Part 2

Enempi syventyminen kuningattaren luonteeseen on tässä tarpeetonta. Hänen henkilöllisyytensä, sellaisena kuin minä sen näen, tulee näkyviin kuvauksessani hänen traagillisesta elämästään. On tärkeätä muistaa, että vaikka hänellä oli paljon vikoja, hän ei ollut paha sanan tavallisessa merkityksessä. Hän oli säkenöivä, viehättävä ja kaunis nainen; ehkä ei ylenmäärin tunnontarkka, mutta ei aivan periaatteetonkaan; epäilemättä valmis käyttämään viehätysvoimaansa, mutta ei epäsiveellinen luonne. Kun historioitsija ryhtyy kuvaamaan hänen olemustaan ja hänen kevyttä kulkuaan vaiherikkaan elämänsä kaikkien ahdinkojen läpi, nähden hänet milloin sotajoukkojen keskellä taistelun tuoksinassa, milloin purjehtimassa kuutamoisella Niilillä kuninkaallisella aluksellaan, Caesar vierellään; leikkimässä hellästi pienokaistensa keralla, viettämässä loistavia juhlia Aleksandrian palatsissa, samoilemassa valepukuisena pääkaupunkinsa syrjäkaduilla, hytkyen pidätetystä naurusta; viilettämässä Välimeren poikki tuomiotansa kohti; ja lopuksi kuihtuneena ja hylättynä myrkkykäärme käsivarrellaan — hän ei voi välttyä joutumasta saman lumouksen valtaan, joka muutti maailman kasvot. Hän huomaa olevansa tekemisissä — ei Saatanan tyttären kanssa, joka Idän luolastaan ojentaa kätensä ja tahtoo kietoa Rooman sankarit pauloihinsa, vaan mahtavan Caesarin vaimon ja lesken kanssa, joka taistelee Caesarin lapsen puolesta, Antoniuksen uskollisen puolison kanssa, joka pyrkii, kuten saamme nähdä, yhdistämään Egyptin ja Rooman yhdeksi suureksi valtakunnaksi. Egyptin kuningatar ei ole hänen mielestään idän kruunattu ilotyttö, vaan loistava kuninkaallinen nainen, joka älykkyydellään ja viehkeydellään piti vankinaan kahta aikansa suurinta miestä sellaisen liiton siteillä, joka oli Egyptissä laillisen avioliiton veroinen. Hän näkee vielä kerran edessään tuon hennon, suloisen olennon, jonka kauneus viehättää, jonka ääni hurmaa, ja jonka kasvoissa ei näytä olevan (johtuen ehkä ajan armeliaasta vaikutuksesta) mitään ilmeistä pahaa; ja ennakkoluulottomana historioitsijana hänen on varmasti hyvin vaikeata sanoa, kallistuuko hän Kleopatran vai hänen roomalaisen kilpailijansa puolelle siinä suuressa taistelussa koko maailman herruudesta, joka on kerrottu seuraavilla sivuilla.

II. ALEKSANDRIAN KAUPUNKI

Kleopatran elämän tutkimus ei voi olla täysiarvoinen, ellei hänen pääkaupunkinsa, Aleksandrian, asemaa ole täysin ymmärretty, ja otettu huomioon sen suhdetta toiselta puolen Egyptiin, ja toiselta Kreikkaan ja Roomaan. Lukijan on muistettava ja vastakin mielessään pidettävä, että Aleksandria oli silloin ja on vieläkin monessa suhteessa enemmän tekemisissä Välimeren kuningaskuntien kuin varsinaisen Egyptin kanssa. Se ei ollut maantieteellisesti sen lähemmässä suhteessa Niilin laaksoon kuin Karthago Pohjois-Afrikan sisämaahan. Aleksandriasta voidaan varsin hyvin sanoa, että se oli Afrikkaan jotakuinkin samassa suhteessa kuin Philadelphia Amerikan sisämaahan seitsemännellätoista ja Bombay Indiaan kahdeksannellatoista vuosisadalla; nämä ovat esimerkkejä laajenevaa sivistystä edustavasta muukalaisesta asutuksesta, jonka menestyminen perustui suuressa määrässä merentakaiseen kauppaan, ja joka oli sijoittunut kehittymättömän maan rannikolle. On melkein yhtä väärin määritellä Aleksandrian kuningatar Kleopatra synnynnäiseksi egyptiläiseksi kuin kuvitella William Penn punaihoiseksi indiaaniksi tahi Warren Hastings hinduksi. Aleksandriassa Kleopatra oli erillään Egyptistä. Ei ole mitään todisteita siitä, näkikö hän milloinkaan Sfinksiäkään, ja se ainoa retki ylös Niiliä, josta silloiset historioitsijat mainitsevat, näyttää tehdyn vain Caesarin toivomuksesta. Ottaen huomioon tämän tosiasian en pidä tarpeellisena kuvata varsinaisen Egyptin oloja ja tapoja, ja välttäessäni esittämästä tapahtumia luonteeltaan egyptiläisinä, mitä ne eivät sanottavasti olleet, olen, kuten lukija on huomaava, samalla pidättynyt kajoamasta kansaan, joka asui Aleksandrian takana olevassa Kleopatran hallitsemassa suuressa maassa.

