Part 3

Takamuurin juurella, sen kokonaan siltä taholta saartaen, oli Mareotis-järvi, joka eristi Aleksandrian Niilin suistosta, ja sitä tietä myöten Egyptin tuotteet saapuivat pääkaupunkiin lukemattomien alusten kuljettamina. Järvisatama ja telakat oli sijoitettu lahteen, joka ulottui verraten kauas kaupungin keskustaa kohti, kaartuen lähelle Paneumia sen itäpuolella. Siitä meni pylväsriveillä kaunistettu valtakatu Canopuksen levyisenä, jonka se leikkasi suorakulmaisesti, kaupungin halki alas Isoon satamaan, päättyen pohjoisessa Auringon porttiin ja etelässä Kuun porttiin. Sanotaan, että tämä järvisatama oli kaupungin vastakkaisella puolella olevaa merisatamaakin rikkaampi ja tärkeämpi, sillä liikenne, joka keskittyi järvelle Egyptin kaikista osista, oli aina merentakaista vilkkaampi. Rannat olivat yltäkylläisen hedelmälliset. Matalikoilla kasvoi papyrusta, joka oli paikoitellen levittänyt tiheän viidakkonsa huomattavan laajalle aivan kuin aleksandrialaisten huviretkeilijäin mieliksi, joilla oli tapana tunkeutua pienillä veneillä kaislikkojen tiheimpiin kohtiin. Siellä oli tyyntä ja vilpoisaa lehtien siimeksessä, joista oli vielä sekin hyöty, että ne kelpasivat sekä lautasiksi että juoma-astioiksi. Rannoilla oli laajoja viini- ja hedelmätarhoja ja järvessä sanotaan olleen kahdeksan loistavien puutarhojen peitossa olevaa saarta, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.

Strabo kertoo, että Aleksandriassa oli verrattoman kauniita julkisia puistoja ja paikkoja, ja ihmeteltävän paljon kaikenlaisia kauniita rakennuksia. Katuja, jotka olivat kyllin leveitä ajopeleilläkin kuljettavaksi, meni ristiin rastiin koko kaupungin halki; niistä olivat Canopuksen portille, Serapeumiin ja järvisatamaan johtavat kolme pääkatua oikein huomattavan leveät ja pitkät. Valittaahan eräs Theokritoksen viidennentoista Idyllin päähenkilö mitä katkerimmin Aleksandrian katujen yletöntä pituutta. Ptolemaioksen suvun kuninkaat olivat lähes kolmen vuosisadan aikana uhranneet suuria summia pääkaupunkinsa kaunistamiseen, ja ajalla, josta nyt puhumme, se kilpaili Rooman kanssa kauneudessa ja loistossa. Kirjailija Achilles Tatius, joka eli joitakin vuosia myöhemmin, jolloin monet Ptolemaioksien rakennukset olivat saaneet väistyä roomalaisten tieltä, huudahti kaupunkia katsellessaan: »Olemme hävinneet, silmäni!», ja on täysin oikeutettua otaksua, etteivät hänen sanansa olleet liioittelua. Kauniiden palatsien, temppelien ja julkisten rakennusten, jotka kuvastuivat sataman sineen, tahi heittivät varjonsa upean Canopuksen poikki Egyptin kirkkaassa auringossa kimmeltäen, on täytynyt lumota katselijan silmät ja herättää hänessä ihmettelyä.

