Part 22

Tässä teatraalisessa ympäristössä Antonius näytteli jonkinlaisella lapsellisella ylimielisyydellä idän puolijumalallista yksinvaltiasta. Selvinä hetkinään hänen on täytynyt olla syvästi huolestunut ja levoton, mutta muulloin hän käyttäytyi kuin liian varhain miehistynyt poika. Hän oli mielissään siitä, että hänet tunnustettiin yleisesti Bacchukseksi eli Dionysokseksi, ja kuuli kernaasti sanottavan itseään uudeksi »Liber Pateriksi». Tämän jumalan kunniaksi toimeenpannuissa juhlissa hän ajeli Aleksandrian kaduilla samanlaisissa vaunuissa, joissa tuon huvittelevan jumalan kuviteltiin aina esiintyvän, päässään kultainen kruunu, joka näyttää olleen usein toisella korvallisella, thyrsossauva kädessä, murattiköynnöstä olkapäillä ja pitkävartiset nauhakengät jalassa. Siten hän matkasi komeaa Canopus-katua pitkin hyppivien ja mekastavien naisten ja miesten saattamana kahdenpuolen tunkeilevan yleisön huudellessa hänelle hilpeitä tervehdyksiä. Hänen kunniakseen alettiin rakentaa temppeliä Regian alueelle aivan Forumin länsipuolelle, mutta se valmistui vasta joidenkin vuosien kuluttua, jolloin se omistettiin Octavianukselle ja sai nimekseen Caesareum. Eräässä tilaisuudessa hän nimitti ystävänsä Plancuksen merenjumala Glacukseksi, minkä johdosta Plancus tanssi jossakin juhlassa alasti ja siniseksi maalattuna, merileväseppele päässään ja kalanpyrstö häntänä.

Antonius ei ollut milloinkaan välittänyt paljoakaan arvokkuudestaan, ja nyt hänelle oli idän ilojen hallitsijana aivan samantekevää, miltä hän näytti vakavien miesten silmissä. Hänen nähtiin usein kulkevan jalan Kleopatran vaunujen vieressä ja juttelevan saattelevien eunukkien ja palvelijoiden kanssa. Hän nimitytti itsensä kilpaleikkien ylitoimitsijaksi — virka, jota ei pidetty erikoisen kunnioitettavana. On ilmeistä, että Kleopatran seura oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja ihmetellen pantiin merkille, että hän seurasi nyt kuningatarta kaikkialle. Hän ratsasti kaduilla hänen vierellään, suoritti viralliset ja uskonnolliset menot hänen puolestaan ja istui hänen vieressään, kun hän ratkaisi asioita julkisessa tuomioistuimessa. Ollessaan joskus yksin tuomarina hän saattoi nähdessään Kleopatran ajavan ohi nousta kesken käsittelyn paikaltaan ja kiiruhtaa sanaa sanomatta ulos ja mennä hänen kanssaan palatsiin oikeudenjäsenten, poliisien ja vankien jäädessä tuijottamaan suu auki hänen jälkeensä.

