmentyneenä telttaansa ja istui siellä eteensä tuijottaen, kunnes havahtui mietteistään, ja huudahti: »Mitä! Leiriinkö saakkakin?», ja laukotti pois taistelukentältä; ja kuinka Caesarin soturit tapasivat vihollisen teltat valmiina juhlimaan odotettua voittoa. Oviaukot oli koristeltu myrttiköynnöksillä, permannot peitetty kallisarvoisilla matoilla ja pöydät katettu viinihaarikoilla ja ruoka-astioilla. Pompeius oli paennut Larissaan ja sieltä merelle, jossa hän nousi kauppalaivaan ja purjehti Mytileneen. Otettuaan sieltä vaimonsa Cornelian mukaansa hän suuntasi matkansa Kyprokseen ja siirtyi siellä kaleeriin, jolla hän saapui Egyptiin. Hän oli luonnollisesti odottanut, että Ptolemaios, jota pidettiin hänen valtiollisena suojattinaan, ottaisi hänet mitä kohteliaimmin vastaan, ja hän hautoi mielessään toistaiseksi epämääräisiä, mutta kiihkeitä suunnitelmia kerätä joukkonsa uudelleen ja haastaa vastustaja uuteen otteluun. Pharsaloksessa hän oli uskonut joutuneensa auttamattomasti häviölle, mutta kuuli sitten matkallaan Egyptiin, että Cato oli koonnut hänen joukoistaan melkoisen armeijan, ja että hänen laivastonsa, joka ei ollut vielä ollut taistelussa mukana, oli uskollinen. Näitä seikkoja ajatellen ja Ptolemaioksen apuun luottaen hän toivoi pääsevänsä vielä voitolle ja saavansa takaisin menettämänsä mahtiaseman roomalaisen maailman herrana.

Kun hänen saapumisestaan ilmoitettiin kuninkaalle, käski tämä heti neuvonantajansa koolle päättämään, miten tuo kukistunut kenraali oli vastaanotettava. Tässä neuvottelussa olivat läsnä ne nuoren hallitsijan kolme roistomaista neuvonantajaa, joihin olemme jo tutustuneet, nimittäin eunukki Potheinos, joka toimi jonkinlaisena pääministerinä, kuninkaan sotapäällikkö egyptiläinen Achillas, ja Theodotos Kioslainen, kuninkaan opettaja, varsinaisena ammattinaan puhetaidon opetus. Nämä kolme näyttävät suunnitelleen ja toimeenpanneen Kleopatran karkoituksen Egyptistä ja toimineen sitten nuoren Ptolemaioksen nimessä, jonka he saivat silloin kokonaan valtaansa, vain oman onnensa vakauttamiseksi.

»Oli todellakin surkeata», sanoo Plutarkhos, »että suuren Pompeiuksen kohtalo joutui näiden kolmen ratkaistavaksi, ja että hän sai tyytyä odottamaan aluksessaan, joka oli ankkuroinut lähelle rantaa, tämän tuomioistuimen päätöstä».

Jotkut ehdottivat, että häntä pyydettäisiin kohteliaasti etsimään turvaa jostakin toisesta maasta, koska oli ilmeistä, että Caesar pitelisi heitä kovakouraisesti, jos he esiintyisivät hänen ystävinään. Toiset ehdottivat, että hänet otettaisiin vastaan ja että he liittyisivät häneen, koska täytyi otaksua, niinkuin asia todellisuudessa olikin, että hänellä oli vielä sangen suuret mahdollisuudet toipua Pharsaloksessa saamastaan iskusta; elleivät he menetelleet näin, saattoi käydä, että hän pyysi apua Kleopatralta. Theodotos osoitti silloin huolellisesti harkituin sanoin, että kumpikin ehdotus oli heille vaarallinen, ja ehdotti puolestaan, että heidän oli pyrittävä Caesarin suosioon murhaamalla entinen suojelijansa, koska taistelu siten päättyisi. Samalla he pääsisivät valitsemasta, kumman puolelle heidän oli kallistuttava, ja välttyisivät kaikista erehdyksistä siinä suhteessa, »sillä», lisäsi hän hymyillen, »eihän kuollut voi purra». Tämä oli toistenkin mielestä paras keino, millä suoriutua vaikeasta tilanteesta, ja sen toimeenpano uskottiin Achillakselle; tämä otti kumppaneikseen erään Septimius-nimisen roomalaisen upseerin, joka oli kerran toiminut Pompeiuksen alipäällikkönä, ja erään Salvius-nimisen roomalaisen sadanpäämiehen. Nämä kolme astuivat sitten sotilaiden keralla pieneen veneeseen ja soutivat kaleerille.