Paikka, johon kaupunki sijoitettiin, ja jonka sen kuuluisa perustaja itse määräsi, näyttää tulleen valituksi sen perusteella, että se oli eristetty varsinaisesta Egyptistä. Kaupunki rakennettiin Välimeren ja Mareotis-järven väliselle kannakselle ja oli siten sisämaasta paljoa tehokkaammin eristetty kuin Karthago kannaksellansa puoliympyrässä olevien kukkulainsa turvissa. Aleksanteri oli suunnitellut kaupungin puhtaasti kreikkalaiseksi asutukseksi, satamaksi, johon kreikkalaiset saattoivat tuoda tavaransa jakelua varten kaikkialle Egyptiin, ja josta hedelmällisen Niilin tuotteet voitiin laivata pohjoiseen ja itään. Kun hän valitsi suistomaasta tämän etäisen kolkan kaupungin paikaksi, teki hän sen ilmeisesti siinä mielessä, että hän tahtoi säilyttää kaupunkinsa Egyptistä erillään, mutta pitää sen samalla maan valtiaana, ja valinta oli niin onnistunut, ettei Aleksandria ole vielä tänä päivänäkään juuri enempää kuin nimeksi egyptiläisten kaupunki. Aleksandriassa on vielä nytkin, kun oivallinen rautatie yhdistää sen Kairoon ja Ylä-Egyptiin, monta varakasta asukasta, jotka eivät ole nähneet egyptiläistä maaseutua kymmentä penikulmaa laajemmalti; suuri enemmistö ei ole käynyt milloinkaan pyramiideilla saakka. Aleksandriaan asettuneet rikkaat muukalaiset eivät tiedä Egyptistä mitään, ja Kairokin jää monelta näkemättä. Kreikkalaiset, levanttilaiset ja juutalaiset, jotka muodostavat nyt, samoin kuin muinoinkin, sangen suuren osan Aleksandrian väestöstä, vuodattaisivat katkeria kyyneleitä synkkien aavistusten ahdistamina, jos heidän pitäisi tunkeutua Egyptiin, jonka matkailijat ja viranomaiset tuntevat ja jota he rakastavat. Aleksandrian keskiluokan egyptiläisiä ei juuri saada lähtemään varsinaiseen Egyptiin, ja nekin, jotka ovat perineet maata sisämaassa, ovat usein haluttomia tutustumaan omaisuuteensa.

Egypti, jonka me tunnemme, on aleksandrialaiselle _terra incognita_. Erämaan jyrkät kalliot, leveä Niili, vedettömät pilvet, tähtien hämmästyttävä kirkkaus, muinaisten temppelien rauniot, suuret pyramiidit, kaunistetut haudat, kylien kiinteisiin ryhmiin ahdetut savihökkelit kuningaspalmujen ja sykomoorien juurella, natisevat _sakkiehit_ eli vesipyörät, sirotekoiset _shadufit_ eli vesiruuvit — kaikki tämä on Aleksandrian asukkaille tuntematonta. He eivät ole milloinkaan nähneet kuumia erämaita ja kunnaiden yli johtavia valkoisia kameelinpolkuja, eivät Niilin kuohuja putouksien louhikkoisissa sokkeloissa eivätkä sen tulvien mahtavaa laajuutta. Se omituinen ja määrittelemätön käsitys ja tunne, joka liittyy Egyptiin matkailijoiden ja siellä muuten oleskelevien ajatuksissa, ei väritä aleksandrialaisten maastaan saamaa vaikutelmaa. He eivät ole tunteneet faaraoiden maan salamyhkäistä vaikutusta; he ovat Välimeren poikia, eivät Niilin lapsia.