Emme tiedä, miten hän suhtautui lapsiinsa, ja on hyvin vaikeata kuvitella, millainen hän oli perhepiirissään. Hänen poikansa Aleksanteri ja Ptolemaios, tyttärensä Kleopatra ja poikapuolensa Caesarion asuivat tähän aikaan kaikki palatsissa, ja Fulvian hänelle synnyttämä poika, Antyllus, joka oli Caesarionia hiukan nuorempi, oli nyt myös muuttanut hänen luokseen. Hän oli todennäköisesti hellä ja rakastava isä, ja kuninkaallisissa lastensuojissa nähtiin varmasti monta onnellista hetkeä, jotka, jos ne olisivat tiedossa, oikaisisivat suuresti yleistä käsitystä hänen ja Kleopatran kotielämästä. Kuningatar oli hänen laillinen vaimonsa [Athenaeuskin sanoo Antoniuksen olleen avioliitossa Kleopatran kanssa, ja lukijan on muistettava, että erimielisyyksien aiheena onkin vain kysymys, milloin tämä avioliitto solmittiin. Luulen, ettei tästä ole oltu yleisesti selvillä.], ja kun katselemme Antoniuksen elämöimistä Aleksandriassa tähän aikaan, emme saa kadottaa näkyvistämme sitä ilmeistä tosiseikkaa, että hänen elämässään oli tällöin kotoinenkin puolensa. Hän ei myöntänyt, että hänen suhteensa Kleopatraan olisi ollut millään tavalla häpeällinen, ja kirjoittaessaan seuraavana vuonna Octavianukselle hän näyttää olevan aivan ihmeissään, että hänen perhe-elämäänsä voitiin pitää loukkaavana. »Senkötähden, että henkilö, jonka kanssa elän yhdessä, on kuningatar?» kysyy hän. »Hän on vaimoni. Onko se jotakin uutta minun osalleni? Enkö ole elänyt samoin nämä yhdeksän vuotta?» Octavianuksen yksityiselämään verrattuna ei Aleksandrian palatsin kotipiirin elämä ollut Antoniuksen narrimaisuuksista ja juopottelusta huolimatta suinkaan läpeensä häpeällistä. Octavianus sitävastoin huvittelihe Roomassa tähän aikaan siten, että hän lähetti ystäviään kaupungille etsimään hänelle naisia, ja näiden kätyrien kerrotaan hänen ohjeitaan noudattaen siepanneen kunniallisia tyttöjä ja repineen näiltä vaatteet yltä, kuten tavalliset orjakauppiaat, nähdäkseen, kelpasivatko he heidän konnamaiselle herralleen. Emme kuule hyväntahtoisesta Antoniuksesta mitään sellaista.

Eräs Plutarkhoksen kertoma tapaus kuvaa sattuvasti Aleksandrian hovin rikkautta ja anteliaisuutta tähän aikaan. Kun eräs Philotas söi kerran päivällistä Antoniuksen pojan Antylluksen kanssa, mykisti hän erään lörpöttelevän toverinsa jollakin hyvin typerällä päätelmällä, joka sai kaikki purskahtamaan nauruun. Antyllus oli niin huvitettu siitä, että hän lahjoitti heti eräälle sivupöydälle katetun kalliin pöytäkaluston hämmästyneelle Philotakselle, joka luonnollisesti kieltäytyi vastaanottamasta sitä, ajatellen, etteihän Antylluksen ikäisen pojan ollut lupa antaa pois niin kalliita tavaroita. Mutta kun hän oli mennyt kotiinsa, tuli hänen luokseen hetkisen kuluttua eräs ystävä tuoden samaa kalustoa, ja kun hän vieläkin esteli, sanoi tuoja: »Mikä sinua vaivaa? Etkö tiedä, että näiden antaja on Antoniuksen poika, jolla on valta lahjoittaa ne, vaikkapa ne olisivat kullastakin».

Siten meni talvi 34—33 e.Kr., ja keväällä 33 Antonius lähti kesäpäämajaansa Syyriaan. Hän tahtoi saattaa Meedian kuninkaan kanssa tekemänsä sopimuksen lujalle pohjalle ollakseen Octavianusta vastaan sotiessaan turvassa partialaisten mahdollisilta hyökkäyksiltä, ja päätti edetä siinä tarkoituksessa heti Meedian rajalle. Kleopatra ei lähtenyt tällä kertaa hänen mukaansa, mahdollisena syynä lisääntyvästä kunnioituksen puutteesta johtunut välinpitämättömyys näitä asioita kohtaan. Antonius samosi Syyrian halki Armeeniaan, jossa hän näyttää kohdanneen Meedian kuninkaan. Tälle hän antoi Isosta-Armeeniasta suuren kappaleen ja Pontoksen kuninkaalle hän luovutti Vähäksi-Armeeniaksi sanotun alueen. Meedian pikku prinsessa Iotapa, joka oli naitettu nuorelle Aleksanteri Heliokselle, annettiin Antoniuksen huostaan siinä mielessä, että hänet piti kasvatettaman Aleksandriassa. Hänen mukanaan kuningas lähetti Antoniukselle lahjaksi ne kotkat, jotka oli anastettu, silloin kun Antonius menetti piirityskuormastonsa 36 e.Kr., sekä rykmentin niitä kuuluisia ratsastavia jousimiehiä, jotka olivat tehneet niin suurta tuhoa roomalaisille joukoille viime sotaretkellä. Vastalahjaksi Antonius lähetti osaston legioonasotureita Meedian pääkaupunkiin.

