Part 27

Kleopatra taas oli ottanut kaikki mahdollisuudet huomioon ja valmistautunut niiden varalle, ja toivoessaan voivansa selviytyä jollakin tavalla pulastaan hän ei unohtanut kuolemaakaan, joka saattoi tulla hänen kohtalokseen. Aleksandriassa saatiin pian kuulla, että Octavianus oli palannut Vähään-Aasiaan, ja Kleopatran on täytynyt silloin tuntea, että hänen mahdollisuutensa selviytyä vaikeuksista onnellisesti olivat hyvin pienet. Hän alkoi sentähden kerätä innokkaasti kaikenlaisia myrkkyjä ja kävi usein vankiloissa kokeilemassa kuolemaantuomituilla vangeilla. Hän seurasi jännittyneesti eri myrkkyjä saaneiden vankien kuolinkamppailua, hylkäsi ne, jotka tuottivat tuskia ja aiheuttivat suonenvetoa, ja kokeili edelleen sellaisilla, jotka näyttivät tekevän elämästä erkanemisen helpoksi. Hän kokeili myös myrkyllisillä käärmeillä, joiden annettiin purra sekä eläimiä että ihmisiä, ja Plutarkhos sanoo »hänen tulleen siihen vakaumukseen, ettei mitään myrkkyä voitu verrata kyykäärmeen puremaan, joka ei aiheuttanut suonenvetoa eikä tuskia, vaan vaivutti raskaaseen uneen, joka syveni vähitellen tajuttomuudeksi. Kasvot hikoilivat heikosti, tietoisuus hävisi vähitellen, eikä uhri tuntenut nähtävästi mitään tuskia, vaan näytti vain silloin vaivautuneelta, kun häntä koetettiin ravistaa hereille, kuten henkilö, joka nukkuu sikeää unta». Hän päätti surmata itsensä tällä tavalla pahimmassa tapauksessa, ja kun tämä kysymys oli ratkaistu, kohdisti hän jälleen koko huomionsa tilanteeseen.

Octavianus oli edennyt toukokuussa Syyriaan, jonne varusväeksi jätetyt joukot olivat kaikki antautuneet. Hän lähetti Cornelius Galluksen Afrikkaan ottamaan siellä antautuneet legioonat komentoonsa, ja tämä armeija oli nyt miehittänyt Paraetoniuminkin, jossa Antonius oli viipynyt jonkin aikaa pakonsa jälkeen. Aleksandriassa ei tiedetty vielä mitään tämän rajavarustuksen joutumisesta vihollisen käsiin, mutta uutinen Octavianuksen tulosta Syyriaan oli jo levinnyt kaupungille ja aiheuttanut varmaankin suurta hämminkiä. Kleopatra teki sen johdosta sankarillisen ja ylevän päätöksen. Hän lähetti toukokuun lopulla Caesarionin kasvattajansa Rhodonin keralla Niiliä ylös Koptokseen [Petran arabialaisten vihamielisyyttä ajatellen ei ole todennäköistä, että hänet olisi lähetetty sinne meritse Suezista, mitä tietä kauppiaatkin käyttivät vain harvoin] ja sieltä edelleen erämaan poikki Berenicen satamaan, johon oli niin monta laivaa, kuin hän sai koolle, määrätty odottamaan häntä. Nuori Caesar näyttää saaneen mukaansa suuren rahasumman ja matkustaneen melko loisteliaasti. Hänen odotettiin saapuvan Bereniceen kesäkuun lopulla, ja kun Indiaan menevät kauppiaat lähtisivät heinäkuun puolivälissä pitkälle matkalleen, purjehtisi hänkin tuohon kaukaiseen maahan päästäkseen siellä Hindustanin kuninkaan ystäväksi, jolloin hän ehkä onnistuisi yhdistämään idän kansat siihen suureen liittoon, josta Kleopatra oli niin usein unelmoinut. Itse hän päätti jäädä Aleksandriaan neuvotellakseen ensin Octavianuksen kanssa, saisiko hän pitää valtaistuimensa, ja taistellakseen sitten loppuun saakka, jos se uhattaisiin riistää häneltä. Hän ei ajatellutkaan pakoa [hänen sanotaan kuollessaan katuneen, ettei hän paennut], ja vaikka hän ryhtyikin poikansa turvallisuutta ajatellen huolestuneen äidin hellyydellä näihin vaarallisiin toimenpiteisiin, ei hänelle näytä johtuneen mieleenkään seurata häntä itään, josta hän olisi voinut odottaa löytävänsä ainakin väliaikaisen turvapaikan. Caesarionista eroamisen on täytynyt olla hänen onnettoman elämänsä raskaimpia hetkiä. Hänen turvallisuutensa ja hänen oikeuksiensa puolesta Kleopatra oli taistellut seitsemäntoista vuotta, ja nyt hänen täytyi lähettää hänet Indian kävijöiden mukana vaarallisen meren poikki vieraisiin maihin pelastaakseen hänet voittoisan kilpailijansa Octavianuksen käsistä hänen itsensä jäädessä torjumaan vihollista ja taistelemaan heidän yhteisen valtaistuimensa puolesta. Pojan isän Julius Caesarin muisto nousi varmaankin jälleen hänen mieleensä näinä murheenpäivinä, ja hän katseli usein hänen kuviaan ja luki uudelleen häneltä saamiaan kirjeitä. Ja lähettäessään nyt nuoren Caesarin tälle pitkälle matkalle noihin vieraisiin maihin, jotka olivat aina herättäneet hänen isässään mitä suurinta mielenkiintoa, hän ei ole voinut olla pyytämättä apua siltä, jota koko roomalainen maailma palvoi Divus Caesarina, vaan on tuskassaan ja murheessaan rukoillut häntä kiiruhtamaan ainoan poikansa ja maallisen perillisensä avuksi.