Kun he olivat saapuneet laivan kylkeen, nousi Septimius seisomaan ja tervehti Pompeiusta tämän sotilaallisella arvonimellä, minkä jälkeen Achillas kehoitti häntä tulemaan rannalle heidän veneessään, koska satama oli isolle kaleerille liian matala. Merellä näkyi egyptiläisiä sotalaivoja ja hiekkaranta oli täynnä sotilaita, niin että Pompeius, jonka epäluulot olivat heränneet, käsitti olevan mahdotonta kääntyä takaisin. Hänen oli pakko antautua noiden luihun näköisten miesten käsiin, jotka olivat tulleet häntä noutamaan. Hänen vaimonsa Cornelia oli hänen puolestaan suunniltaan pelosta, mutta Pompeius kehoitti häntä olemaan turvallisella mielellä ja laskeutui veneeseen, ottaen mukaansa kaksi sadanpäämiestä, erään Philippus-nimisen vapautetun ja erään Scythes-nimisen orjan. Sanoessaan jäähyväisiä Cornelialle hän lausui lopuksi seuraavat Sofokleen säkeet: »Hänestä, joka kerran astuu tyrannin ovesta, tulee orja, vaikka hän olisi ollut siihen saakka vapaa», — ja käski soutaa maihin. Syvä hiljaisuus valtasi pienen seurueen, kun pursi liukui satamaan, jonka vesi oli jo alkanut käydä sameaksi siihen aikaan vuotta [syyskuun loppupuoli vastasi kalenterin virheellisyydestä johtuen, mistä saamme pian kuulla enemmän, heinäkuun puoliväliä] tulvivan Niilin mudasta; ja kun ajattelee tuota yksitoikkoista ja alastonta rannikkoa ja taustalla näkyvää pientä, ikävän näköistä kaupunkia, tuntee, että niiden on täytynyt vaikuttaa Egyptin kesän hioittavassa helteessä sangen vastenmielisiltä. Katkaistakseen painostavan hiljaisuuden Pompeius kääntyi Septimiukseen ja virkkoi kiinteästi katsoen häneen: »En varmaankaan erehdy luullessani, että olette ennen ollut asetoverini?» Septimius ei vastannut, vaan nyökäytti myöntävästi päätään, minkä jälkeen Pompeius otti esille pienen kirjan, jota luki, kunnes päästiin rannalle. Kun hän oli nousemaisillaan veneestä ja oli jo tarttunut vapautettunsa Philippuksen käsivarteen tukea saadakseen, vetäisi Septimius miekkansa ja iski häntä selkään, Salviuksen ja Achillaksen käydessä myös hänen kimppuunsa. Pompeius ei virkkanut sanaakaan, vaan peitti hiljaa vaikeroiden kasvonsa viitallaan ja kaatui veneen pohjalle, jossa hänestä tehtiin pian loppu.