Kun Partia oli näin tehty toistaiseksi vaarattomaksi tällä äärimmäisen tärkeällä ja kauaskantavalla sopimuksella Meedian kanssa, lähti Antonius Aleksandriaan viettääkseen jälleen talven siellä. [Ferrero otaksuu hänen menneen suoraan Efesokseen, mutta Bouche-Leclerq ja muutkin ovat sitä mieltä, että hän meni ensin Aleksandriaan, ja siihen käsitykseen olen minäkin tullut.] Hän otti prinsessa Iotapan mukaansa ja saapui syyskuun alussa Aleksandriaan. Kleopatran on täytynyt olla hyvin tyytyväinen kaikkeen, mitä hän tiesi kertoa Meediasta ja idän asioista, ja siten pääsi Iotapakin heti kuninkaallisten lasten toveriksi palatsiin, mutta niiden uutisten laita, joita hänellä oli Octavianuksesta, oli toisin, ja Kleopatran on täytynyt kysyä häneltä kummissaan, kuinka hän saattoi ajatellakaan voivansa viettää talven toimettomana Aleksandriassa, kun sota oli ihan kynnyksellä. Triumviraatti päättyi ensinnäkin vuoden lopussa, ja näytti todennäköiseltä, että Octavianus kärjistäisi asiat silloin ratkaisuun. Sitten oli Octavianus käynyt kiivaasti Antoniuksen kimppuun senaatissa ja kiihoittanut mielet kilpailijaansa vastaan, mistä kuullessaan Antonius oli Armeeniassa ollessaan kirjoittanut hänelle hävyttömän kirjeen, joka on liian ruokoton tässä selostettavaksi. Octavianus vastasi samalla mitalla. Sitten Antonius syytti häntä epärehellisyydestä. Octavianus ei ollut jakanut Sextus Pompeiukselta saatua sotasaalista, ei ollut palauttanut tuota sotaa varten lainaksi saamiaan laivoja, ei ollut jakanut Lepiduksen luovuttamia Afrikan maakuntia ja oli lopuksi paloitellut melkein kaiken yhteismaan Italiassa omille sotureilleen ja jättänyt Antoniuksen miehet aivan ilman. Octavianus vastasi olevansa valmis jakamaan kaiken saaliin heti kuin Antonius oli antanut hänelle kohtuullisen osan Armeeniasta ja Egyptistä, ja mitä tuli maihin, joita hän oli antanut palkkioksi sotureilleen, niin tuskinpa Antoniuksen joukot välittivät niistä, koska heillä oli jo tällä haavaa epäilemättä koko Meedia ja Partia jaettavanaan. Tuo viittaus Egyptiin, ikäänkuin se olisi ollut itsenäisen valtakunnan asemesta roomalainen maakunta, on varmasti syvästi harmittanut Kleopatraa, mutta olihan toiselta puolen lämmittävää kuulla, kuinka tarmokkaasti Antonius oli torjunut kaikki Octavianuksen solvaukset, että hän eli siveettömästi kuningattaren kanssa, korostamalla lujasti, että Kleopatra oli hänen laillinen puolisonsa.