Aleksandrian ilmanala eroaa sangen suuresti sisemmän suistomaan ilmanalasta ja on aivan erilainen kuin Ylä-Egyptissä. Talvipäivät ovat Thebessä lämpöisiä ja kirkkaan aurinkoisia, yöt usein hyvin kylmiä. Kesä on paahtavan helteinen, ja on aikoja, jolloin melkein luulee olevansa helvetin esikartanoissa. Kairossa ja sen ympäristössä on ilmanala lievempi ja kesä siedettävä, vaikkakaan ei millään tavalla miellyttävä. Aleksandriassa taas kesä on viileä ja tasainen. Niin täydellisen suloista ilmanalaa ei ole ehkä missään muualla koko maailmassa kuin alkukesällä Aleksandriassa. Päivät ovat pilvettömiä, vilpoisia ja kirkkaita; yöt viileitä, kylmiäkin. Elokuussa ja syyskuussa ilma käy jonkin verran kosteaksi ja siten vähemmän miellyttäväksi, mutta siellä ei ole milloinkaan painostavaa hellettä, ja olosuhteet ovat melkein tarkalleen samat kuin Etelä-Euroopassa.

Merenrannikolla ovat talvipäivät usein koleita ja sateisia, ollen ilmanala jotakuinkin samanlainen kuin Italiassa samaan vuodenaikaan. Asukkaiden täytyy pukeutua paksuihin vaatteisiin ja tarkastella ilmapuntaria ennen kävelylle lähtöä. Kun Thebe ja pyramiiditkin kylpevät melkein ainaisessa päivänpaisteessa, raivoaa Aleksandriassa sademyrsky toisensa jälkeen, ja suolainen merituuli pieksää jalankulkijoita pyyhältäessään kivettyjä katuja pitkin. Egyptin todellisen ilmanalan omituista luonnetta ei tule tuntemaan Aleksandriassa; tilanne on siellä sama kuin Marseillessa, Napolissa, Pireuksessa.

Kesällä pyrkii etelän hikoileva virkamies meren läheisyyteen samassa mielentilassa kuin henkilö, joka siirtyy tropiikeista pohjoisille rannikoille. Hän nousee pohjoiseen pikajunaan tukahduttavana kesäkuun iltana kummastuttavan kuumuuden vielä säteillessä erämaan tylyistä kallioista ja heijastuessa hänen kirveleviin silmiinsä auringon polttamasta maankamarasta aseman ympärillä. Hän lepää hytissään heittelehtien ja huohottaen sähköviuhkan lietsoessa kuumaa ilmaa hänen päällensä, kunnes keskiyön suhteellinen viileys vaivuttaa hänet levottomaan uneen. Aamulla hän saapuu Kairoon, jossa hiki virtaa vielä vuolaammin hänen kasvoiltaan suuremman kosteuden vaikutuksesta, vaikka kuumuus ei olekaan enää niin läkähdyttävää. Jälleen hän jatkaa matkaansa suistomaan halki pohjoiseen, yhä vielä otsaansa kuivaten, kun aamuaurinko alkaa paahtaa vaunuun. Mutta joidenkin penikulmien päässä rannikolta tapahtuu äkkiä muutos. Hänestä tuntuu ehkä ensi kerran moneen viikkoon viileältä; hän toivoo, etteivät hänen vaatteensa olisi niin ohuet. Hän panee pois aurinkokypäränsä ja painaa olkihatun päähänsä. Aleksandriaan saapuessaan häntä huvittaa se, että ilma tuntuu todellakin kylmältä. Hän ei pelkää enää liikkua ulkona auringonpaisteessa keskipäivällä, vaan torjuen luotaan palvelusintoiset kantajat ja ajurit hän kävelee reippaasti hotelliinsa, jossa hänen ei tarvitse istua hämärässä huoneessa, ikkunat visusti suljettuina kuumuuden takia. Hän siirtää tuolinsa kuistille hengittääkseen raitista ilmaa, eikä lepää öisin alastomana vuoteellaan ulkona puutarhassa, kiroillen tähtien ja kuun kuviteltua kuumuutta ja rukoillen unen armeliasta lahjaa, vaan kääriytyy peitteeseen viileässä makuuhuoneessa kuin valkoinen mies omassa maassaan ja herää reippaana ja virkistyneenä.

