Part 23

Rauhan syntymisen estäminen näyttää nyt olleen hänelle kaikki kaikessa, ja ajaakseen tahtonsa perille hän päätti koettaa vielä kerran. Ottaen avukseen kaiken viehätysvoimansa hän alkoi suostutella Antoniusta hylkäämään Octavian julkisesti, mikä olisi ollut sellainen loukkaus Octavianukselle, ettei sovinto olisi voinut tulla enää kysymykseenkään. Mutta kun rauhanpuolue sai kuulla tästä hankkeesta, vaati se heti Antoniusta sopimaan Octavian kanssa, ja kumpikin puolue näyttää nyt käyneen hänen, miesparan, kimppuun niin kiihkeästi ja kiusanneen häntä siinä määrin, että hänen on täytynyt olla lopulta sydämen pohjasta kyllästynyt koko asiaan. Kleopatran puheet vaikuttivat kuitenkin sen verran, että hän päätti edetä Kreikkaan, siis askeleen lähemmäksi vastustajaansa. Huhtikuun lopulla hän purjehti Efesoksesta Samokseen, jättäen osan armeijaa jälkeensä. Siellä hän viipyi pari kolme viikkoa, joiden kuluessa juhlittiin ja huviteltiin jälleen perusteellisesti kaikkien vaivojen ja ikävyyksien jälkeen. Hän oli kehoittanut vasallejaan ottamaan mukaansa Efesokseen etevimmät näyttelijänsä ja ilveilijänsä, ettei heiliä olisi yhdessä ollessaan huvituksista puutetta, ja nyt nämä näyttelijät vietiin Samokseen esiintyäkseen siellä kuninkaiden ja ruhtinaiden edessä. Hallitsijat kilpailivat juhlien toimeenpanossa, mutta emme kuule nyt mitään sellaista Kleopatran taholta, joka oli todennäköisesti liian huolestunut kiinnittääkseen suurempaa huomiota velvollisuuksiinsa Antoniuksen puolisona. Saaren temppeleissä uhrattiin loistavia uhreja jumalille kunkin kaupungin luovuttaessa härän tähän tarkoitukseen, ja nuo pyhitetyt rakennukset ovat varmaankin kaikuneet rukouksista melkein kaikille idän ja lännen suosituille jumalille. Tämä loisto ja kevytmielisyys, jossa Aamoksessa elettiin, erosi räikeästi siitä tuskasta ja epätoivosta, joka oli vallannut muun maailman kaupungit. Niiltä oli riistetty soturit ja rahat, ja edessä oli hävittävä sota kaikkine kauhuineen.

»Kun melkein koko maailma oli täynnä surua ja valitusta», sanoo Plutarkhos, »ei tällä saarella kuultu näinä päivinä muuta kuin huilujen ja harppujen soittoa, näytelmien esityksiä ja kuorojen laulua, niin että alettiin ihmetellä, miten voittoa juhlittaisiin, kun sodan alkua vietettiin tämmöisellä loistolla».

