Part 26

Kuvittelen hänen mietteidensä kulkeneen näitä uria hänen purjehtiessaan meren poikki, mutta kun hän oli jättänyt Antoniuksen Paraetoniumiin ja viiletti Aleksandriaa kohti, on saapuminen pääkaupunkiin, joka tulisi tuossa tuokiossa näkyviin, varmaankin karkoittanut kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Oli mitä tärkeintä estää, ettei uutinen tappiosta leviäisi kaupungille, ennenkuin hän olisi jälleen ohjaksissa. Hän näyttää sentähden jättäneen laivastonsa johonkin odottamaan ja purjehti satamaan joitakin päiviä ennen muita, antaen koristaa laivansakin, ikäänkuin voiton merkiksi. Hän tuli Aleksandriaan syyskuun lopulla 31 e.Kr. ja laski musiikin soidessa, merimiesten tanssiessa ja viirien liehuessa valkoisen Pharoksen ohi Isoon satamaan. Kun laiva oli kiinnitetty palatsin laituriin, kannettiin Kleopatra kuninkaallisella loistolla maihin ja oli pian turvassa Lochiaksen muurien suojassa. Hänellä oli epäilemättä Antoniukselta kirjallinen määräys Aleksandriaan sijoitetuille legiooneille, ja luottaen näiden joukkojen uskollisuuteen hän ryhtyi heti mitä ankarimpiin toimenpiteisiin mahdollisten kapinayritysten ja mellakoiden tukahduttamiseksi, kun tappio alkoi tulla tiedoksi. Monta vaikutusvaltaista kansalaista, jotka koettivat aikaansaada levottomuuksia, vangittiin heti ja surmattiin, ja kun tappiosta kuuluneet huhut osoittautuivat täysin tosiksi, oli Kleopatra täydellisesti tilanteen herra.

Hän alkoi nyt toimeenpanna itään tähtääviä suunnitelmiaan, joiden toteuttamisessa oli Meedian kuninkaan kanssa tehdyn sopimuksen vahvistaminen tietysti ensimmäinen askel. Muistettaneen, että Meedian kuninkaan tytär oli naitettu Kleopatran ja Antoniuksen vanhimmalle pojalle siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että poika saisi sitten periä Meedian ja Armeenian kuningaskunnat. Meedian pikkuprinsessa oli nyt Aleksandriassa, ja muistettaneen, että Armeenian valtaistuimensa menettänyt kuningas Artavasdes, jonka valtakunnasta oli enemmän kuin puolet liitetty Meediaan, oli vankina Egyptin pääkaupungissa, jossa häntä oli säilytetty kolme vuotta v. 34 e.Kr. vietetystä triumfista lähtien. Antoniuksen tappio saattoi kuitenkin aikaansaada sen, että hänen eroittamansa ruhtinaat saisivat valtaistuimensa takaisin, ja näytti hyvin uskottavalta, että Octavianus palauttaisi Artavasdeelle hänen valtakuntansa ja riistäisi Meedialta, koska se oli tukenut Antoniusta, niin paljon alueita, kuin mitä roomalaiset uskaltaisivat anastaa. Estääkseen tämän Kleopatra päätti toimittaa Armeenian kuningasehdokkaan maailmasta pois ja surmautti Artavasdeen, joka oli ehkä koettanut paetakin tahi päästä yhteyteen Octavianuksen kanssa, ja lähetti sitten lähetystön Meediaan viemään hänen päätänsä kuninkaalle kuin hyvän uskonsa merkiksi. [Herodes, joka oli ollut Antoniuksen puolella, menetteli samoin. Peläten, että Octavianus riistäisi häneltä valtaistuimen ja antaisi sen hänen edeltäjälleen Hyrcanukselle, hän tappoi tämän kilpailijansa, niin että hänen paikkansa täyttäminen kävisi, kuten Josephus antaa ymmärtää, Octavianukselle vaikeaksi.]