XIX. EGYPTIN VALTAUS JA ANTONIUKSEN KUOLEMA

Historioitsijasta täytyy tuntua jonkin verran vastenmieliseltä ryhtyä turmelemaan sitä romanttista tarinaa, joka kertoo Antoniuksen ja Kleopatran välillä tähän aikaan vallinneesta hellästä suhteesta, mutta muu ei auta, sillä ei voida kieltää, etteivätkö he olleet nyt päättäneet elää erossa toisistaan. Samoin ei näytä olevan mitään epäilystä siitä, etteivätkö he suhtautuneet toisiinsa kylmästi ja epäluuloisesti. Antonius oli elänyt niin kauan yksin Timoniumissaan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä vaimonsa suunnitelmien kanssa, ja minä puolestani en löydä merkkiäkään siitä romanttisesta käsikädessä kuolemaan menosta, jota on totuttu pitämään heidän traagillisen tarinansa loistavana loppuna. Sen sijalle tahtoisin asettaa tuon pikku kuningattaren yksinäisen ja sankarillisen taistelun kohtaloaan vastaan, taistelun, jonka täytyy herättää kaikkien ihailua. Kun hänen miehensä oli pettänyt niin täydellisesti kaikki hänen toiveensa, näyttää maan hallitsemisen ja puolustuksen järjestämisen koko taakka joutuneen hänen hartioilleen. Hänen on täytynyt olla yötä päivää hirveässä levottomuudessa, alituisena painajaisena ajatus kohtalosta, jota hän jo odotti, mutta siitä huolimatta hän osoitti lannistumatonta rohkeutta, ei ollut konsanaan epäröivällä kannalla taisteluun nähden eikä poikennut kertaakaan omaan ja sukunsa suuruuteen tähtäävän kunnianhimonsa viitoittamalta tieltä, jota minun mielestäni tuskin voitaneen eroittaa hänen todellisista velvollisuuksistaan maataan kohtaan.