Kaupungin asukkaat eivät olleet aivan loistavan kotinsa arvoisia. Aleksandrian väestö on nytkin jotakuinkin samanlaista kansallisuuksien sekamelskaa kuin muinoin, vaikka egyptiläisten ja eurooppalaisten välinen raja ilmeneekin nyt selvemmin kuin Kleopatran päivinä, mikä johtuu siitä, että edelliset ovat enimmäkseen muhammedilaisia ja jälkimmäiset kristittyjä, joiden ei sallita mennä keskenään avioliittoon. Ptolemaioksien aikoina pysyttelivät vain juutalaiset kansainvälisistä avioliitoista erillään, jotka sulattivat kaupungin väestön vähitellen yhtenäiseksi tyypiksi, sillä heidän eristäytymisensä johtui laiksi juurtuneesta lujasta uskonnollisesta vakaumuksesta. Kreikkalainen aines, joka oli Aleksandriassa aina voimakkain, oli pääasiallisesti makedonialaista, mutta ajalla, jota nyt tarkastelemme, oli egyptiläisten kanssa solmittu niin paljon avioliittoja, että monet suvut olivat jo suuresti sekoittuneita. Sellaisia ylimysperheitä, jotka olivat Aleksanteri Suuren ja Ptolemaios I:n mukana Egyptiin tulleista makedonialaisista sotureista ja virkamiehistä polveutuen säilyttäneet sukunsa puhtaana, oli tietysti joku määrä jäljellä. Saammehan kuulla sellaisten henkilöiden kerskailevan kansallisuudestaan, vaikka heille oli jäänyt isänmaan kukistuttua ja jouduttua Rooman alusmaaksi sangen vähän, mistä ylpeillä. Samalla tavalla sukupuhtautensa säilyttäneitä egyptiläisiä perheitä oli tietysti myös useita, jotka olivat kansallisuudestaan aivan yhtä ylpeitä kuin makedonialaiset omastaan. Suurin osa sivistyneistöä puhui sekä kreikan- että egyptinkieltä, ja kaikki lait ja viralliset julistukset julkaistiin molemmilla kielillä. Monet kreikkalaiset ottivat egyptiläisen nimen omansa lisäksi, ja on todennäköistä, että egyptiläiset ottivat samalla tavalla kreikkalaisia nimiä.

Kaupungissa oli kreikkalaisia ja egyptiläisiä lukuunottamatta paljon italialaisia, kreetalaisia, foinikialaisia, sisilialaisia, kyproslaisia, persialaisia, syyrialaisia, armeenialaisia, arabialaisia ja muidenkin kansallisuuksien edustajia, jotka olivat kaikki jossakin määrin sekoittuneet molemminpuolisten avioliittojen perusteella aleksandrialaisiin perheisiin. Siten ajanoloon kehittyneen tyypin on täytynyt olla jotakuinkin samanlainen kuin se, joka on nyt Aleksandriassa yleinen, ja jota sanotaan levanttilaiseksi. Toiset näistä olivat tulleet kaupunkiin kauppiaina, toiset olivat merimiehiä, jopa merirosvojakin, ja toiset karanneita orjia, pahantekijöitä, lainsuojattomia ja velallisia, joiden sallittiin asettua Aleksandriaan ehdolla, että he sitoutuivat palvelemaan armeijassa. Seassa oli paljon tavallisia seikkailijoitakin, jotka olivat palkkautuneet Egyptin joukkoihin. Aleksandriassa oli aina tämmöinen palkkasoturiarmeija vakinaisesti, ja Polybius sanoo kirjoittaessaan Kleopatran isän isoisän, Ptolemaios IX:n ajasta, heidän sortaneen väestöä ja tahtoneen mieluummin hallita kuin totella. Muukalaista verta toi osaltaan myös Gabiniuksen miehitysarmeija, joka oli sijoittunut Aleksandriaan, ja jonka sotilaat olivat ottaneet vaimokseen aleksandrialaisia naisia. He olivat enimmäkseen Germaniasta ja Galliasta kotoisin, ja vaikka he eivät olleetkaan vielä ehtineet aikaansaada muuta kuin lauman sekarotuisia lapsia entisen sekamelskan lisäksi, kohotti heidän pelkkä läsnäolonsa huomattavasti katujen yleismaailmallista leimaa. Tämän barbaariarmeijan, jonka upseerit olivat roomalaisia, ja niin sanottujen makedonialaisten henkivartiajoukkojen välillä, jotka vartioivat palatsia, on täytynyt olla alituinen kilpailu, mutta kun Kleopatra nousi valtaistuimelle, eivät jälkimmäiset olleet enää missään suhteessa pohjoismaalaisten veroisia, koska niihin oli jo pitemmän aikaa otettu eroituksetta kaikki tarjokkaat.