Sota oli näin ollen aivan puhkeamaisillaan, minkätähden Kleopatran on täytynyt olla kuumeisen levottomuuden tilassa. Antoniuksen huolettomuus ja hetkellisyys näyttävät koetelleen sangen suuresti hänen kärsivällisyyttään, eikä sopu palautunut, ennenkuin Antonius päätti asettua talveksi Efesokseen. Päästyään kerran alkuun hän toimi tarmokkaasti. Sanansaattajia lähetettiin joka taholle kutsumaan joukot koolle, ja hän auttoi innokkaasti Kleopatraa kaikissa Egyptin valmisteluissa sodan varalle. Joidenkin viikkojen kuluttua oli kaikki valmista, ja Antonius ja Kleopatra lähtivät Efesokseen talven suussa 33 e.Kr. mukanaan suuri laivasto ja suuret varastot sekä meri- että maasotatarpeita. Aleksandrian väestön on täytynyt käsittää, että heidän kuningattarensa oli nyt matkalla mitä ihmeellisimpään seikkailuun. Vain joitakin vuosia sitten he olivat maanneet avuttomina Italian kantapään alla, odottaen joka hetki menettävänsä itsenäisyytensä, ja nyt heidän suotiin kuningattarensa lihaksi tulleen Isis-Aphroditensa, taitavuuden, neuvokkuuden ja viehätysvoiman ansiosta nähdä, kuinka Egyptin laivat, sotapäälliköt ja armeijat lähtivät valloittamaan mahtavaa Roomaa. He olivat kuulleet Kleopatran vannovan, että hän asettaa omansa ja poikansa Caesarionin istuimen Rooman Kapitoliumiin, ja heidän joukossaan oli tuskin ainoatakaan, jonka sydän ei olisi paisunut ylpeydestä ajatellessa sitä loistavaa tulevaisuutta, joka odotti heidän maataan ja heidän kuningassukuaan.

XVI. ANTONIUKSEN VALLAN HEIKENTYMINEN

Efesos oli lähellä Caystrus-joen suuta jonkin matkaa Smyrnasta etelään Messogis-vuorten juurella Samoksen kohdalla. Ateena oli suoraan vastapäätä meren toisella puolella, koska Efesos oli lähellä Lyydian ja Carian rajaa Vähän-Aasian rannikolla, ja Italian uhkaavat rannikot jäivät kauas Kreikan niemimaan taakse. Lienee tarpeetonta muistuttaa lukijalle, että Efesos oli kuuluisa temppelistään, joka oli pyhitetty efesolaisten Dianalle. Se oli tehty valkoisesta marmorista ja sypressi- ja seetripuusta ja oli koristettu runsaasti kullalla.

Monet kuvapatsaat koristivat sen pylväitä, ja sen seinillä oli monia kuuluisia maalauksia joukossa Aleksanteri Suuren muotokuvakin. Dianaa palvottiin Artemiin nimellä ja usein Venuksenakin, jonka kanssa Kleopatra sanoi olevansa yhtä.

Sinne Antonius ja Kleopatra alkoivat kerätä joukkojaan, ja tästä vanhasta kaupungista tuli pian maailman suurin sotilaallinen keskus. Kleopatra oli tuonut Egyptistä kaksisataa laivaa käsittävän voimakkaan laivaston, maajoukkoja, merimiehiä, työmiehiä ja orjia. Hän oli ottanut rahastostaan 20,000 talenttia (noin 1,200 milj. markkaa) ja oli sitäpaitsi tuonut suuret määrät viljaa, ravintoaineita, vaatteita, aseita ja sotatarpeita. Syyriasta, Armeeniasta ja Pontoksesta saapui päivittäin aluksia, jotka toivat uusia varastoja entisten lisäksi, ja Antoniuksen oma laivasto, joka käsitti monta sataa sota- ja kuljetuslaivaa, järjestäytyi nopeasti valmiiksi joen suulle. Kaupungin kadut kumahtelivat yötä päivää aseistettujen miesten askeleista, kun idän kuninkaat ja ruhtinaat saapuivat armeijoineen kokoontumispaikalle. Bocchus, Mauretanian kuningas; Tarcondimotus, Ylä-Kilikian hallitsija; Arhelaus, Kappadokian kuningas; Philadelphus, Paphlagonian kuningas; Mithridates, Commagenen kuningas; Sadalas ja Rhoemetalces, Trakian kuninkaat; Amyntas, Galatian kuningas, ja monet muut mahtavat ruhtinaat noudattivat aseisiin kutsua ja kiiruhtivat tarjoamaan palvelustaan Antoniukselle ja hänen kuningattarelleen.