Kun Octavianus valmistautui kesäkuussa 30 e.Kr. samoamaan Syyriasta Egyptiin, koettivat sekä Kleopatra että Antonius ryhtyä neuvotteluihin hänen kanssaan. He lähettivät erään Euphronius-nimisen kreikkalaisen, nuorempien prinssien entisen opettajan, esittämään hänelle asiaansa. Kleopatra ilmoitti antautuvansa sillä ehdolla, että Caesarion saisi pitää valtaistuimensa, mutta Antonius ei pyytänyt muuta kuin saada elää yksityishenkilönä joko Aleksandriassa tahi Ateenassa. Kleopatra lähetti tämän lähetystön mukana kruununsa, valtikkansa ja juhlavaununsa siinä toivossa, että Octavianus antaisi ne takaisin, ellei hänelle itselleen, niin ainakin hänen pojalleen. Asia ei kuitenkaan onnistunut aivan niin, kuin oli ajateltu. Octavianus ei tahtonut kuulla mistään myönnytyksistä Antoniuksen suhteen, mutta Kleopatralle hän ilmoitti salaisesti erään Thyrsus-nimisen vapautettunsa välityksellä, että hän suhtautui kuningattareen suosiollisesti ja oli taipuvainen jättämään Egyptin rauhaan, jos kuningatar järjestäisi niin, että Antonius kuolisi. Todellisuudessa Octavianus ei aikonut säästää Kleopatraa sen paremmin kuin muitakaan, vaan teki tämän ehdotuksen vain saadakseen hänet petetyksi. Hän näyttää ajatelleen kaikki valmiiksi. Antonius murhattaisiin tahi pakotettaisiin päättämään itse päivänsä, koska oli kiusallista tuomita hänet kuolemaan ja teloittaa hänet julkisesti. Caesarion, hänen kilpailijansa, tulisi myös saamaan väkivaltaisen lopun. Kleopatra koetettaisiin saada elävänä vangiksi, niin että Octavianus voisi näytellä häntä triumfissaan, minkä jälkeen hänet lähetettäisiin maanpakoon, ja hän, Octavianus, anastaisi hänen alueensa ja maksaisi joukkonsa saadulla saaliilla. Hänen myöhempi käytöksensä kuningatarta kohtaan perustuu, kuten saamme nähdä, joka suhteessa tähän kiihkeään haluun saada hänet elävänä käsiinsä, mutta Antoniusta kohtaan hän oli loppuun asti leppymättömän vihamielinen.

Vapautettu Thyrsus oli neuvokas ja ymmärtäväinen mies, joka osasi laatia Kleopatralle niin sulavat puheet, että tilanne tuli kaikinpuolin pohdituksi. Kuningatar pyrki hinnalla millä hyvänsä säilyttämään valtaistuimensa ja kykeni maksamaan Octavianukselle samalla rahalla. Hän tahtoi johtaa Octavianuksen harhaan ja uskotella luottavansa hänen sanoihinsa. Hän osoitti suurta huomaavaisuutta Thyrsusta kohtaan, kohteli häntä kunnioittavasti ja neuvotteli usein hänen kanssaan. Antonius, jonka ei sallittu olla näissä salaisissa neuvotteluissa saapuvilla, kävi päivä päivältä kiukkuisemmaksi ja epäluuloisemmaksi. Ei ole todennäköistä, että Kleopatra olisi suostunut hänen murhaamisestaan tehtyyn ehdotukseen, mutta tilanne oli sellainen, ettei ajatus hänen mahdollisesta itsemurhastaan ole voinut olla hänelle kovinkaan vastenmielinen. Uskallan sanoa hänen neuvotelleen täysin avomielisesti Thyrsuksen kanssa, millä tavalla Antoniusta olisi paras muistuttaa kunnian vaatimuksista. Dion Cassius sanoo Octavianuksen lähettäneen Kleopatralle hellempiäkin terveisiä, mutta se on todennäköisesti perätöntä, vaikka Thyrsus on kyllä voinut vihjaista, että kuningattaren sankarillinen suhtautuminen vastoinkäymisiinsä oli liikuttanut hänen herraansa, joka halusi sentähden voittaa hänen myötätuntonsa. Antonius sai mahdollisesti kuulla jotakin sellaista heidän neuvotteluistaan, ja vapautetun luottamuksellinen suhtautuminen kuningattareen teki hänet ehkä mustasukkaiseksi, koska hän kävi entistä epäluuloisemmaksi ja näyttää käyttäytyneen, ikäänkuin olisi ollut raivosta räjähtämäisillään. Hän usutti äkkiä väkensä Thyrsuksen kimppuun, ruoskitti häntä, lähetti hänet takaisin Octavianuksen luo ja selosti mukaan panemassaan kirjeessä tekonsa. »Miehen utelias ja tunkeileva käytös suututti minua», hän kirjoitti, »eikä minun asemassani olla juuri kärsivällisiä. Mutta jos menettelyni loukkaa sinua, niin onhan sinulla vapautettuni Hipparkos luonasi. Hirtä hänet ja ruoski häntä, niin olemme selvät». Hipparkos oli todennäköisesti karannut Octavianuksen puolelle, niin että Thyrsuksen ruoskittamisessa ja ehdotetussa hyvityksessä oli hitunen jylhää huumoria, joka näyttää miellyttäneen Kleopatraa. Antoniuksen osoittama rohkeus se ilahdutti häntä kaikista enimmän, ja hän alkoi heti kohdella miestään kunnioittavammin, koska tämä kykeni vielä, kuten hän nyt näki, esiintymään miehekkäästi ja kuninkaallisesti. Plutarkhos kertoo Kleopatran suhtautuneen häneen nyt hyvin huomaavaisesti ja rohkaisseen häntä kaikin tavoin karkoittaakseen hänen aivan aiheettomat epäluulonsa, ja tämä muutos näyttää antaneen Antoniukselle uutta rohkeutta, innostaneen häntä käyttäytymään uljaasti ja ryhdikkäästi ja poistaneen velttouden, joka oli ollut viime aikoina niin silmäänpistävä. Kleopatra näyttää tahtoneen osoittaa hänelle, ettei hänellä ollut minkäänlaista petosta mielessä, ja saada hänet ymmärtämään, kuinka hän todellisuudessa suhtautui Octavianukseen. Kleopatran omaa syntymäpäivää oli vietetty talvella hyvin vaatimattomasti, mutta kun Antoniuksen syntymäpäivä tuli — hän oli syntynyt kesällä — toimeenpani hän loistavan juhlan ja antoi runsaita lahjoja kaikille, jotka olivat nauttineet hänen vieraanvaraisuudestaan. Oli kuin hän olisi tahtonut kaikkien tietävän, että hän seisoisi Antoniuksen vierellä loppuun saakka, jos Antonius käyttäytyisi miehen lailla ja menisi tähän viimeiseen taisteluun siinä seikkailunhengessä, joka oli ollut hänelle itselleen aina ominaista, samoin kuin senkin, että Antoniuksen oli poistuttava hänen tieltään, ellei hän rohkenisi tarttua miekkaansa ja koettaa onneaan. Thyrsuksen ruoskimisesta oli siis seurauksena väliaikainen sovinto aviopuolisoiden kesken [Plutarkhos näyttää olleen selvästi siinä käsityksessä], ja Antonius toimi jonkin aikaa voimansa päivistä muistuttavalla tarmolla ja rohkeudella.