Siten hän ryhtyi puuhaan, jota Plutarkhos sanoo »mitä rohkeimmaksi ja ihmeteltävimmäksi yritykseksi». Punaisen meren pohjoisimman lahden, nykyisen Suezin lahden, ja Välimeren välissä oli vain viiden ja puolen penikulman levyinen alava erämaankaistale. Pelusiumiin päättyvä Niilin suuhaara laski tämän kannaksen pohjoisreunan poikki Välimereen, ja hiukan etelämpänä olivat Balahin ja Timsahin järvet ja niiden ja Suezin lahden välissä niin sanotut Katkerat järvet. Nämä vedet olivat olleet muinoin toistensa yhteydessä, sillä suuri persialainen valloittaja Dareios oli lähes viisisataa vuotta aikaisemmin rakentanut niiden välille kanavan, joka ei poikennut paljoakaan nykyisen Suezin kanavan suunnasta, ja jota myöten hän oli kuljetuttanut laivansa merestä toiseen. Kuningas Ptolemaios Philadelphus oli avannut sen uudelleen kolmesataa vuotta myöhemmin ja rakentanut suuren sulkujärjestelmän eteläpäähän Clysman linnoituksen lähelle [löysin tämän linnoituksen jäännökset eräältä saarelta, Suezin läheisyydestä], mutta nyt oli kanava peittynyt jälleen pitkälti erämaan siirtyvään hiekkaan, niin että Välimerestä Punaiseen mereen ja päinvastoin kuljetettavia aluksia oli kiskottava kilometrittäin erämaan poikki. Se oli sanomattoman työlästä, mutta siitä huolimatta Kleopatra päätti heti viedä kaikki jäljellä olevat sotalaivansa Punaiseen mereen, jossa ne olisivat Octavianuksen saavuttamattomissa ja valmiit tarpeen vaatiessa purjehtimaan milloin hyvänsä Indiaan tahi Etelä-Persiaan. Samalla hän alkoi myös rakentaa ihmeteltävän tarmokkaasti uusia laivoja Suezissa, aikoen luoda sinne mahtavan laivaston. Plutarkhos sanoo vain, että hänen tarkoituksensa oli »hankkia soturiensa ja rahojensa avulla koti, jossa hän saisi elää rauhassa, kaukana sodista ja orjuudesta», mutta kun ajattelee tätä yritystä Meediaan lähetetyn lähetystön yhteydessä, niin minusta näyttää, että hän oli päättänyt ryhtyä jossakin määrin toteuttamaan niitä idän valloitussuunnitelmia, joista hän näyttää keskustelleen Julius Caesarin kanssa tämän ollessa Aleksandriassa.

Meedia, Partia ja India olivat kaikki Rooman rajojen ulkopuolella. Niistä oli Meedia kytketty Egyptiin läheisillä verensiteillä ja India kävi vilkasta kauppaa Kleopatran valtakunnan kanssa. Partia, nyt Meedian vihollinen, oli jossakin näiden suurien maiden välissä, ja jos Egyptin laivasto onnistuisi purjehtimaan Arabian ympäri ja kohtaamaan Meedian joukot Persian lahdessa, voisivat liittolaiset saada tukea Indian valtakunnilta ja valloittaa sitten Partian, tahi ainakin pakottaa sen yhtymään liittoon. Syyrian ja Armeenian täytyisi silloin totella heitä ja voitaisiin jälleen ryhtyä taisteluun lännen kanssa. Niin kauan hän olisi turvassa perheineen näissä kaukaisissa maissa, ja lähetettyään jo, kuten otaksun, poikansa Aleksanterin tulevaan valtakuntaansa Meediaan hän alkoi nyt suunnitella rakkaan Caesarioninsa lähettämistä Indiaan valmistelemaan laivastonsa tuloa. [Plutarkhoksen mainitsema tosiasia, johon otaksumani Kleopatran suunnitelmista osaksi perustuvat.]