Aleksandriassa koko vuoden asunut eurooppalainen sanoo tavallisesti kesää vuodenajoista miellyttävimmäksi. Englantilaisten virkamiesten vaimo ja lapset jäävät sinne usein kesäkuukausiksikin, eivät mistään pakosta, vaan vapaaehtoisesti, ja siellä on monta pohjoismaalaista, jotka ovat onnellisia voidessaan sanoa sitä kodikseen. Kairossa sellaiset perheet oleskelevat vain harvoin kesällä, ellei ole pakko, ja Ylä-Egyptissä on tuskin ainoatakaan valkoista naista toukokuusta lokakuuhun. He pitävät Egyptiä vain talviasuinpaikkana, ja virkamies on sitä mieltä, että hän maksaa kesäkuukausien vaaroilla ja kärsimyksillä talvikauden sulot. Kairon synnynnäisetkin keski- ja yläluokan egyptiläiset, jotka yleensä toimivat virkamiehinä, kärsivät hirveästi etelän kuumuudesta — usein enemmän kuin englantilaiset; itsekin olen saanut monta kertaa jättää ratsastusretken kesäpäivänä sikseen jonkun alkuasukasseuralaiseni uupumuksen takia.

Aleksandrian ja pohjoisten seutujen egyptiläinen ylenkatsoo ylämaan asukkaita, eikä etelän egyptiläinen taas tiedä toista purevampaa ja suurempaa halveksimista ilmaisevaa pilkkanimeä kuin »aleksandrialainen». Pohjoisegyptiläinen sanoo, muistamatta padan ja kattilan sukulaisuutta, eteläläistä ylenkatseellisesti »mustaksi». Eräs syntyperältään puhdas Aleksandrian egyptiläinen, joka toimi virkamiehenä muutamassa etelän piirikunnassa, kertoi elämän olevan sangen ikävää pääkaupungissaan »kaikkien noiden inhoittavien neekerien keskellä». Jos siis Aleksandrian egyptiläiset ovat näin etäällä niistä, jotka muodostavat egyptiläisen kansallisuuden ytimen, niin ymmärrettäneen, kuinka suuri juopa eroittaa tuon kaupungin kreikkalaiset ja muut muukalaissyntyiset asukkaat Niilin kansan kantajoukosta.

Olen aivan varma, että Kleopatrakin sanoi sisämaan asukkaita »inhoittaviksi neekereiksi». Hänen samoin kuin hänen kaupunkinsakin mielenkiinto ja myötätunto kohdistui Välimeren toiselle puolelle. Hän ei ollut Egyptiin sen lähemmässä suhteessa kuin lontoolainen miljoonainomistaja Afrikassa omistamiinsa kultakaivoksiin. Aleksandria on säilyttänyt tähän päivään saakka eurooppalaisen luonteensa, jonka Aleksanteri ja Ptolemaiokset sille antoivat; tahi ehkä olisi oikeampaa sanoa, että se on omaksunut sen uudelleen. Kaupungissa on tietysti laajoja sekä tyyliltään että ulkonäöltään egyptiläisiä kortteleita, mutta kokonaisuudessaan se vaikuttaa pikemmin italialaiselta kuin egyptiläiseltä satamalta. Sellaista, joka muistuttaisi Egyptin pääkaupungeista ja muista Niilin laakson kaupungeista, on äärimmäisen vähän; oivallamme, ettei samankaltaisuus ollut muinoinkaan suurempi. Kukat ja puutkin ovat erilaiset. Puutarhojen kauneus on Ylä-Egyptissä jonkin verran keinotekoista, sillä maan luonnollinen kauneus perustuu enemmän vuorten, joen ja tasankojen keskinäiseen asemaan. Siellä on harvoja villejä kukkia ja vähän luonnollista ruohoa. Puutarhojen kukat ovat ilmeisesti muualta tuotuja, ja nurmikot on kylvettävä joka syksy, koska ne eivät elä kesän yli. Mutta Aleksandria on aina tulvillaan kukkien väriloistoa; hämmästyy nähdessään kissankellojen ja muidenkin Englannissa tuttujen kukkien kukkivan eteläeurooppalaisten kasvien rinnalla. Mareoottisilla kedoilla Aleksandriaa vastapäätä näkee keväisin samoja villejä kukkia kuin Kreikan kukkuloilla. Vilpoinen merituuli puhaltelee, unikot ja satakaunot vaatehtivat maan kultaan ja purppuraan, keltamot ja kurjenmiekat kukkivat alangoissa, ja leiniköt kasvavat tulppaanien kokoisiksi. Näiden ketojen ja puutarhojen viehkeys on kokonaan epäegyptiläistä ja aivan erilaista kuin etelän pysyväisempi kauneus. Tuntee, ettei faarao käyskennellyt satakaunokedoilla, ja ettei Ammonilla ollut sijaa unikkojen keskellä meren äärellä. Mielikuvituksessa siirtyy Kreikkaan ja Italiaan, ja käsitys, että Kleopatra ja hänen kaupunkinsa kuuluivat eroittamattomasti eurooppalaiseen elämään, varmistuu; hän ja hänen ympäristönsä tunsivat itämaista vain sormenpäiden kosketuksen.