Aleksandrian ylimystön muodostivat todennäköisesti palkkasoturiarmeijan ja henkivartiajoukkojen upseerit, Gabiniuksen armeijan roomalaiset upseerit, makedonialaiset hovilaiset, kreikkalaiset ja egyptiläiset virkamiehet, ja rikkaiden eurooppalaisten, syyrialaisten, juutalaisten ja egyptiläisten perheet. Museon opettajat ja oppineet muodostivat oman luokkansa, jota hovi suuresti suosi, mutta jota ylimystö todennäköisesti sieti vain sen oppineisuuden takia. Rahvas oli sekalaista, enemmistönä sekarotuiset kreikkalaiset ja egyptiläiset; eikä maailmassa ollut missään muualla äänekkäämpää, levottomampaa ja kiihkoisampaa joukkoa, ei edes melskeisessä Roomassakaan. Kreikkalaiset ja juutalaiset riitelivät aina, mutta kreikkalaiset ja egyptiläiset näyttävät sopineen sangen hyvin, sillä heidän välillään ei ollut niin suurta juopaa kuin voitaisiin kuvitella. Aleksandrian ja koko suistomaan egyptiläiset eivät olleet monesti kreikkalaisia tummaihoisempia. Molemmat kansallisuudet olivat äänekkäitä ja kuumaverisiä, turhamaisia ja pöyhkeileviä, sukkelapäisiä ja ovelia. He eivät riidelleet uskonnollisista asioista, sillä Egyptin jumalat olivat helposti tunnettavissa samoiksi kuin Kreikan, ja Aleksandrian ylijumalaa, Serapista, palvottiin yhteisesti. Taiteen alalla heillä ei ollut liioin mitään eripuraisuuden syytä, sillä Egyptin oma taide oli jo todellisuudessa kuollut, ja sivistyneet egyptiläiset olivat hyväksyneet ja omaksuneet Kreikan taiteen sen hienostuneisuuden oikeaksi ilmaukseksi, jossa he tahtoivat elää. Molemmat kansallisuudet olivat käteviä, ahkeria ja rikkauteen kiihkeästi pyrkiviä, mutta kykenivät silti helposti irtautumaan työstään ja kohdistamaan koko huomionsa huvituksiin, joita loistava ja ylellinen kaupunki tarjosi. Polybius kiittää egyptiläisiä älykkäiksi ja sivistyneiksi, ja sanoo Aleksandrian kreikkalaisten olleen köyhää ja halpaa joukkoa, vaikka hän näyttääkin pitäneen heitä egyptiläisiä parempana.

Aleksandrialaiset pitivät intohimoisesti teatterista. Dion Chrysostomus, joka kylläkin puhuu Kleopatraa vuosisataa myöhemmästä ajasta, sanoo heistä, »että koko kaupunki eli kaiken mieltäkiihoittavan himossa, ja kun Apiksen (pyhitetyn härän) juhlapäivä koitti, oli koko Aleksandria kuin hullaantunut soitannollisiin huveihin ja kilpa-ajoihin. Tavallista työtään tehdessään he näyttivät järkeviltä, mutta astuessaan teatteriin tahi kilpa-ajoradalle he alkoivat samassa silmänräpäyksessä käyttäytyä kuin huumaavasta lääkkeestä juopuneet, niin että he eivät tienneet eivätkä välittäneet, mitä sanoivat tahi tekivät. Ja samoin oli naisten ja lastenkin laita, niin että kun ohjelma oli päättynyt ja ensimmäinen kiihko asettunut, kesti juhlimista vielä monta päivää, hyrskyen kaikilla kaduilla ja kujilla kuin mainingit myrskyn jälkeen».

Keisari Hadrianus sanoo heistä: »Olen huomannut heidät peräti pintapuolisiksi, huikentelevaisiksi ja hillittömän uteliaiksi... He ovat kapinallisia, turhamaisia ja ilkeitä, vaikkakin joukkona rikkaita ja hyvinvoipia».