Kuullessaan Cornelius Galluksen armeijan olevan matkalla Cyrenaican, nykyisen Tripoliksen läpi Egyptin länsirajaa kohti hän otti joitakin laivoja mukaansa ja kiiruhti Paraetoniumiin järjestämään puolustusta tehokkaaksi. Mutta kun hän maihin noustuaan lähestyi varustuksen muureja ja vaati päällikköä puheilleen, alettiin sisäpuolella puhaltaa torviin niin kovasti, että hänen äänensä hukkui kokonaan. Joidenkin minuuttien kuluttua varusväki teki hyökkäyksen, ajoi hänet ja hänen miehensä takaisin satamaan, sytytti joitakin hänen laivojaan tuleen ja karkoitti hänet merelle. Aleksandriaan palattuaan hän sai kuulla, että Octavianus lähestyi Pelusiumia, Egyptin itärajalla olevaa linnoitusta, jonka päällikkönä oli Seleukos-niminen upseeri, ja pian sen jälkeen saapui uutinen, että linnoitus oli antautunut.

Antonius, jonka hermot olivat jännityksestä varmaankin aivan pilalla, syytti silloin raivoisasti Kleopatraa, että Kleopatra oli pettänyt hänet antamalla Seleukokselle salaisen määräyksen luovuttaa linnoituksen Octavianukselle lähestyvän vihollisen lepyttämiseksi. Kleopatra kielsi sen jyrkästi ja todistaakseen sanansa hän vangitutti Seleukoksen vaimon ja lapset ja luovutti heidät miehelleen, joka sai surmauttaa heidät siinä tapauksessa, että hänen todistettiin olleen salaisessa yhteydessä petturin kanssa [Dion Cassius sanoo Kleopatran koettaneen vehkeillä Octavianuksen hyväksi, mutta syytös on aivan aiheeton ja ilmeisesti sellainen, jolla koetetaan halventaa vihattua vastustajaa], teko, joka näyttää todistavan täydellisesti hänen viattomuutensa.