Antoniuksella ei ollut mitään tekemistä näiden suurten hankkeiden kanssa. Hän kuljeskeli sillä aikaa Paraetoniumin autioilla rannoilla vastoinkäymisiinsä syventyneenä, valittaen kenraaliensa ja ystäviensä kiittämättömyyttä ja syyttäen heitä petturuudesta, muistamatta, kuinka hän itse oli käyttäytynyt Actiumissa. Eikä Kleopatra ole voinut muuta kuin toivoa kaikesta sydämestään hänen pysyvän poissa ahertaessaan uusien hankkeidensa valmisteluissa ja kerätessään rahaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, sekä hyvillä että huonoilla, suurta päämääräänsä varten. Hänen on niin ollen täytynyt suhtautua sangen sekavin tuntein jonkin ajan kuluttua saamaansa ilmoitukseen, että Antonius oli tulossa. Saapuessaan pääkaupunkiin ehkä marraskuussa Antonius hämmästyi nähdessään hänen toimeliaisuutensa ja vastustaen nyt sekä taistelun jatkamista että itään lähtöä hän koetti saada Kleopatran innostuksen sammumaan puhumalla toivehikkaasti kaikista uskollisista joukoistaan, joiden menosta vihollisen puolelle hän ei ollut vielä kuullut. Hän näyttää myös osoittaneen, että Octavianuksen kanssa voitaisiin solmia rauha, jonka nojalla Kleopatran suku saisi pitää valtaistuimensa. Antonius onnistuikin tavalla tahi toisella jäähdyttämään hänen intonsa ja lamauttamaan hänen tarmonsa. Itse hän tahtoi nyt poistua julkisesta elämästä ja asettua johonkin sellaiseen kaupunkiin kuin Ateena, jossa hän voisi elää yksityisenä kansalaisena, huomiota herättämättä. Hän oli täysin tietoinen Kleopatran ylenkatseesta ja ajatteli, että eiköhän olisi ajanoloon parasta, jos hän nyt jättäisi Kleopatran yksikseen. Hän näyttää joka tapauksessa hartaasti toivoneen, ettei Kleopatra odottaisi hänen antautuvan enää mihinkään seikkailuihin — asia, josta heidän on täytynyt olla täydellisesti samaa mieltä, sillä Kleopatra ei ole enää voinut uskoa hänelle mitään. Hänen poikansa Caesarion oli juuri mieheksi tulossa ja vastaisi nuoruutensa voimassa sataa veltostunutta Antoniusta.

Eräs odottamaton tapaus keskeytti kuitenkin hänen suunnitelmansa, ja huono onni näytti jälleen alkavan seurata hänen askeleitaan. Petran läheisyydessä majailevat nabathealaiset arabialaiset, jotka olivat huonoissa väleissä egyptiläisten kanssa, hyökkäsivät Suezin uusille telakoille, karkoittivat varusväen ja polttivat ensimmäiset Välimerestä maitse kiskotut kaleerit samoin kuin ne, jotka olivat parhaillaan rakenteilla. Kleopatra ei voinut lähettää sinne riittävästi väkeä telakoiden suojaksi, minkä tähden hänen oli luovuttava suuresta yrityksestään.

Pian sen jälkeen saapui itse Canidius Aleksandriaan nähtävästi ilmoittamaan Antoniuksen joukkojen antautuneen kaikkialla Octavianukselle, ja ettei Antoniuksella ollut enää jäljellä muuta kuin Egypti ja sen armeija. Antoniuksen olisi nyt pitänyt silloisten kunnialakien mukaan välttämättä surmata itsensä, mutta hänen mielessään oli syntynyt eräs uusi ajatus, joka viehätti hänen tunteellista näyttelijäluonnettaan. Hän ei kuolisi, vaan eläisi Ateenan Timonin lailla koko ihmiskunnan vihollisena. Hän rakentaisi itselleen pienen talon, jonka seiniä meren vellovat laineet huuhtelisivat, ja siellä hän viettäisi yksinäisyydessä elämänsä loppupäivät, kaikkia uhmaten. Isossa satamassa oli aivan Antirrhodoksen saaren länsipuolella Forumin ja Neptunuksen temppelin läheisyydessä noin kolmensadan metrin pituinen ulkoneva laituri tahi aallonmurtaja [Minun käsittääkseni sitä ei ole voitu alkaa rakentaa tähän aikaan, vaikka Plutarkhos sanookin niin. On paljoa todennäköisempää, että se oli jo olemassa.], joka ei näytä olleen suuruudestaan huolimatta siihen aikaan käytännössä. Antoniuksen päähän pälkähti nyt panna se kuntoon ja rakentaa pieni huvila sen kärkeen, jossa hän sitten eläisi yksinäisyydessä. Kleopatralla oli liian paljon muita huolia välittääkseen miehensä päähänpistoista. Hän näyttää päinvastoin rohkaisseen häntä kuin lasta ja rakennuttaneen yllämainitulle paikalle pienen näppärän huvilan, jolle hän antoi Antoniuksen ihmisvihaajaihanteen kunniaksi nimen Timonium. On kuin hän olisi nyt tyyten vieraantunut Antoniuksesta, joka oli puolestaan epäilemättä iloinen päästessään rauhaan hänen vihaisilta silmäyksiltään ja myrkyllisiltä sanoiltaan. Uudesta asunnostaan hän saattoi nähdä Kleopatran palatsin, ja illoin ovat Lochias-niemeltä ja sataman ympäriltä pilkoittavat kirkkaat valot ja Pharoksen mahtava roihu tummaan veteen tähtien keralla kuvastuessaan varmaankin olleet kyllin romanttinen näky kenelle hyvänsä haaveilijalle. Päivällä hän saattoi seurata tulevien ja menevien alusten liikehtimistä satamassa, ja Kleopatran toimeliaiden ja levottomien aleksandrialaisten melu ja hyörinä, joka kantautui matalana kohinana kaupungilta, antoi pätevän pohjan hänen timoninkirouksilleen.