Ei voi olla kysymättä, mahtoivatko nämä mahtavat miehet olla oikein selvillä, minkä puolesta he olivat lähdössä sotimaan. He kokoontuivat nyt sen miehen lipun alle, jonka vallassa heidän maansa olivat olleet täydellisesti monta vuotta, ja joka oli hallinnut heitä lempeällä ja kevyellä kädellä. He saivat kiittää häntä paljosta — joissakin tapauksissa valtaistuimistaankin, ja jos hänet nyt voitettaisiin, sortuisivat he todennäköisesti hänen kerallaan. Voitto näytti kuitenkin varmalta, koska Antoniuksella oli niin suuri ja hyvin varustettu armeija tukenaan, minkätähden kukin ajatteli, että heidän antamansa apu kantaisi runsaan hedelmän, ja että palkinto tulisi olemaan suuri. Antonius selitti tietysti, vaikka ehkä hiukan väkinäisesti, taistelevansa jossakin määrin Rooman tasavallan puolesta vapauttaakseen valtakunnan yksinvaltiaan hallitsijan sorrosta ja palauttaakseen olot ennalleen. Hän ei ollut niin hullu, että hän olisi myöntänyt havittelevansa valtaistuinta — Julius Caesar oli murhattu juuri sentähden, ja se olisi vienyt häneltäkin paljon kannattajia Roomassa. Hänellä oli vielä paljon ystäviä pääkaupungissa, miehiä, jotka vihasivat vastenmielistä Octavianusta ja ihailivat Antoniuksen rehtiä ja miehekästä luonnetta. Ja eräs sangen vaikutusvaltainen ryhmä kannatti häntä sitäpaitsi suuren diktaattorin muiston takia, sillä häntä pidettiin Caesarionin holhoojana, Caesarin pojan, jonka oikeudet olivat tälle ryhmälle sydämenasia. Julius Caesarin testamentista oli kierrellyt eräs huhu, josta olemme jo kuulleet. Sanottiin nimittäin, ettei asiakirja, jossa Octavianus määrättiin perilliseksi, ollutkaan diktaattorin viimeinen testamentti, vaan että hän oli tehnyt myöhemmin Kleopatran pojan Caesarionin hyväksi toisen, jonka omaiset, luultavasti Calpurnia, olivat hävittäneet. Antonius taisteli siten monen roomalaisen ystävänsä mielestä siinä tarkoituksessa, että hän tahtoi toteuttaa diktaattorin toivomukset ja kukistaa vallananastaja Octavianuksen. Näinkö Antonius esitti asian alaisilleen ruhtinaille? Antonius oli joka tapauksessa tunnustanut Caesarionin oikeuden tähän suureen perintöön, ja Dion Cassius sanoo lopullisena mielipiteenään, että juuri se oli sodan todellinen syy.