Toukokuun lopulla siirryttiin Ateenaan, jossa Antonius ja Kleopatra pitivät hoviaan. Kuningatar oli nyt, todennäköisesti, sangen hermostuneessa mielentilassa, syynä ne merkilliset erimielisyydet, joihin hänen läsnäolonsa antoi aihetta, ja hänessä herännyt epäilys miehensä vilpittömyydestä. Pidän hyvin todennäköisenä, etteivät he olleet keskenään parhaimmassa sovussa tähän aikaan, ja vaikka Antonius olikin kiintynyt häneen nyt läheisemmin kuin ennen, ovat he voineet kinastella ja silloin tällöin riidelläkin. Kleopatra tahtoi, että Antoniuksen oli erottava Octaviasta ja ryhdyttävä heti hyökkäämään, mutta Antonius näytti puolestaan olevan ilmeisesti haluton ottamaan mitään ratkaisevaa askelta. Hän oli todennäköisesti luvannut kuningattarelle ryhtyä heti tavoittelemaan Caesarin suunnittelemaa yksinvaltaa, jos hän voittaisi, ja järjestää niin, että valtaistuin joutuisi lopulta Caesarionille, mutta nyt olivat useimmat hänen luonaan olevista senaattoreista korostaneet, että kansa toivoi hartaasti hänen palauttavan tasavallan ja rupeavan voittonsa kunniaksi jälleen tavalliseksi kansalaiseksi. Aikaisemmin hän olisi suhtautunut näihin vaikeuksiin kevyesti ja tavalla tai toisella osannut kääntää tilanteen itselleen edulliseksi, mutta nyt oli liiallinen juominen herpaissut hänen tahdonvoimansa, minkä lisäksi hän oli tullut kaikissa asioissa Kleopatrasta äärimmäisen riippuvaiseksi. Nyt hän rakasti kuningatarta ja kävi kiintymyksessään päivä päivältä yhä hellämielisemmäksi. Hän oli jo lähes viidenkymmenen ikäinen, ja tarmon aleneminen vaikutti, ettei hän ollut enää niin huikentelevainen lemmenasioissa, vaan keskitti mielenkiintonsa ehyemmin kuningattareen, vaikka tämä ei ollutkaan enää kovinkaan nuorekas, noin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen kun oli. Heidän välillään sattuneet riidat näyttävät surettaneen häntä suuresti, ja lisääntyvä kunnioituksen puute kuningattaren taholta aiheutti, että hänestä tuli veltostuessaan yhä enemmän hänen orjansa. Hän näyttää seuranneen ihaillen kuningattaren taitoa ja tarmokkuutta asioiden käsittelyssä ja koetti parhaansa mukaan ylläpitää Kleopatran häntä kohtaan tuntemaa kiintymystä, joka oli, kuten hän näki, häviämässä. Mutta Kleopatran kaltaisen naisen pelottomaan sydämeen ei vaikuteta muulla kuin miehekkäällä voimalla ja lujalla päättäväisyydellä, ja on kuin kuningatar olisi yhä kasvavalla kauhulla alkanut seurata sen miehen nopeata rappeutumista, jota hän oli rakastanut, ja johon hän oli luottanut.

Tilanne kävi vielä vaikeammaksi, kun Antoniuksen neljäntoistavuotias poika Antyllus, jonka olemme jo tavanneet Aleksandriassa, saapui Ateenaan. Hän oli ollut hiljattain Roomassa, jossa uskollinen Octavia oli kohdellut häntä ystävällisesti ja hyvin — Octavia oli miehensä lapsia kohtaan aina hellä ja jalomielinen. Antonius näyttää olleen suuresti kiintynyt tähän poikaansa ja oli nimityttänyt hänet perinnölliseksi prinssiksi. Pojasta tuli tavallaan Caesarionin, Kleopatran lemmikin, kilpailija, ja hänen läsnäolonsa Ateenassa voidaan ehkä katsoa lisänneen epäsopua.

Kesäkuun alussa kuningatar sai Antoniuksen vihdoinkin ottamaan ratkaisevan askeleen ja hylkäämään Octavian julkisesti. Esitettyään asian senaattoreilleen, joiden kesken siitä sukeutui kiivas väittely, hän lähetti sanansaattajat Roomaan ilmoittamaan Octavialle, että tämän oli muutettava pois hänen talostaan, ja antoi samalla käskyn Efesokseen jätetyille joukoille tulla Kreikkaan. Tämä oli yhtä kuin sodanjulistus, minkä johdosta Kleopatran on täytynyt olla äärimmäisen hyvillään. Mutta Antoniuksen luo näyttää saapuneen, heti kuin asia tuli tietoon, monta hänen roomalaista ystäväänsä suuresti hätääntyneinä sanomaan, että hänen tylyytensä Octaviaa kohtaan, joka oli voittanut kaikkien myötätunnon alistuvaisuudellaan ja uskollisuudellaan, riistäisi häneltä paljon kannattajia Italiassa ja osoittaisi selvästi hänen noudattavan Kleopatran tahtoa. He pyysivät häntä järjestämään niin, että asiat eivät esiintyisi siinä valossa, minkä johdosta Antonius, kiusaantuneena ja hämmentyneenä, piti puheen roomalaisille legioonilleen luvaten palauttaa tasavallan kahden kuukauden kuluttua siitä lukien, kun lopullinen voitto oli saatu.