Nuoren kreikkalais-egyptiläisen keikarin kärkkäys julkeaan pilantekoon oli vakiintunut sananlaskuksi, ja sen uhriksi joutuivat kaikki, jotka olivat julkisen asemansa takia hyökkäyksille alttiina. Heti kun jostakin valtiomiehestä tuli julkinen henkilö, tahi kuningas nousi valtaistuimelle, antoivat kaupungin irvihampaat hänelle loukkaavan pilkkanimen, jonka hän sai pitää kuolemaansa saakka. Niinpä sanottiin, joitakin esimerkkejä mainitakseni, Ptolemaios IX:ttä »paisukkaaksi», Ptolemaios X:ttä »virnapääksi», Ptolemaios XIII:tta »puhaltajaksi», Seleukosta »suolakalankauppiaaksi», ja myöhemmin Vespasianusta »keittiöpojaksi». Kaikki, mikä oli naurettavaa, miellytti heitä, ja juttuja tästä on säilynyt paljon. Kun kuningas Agrippa ajoi kaupungin halki matkalla horjuvalle valtaistuimelleen, kuljettivat nuoret aleksandrialaiset erästä kadulta löytämäänsä mielipuoli-poloista, jolle oli pantu paperikruunu päähän ja kaislanruoko käteen, juhlasaatossa pitkin katuja, tervehtien häntä juutalaisten kuninkaana, vaikka Agrippa oli tunnetusti heidän keisarinsa, Caligulan, ystävä. Vespasianuksesta he kertoivat mielihyvällä, kuinka tämä muka oli kiristänyt jotakin ystäväänsä maksamaan takaisin lainaksi saamansa kuusi obolia, mikä oli aivan mitätön summa; olipa joku tekaissut siitä laulunkin, jossa asia selostettiin. Caracallaa he pilkkasivat samaan tapaan, nauraen hänen päähänpistolleen pukeutua Aleksanteri Suureksi, vaikka hän oli kooltaan keskimittaa pienempi, mutta tässä tapauksessa he eivät ottaneet lukuun, ketä he pistivät. Caracallan kosto ei ollut sen hirmuisempi kuin että kaikki nämä nuoret tyhjäntoimittajat saivat maksaa julkeutensa hengellään. Heidät koottiin jollakin tekosyyllä samaan paikkaan ja surmattiin säälimättömästi. Aleksandrialaiset olivat kuuluisia purevista pilkkarunoistaan, joita he sepittivät paikallisista aiheista, ja eräs myöhempi historioitsijakin puhuu tästä heidän taidostaan »tehdä lauluja ja pilkkarunoja hallitsijoistaan». Tämmöisiä lauluja kulkeutui Aleksandriasta Roomaankin, jossa niitä laulettiin aivan samoin kuin uusinta muotisäveltä hyräillään ja vihellellään meidän päivinämme. Rooma mieltyi tähän Aleksandrian pilantekotaitoon, ja joitakin vuosia myöhemmin saamme kuulla aleksandrialaisten näyttelijöiden panevan roomalaisen kuulijakuntansa hytkymään naurusta.

Keisari Hadrianus sanoo, kuten olemme nähneet, aleksandrialaisia ilkeiksi, ja senluontoisiahan heidän ylenkatseellinen kompailemisensa epäilemättä paljon onkin. Nuori kreikkalais-egyptiläinen oli ylettömän turhamainen ja itserakas, eikä kukaan käy arvosteluissaan niin pian ilkeäksi kuin se, joka luulee olevansa arvostelun yläpuolella. Näiden kekseliäiden nuorukaisten omahyväisyys oli sangen huomattava, ja vanhat kirjailijat viittaavat siihen usein. He näyttävät tuhlanneen paljon aikaa oman ulkonaisen olemuksensa tarkasteluun, ja mikäli voidaan päätellä yläluokan egyptiläisten ja levanttilaisten käytöksestä ja tavoista nykyajan Aleksandriassa, ovat monet heistä olleet sietämättömiä narreja. Heidän kotinsa olivat todennäköisesti paljoa ylellisemmät kuin silloisten roomalaisten, ja he olivat tutkineet keittotaidon salaisuuksia aivan vastenmielisen perinpohjaisesti. Dion Chrysostomus sanoo silloisten aleksandrialaisten tuskin ajatelleen muuta kuin ruokaa ja kilpa-ajoja. Aleksandrian kreikkalaisia ja egyptiläisiä moitittiin kumpiakin huikentelevaisiksi ja hetkellisiksi, ja _De Bello Alexandrino'n_ tekijä sanoo, »että olisi sanojen tuloksetonta tuhlausta, jos puolustaisin aleksandrialaisia, kun heitä syytetään petollisuudesta ja kevytmielisyydestä... Ei voi olla epäilystäkään, etteikö rotu ole mitä taipuvaisin petoksiin». Traditioita oli vähän, isänmaallisia tunteita ei lainkaan, eikä sanottavaa mielenkiintoa valtiollisiinkaan asioihin. He eivät tutkineet itseään ollenkaan eivätkä kirjoittaneet muistiin kaupunkinsa historiaa, vaan elivät päivän kerrallaan, ja jos hallitus sattui olemaan heille jolloinkin vastenmielinen, he nousivat kapinaan hämmästyttävän äkkiä. Kaupungissa sattui aina katumellakoita, eikä ihmishengestä pidetty suurtakaan lukua.