Minusta näyttää, etteivät historioitsijat ole täysin tunnustaneet tätä, mutta onhan ilmeistä, että tilanne olisi käynyt Antoniukselle Efesoksessa melkein mahdottomaksi ilman sellaista syytä kuin Caesarionin oikeuksien puoltaminen. Idässä oli kaikille selvää, että hän toimi nyt yhdessä Egyptin ja Kleopatran kanssa, ja kaikki tiesivät, että kuningatar oli nyt hänen laillinen vaimonsa. Samoin oltiin varmoja, että hän veisi Kleopatran mukanaan Roomaan, jos hän voittaisi sodan. Samalla hän kuitenkin kielsi aikovansa perustaa Roomaan sellaista yksinvaltaa, kuin mitä diktaattori oli suunnitellut, ja puhui sangen paljon kaikenlaista turhanpäiväistä tasavallan uudistamisesta. Asiain näin ollen ei ollut varmastikaan muuta kuin yksi keino saada näiden ristiriitaisten pyyteiden peitteeksi päämäärä, johon kaikki hänen kannattajansa olisivat tyytyväiset sekä Roomassa että idässä, ja joka kelpaisi sodan syyksi, nimittäin että hän julistaisi päättäneensä asettaa diktaattorin pojan Caesarionin isänsä istuimelle ja karkoittaa väärän perillisen, Octavianuksen. Hän itse olisi pojan holhooja ja toimisi ainakin Italiassa tasavaltaiseen suuntaan. Hänen vaimonaan Kleopatra riisuisi kruununsa Italiassa ollessaan, mutta ottaisi sen jälleen esille omille alueilleen palattuaan, aivan niin kuin Julius Caesar oli ehdottanut vähää ennen kuolemaansa. Tietysti pääteltiin, että Rooman valtaistuinta tultaisiin lopulta tarjoamaan hänelle, ja että hän luovuttaisi sen vuorostaan Caesarionille, perustaen siten dynastian, joka oli jumalallisen Juliuksen verta, mutta siitä vaiettiin visusti. Ellei Caesarionista ja hänen asiastaan olisi tehty _casus belli_, sodan syytä, ei Antoniusta olisi todennäköisesti paljoakaan kannatettu Roomassa; ja olisiko kukaan kärsinyt Kleopatran ja hänen egyptiläistensä aseellista läsnäoloa minkään muun takia, kuin että hän oli Caesarionin äiti ja holhoojan puoliso? Mitä Antonius olisi esittänyt sodan syyksi, ellei Caesarionia olisi ollut? Kysymykseen on hyvin vaikea vastata. Hän olisi taistellut kukistaakseen Octavianuksen, joka olisi ollut siinä tapauksessa Caesarin laillinen ja ainoa perillinen. Hän olisi tuonut Kleopatran Rooman valtiolliseen elämään, ilmeisenä päämaalina Rooman valtaistuin, ottanut juuri saman askeleen, joka koitui Caesarin turmioksi; ja hän olisi tarjonnut Kleopatran kuningasmielistä maailmankatsomusta Octavianuksen tasavaltalaisen mielen vastineeksi, ei minään sellaisena, joka olisi ollut olosuhteisiin nähden soveliain, vaan katsantokantana, joka oli sinänsä hänelle mieluinen. Hänen ilmeinen nöyryytensä Kleopatraa kohtaan ja se tapa, jolla tämä sekaantui hänen hallitsijantehtäviinsä, herättivät varmaankin paljon pahennusta Roomassa ja Efesoksessa, eikä niitä olisi konsanaan kärsittykään, ellei olisi aina painostettu, että kuningatar oli Julius Caesarin leski ja Caesarionin äiti.