Tästä julistuksesta, joka on arvatenkin ollut täydellinen yllätys, Kleopatran on täytynyt ymmärtää, että Antonius pelasi kaksinaista peliä. Hän epäilemättä käsitti, ettei tämä lupaus pakottanut heitä luopumaan yksinvaltasuunnitelmistaan, sillä palautettuaan vanhan järjestelmän Antoniuksella olisi runsaasti aikaa niiden toteuttamiseen, mutta se hermostutti häntä ja sai hänet näkemään entistä selvemmin, kuinka suuresti hänen yksinvaltaiset käsitteensä erosivat sen maan kansanvaltaisista periaatteista, jota hän nyt koetti saada valtikkansa alle. Hän näki, että pohja, johon tämän sodan piti alkuaan perustua, muuttui vähitellen toiseksi. Perussyynä oli ollut Octavianuksen karkoittaminen sen omaisuuden hallinnasta, joka kuului laillisesti hänen pojalleen Caesarionille. Ja nyt puhuttiin vain vapaudesta, kansanvallasta ja tasavaltalaisten laitosten palauttamisesta.

Kaikesta mielipahasta huolimatta hänellä oli kuitenkin jonkin verran lohtua Antoniuksesta, jonka käytös oli kaikkea muuta kuin kansanvaltaista. Hän salli ateenalaisten tunnustaa hänet jumalalliseksi henkilöksi ja vaati, että Kleopatralle, josta hän nyt oli tavattoman ylpeä, piti osoittaa kuninkaallisinta ja jumalallisinta kunnioitusta. Kuningatar olikin niinä päivinä kaikkivaltias, ja vanhat kirjailijat sanovat yksimielisesti, että Antonius oli melkein kokonaan hänen käskettävänään. Ja koska hän oli kreikkalainen, olivat ateenalaiset valmiit tunnustamaan hänen kaikkivaltaisuutensa. He pystyttivät hänelle patsaan Akropoliille vähää ennen pystytetyn Antoniuksen patsaan lähelle, tervehtivät häntä Aphroditenä, antoivat hänelle kaikenlaisia kunnallisia kunnianosoituksia, ja tehdäkseen sen juhlallisesti, lähettivät hänen luokseen lähetystön, jota Antonius johti esiintyen kaupungin vapaana kansalaisena. Octaviasta, joka oli, kuten muistettaneen, asunut Ateenassa joitakin vuosia sitten, oli paljon pidetty, mutta Egyptin loistava pikku kuningatar, joka istui Antoniuksen vierellä kuningasten ja ruhtinaiden neuvotteluissa, sai hänen hiljaisen ja vakavan olemuksensa muiston pian unhottumaan. Oli kuin hän olisi jo ollut maailman kuningatar, sillä toimien kaikkien näiden hallitsijoiden valtiattarena, puhutellen jokaista omalla kielellään ja viihdyttäen heitä loistavalla älyllään hän näytti johtavan sekä heidän juhliaan että heidän neuvottelujaan.

Saatuaan kannattajansa rauhoittumaan ja erimielisyydet toistaiseksi poistetuiksi Antonius ryhtyi tapansa mukaan huvittelemaan ja antoi pian ateenalaisten tunnustaa hänet muodollisestikin maan päälle tulleeksi Dionysokseksi eli Bacchukseksi. Odottaessaan päivää, jolloin Bacchusta piti juhlittaman, hän pani kaikki kaupungin kirvesmiehet tekemään suureen teatteriin ristikkokattoa, joka peitettiin vihreillä oksilla ja viiniköynnöksillä, kuten tälle jumalalle pyhitetyissä luolissa oli tapana, ja antoi näihin oksiin ripustaa sadoittain rumpuja, fauninnahkoja ja muita Bacchukselle tunnusmerkillisiä esineitä. Juhlapäivänä hän sitten istui ystävineen teatterin keskustassa viheriän katoksen läpi sädehtivän ilta-auringon paisteessa ja johti Bacchukseksi pukeutuneena hurjaa juominkia satojen hämmästyneiden ateenalaisten katsellessa häntä istuinriveiltä. Kaupunki valaistiin pimeän tultua ja tuhansien soihtujen ja lyhtyjen valossa Antonius mennä rymisti sitten Akropoliskukkulalle, jossa hänet julistettiin Dionysosjumalaksi.