Aleksandriassa sanotaan olleen Ptolemaioksien suvun viime aikoina noin 300,000 asukasta. Rooman asukasluku oli ennen liittolaissotaa ehkä jonkin verran suurempi, mutta tuon verisen taistelun päätyttyä puolta pienempi [Plutarkhos: Caesar]. Kaupunki oli kevytmielisyyden maineesta huolimatta sangen vilkas kauppakaupunki, ja huomattavalla osalla sen asukkaista oli päävaikuttimena eloisa kauppahenki, joka kokonaan syrjäytti yritteliäisyydessä ja toimeliaisuudessa Italian pääkaupungin. Tämä oli tietysti kreikkalaisten eikä egyptiläisten ansiota, sillä nämä ovat menettelytavoissaan tunnetusti kankeita ja vanhoillisia, kun taas kreikkalaiset ovat vielä tänäkin päivänä ihailtavan taitavia kauppiaita ja liikemiehiä. Aleksandria oli maailman tärkein viljakeskus, minkätähden Rooma oli sille aina kateellinen. Huomautan tässä ohimennen, että viljaa kulutettiin Kleopatran aikana suhteellisesti paljoa enemmän kuin nyt; ja Caesar sanoo kerran, puhuessaan sotilaidensa kestävyydestä, että se aleni, kun liha tuli viljan puutteessa pääravinnoksi. Kaupunki harjoitti samalla monenlaista muutakin kauppaa ja tunnustettiin Kleopatran aikana maailman suurimmaksi kauppakeskukseksi. Itä ja länsi kohtasivat toisensa sen suurilla markkinoilla, ja ajalla, jota nyt käsittelemme, alkoivat kaikkien silmät kääntyä tähän kaupunkiin, Indian uuden ja vilkasliikkeisen kauppatien päätekohtaan.

Se oli samaan aikaan kreikkalaisen tieteellisen sivistyksen pääpaikka ja piti itseään johtavana auktoriteettinä myös taiteen aloilla — seikka, josta on varmaankin oltu eri mieltä. Tieteellisistä töistään ja runoudestaan kuuluisa »aleksandrialainen koulu», joka oli vaikuttanut kolmattasataa vuotta, oli nyt rappeutumassa, mutta koki vielä ylläpitää vanhaa helleeniläistä kulttuuria. [Susemihl: Aleksandrian ajan kreikkalaisen kirjallisuuden historia.] Filosofinen koulu, joka seurasi sitä kuuluisuudessa, alkoi juuri tulla huomatuksi. Siten kohdistuivat kaikkien kauppiaiden, tiedemiesten, kirjailijoiden, oppineiden ja valtiomiesten silmät tällöin Aleksandriaan, ja Ptolemaiosten hovia pidettiin, hallitsijain kelvottomuudesta huolimatta, mitä korkeimmassa arvossa.

III. KLEOPATRAN SYNTYMÄ JA LAPSUUS

Kleopatra oli Ptolemaioksien suvun viimeinen hallitsija Egyptissä ja samannimisistä [Hieroglyfeissä hänen nimensä kirjoitetaan Kleopadra. Nimi on kreikkalainen ja merkitsee »rotunsa kunnia».] Egyptin kuningattarista seitsemäs, joka peri tuon muukalaisen faaraosuvun kaikki oikeudet ja etuoikeudet. Ptolemaioksien hallitsijasuvun perusti kolmannen vuosisadan alussa e.Kr. Ptolemaios, Lagoksen poika, eräs Aleksanteri Suuren makedonialainen kenraali, joka otti herransa kuoltua Egyptin maakunnan haltuunsa ja julistautui joitakin vuosia myöhemmin Egyptin kuninkaaksi, sijoittaen hallituksen ja hovinsa vasta perustettuun Aleksandriaan. Tämä suku valvoi sitten puolikolmatta vuosisataa Egyptin kohtaloita, ensin hyvin huolellisesti, mutta myöhemmin kummastuttavan välinpitämättömästi, kunnes sammui Kleopatran ja hänen poikansa, Ptolemaios XVI:n (Caesarionin), kuollessa.