Kaleerin kannella seisova Cornelia näki kaikki ja huusi epätoivossaan ja tuskassaan niin kovasti, että se kuului rannalle saakka. Nähtyään sitten murhaajien kumartuvan ruumiin ylitse ja nousevan taas, pitäen korkealla poikkihakattua päätä, hän käski kapteenia nostamaan ankkurin. Hänen laivansa oli jo hetkisen kuluttua menossa avomerelle ja etääntyi nopeasti saavuttamattomiin. Pompeiuksen päätön ruumis, jonka yltä oli raastettu kaikki vaatteetkin, survaistiin nyt veteen, mutta mainingit heittivät sen pian takaisin rantahietikolle, jossa sen ympärille kerääntyi joukko uteliaita tyhjäntoimittajia. Achillas ja hänen kumppaninsa kantoivat pään kuninkaalliseen leiriin.

Vapautettu Philippukselle ei tehty mitään pahaa. Hän hiipi jonkin ajan kuluttua takaisin ja käveli edestakaisin autiolla rannalla, kunnes kaikki olivat palanneet kaupunkiin. Silloin hän meni ruumiin luo, polvistui, pesi sen merivedellä ja kääri sen paitaansa käärinliinan puutteessa. Etsiessään sitten polttopuita hautarovion rakentaakseen hän tapasi vanhan roomalaisen sotilaan, joka oli aikoinaan palvellut murhatun kenraalin alaisena, ja nämä kaksi keräsivät yhdessä vedenrajaan kaiken, mikä kelpasi poltettavaksi, meren tuomia laivanjäännöksiä, pirstoutuneita laudankappaleita, lahopuita, mitä vain löysivät, nostivat ruumiin kasan päälle ja sytyttivät rovion.

Seuraavana aamuna saapui Pompeiuksen kenraali Lucius Lentulus, niiden kahdentuhannen sotilaan päällikkö, jotka Pompeius oli varannut henkivartiajoukokseen, toisella kaleerilla Pelusiumin edustalle; ja kun häntä soudettiin maihin, huomasi hän rannalla rovion vielä savuavat jäännökset. »Ken on tämä, joka on löytänyt hautansa tuosta?» hän kysyi, murhenäytelmästä vielä tietämättömänä, ja lisäsi huoaten: »Ehkäpä sinäkin, Pompeius Magnus!» Kun hän sitten nousi maihin, murhattiin hänetkin heti.

Joitakin päiviä myöhemmin, lokakuun 2 p., saapui Julius Caesar Pompeiuksen jälessä Aleksandriaan ja sai siellä kuulla suuren vastustajansa surkeasta kuolemasta, josta hän oli vilpittömästi pahoillaan. Hiukan myöhemmin esittäytyi Theodotos voittajalle, mukanaan Pompeiuksen pää ja sinettisormus, mutta Caesar kääntyi tuskanilmein poispäin nähdessään kaamean pään, ja otti sormuksen, jota katsellessaan hän heltyi kyyneliin. [Plutarkhoksen ja toisten mukaan. Caesarin omissa muistelmissa ei tästä kohtauksesta puhuta mitään.] Hän näyttää sittemmin karkoittaneen ällistyneen Theodotoksen kokonaan läheisyydestään kuin alhaisen orjan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin tämä kunnianhimossaan pettynyt mies sai paeta henkensä kaupalla Egyptistä. Voimme mainita hänen sitten vaeltaneen joitakin vuosia kulkurina Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa, kunnes Marcus Brutus sai hänet Caesarin kuoltua lopulta käsiinsä ja ristiinnaulitutti hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli suunnitellut Pompeius Suuren murhan. Caesar näyttää huolehtineen, että hänen kilpailijansa tuhka lähetettiin hänen vaimolleen, Cornelialle, joka hautasi sen sitten Pompeiuksen maakartanoon lähellä Albaa; Caesar määräsi myös, että Pompeiuksen pää oli haudattava Aleksandrian itäisten muurien ulkopuolelle, meren rannalle, Nemesiksen lehtoon, johon hänelle pystytettiin muistomerkki puiden varjoon raivatulle paikalle. Caesar tarjosi sitten suojelustaan ja ystävyyttään kaikille egyptiläisten vangiksi joutuneille Pompeiuksen puoluelaisille ja lausui suuren tyydytyksensä sen johdosta, että hän kykeni siten pelastamaan maanmiehensä kuolemasta.