Kuuluisa Timon, minun lienee ehkä tarpeetonta kertoa, oli Ateenan kansalainen, joka eli Peloponnesolaissodan aikana ja esiintyi Aristofaneen ja Platonin komedioissa. Hän inhosi sydämestään kaikkia ihmisiä ja seurusteli vain kahden henkilön kanssa. Toinen oli Alkibiades, jota hän kunnioitti sentähden, että Alkibiades oli todennäköisesti tuottava paljon harmia Ateenalle, ja toinen Apemantus, joka oli hänkin vakaumuksesta ihmisvihaaja. Kun Timon ja Apemantus istuivat kerran kahdenkesken viiniä maistellen, huomautti jälkimmäinen: »Rattoisaa, vai mitä, Timon?», tahtoen osoittaa, kuinka suuriarvoisena hän piti sitä seikkaa, ettei hänen vihatuista kanssaihmisistään ollut muita saapuvilla. »Rattoisaa kyllä», vastasi Timon, »ellet sinä olisi täällä». Erään toisen kerran Timon nousi julkisessa kansankokouksessa puhujan paikalle ja lausui: »Ateenan miehet! Minulla on pieni maatilkku ja siellä viikunapuu, jonka oksiin monet kansalaiset ovat suvainneet hirttäytyä, ja koska olen nyt päättänyt rakentaa sinne talon, niin tahdon ilmoittaa tässä julkisesti, että kaikki ne, joiden tekee mieli, voivat nyt mennä sinne hirttäytymään, ennenkuin kaadan puun». Ennen kuolemaansa hän sepitti kaksi hautakirjoitusta, joista toinen kuului:

»Tässä lepää Timon, ihmisvihaaja. Mene ja herjaa minua, muukalainen — _mene_!»

Toinen, joka hakattiin hänen hautakiveensä, kuului:

»Vaivalloisesta elämästä vapaana mä lepään tässä. Älä kysy nimeäni, vaan ota kiroukseni ja mene».

Sellainen oli mies, jota Antoniuksen nyt teki mieli jäljitellä, ja sortunut autocrator saa nyt jäädä toistaiseksi rauhaan kolkkoon yksinäisyyteensä, sillä aikaa kuin seuraamme Kleopatran kiihkeää kamppailua valtaistuimensa puolesta. Kuningattaren toiminta kohdistui nyt kiireellisten ja tärkeiden asioiden järjestämiseen. Hän lähetti lähetystöjä naapurivaltakuntiin vahvistamaan entisiä ystävyyssuhteita; Aleksandriaa ja Egyptiä oli hallittava äärimmäisen ankarasti, ettei mitään kapinoita tahi mellakoita puhkeaisi näinä kohtalokkaina päivinä; ja samalla oli alamaisten maksettava raskaita veroja, jotta kuningattarella olisi rahaa hankkeisiinsa. Hallitsemisen on täytynyt olla hyvin työlästä ja huolekasta, ja pelko lähestyvästä tilinteosta Octavianuksen kanssa synkensi kaiken kuin ukkospilvi. Oli aivan varmaa, että Octavianus hyökkäisi piakkoin Egyptiin, vaikka se ei käynytkään juuri nyt, pääasiallisesti rahapulan takia, päinsä. Ateenassa vierailtuaan hän oli mennyt Vähään-Aasiaan, josta hänen piti edetä Syyrian halki Egyptiin, heti kuin hän oli saanut tarpeeksi rahaa.