Epäluulot masensivat kuitenkin jälleen Antoniuksen mielen ja karkoittivat vaisusti lepattavan rohkeuden hänen sydämestään. Epätoivoisena ja hätääntyneenä hän lähetti Euphroniuksen toistamiseen Octavianuksen puheille, nyt yhdessä poikansa Antylluksen kanssa, ja pani heidän mukaansa suuren rahasumman, toivoen saavansa vihamiehensä sillä lepytetyksi. Octavianus otti rahat, mutta ei ollut kuulevinaankaan Antylluksen anomuksia isänsä puolesta. Kaiken tämän on täytynyt olla Kleopatrasta mitä vastenmielisintä, sillä tuskin hän on voinut ymmärtää, kuinka mies saattoi alentua sellaiseen halpamaisuuteen ja raukkamaisuuteen, että koetti päästä vihollisestaan kullalla — kullalla, joka kuului, se muistettakoon, hänen vaimolleen. Hänen hämmästyksensä ja mielipahansa eivät supistuneet kuitenkaan vain siihen, vaan hän sai vielä tietää, että Antonius oli kaiken lisäksi lähettänyt erään Turullius-nimisen entisen senaattorin kahleissa Octavianukselle. Turullius oli Julius Caesarin murhaajia ja ainoa, joka oli heistä vielä elossa, sillä kaikki muut olivat kuolleet kuin kostavan sallimuksen vainoamina. Hän oli nyt joutunut Antoniuksen käsiin, ja koska Kleopatran poika oli Julius Caesarin perillinen, olisi mies pitänyt luovuttaa kuningattarelle rangaistavaksi. Mutta Antonius oli lähettänyt hänet sen sijaan Octavianukselle tavalla, jota ei voitu muuten tulkita, kuin että hän tunnusti Octavianuksen diktaattorin edustajaksi. Octavianus surmautti heti Turulliuksen ja suoritti siten sen, mitä kosto murhatun Caesarin puolesta oli ollut vielä vailla, mutta Antoniuksesta hän ei välittänyt sen vertaa, että olisi edes ilmoittanut saaneensa vangin huostaansa. Kun armahduksesta ei kuulunut mitään, näyttää Antonius ajatelleen jonkin aikaa pakoa Espanjaan tahi johonkin toiseen maahan, jossa hän voisi piilotella tahi käydä sissisotaa, kunnes muutos Rooman asioissa antaisi hänelle tilaisuuden ilmestyä jälleen näyttämölle, mutta Kleopatra, joka oli nyt päättänyt puolustaa pääkaupunkiaan, vaikutti sankarillisella esimerkillään niin paljon, että hänen jalommat luonteenominaisuutensa pääsivät lopulta voitolle, ja hän rohkaisi mielensä vielä kerran seisoakseen kuningattaren vierellä loppuun saakka. Heidän tilanteensa oli kyllä vaikea, mutta ei epätoivoinen. Aleksandria oli lujasti linnoitettu kaupunki. Ne neljä roomalaista legioonaa, jotka oli jätetty Egyptiin sotanäyttämön ollessa Kreikassa, olivat vielä siellä samoin kuin makedonialaiset henkivartiajoukotkin. Egyptiläisiä joukkoja oli epäilemättä myös verraten paljon muurien sisäpuolella ja satamassa oli Actiumista paennut laivasto ja paljon muitakin sotalaivoja. Kaupungissa oli siis peloittava sotavoima valmiina puolustukseen, ja rajattomasti rikas Egypti maksoi näille miehille niin hyvin, että he olivat paljoa onnellisemmassa asemassa kuin Octavianuksen soturit, jotka eivät olleet saaneet moneen kuukauteen palkkaansa.

Kleopatra ei kuitenkaan odottanut suoriutuvansa hengissä voimain koetuksesta, ja vaikka Octavianus lähetteli hänelle edelleen vakuutteluja suopeudestaan, oli hänen turvallisuutensa hintana aina Antoniuksen pää, ja sitä hän ei tahtonut maksaa. Tähän kohtaan ei ole mielestäni kiinnitetty tarpeeksi huomiota arvosteltaessa kuningattaren käytöstä. Dion Cassius sanoo kiihkoisasti Octavianuksen luvanneen, että hän saisi pitää kaikki, sekä vapautensa että rajattoman valtansakin, jos hän surmaisi Antoniuksen, ja Plutarkhos todistaa yhtä selvästi Octavianuksen ilmoittaneen hänelle, ettei hän voisi esittää ainoatakaan kohtuullista pyyntöä, johon hän ei olisi valmis suostumaan, jos Kleopatra vain toimittaisi Antoniuksen hengiltä tahi edes karkoittaisi hänet turvapaikastaan Egyptistä. Antonius oli osoittanut joutuneensa kokonaan rappiolle. Hän oli käyttäytynyt mitä raukkamaisimmalla tavalla. Hän oli melkein aina juovuksissa ja epäluotettava. Eikä Kleopatralle ja hänen asialleen näyttänyt olevan hänestä enää mitään hyötyä. Kleopatra oli kuitenkin, vaikka Antoniuksen kuolema olisi merkinnyt vaikeuksista vapautumista, liian uskollinen ja liian ylpeä suostuakseen hänen murhaamiseensa. Hän uhmasi Octavianusta ja tiedoitti, että jos tämä himoitsi hänen juopon miehensä kelvotonta päätä, oli hänen revittävä maahan kaupungin muurit ja etsittävä se käsiinsä.