Antonius ja Kleopatra toimeenpanivat kumpikin monta juhlaa, ja edellisen käytös oli usein rajua ja hänen arvolleen alentavaa. Eräässä julkisessa tilaisuudessa hän herätti suurta pahennusta menemällä kesken aterian Kleopatran luo ja pesemällä hänen jalkansa, toimitus, jonka orjat aina suorittivat. Hänen sanottiin tehneen sen voittaakseen erään vedon. Hän ei ollut milloinkaan välittänyt julkisesta mielipiteestä, ja tämä välinpitämättömyys ympäristöä kohtaan oli varsinkin nyt käynyt aivan hämmästyttäväksi. Neuvotellessaan alaistensa ruhtinaiden kanssa hän saattoi lopettaa keskustelun ilman muuta syventymällä johonkin Kleopatralta saapuneeseen kirjeeseen, joka oli kirjoitettu onyxi- tahi kristallilaatalle, ja kun Furnius, eräs kuuluisa puhuja, esitti hänelle kerran jotakin tärkeää asiaa, katkaisi hän kaunopuheisen esityksen kiiruhtamalla ulos kuningattaren luo, näyttäen kokonaan unohtaneen, että Furniuksen puhe oli kohdistettu juuri hänelle.

Sitten sattui eräs tapaus, joka herätti mitä suurinta levottomuutta Antoniuksen koko puolueessa. Miehistä, jotka olivat tähän aikaan Ateenan johtavia henkilöitä, meni kaksi Octavianuksen puolelle. Toinen oli Titius, josta olemme jo puhuneet Sextus Pompeiuksen vangitsemisen ja kuoleman yhteydessä, ja toinen Plancus, narri, joka oli maalannut itsensä siniseksi ja tanssinut alasti eräässä juhlassa Aleksandriassa, kuten olemme kertoneet. Velleius sanoo häntä »kuningattaren katalimmaksi imartelijaksi, mieheksi, joka oli orjaakin matelevaisempi». Sitä ajatellen ei siis lainkaan hämmästytä, että kuningatar oli töykeä häntä kohtaan, minkä hän selittää olleen syynä luopumiseensa. Nämä miehet olivat kumpikin todistajina Antoniuksen testamentissa, jonka jäljennös oli talletettu Vestan neitsyeiden huostaan, ja tultuaan Roomaan he ilmoittivat sen sisällön Octavianukselle, joka meni heti Vestan temppeliin, anasti asiakirjan ja luki sen joitakin päiviä myöhemmin senaatille. Monet senaattorit pitivät toimenpidettä aivan sopimattomana, mutta olivat siitä huolimatta uteliaita kuulemaan, mitä testamentissa sanottiin, eivätkä siis vastustaneet sen lukemista. Ainoa kohta, josta Octavianus saattoi nostaa hälinän, oli kuitenkin vain se, jossa Antonius määräsi, että hänen ruumiinsa oli, jos hän kuolisi Roomassa, toimitettava, sitten kuin se oli viety juhlasaatossa Forumin poikki, Aleksandriaan ja haudattava Kleopatran viereen.

Nämä kaksi petturia alkoivat nyt levitellä Italiassa kaikenlaisia halventavia juttuja Antoniuksesta ja panetella kuningatarta, jonka he kertoivat saaneen Antoniuksen täydellisesti valtaansa juottamalla tälle varkain — he olivat siitä varmat — jotakin lemmenjuomaa. Kun ajattelemme, että nämä Plancuksen kaltaisten juorukellojen esittämät syytökset kohdistuivat kaikki Antoniuksen kiintymykseen Kleopatraan, niin huomaamme, kuinka vähään todellisuudessa supistui se, mistä Kleopatraa voitiin moittia. Antonius, he sanoivat, oli hänen taikavoimansa lumoissa; Antonius oli sallinut efesolaisten tervehtiä häntä kuningattarena; Kleopatra oli pakottanut hänet lahjoittamaan hänelle Pergamonin (eräs kaupunki Efesoksen lähellä) 200,000 teosta käsittävän kirjaston; Antonius juopui viinistä Kleopatran pysyessä tietysti taikuuden avulla selvänä; Antoniuksesta oli tullut hänen orjansa, joka pesi hänen jalkansakin, ja niin edespäin. Tämmöiset juorut olivat Kleopatran hirveästä pahuudesta sepitettyjen tarinoiden pohjana, eikä kestä kauan, ennenkuin kuulemme häntä sanottavan »irstaan Canopuksen porttokuningattareksi, joka tahtoi asettaa haukkuvan Anubiin Jupiterin tilalle ja hukuttaa roomalaisen torven äänen sistrumin helinään». [Propertius. Canopus oli egyptiläinen satama, maineeltaan jotakuinkin nykyisen Port Saidin vertainen. Anubis oli egyptiläinen sakaalijumala, jonka palvelus liittyi kuoleman yhteydessä suoritettuihin menoihin.]