Judean kuningas Herodes näyttää saapuneen vuoden 31 e.Kr. lopulla Aleksandriaan neuvottelemaan tilanteesta Antoniuksen kanssa, joka oli hänen entinen ystävänsä ja suojelijansa. Hänen vastenmielisyytensä Kleopatraa kohtaan ja hänen aikeensa murhata kuningatar tämän ollessa kotimatkalla hänen maansa halki lienevät vielä lukijan muistissa. Lausuttuaan nyt kuningattarelle tavanomaiset kohteliaisuudet hän näyttää ryhtyneen vakaviin keskusteluihin Antoniuksen kanssa, jota hän ehkä kävi tapaamassa tämän erakkomajassa meren äärellä. Josephus kertoo hänen yllyttäneen kukistunutta triumviriä toimittamaan Kleopatran hengiltä ja selittäneen, että hän vain siten saattoi toivoa Octavianuksen säästävän hänen henkensä. Antonius ei ollut kuitenkaan halukas mihinkään sellaiseen, sillä hän ei tahtonut ostaa vapauttaan vaimonsa hengellä, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä lähestyvästä tuomiosta. Herodes halusi tietysti Egyptin hurmaavan kuningattaren katoavan ainiaaksi näköpiiristä, koska Kleopatra saattaisi voittaa Octavianuksen myötätunnon ja voisi saada pitää egyptiläiset ja syyrialaiset alueensa, missä tapauksessa Judea ei pääsisikään hänen hankalasta ja vaativaisesta naapuruudestaan. Mutta kun hän ei saanut Antoniusta suostumaan, palasi hän Jerusalemiin ja purjehti pian sen jälkeen Rhodokseen osoittamaan Octavianukselle kunnioitustaan. Antonius lähetti siitä kuullessaan erään Alexis Laodicealaisen hänen jälkeensä pyytämään, ettei Herodes hylkäisi hänen asiaansa. Tämä Alexis oli ollut tärkein välittäjä, kun Antoniusta suostuteltiin eroamaan Octaviasta, ja Kleopatra oli usein käyttänyt hänen apuaan saadakseen Antoniuksen tekemään jotakin, josta Antonius itse oli epäröivällä kannalla. Mutta nyt hän petti sekä Kleopatran että Antoniuksen osoittaman luottamuksen, sillä hän ei palannutkaan Herodeen hovista Egyptiin, vaan lähti tarjoamaan palvelustaan Octavianukselle. Octavian kostonhimoinen veli ei ollut kuitenkaan unohtanut hänen osaansa avioerojutussa, ja hänet surmattiin tutkinnotta ja tuomiotta petturuutensa palkinnoksi. Herodes taas onnistui lepyttämään voittajan sanomalla avoimesti olleensa Antoniuksen ystävä, mutta että hän oli nyt valmis tarjoamaan alamaista kuuliaisuuttaan toisille. Siten hän sai pitää valtaistuimensa, vaikka melkein kaikki muut kuninkaat ja ruhtinaat, jotka olivat auttaneet Antoniusta, eroitettiin.

Helmikuun alkupuolella 30 e.Kr. Octavianus palasi Italiaan rauhoittamaan hajaantuneita joukkojaan, joiden keskuudessa oli sattunut levottomuuksia sen johdosta, ettei hän kyennyt maksamaan sotureiden palkkoja. Hän viipyi siellä kuukauden verran ja purjehti maaliskuun alussa takaisin Vähään-Aasiaan. Dion sanoo, että hänen Rooman matkastaan ja Vähään-Aasiaan paluustaan kuultiin Aleksandriassa samalla kertaa, todennäköisesti vasta huhtikuussa, mutta minusta tuntuu uskomattomalta, että tieto hänen aikaisemmasta matkastaan olisi viipynyt niin kauan. Joitakin huhuja hänen paluustaan on täytynyt kulkeutua Kleopatran kuuluviin maaliskuun kuluessa.