Kleopatran luonnetta ei ymmärretä oikein, ellei olla täysin selvillä siitä, etteivät Ptolemaiokset olleet missään suhteessa egyptiläisiä. He olivat, kuten olen jo sanonut, makedonialaisia, joiden suonissa ei virrannut pisaraakaan egyptiläistä verta. Heidän pääkaupunkinsa Aleksandria oli oikeastaan vain Egyptin rannikolle perustettu Välimeren siirtokunta, joka ei ollut suistomaan ja Niilin laakson kanssa muussa kuin puhtaasti kaupallisessa ja virallisessa yhteydessä. Se oli luonteeltaan kreikkalainen. Temppelit ja julkiset rakennukset oli rakennettu kreikkalaisen tapaan, taide oli kreikkalaista, hovin ja ylimystön vaateparsi oli kreikkalainen, yläluokkien elämäntavat olivat kreikkalaisia ja heidän puhekielenään oli kreikka, jota puhuessaan heidän sanotaan noudattaneen Makedonian leveätä lausumatapaa. Ptolemaioksista ei todennäköisesti käyttänyt kukaan milloinkaan egyptiläistä pukua muuten kuin juhlamenollisessa tarkoituksessa, ja huomautettakoon ohimennen, etteivät ne suurta Kleopatraa esittävät nykyaikaiset sovinnaiset sommittelut, joissa hän astelee palatsissaan loistava egyptiläinen puku yllään ja muinaisten kuningatarten kotkanpäähine kulmillaan, perustu todellisuuteen. Hänen sanotaan tosin esiintyneen erinäisissä tilaisuuksissa puvussa, jonka piti olla yhtäläinen kuin se, jota papit otaksuivat äiti-jumaluuden, Isiksen, käyttävän, mutta samanaikaisissa kuvissa Isiksellä on yleensä kreikkalainen eikä egyptiläinen puku. Ja jos Kleopatra jolloinkin esiintyi Egyptin kuningatarten vanhassa puvussa, on sen täytynyt tapahtua vain suurissa uskonnollisissa juhlissa tahi tilaisuuksissa, joissa vanhojen tapojen noudattaminen kuului asiaan.

Kuninkaallisen huoneen suhde kansaan oli hyvin samanlainen kuin Egyptin nykyisen kuningassuvun suhde maaseutuväestöön. Nykyiset hallitsijat ovat albanialaisia, jotka eivät voi löytää suvustaan ainoatakaan egyptiläistä esivanhempaa. Heidän elämänsä on eurooppalaista ja puvut Parisin ja Lontoon määräämiä. Samoin säilyttivät Ptolemaioksetkin makedonialaisen kansallisuutensa, ja Plutarkhos kertoo, ettei kukaan heistä vaivautunut edes opettelemaan egyptinkieltäkään. Egyptiläiset taas hyväksyivät olosuhteiden pakosta heidän sukunsa faaraoiden ikivanhan valtaistuimen lailliseksi haltijaksi ja antoivat Ptolemaioksille suurten faaraoiden kaikki arvonimet ja vallanmerkit.

Näille kreikkalaisille hallitsijoille, Kleopatralle samoin kuin hänen edeltäjilleen, annettiin samat arvonimet, joilla oli kunnioitettu Ramses Suurta ja Totmes III:tta tuhat vuotta ja enemmänkin ennen heitä. Heitä sanottiin »Ammonin eläväksi kuvaksi», »Auringon lapseksi», »Ptahin valituksi», aivan samoin kuin suurta Memnonia ja voittoisaa Sesostrista silloin, kun Egypti oli maailman mahtavin valtakunta. Maan kaikissa temppeleissä, paitsi Aleksandrian suurimmissa, nähtiin näistä makedonialaisista hallitsijoista kuvia, joissa heidät esitettiin muinaisten faaraoiden asussa, Ylä- ja Ala-Egyptin korkea kruunu päässä, Ammonin sarvet ja sulat kulmilla ja kuninkaallinen käärme otsalla. He olivat polvillaan Hatorin, lehmäjumaluuden, edessä, kumarsivat Sobkille, krokotiilijumaluudelle, polttivat pyhää savua Bastin, kissajumaluuden, pyhätössä, ja toimittivat kaikkia neljän vuosisadan pyhittämiä maagillisia menoja, näin palvoen Egyptin vanhoja jumalia. Heidän nähtiin istuvan valtaistuimella jumalien seurassa Osiriksen tervehtiessä ja Moutin, taivaan äidin, suudellessa heitä Isiksen helmassa. Kuitenkin on epäiltävää, oliko kukaan Ptolemaios konsanaan tällä tavalla omaksunut egyptiläisten perinnäiskäsitystä faaraostaan.