Antoniuksen Roomassa olevat ystävät lähettivät nyt, väestön enemmistön vihamielisyydestä levottomina, erään Geminiuksen Ateenaan varoittamaan johtajaansa ja ilmoittamaan hänelle, että hänet julistettaisiin pian valtion viholliseksi. Päämajassa hänen epäiltiin kuitenkin liikkuvan Octavian asioilla, ja sekä Kleopatra että Antonius kohtelivat häntä sangen kylmästi. Hänelle annettiin huonoin paikka pöydässä ja kumpikin teki hänelle alituisesti mitä purevimpia huomautuksia. Hän ei ollut siitä ensin milläänkään, mutta kun Antonius kysyi lopulta eräänä iltana kummankin ollessa jonkun verran juovuksissa aivan suoraan, mitä tekemistä hänellä oli Ateenassa, hypähti Geminius paikaltaan ja vastasi sanovansa sen sitten, kuin he olivat selviä, mutta yhden asian hän sanoisi heti, olipa hän juovuksissa tahi selvä, että kaikki olisi hyvin, jos vain kuningatar palaisi Egyptiin. Antonius raivostui, mutta Kleopatra hillitsi mielensä ja vastasi ivallisesti: »Teitte hyvin, Geminius, ilmaistessanne salaisuutenne, meidän tarvitsematta luovuttaa teitä kiduttajalle». Päivää tahi paria myöhemmin hän purjehti tiehensä Ateenasta ja kiiruhti takaisin Roomaan.

Samoin lähti Marcus Silanus, joka oli ollut upseerina Julius Caesarin armeijassa Galliassa, ja hänkin kertoi Roomassa kaikenlaista Kleopatran suuresta vallasta ja Antoniuksen pehmeydestä. Octavianuksen virallinen sodanjulistus tuli pian sen jälkeen, mutta hän ei julistanut sotaa Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan. Antoniukselta riistettiin siinä kaikki toimi- ja käskyvalta, koska hän oli, selitettiin, sallinut naisen käyttää sitä hänen sijastaan. Octavianus lisäsi, että Antonius oli ilmeisesti juonut juomia, jotka olivat vieneet häneltä järjen, ja että kenraaleina, joita vastaan roomalaiset tulisivat taistelemaan, olisivat arvatenkin Egyptin hovieunukit Mardonios ja Potheinos [samanniminen eunukki näytteli, kuten muistettaneen, tärkeätä osaa Kleopatran nuoruudessa] ja Kleopatran kamaripalvelijattaret Iras ja Charmion, sillä hehän olivat nyt Antoniuksen pääneuvonantajat. Kuningattaren täytyi siten pakostakin käsittää, että hänen läsnäolonsa päämajassa vahingoitti vakavasti Antoniuksen asiaa, mutta samalla hän tiesi Antoniuksen voivan menetellä petollisesti häntä kohtaan, jos hän lähtisi nyt Egyptiin, ja olihan hänellä sitäpaitsi pätevä syy pysytellä sotatapahtumien välittömässä läheisyydessä, koska sota oli julistettu häntä eikä Antoniusta vastaan. Saadakseen tilanteesta Italiassa vallalle päässeen käsityksen muuttumaan Antonius lähetti sinne suuren joukon asiamiehiä, joiden piti koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen hänen edukseen, ryhtyen itse valmistautumaan lopulliseen voimainkoetukseen. Hän oli päättänyt odottaa, kunnes Octavianus kävisi hänen kimppuunsa, osaksi sentähden, että uskoi suuren laivastonsa kykenevän tuhoamaan vihollisen, ennenkuin se pääsisi maihin Kreikan rannikoille, ja koska Octavianuksen joukot menettäisivät taistelukuntoisuutensa todennäköisesti jo paljoa aikaisemmin. Sotatilan seuraukset tulisivat hyvin pian tuntumaan Italiassa, mutta Kreikassa ja Vähässä-Aaasiassa se tuskin aiheuttaisi mitään muutosta hintatasossa. Egypti kykenisi yksinään luovuttamaan viljaa koko armeijan tarpeeksi, mutta Italia joutuisi pian nälänhädän partaalle; Egyptistä saataisiin rahaa joukkojen palkkojen säännölliseen maksamiseen, mutta Octavianus ei tiennyt, mistä hankkia varoja. Tilanne oli Italiassa todellakin niin vaikea ja kapinan mahdollisuus vihollisarmeijassa niin, suuri, ettei Antonius odottanutkaan joutuvansa suurempaan maataisteluun. Hän oli sentähden tuntenut asemansa niin turvalliseksi, että hän oli katsonut voivansa jättää neljä legioonaa Kyreneen, neljä Egyptiin ja neljä Syyriaan ja uskoa itäisen Välimeren koko rannikon puolustuksen sinne tänne siroitelluille pienemmille joukko-osastoille. Hänen armeijansa Kreikassa käsitti noin 100,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä ja on varmasti näyttänyt riittävän suurelta, koska vihollisen armeija oli pienempi. Octavianuksella oli ainakin 250 sotalaivaa, 80,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä.