Kuningatar oli ajan tavan mukaan rakennuttanut viime vuosina itselleen haudan ja hautatemppelin, jossa hän lepäisi kuoltuaan ja jossa hänen henkeään palvottaisiin tavanomaisilla uhritoimituksilla ja papillisilla menoilla. Tämän mausoleumin ympärillä oli Plutarkhoksen mukaan toisia, ilmeisesti kuninkaalliselle perheelle ja hovin jäsenille varattuja rakennuksia, mutta se ei ollut Canopuksen varrella Seman eli kuninkaallisen nekropoliin alueella, vaan meren rannalla Isis-Afroditen temppelin vieressä Lochias-niemen länsirinteellä. Päättelen Plutarkhoksen huomautuksista, että kuningattaren hauta oli temppelirakennusten välittömässä yhteydessä, ja jos olen oikeassa, on tämä seikka varmasti johtunut siitä, että Kleopatra tahtoi tulla haudatuksi sen jumalattaren pyhätön alueelle, joksi hänet oli tunnustettu. Isiksen temppelissä rukoiltaisiin siten hänen kuoltuaan tavallaan hänen henkeään, ja hänen maalliset jäännöksensä olisivat sitten tämän suojelusjumalattaren pyhiä reliikkejä. [Tämä tosiasia, jonka merkitystä ei ole huomattu, on mielenkiintoinen todistus siitä, että Kleopatra katsoi olevansa lihaksi tullut Venus-Afrodite-Isis.] Mausoleumi oli kuuluisa korkeudestaan ja kauneudestaan. Se oli todennäköisesti tehty hienosta marmorista ja näyttää sisältäneen monta huonetta. Kuvittelisin, että alhaalla oli pylväskäytävän perällä, johon tultiin kaksipuolisesta, kauniisti koristetusta seetriovesta, sisempi pyhättö, jossa kuningattaren ruumisarkku oli jo valmiina odottamassa, ja että pylväskäytävästä päästiin kiviportaita myöten yläkerran huoneisiin, joiden permanto eli alakerran katto oli tehty suurista graniittilaatoista. Näiden huoneiden isoista, avoimista ikkunoista on täytynyt nähdä toisista merelle ja toisista Isiksen temppelin pihalle, mutta alakerran pylväskäytävässä ja pyhätössä ei ollut egyptiläisten rakennusten tavalliseen tyyliin minkäänlaisia ikkunoita, vaan valo pääsi ovesta ja pienistä katonrajaan jätetyistä aukoista. Heinäkuun helle kykeni tuskin tunkeutumaan tämän kivisen mausoleumin kammioihin ja vilpoisen merituulen on täytynyt leyhähdellä alituisesti yläkerran huoneiden läpi ulkopuolelta paahtavan, häikäisevän auringonpaisteen menettäessä tehonsa marmoriseiniin kilpistyessään. Idänpuoleisista ikkunoista kuului kivilaituriin murtuvien aaltojen kumeata pauhua ja lokkien kirkunaa, kun taas pappien laulu viereisessä temppelissä ja kaupungin etäinen humu olivat näiden ilmavien huoneiden viileyteen kantautuessaan kuin ääniä unohdetusta maailmasta.

Sinne Kleopatra päätti muuttaa asumaan, heti kuin Octavianus ryhtyisi piirittämään kaupunkia, ja jos kaupunki valloitettaisiin, surmaisi hän itsensä. Siinä mielessä hän antoi viedä kaikki kullat, hopeat, helmet, jalokivet ja muut kalleutensa mausoleumiin, jossa ne asetettaisiin erääseen yläkerran huoneeseen vitsakimpuista ja rohtimista kyhätylle roviolle. Jos kävisi niin, että hänen täytyisi päättää päivänsä kurjuudestaan päästäkseen, antaisi hän käärmeen iskeä myrkkyhampaansa hipiäänsä, sytyttäisi viimeisillä voimillaan rovion palamaan ja hävittäisi siten yhdellä kertaa sekä ruumiinsa että rikkautensa. Hän jäi kuitenkin vielä toistaiseksi palatsiin ja valvoi toimenpiteitä, joihin oli ryhdytty kaupungin puolustamiseksi.