Uutinen tästä viivytyksestä sai toivon jälleen elpymään, ja kuningatar päätti hyötyä tästä kallisarvoisesta odotusajan pidennyksestä mahdollisimman paljon. Muistettaneen, että hänen poikansa oli syntynyt, ellen erehdy, heinäkuun alussa 47 e.Kr., mutta hiukan myöhemmin lisättiin kalenteriin noin kahdeksankymmentä päivää virheellisyyksien poistamiseksi, niin että pojan syntymäpäivän todellinen vuosipäivä tuli olemaan huhtikuun keskipaikkeilla. [Tämä syntymäpäiväjuhla, jota nyt vietettiin, ei ole minun mielestäni voinut olla myöhemmin kuin huhtikuun keskivaiheilla, minkä tähden Caesarion ei ole liioin voinut syntyä myöhemmin kuin heinäkuun alussa, seikka, joka pidentää Julius Caesarin Egyptissä oloa, kuten olemme aikaisemmin osoittaneet. Se mielipide näyttää aina olleen yleinen, että tätä syntymäpäivää vietettiin poliittisista syistä aikaisemmin kuin muulloin, mutta päivämäärä oli oikea, kuten saamme nähdä.] Tänä vuonna, 30 e.Kr. hän täytti seitsemäntoista, ja syntymäpäivän viettoon alettiin valmistautua siihen aikaan, jolloin Octavianuksen otaksuttiin vielä olevan Roomassa rauhoittamassa tyytymättömiä joukkojaan. Kleopatra päätti sentähden viettää päivän suurella loistolla ja tehostaa sen merkitystä ja juhlallisuutta kuuluttamalla julkisesti, että Caesarion oli nyt täysi-ikäinen. Oliko seitsemästoista syntymäpäivä sitten tavallisesti se ikävuosi, jolloin Egyptin hallitsijan katsottiin tulleen täysi-ikäiseksi, ei voitane varmuudella sanoa, mutta se taas on varmaa, että tuon ikärajan saavuttaminen siirrettiin vain aniharvoin, jos milloinkaan, myöhemmäksi. Kleopatra näyttää halunneen tehdä suuren asian tästä poikansa täysi-ikäiseksi tulemisesta, joka oli osoittava aleksandrialaisille, kuten Dion sanoo, »että heillä oli nyt mies kuninkaana». Kansa sai ajatella, jos niin halusi, että hän itse oli kukistunut ja tuomionsa saanut nainen, mutta tästä alkaen sillä oli mies johtajanaan, jumalallisen Julius Caesarin poika, jonka oikeuksien puolesta hän oli taistellut hänen lapsena ollessaan, mutta joka kykeni tästä lähtien pitämään itse puolensa. Hänen pojallaan olisi joka tapauksessa, kävipä hänelle itselleen kuinka hyvänsä, paremmat mahdollisuudet säilyttää valtaistuimensa, jos hänet asetettaisiin täysikasvuisena miehenä sille lujasti istumaan. Hän itse voisi tulevaisuudessa työskennellä kuin kulissien takana, ja hänen poikansa jatkaisi sitä suurta työtä, jonka hän oli koettanut saada valmiiksi.