Talven lähestyessä Kleopatra ja Antonius etenivät koko armeijan keralla Ateenasta Patraehen, johon leiriydyttiin talveksi. Patrae oli lähellä Korintin lahden suuta Akhaian puolella ja suunnilleen noin kolmenkymmenenkahden penikulman päässä Italian rannikosta. Laivasto lähetettiin kauemmaksi pohjoiseen Ambracian lahteen, jossa sillä oli väljä ja kapeasuinen satama, ja etuvartiolaivueita sijoitettiin Korkyraan, nykyiseen Korfuun, noin yhdentoista penikulman päähän Italiasta. Nyt seuranneen odotuksen aikana, kun talven myrskyt tekivät sotimisen mahdottomaksi, Antonius ja Octavianus lähettivät toisilleen monta kiivasta tiedoitusta. Joukkojen tyytymättömyydestä ja muonituskysymyksessä esiintyneistä vaikeuksista kiusaantuneena Octavianuksen kerrotaan kirjoittaneen Antoniukselle ja pyytäneen, ettei Antonius pitkittäisi sotaa, vaan tulisi heti Italiaan hänen kanssaan ottelemaan. Hän lupasi, ettei Antoniuksen maihinnousua häirittäisi, ja sanoi ryhtyvänsä taisteluun vasta sitten, kun Antonius oli täysin valmis kohtaamaan hänet kaikkine joukkoineen. Antonius vastasi haastamalla Octavianuksen kanssaan kaksintaisteluun, vaikka hän olikin jo, kuten hän huomautti, vanhanpuoleinen mies. Octavianus kieltäytyi, minkä johdosta Antonius kehoitti häntä tuomaan armeijansa Pharsaloksen aukeille, jossa Julius Caesar ja Pompeius olivat taistelleet lähes seitsemäntoista vuotta sitten. Tämä tarjous evättiin samoin, ja molemmat suuret armeijat jäivät niin ollen siihen, missä olivat, tuijottamaan toisiinsa Joonian meren poikki.

Octavianus lähetti nyt sanan Kreikkaan ja pyysi niitä roomalaisia senaattoreita, jotka olivat vielä Antoniuksen luona, palaamaan Roomaan, jossa heidät otettaisiin hyvin vastaan, ja tämä kehoitus oli varmasti monelle mieluinen, vaikka kukaan ei tohtinut sitä vielä noudattaa. Useat näistä senaattoreista paheksuivat syvästi johtajansa hillittömiä tapoja ja kadehtivat Kleopatran suurta vaikutusvaltaa, joka ei näyttänyt suinkaan ennustavan hyvää tasavallan asialle. Sodan julistaminen Kleopatraa eikä heitä vastaan oli koskenut heihin kovasti ja tuntui vielä katkerammalta, kun saatiin kuulla, että Octavianus oli uhratessaan tavanomaisen uhrin jumalille vihollisuuksien alkaessa noudattanut niitä menoja, jotka tulivat kysymykseen vain silloin, kun lähdettiin sotaan _muukalaista_ vihollista vastaan. Hän oli seisonut, kuten Rooman vanhat tavat määräsivät, Bellonan temppelin edessä Campus Martiuksella ylimmäisen papin puku yllään ja heittänyt keihään kädestään merkiksi siitä, että sota oli julistettu muukalaista vihollista vastaan.