Octavianuksen joukot saapuivat heinäkuun viime päivinä muurien edustalle ja leiriytyivät Hippodromiin ja sen ympärille. Hippodromi oli kallioisella paikalla kaupungin itäpuolella. Ratkaisun lähestyessä Antonius osoitti jälleen, että entisestä rohkeudesta oli sentään vielä jotakin jäljellä. Keräten joukkonsa hän teki rohkean uloshyökkäyksen, karkasi Octavianuksen ratsuväen kimppuun, löi sen perinpohjin ja karkoitti jäännökset takaisin leiriin. Ja kun hän palatsiin palatessaan kohtasi Kleopatran yllään vielä ryvettynyt ja verentahrima haarniskansa, kietaisi hän kätensä kuningattaren hennon vartalon ympärille ja suuteli häntä kaikkien nähden. Sitten hän esitteli kuningattarelle erään upseerinsa, joka oli suuresti kunnostautunut taistelussa, ja Kleopatra lahjoitti miehelle heti loistavan kypärin ja kultaisen rintahaarniskan. Tämä upseeri puki vielä samana iltana haarniskan ylleen ja karkasi Octavianuksen leiriin.

Seuraavana aamuna Antonius lähetti jonkinlaisen ylimielisyyden puuskassa sanansaattajan haastamaan Octavianusta kaksintaisteluun, kuten hän oli tehnyt ennen Actiumin taistelua, mutta hänen vihollisensa vastasi siihen myrkyllisesti, »että Antonius keksisi kyllä toisiakin keinoja, millä päättää päivänsä». Hän päätti silloin, että oli parempi saattaa asiat kertakaikkiaan ratkaisuun käymällä vastustajan kimppuun kaikin voimin sekä maalla että merellä kuin ruveta odottamaan pitkällisen piirityksen tulosta, ja kun Kleopatra oli hyväksynyt tämän suunnitelman, lähetettiin kaikille joukko-osastoille käsky valmistautua yleiseen taisteluun, joka määrättiin elokuun 1 päiväksi. Antonius, jonka rohkeus ei nyt pettänyt, pyysi tämän päivän aattoiltana palvelijoita auttelemaan häntä auliisti illallispöydässä ja kaatamaan runsaasti viiniä, koska heillä saattoi olla huomispäivänä uusi isäntä, hänen itsensä, Bacchuksen lihaksituleman, viinin ja ilon jumalan, maatessa kuolleena tappotantereella. Hänen läsnäolevat ystävänsä alkoivat sen kuullessaan itkeä, mutta Antonius selitti heille nopeasti, ettei hän suinkaan aikonut kuolla, vaan toivoi vievänsä heidät loistavaan voittoon.

Myöhään samana iltana, kun merituuli oli tyyntynyt ja tähtien valossa uinailevassa kaupungissa vallitsi pimeän ja helteisen kesäyön syvä hiljaisuus, alkoi äkkiä kuulua etäistä huilujen ja kymbaalien soittoa ja jotakin iloista säveltä laulavia ääniä. Soitto läheni ja pian voitiin eroittaa tanssivien jalkojen töminää ja kuin jotakin hurjaa juomalaulua loilottavan saattueen huutoa ja mekastusta. Tämä meluisa kulkue näyttää Plutarkhoksen kuvauksen mukaan suunnanneen kulkunsa suoraan kaupungin halki Canopuksen porttia kohti, jonka luona meteli yltyi ylimmilleen. Sitten äänet äkkiä hiljenivät ja häipyivät kuulumattomiin. Mutta kaikki, jotka olivat havahtuneet yön pimeydessä tähän hurjaan soittoon ja lauluun, uskoivat varmasti kuulleensa Bacchuksen saattohumun, kun hän jätti väkineen sortuneen lihaksitulemansa ja meni voittoisan Octavianuksen luo. [Melun saattoivat aiheuttaa Octavianuksen etujoukot, jotka oli sijoitettu aivan Canopuksen portin edustalle.]