Kun Antonius sai erakkomajassaan kuulla tekeillä olevasta juhlasta, näyttää hän käyneen hyvin levottomaksi. Caesarion ja hänen oikeutensa olivat olleet suurena syynä hänen kukistumiseensa, ja hänen on täytynyt jonkin verran säikähtää kuningattaren häikäilemättömyyttä, josta Octavianus saisi uutta närkästymisen aihetta. Aleksandriassa valmistauduttiin nyt viettämään mitä loistavimmin Octavianuksen kilpailijan, Julius Caesarin vallan ja omaisuuden vaatijan, täysi-ikäiseksi tuloa. Oliko tämä toimenpide ovelaa politiikkaa, vai röyhkeää uhmailua? Hän näyttää havahtuneen toimettomuudestaan pienen Timoniuminsa yksinäisyydessä ja lähteneen keskustelemaan kuningattaren kanssa, saaden todennäköisesti hänen puheistaan sen käsityksen, että hänen vaimonsa tahtoi nyt luovuttaa valtansa suureksi osaksi poikansa käsiin, uskoa nuoruuden tarmolle tehtävän, jota keski-ikä ei ollut kyennyt suorittamaan. Toimenpiteen tämä puoli viehätti häntä, ja hän päätti menetellä samoin, antaa nuoremman polven edustaa häntä tästä lähtien. Hänen ja Fulvian poika Antyllus, joka oli Caesarionia ehkä noin vuotta nuorempi, oli myös Aleksandrian palatsissa, ja Antonius sopi Kleopatran kanssa, että molemmat nuorukaiset julistettaisiin yhdessä täysi-ikäisiksi (ephebi), minkä jälkeen Antyllus saisi esiintyä täysikasvuisen roomalaisen puvussa. Kleopatra näyttää samalla kehoittaneen miestään luopumaan naurettavasta eristäytymisestään ja joko auttamaan puolustussuunnitelmien laadinnassa tahi kerta kaikkiaan poistumaan Egyptistä. Antonius oli jo ehtinyt sydämestään kyllästyä yksinäisyyteensä ja luopui ilolla Timonin osastaan. Hän muutti takaisin palatsiin, ja sekä hän että Kleopatra tekivät joitakin yrityksiä entisten suhteiden palauttamiseksi. Heidän tiensä olivat kuitenkin jo liian kaukana toisistaan voidakseen enää millään tavalla yhtyä. Yksinäisyydessään Antonius oli miettinyt kärsimiään luuloteltuja vääryyksiä ja suhtautui nyt vaimoonsa epäluuloisesti, ja mitä taas Kleopatraan tuli, ei hän hyväksynyt miestään enää vertaisekseen, vaan piti häntä oliona, joka ei ansainnut muuta kuin ylenkatsetta, vaikka häntä täytyi hiukan sääliäkin.

Syntymäpäiväjuhlallisuudet vietettiin mitä suurimmalla loistolla, ja koko kaupunki juhli ja huvitteli monta päivää. Lähestyvää myrskyä ei muistellut kukaan, ja Aleksandriaan niinä päivinä saapuneen vieraan olisi ollut todella vaikeata uskoa tulleensa kaupunkiin, jonka hallitsijat olivat juuri kärsineet raskaan tappion sodassa vihollista vastaan, tämän vihollisen valmistautuessa parhaillaan hyökkäämään heidän omaan maahansa, Egyptiin. Kleopatraa ei voitu saada myöntämään, että peli oli menetetty, vaan hän esiintyi murheistaan ja raskaasta huolitaakastaan huolimatta niin hilpeänä ja toivehikkaana, että sen olisi pitänyt herättää kaikkien historioitsijain ihailua. Antoniukseen tilanne vaikutti sitävastoin peräti turmiollisesti, sillä päästyään syntymäpäiväjuhlissa jälleen rajun elämän makuun hän päätti elää loppuelämänsä hillittömästi huvitellen. Kutsuen koolle »Verrattomat eläjät», juomakerhon, jonka hän oli perustanut joitakin vuosia sitten, hän kehoitti sen jäseniä kirjoittautumaan erääseen uuteen seuraan, jolle hän antoi nimen _Synapothanoumenoi_, »Kuolkaamme yhdessä». »Syökäämme, juokaamme ja iloitkaamme, sillä huomenna kuolemme», on varmaankin ollut hänen tunnuslauseensa, ja hän näyttää eläytyneen tähän uuteen päähänpistoonsa yhtä hetkellisen syvällisesti, kuin Timonin osaansakin. Voimatta enää esiintyi koko maailmalle Bacchuksen tahi Herkuleen kiitollisessa osassa, hän näytteli nyt kuulijakunnalle, jonka hän oli itse valikoinut, ja esiintyi palatsin saleissa poikamaisen ylimielisesti, jylhästi, mutta ei vilpittömässä mielessä huvittelijana, joka juhli hyvän ystävänsä Kuoleman keralla. Hän ei aikonutkaan kuolla, vaan toivoi saavansa siirtyä, kuten entinen virkaveljensä Lepidus, kolmas triumviri, häiriintymättömän yksityiselämän rauhaan, mutta tilanne, johon hän huomasi nyt joutuneensa, oli niin eriskummallinen, ettei tämä »jättiläismäinen lapsi» voinut olla käyttämättä sitä jollakin tavalla hyväkseen. Hänhän oli kuin valtiovanki, joka oli lähetetty takuuta vastaan takaisin kotinsa ylellisyyteen.