Egyptin rannikko kohoaa niin vähän Välimeren pintaa ylemmäksi, että maan näkee mereltä käsin vasta joidenkin penikulmien päässä rantatyrskyistä, jotka murtuvat pauhaten alastoman rannikon särkkiin ja kiviin. Toisten itäisen Välimeren maiden — Kreikan, Italian, Sisilian, Kreetan, Kyproksen ja Syyrian — sinisestä merestä nousevat vuoret olivat muinaisten merenkulkijoiden merimerkkejä, jotka näkyivät taivaanrannasta jo kauan ennen, kuin tuuli tahi airot kiidättivät aluksen niiden suojaan. Mutta Egyptin rannikko ei antanut sellaista apua kaleerien laivureille, joiden oli sentähden pakko laskea lähelle tuota petollista rantaa, ennenkuin voitiin varmuudella sanoa, missä oltiin. Aleksandrian kaupunki peittyi melkein kokonaan pitkän ja matalan Pharos-saaren taakse, joka ulkonäöltään tuskin ollenkaan erosi mantereesta. [Saari on nyt kiinni mantereessa.] Saaren kumpaakin kärkeä kohti ojentautui vastakkaiselta rannalta kaksi nientä, ja kun niitä pidennettiin aallonmurtajilla, saatiin Pharoksen ja mantereen välisestä salmesta oivallinen satama, ollen se ja kaupungin pääosa mereltä suojassa. Yksi mahtava merimerkki, joka auttoi kaikkia aluksia löytämään tien määräpaikkaansa, oli kuitenkin olemassa, nimittäin maailmankuulu Pharos-majakka saaren itäisessä kärjessä, satamaan johtavan pääväylän äärellä. Sen oli rakentanut knidoslainen Sostratus Ptolemaios Philadelphuksen aikana, siis kolmattasataa vuotta ennen Kleopatraa, ja sitä pidettiin yhtenä maailman ihmeistä. Se oli tehty valkoisesta marmorista ja kohosi noin 150 metrin korkeuteen. Päivällä se välkehti taivaan tummaa sineä vasten kuin jättiläismäinen alabasteripylväs, yöllä sen huipulla roihusi pimeän tulosta aamun koittoon saakka suuri merkkituli, jonka sanotaan [Josephus] näkyneen noin 50 penikulman päähän merelle.

Leveä ja korkea patopenger, nimeltä Heptastadium, joka yhdisti kaupungin ja saaren, jakoi sataman kahteen melkein yhtä suureen osaan. Kummassakin päässä oli aukko pääsyä varten satamasta toiseen, mutta kun väylien yli oli rakennettu sillat, ei mikään estänyt saaren ja mantereen välistä liikennettä siten saatua tietä myöten, jonka pituus oli noin 1300 metriä. Padon länsipuolella oli Eunostoksen eli »Onnellisen paluun» satama, johon päästiin Pharos-saaren läntisen kärjen takaa, ja itäpuolella Iso satama, johon tultiin suuren majakan ja Diabathran, Lochias-nimisen niemen kärkeen rakennetun aallonmurtajan, välisestä salmesta. Salmi oli hyvin vaarallinen väylän kapeuden ja lähellä vaanivien kallioiden takia, joita Välimeren vyöryvät laineet pieksivät ehtymättömällä raivolla, melkein aina puhaltavan pohjatuulen ajamina.