Nämä kreikkalaiset hallitsijat poistuivat vain silloin tällöin Aleksandriasta käydäkseen varsinaisessa Egyptissä ja matkatakseen Niiliä ylös. Joissakin kaupungeissa he kunnioittivat käynnillään paikallista temppeliä ja suorittivat määrätyt menot viralliseen tapaan, aivan samoin kuin joku nykyajan hallitsija laskee peruskiven tahi toimittaa laivanlaskun. Mutta mikään ei osoita kuninkaallisen huoneen ainoankaan jäsenen pitäneen itseään egyptiläisenä sanan täydessä merkityksessä. Papistoon he suhtautuivat yleensä hyvin suopeasti ja sallivat sen käyttää vapaasti rikkauksiaan temppelien rakentamiseen ja kaunistamiseen; Egyptin kansalliseenkin elämään kiinnitettiin sangen paljon huomiota. Mutta Aleksandriassa tuskin uskoi olevansa faaraoiden maassa, ja hovi oli luonteeltaan melkein kokonaan eurooppalainen.

Perheensä keskuudessa Ptolemaiokset olivat epätavallisen tunnottomia ihmishengen pyhyyteen nähden, ja suvun historia on koko pituudeltaan täynnä roistomaisia murhaajia. Siinä suhteessa he ilmaisivat ei-egyptiläisen verensä, sillä Niilin kansa oli ja on vieläkin hyväntahtoista, miellyttävää väkeä, joka ei ole taipuvaista väkivaltaan, vaan kunnioittaa lähimmäisen oikeuksia. On ehkä mielenkiintoista mainita tässä joitakin niistä murhista, joista Ptolemaiokset ovat vastuunalaisia. Ptolemaios III:n murhasi hänen poikansa Ptolemaios IV, joka näyttää myös suunnitelleen veljensä Magasin, setänsä Lysimakhoksen, äitinsä Berenicen ja vaimonsa Arsinoen murhat. Ptolemaios V kuvataan yhtä julmaksi ja väkivaltaiseksi hallitsijaksi, jolla näyttää olleen tapana murhata kaikki, jotka loukkasivat häntä. Ptolemaios VII oli, sanoo Polybius, egyptiläisten tavoin äkkipikainen ja raivopäinen, vaikkakin yleensä luonne, jolle verenvuodatus oli vastenmielistä. Ptolemaios VIII murhasi nuoren veljenpoikansa, valtaistuimen perillisen, ja nai pojan äidin, leskeksi jääneen Kleopatra II:n, joka synnytti hänelle hiukan myöhemmin pojan, nimeltä Memphites. Oliko Ptolemaios VIII sitten todellakin pojan isä, ei tiedetä. Hänen sanotaan murhanneen myöhemmin tämänkin pojan ja lähettäneen ruumiin palasiksi silvottuna äidille. Sitten hän nai veljentyttärensä, Kleopatra III:n, joka näyttää leskeksi jäätyään murhanneen Kleopatra II:n. Tämä Kleopatra III synnytti pojan, joka nousi myöhemmin valtaistuimelle Ptolemaios XI:nä, ja jonka hän koetti sittemmin murhata. Mutta osat vaihtuivatkin niin, että poika murhasi hänet. Hän karkoitti Ptolemaios X:n ja asetti Ptolemaios XI:n valtaistuimelle sillä seurauksella, että uusi kuningas murhasi hänet heti hänen vaivojensa palkaksi. Ptolemaios XII murhasi äitipuolensa hänet ensin naituaan, ja tuli itse pian sen jälkeen murhatuksi. Ptolemaios XIII, suuren Kleopatran isä, murhasi tyttärensä Berenicen ja useita muitakin henkilöitä.

Suvun naiset olivat vielä väkivaltaisempia kuin miehet. Mahaffy käyttää heitä kuvatessaan muun muassa sanoja:

»Suureen valtaan ja mahtiin pääseminen edellyttää, että käytettävissä on paljon väkeä ja rahaa; keskinäinen viha, kaikkien perhesiteiden ja sukulaisrakkauden ylenkatsominen, mielikeinona veljen- ja sisarenmurha — sellaiset turmeltuneisuuden kuvat saavat jokaisen ajattelevan henkilön pysähtymään ja kysymään, olivatko nämä naiset menettäneet inhimillisen luonteensa ja saaneet tilalle runoilijan hyrkaniolaisen tiikerin».