Ambracian lahdesta alkoi samaan aikaan kuulua hälyyttäviä huhuja, joita ei voitu salata. Varastot olivat huvenneet loppuun talven kuluessa, ja soutajaorjien ja merimiesten keskuudessa oli alkanut raivota kaikenlaisia tauteja, niin että heistä oli melkein kolmasosa tuhoutunut. Saadakseen uutta väkeä tilalle Antonius oli antanut upseereilleen käskyn pakottaa palvelukseen jokaisen, jonka he vain saivat käsiinsä. Talonpoikia, orjia, kylväjiä, kyntäjiä, aasinajajia ja tavallisia matkamiehiäkin raahattiin laivoihin, mutta miehistöä ei saatu sittenkään täysilukuiseksi, niin että monet jäivät taisteluun kelpaamattomiksi. Nämä uutiset herättivät leirissä mitä suurinta levottomuutta, ja kun sotatoimien alkaminen tuli maaliskuussa 31 e.Kr. talvimyrskyjen asettuessa yhä lähemmäksi, oli Patraessa monta miestä, jotka toivoivat kaikesta sydämestään olevansa turvassa omassa maassaan.

Ensimmäisen iskun iski Octavianus lähettämällä ratsuväenosaston Kreikan etelärannikolle hyvän ystävänsä Marcus Vipsanius Agrippan johdolla. Tämä joukko valtasi Methonen ja oli etsivinään maihinnousupaikkaa pääarmeijalle, minkä johdosta Antonius valmistautui heti marssimaan etelään torjumaan odotettua hyökkäystä. Mutta sillä aikaa kuin Antoniuksen huomio oli kohdistunut tälle taholle Octavianus pujahtikin armeijoineen Brundisiumista ja Tarentumista Korkyraan ja sieltä mantereelle, lähtien samoamaan Epeiroksen halki Ambracian lahtea kohti, jossa Antoniuksen huonoon kuntoon joutunut laivasto majaili. Antonius kääntyi heti pohjoiseen mahdollisimman nopeasti ja saapui Actiumin niemelle lahden etelärannalle melkein samaan aikaan kuin Octavianus ilmestyi vastakkaiselle eli pohjoiselle niemelle. Oivaltaen, että laivaston kimppuun aiottiin hyökätä, Antonius järjesti sen taisteluun ja täytti tyhjät paikat, missä tarvittiin, legioonasotureilla, minkä nähdessään Octavianus ei ryhtynytkään heti taisteluun. Antonius majoittui sitten niemelleen suureen leiriin, jonne Kleopatrakin saapui joitakin päiviä myöhemmin.

XVII. ACTIUMIN TAISTELU JA PAKO EGYPTIIN

Actiumin taistelu on antanut historioitsijoille kaikkina aikoina paljon päänvaivaa, eikä kukaan ole kyennyt tyydyttävästi selittämään siihen liittyneitä tapauksia ja mikä ne aiheutti. En voi hyväksyä Ferreron esittämää älykästä teoriaa eikä ole liioin helppoa yhtyä täydellisesti klassikkojenkaan antamiin selityksiin. Selostan tapaukset tässä luvussa sellaisina kuin itse ajattelen niiden tapahtuneen, mutta sitä en tahdo tietenkään väittää, että tulkintani olisi lopullisesti oikea. Lukija voi kuitenkin verrata selityksiäni klassikkoihin, ja jos hän tekee sen, on hän huomaava, kuten hän on jo epäilemättä huomannutkin tämän teoksen muissa osissa, että tapahtumien ja tosiasioiden selostukset perustuvat sinänsä kaikki näihin vanhoihin kirjailijoihin, kun taas niitä selittävät teoriat, jotka edustavat minun omaa mielipidettäni, ovat sen luontoisia, että niistä saadaan vapaasti väitellä.