Tältä puolelta Aleksandriaan pyrkivä alus ohjattiin suurta majakkaa kohti, jonka juurella laineet hyppelivät ja murtuivat valkoiseksi vaahdoksi. Kaartaen sitä ympäröivät mustat paadet alus kiisi sataman tyyneen suuhun, jättäen aallonmurtajan vasemmalle. Vesi oli siinä niin kirkasta, että aurinkoisina ja tyyninä päivinä pohja näkyi aivan selvästi. Värikkäät meriruohot kattoivat kallioita, joiden yli alukset lipuivat, ja näkymättömässä pohjavirrassa häilyi anemoneja kuin suuria kukkia. Päästyään kauemmaksi satamaan, jonka syvässä vedessä delfiinit karkeloivat, matkamies näki edessään sellaisen rivin palatseja ja julkisia rakennuksia, ettei vertaista löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Vasemmalla, Lochias-niemellä, kohosi kuninkaallinen palatsi länttä kohti kaartuen. Sen vieressä oli Kuninkaallinen satama Antirrhodos-nimisen saaren kohdalla, jossa oli siinäkin eräs kuninkaallinen huvila. Leveät portaat johtivat satama-altaan taivaansiniseen veteen, joka oli siinä kohdassa niin syvä, että suurimmatkin kaleerit uivat laitureihin saakka. Ison sataman pohjukkaa reunusti sarja muhkeita rakennuksia, joiden on täytynyt tehdä syvä vaikutus kaikkiin, jotka lähestyivät kaupunkia mereltä käsin. Siellä oli mahtava Museum, todellisuudessa toiseen palatsiin kuuluva osa, jonkinlainen oppilaitos, jossa tutkittiin tieteitä hallitsijan valitseman papin toimiessa johtajana. Rakennuksissa näyttää olleen suuri halli, jossa opettajat aterioivat, pylväskäytäviä, joissa oppineet kävelivät ja keskustelivat, kokoushuoneita, joissa luennoitiin, ja pohjoispäässä, lähellä rantaa, Aleksandrian kuuluisa kirjasto, johon talletettujen käsikirjoitusten lukumäärä nousi siihen aikaan enempään kuin puoleen miljoonaan. Museon ja Lochias-niemen välisellä rinteellä oli teatteri, jonka korkeimmilta paikoilta näki näyttämön yli Antirrhodoksen saaren ja Pharoksen varjossa välkehtivän sinisen salmen satamaan pyrkivine kaleereineen. Teatterin takana oli vielä korkeammalla Paneum, Pan-jumalan temppeli. Strabo kuvaa sen »kivikasalta näyttäväksi, kävyn muotoiseksi, keinotekoiseksi kukkulaksi, jonka huipulle päästään kiertoportaita myöten, ja josta näkee koko kaupungin ympärillä ja alapuolella». Sen länsipuolella kohosi Gymnasium, suurenmoinen rakennus, jonka pilaristot olivat jo sinänsä noin 180 metrin pituiset. Puistojen ja puutarhojen ympäröimät tuomioistuimet olivat Gymnasiumin vieressä. Teatterin länsipuolella, lähellä satamaa, oli forum, ja sen edessä rannalla Neptunuksen temppeli. Siitä länteen oli taas lähempänä Museota muurilla eristetty alue, nimeltä Sema. Siellä olivat Ptolemaioksien haudat sen kuuluisan mausoleumin ympärillä, jossa Aleksanteri Suuren luut lepäsivät alabasteriarkussa. [Ensimmäinen Ptolemaios toi Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan ja sulki sen kultaiseen arkkuun, mutta tämän uskotaan tulleen varastetuksi ja vaihdetuksi alabasteriseen.]

Nämä rakennukset, jotka näkyivät kaikki satamaan, muodostivat kaupunginosan, joka tunnettiin nimellä Regia, kuninkaallinen alue. Sen valkoiset, sataman kirkkaaseen veteen kuvastuvat palatsit, sen patsaat ja muistomerkit, puistot ja heleät kukkatarhat, monet veteen laskeutuvat marmoriportaat, leveät kadut ja aukeamat ovat varmasti olleet näky, jonka kauneus ja suurenmoisuus on ollut siihen aikaan vertojaan vailla. Eikä matkamies pettynyt maihin noustessaankaan ja lähtiessään kiertelemään kaupungin kaduille. Forumin poikki mennen hän päätyi suurelle, noin 5 km pitkälle valtakadulle, joka meni viivasuorasti koko kaupungin halki sen pituussuuntaan, alkaen lännestä, Nekropoliin portilta, Onnellisen paluun sataman takaa, ja päättyen idässä Canopuksen portille, jonkin matkaa Lochias-niemen takana. Tätä upeata katua, nimeltä Canopuksen katu eli Meson Pedion, reunusti kummallakin sivulla pylväsrivistö, ja se oli noin 30 metriä leveä [ei varmastikaan 60 metriä, kuten välistä sanotaan]. Pohjoispuolella olivat Museo, Sema, palatsit ja puistot, eteläpuolella Gymnasium pitkine pilaristoineen, korkeuteen kohoava Paneum ja useita temppeleitä ja julkisia paikkoja. Jos matkamies suuntasi kulkunsa itään tätä katua pitkin, tuli hän juutalaisten kaupunginosaan, jota monet synagogat ja kansalliset rakennukset kaunistivat, ja sitten kaupungin muureihin tehdystä Canopuksen portista aukealle tasangolle, jossa oli Hippodromus eli kilpa-ajorata ja useita julkisia rakennuksia. Auringon paahtama maaperä oli hiekkaista, kalliot häikäisevän valkoisia ja ruohoa vain nimeksi. Siellä täällä näkyi palmuja, jotka merituuli oli painanut etelää kohti kumaraan, ja pieniä akasiaryhmiä antamassa varjoa jalankulkijoille, mutta meren puolella oli tien ja rannan välissä Nemesiksen puisto leppoisana kehyksenä alastomalle rannikolle ja Välimeren siniselle ulapalle. Siinä lähellä oli Eleusiin kylä, jossa käytiin juhlimassa ja huvittelemassa. Ravintoloita ja vierastaloja, joista sanottiin olleen kaunis näköala, oli lukuisasti, mutta meno oli niin hillitöntä ja vieraiden käytös niin siivotonta, että sivistyneemmät aleksandrialaiset karttoivat menemästä sinne. Noin kolmen penikulman päässä Aleksandriasta oli Nicopoliin esikaupunki merenrannalle rakennettuine huviloineen, jotka, kuten Strabo sanoo, »muodostivat nekin kokonaisen kaupungin» [joitakin vuosia myöhemmin, sitten kuin Augustus oli kohottanut paikan maineeseen], ja jonka rantahietikot olivat kesällä täynnä kylpijöitä. Kauempana idässä Canopus jatkui valtatienä samannimiseen kaupunkiin ja sieltä varsinaiseen Egyptiin.

Jos matkamies suuntasi kaupunkiin palattuaan askeleensa Canopuksen katua pitkin länteen, kulki hän toistamiseen Regian halki ja sieltä egyptiläisten Rhakotis-nimisen kaupunginosan läpi kaupungin länsipäähän. Tässä korttelissa vallitsi aina vilkas liikenne, sillä ollen aivan kauppasataman vieressä se oli osittain kokonaan kauppahuoneiden, varastojen ja laivakonttoreiden huostassa. Pienempi Cibotos -niminen sisäsatama, jossa oli suuria telakoita, oli myös siellä, ja siitä meni Canopuksen kadun alitse kanava kaupungin takana olevaan järveen. Rhakotiksen takana kohosi kallionharjanteella mahtava Serapeum, Serapiksen temppeli. Sinne päästiin suoraan Heptastadiumilta tulevaa leveätä katua myöten, joka leikkasi Canopuksen suorakulmaisesti Museon lähellä. Temppelistä sanotaan, ettei maailmassa ollut, Rooman Capitoliumia lukuunottamatta, rakennusta, joka voitti sen kauneudessa ja ylevyydessä, ja koska paikka on huomattavan korkealla, on sen täytynyt kohota katujen hälinän ja talojen ummehtuneisuuden saavuttamattomiin, raikkaiden merituulten puhtauteen. Temppelin takana, kivikkoisella aukealla muurien ulkopuolella, oli Stadium, ja lännessä levisi Necropolis puutarhoineen ja hautakammioineen. Kauempana lännessä oli paljon huviloita ja puutarhoja, ja voihan olla, että ne ihmeteltävän kauniit kukat, jotka nyt kukoistavat siellä villeinä, ovat todellisuudessa niiden jälkeläisiä, joita kreikkalaiset toivat maahan ja viljelivät Kleopatran päivinä.