Kaupunkiin virtaavissa armeijoissa oli sotureita melkeinpä kaikista kansallisuuksista. Yhdeksäntoista roomalaista legioonaa, rykmenttejä Galliasta ja Germaniasta, maurilaisia, egyptiläisiä, sudanilaisia ja arabialaisia joukkoja, beduinisotureita, villejä paimentolaisia Meediasta, sitkeitä armeenialaisia, kreikkalaisia, juutalaisia ja syyrialaisia, ja raakoja raivotapppelijoita Mustan meren rannoilta. Kaduilla tunkeili kaikenpukuisia miehiä, joilla oli mitä erilaisimpia aseita, ja jotka puhuivat satoja eri kieliä. Maailman historiassa ei oltu todennäköisesti konsanaan nähty niin monta eri kansallisuutta yhteen paikkaan koottuina, ja Kleopatran sydän on varmaankin ollut halkeamaisillaan ylpeydestä sen tietoisuuden johdosta, että tämä suuri liikekannallepano oli todellisuudessa toimeenpantu hänen tähtensä. Oli totta, että he olivat saapuneet Antoniuksen käskyä noudattaen, mutta hänen puolestaan taistelemaan. He olivat tulleet hänen kunniaansa puolustamaan ja asettamaan hänet maailman valtaistuimelle. Heidän miekka- ja keihäsmetsänsä oli nyt toteuttava niinä iltoina lähes kuusitoista vuotta sitten syntyneet haaveet, jolloin hän, Egyptin pieni ja vallaton kuningatar, lepäsi Rooman vanhan mahtajan sylissä. Noina kauan sitten menneinä päivinä hän taisteli pienen maansa ja sukunsa itsenäisyyden puolesta; nyt hän oli kuningatar, jonka alueet olivat paljoa laajemmat, kuin mitä mahtavinkaan faarao konsanaan hallinnut, ja joka oli pian näkevä sukunsa nousevan ennen saavuttamattomiin korkeuksiin. Hänellä oli tähän aikaan tapana käyttää puheensa vahvistuksena seuraavia sanoja: »Niin totta kuin minä kerran istun tuomarina Kapitoliumissa», ja näytellessään korskeasti osaansa Efesoksessa hänen on täytynyt tuntea, että tuo suuri päivä oli sangen lähellä.

Keväällä 32 e.Kr. saapui noin neljäsataa roomalaista senaattoria Antoniuksen päämajaan. He kertoivat, että Octavianus oli, syytettyään Antoniusta senaatissa, kehoittanut kaikkia, jotka olivat hänen kilpailijansa puolella, poistumaan kaupungista, minkä johdosta he olivat heti lähteneet Efesokseen. Roomaan oli jäänyt noin seitsemän- tahi kahdeksansataa senaattoria, jotka joko kannattivat Octavianusta tahi olivat puolueettomia. Sotaa ei oltu vielä julistettu, mutta sehän ei näyttänyt olevan enää tarpeellistakaan.

Senaattorien saapumisesta oli seurauksena, että leirissä vallinnut sopu häiriintyi. Kleopatran valta ja mahtavuus närkästytti vastatulleita, joille tilanne oli tavallaan paljastus. He eivät olleet ajatelleet, että Kleopatra otti henkilökohtaisesti osaa sodan valmisteluihin, ja monet heistä tulivat pian siihen vakaumukseen, ettei Antonius ollut idän yksinvaltiaana ja Kleopatran puolisona oikea mies palauttamaan tasavaltalaista hallitusmuotoa Roomaan. Ei kestänyt kauan, ennenkuin toiset alkoivat osoittaa vastenmielisyyttään kuningatarta kohtaan ja viittailla, että hänen oli parasta siirtyä ainakin toistaiseksi taustalle. Heidän joukossaan oli eräs vanha soturi, Gnaeus Domitius Ahenobarbus, erään vanhan tasavaltalaisen perheen päämies, joka ei tunnustanut milloinkaan Kleopatran oikeutta siihen ylemmyyteen, jonka hän oli omaksunut, eikä puhutellut häntä milloinkaan muuksi kuin Kleopatraksi. Tämä mies sanoi lopulta Antoniukselle aivan kursailematta, että Kleopatra oli lähetettävä Egyptiin sodan päättymistä odottamaan. Hän näyttää korostaneen, että kuningattaren läsnäolo päämajassa antoi kaikesta erheellisen käsityksen ja oli omiaan riistämään Antoniukselta monen roomalaisen ystävän kannatuksen, ja ehkä mainitsi, että kuningattaren oli poistuttava poikansakin edun takia, jonka oikeudet vain harvat kielsivät. Oivaltaen neuvon järkevyyden Antonius käski Kleopatran palata Aleksandriaan, mutta Kleopatran kerrotaan suuresti hätääntyneenä lahjoneen Publius Canidiuksen, erään Antoniuksen uskotuimman neuvonantajan, puhumaan hänen puolestaan, minkä tämä tekikin sillä seurauksella, että Domitius Ahenobarbuksen ehdotus hylättiin ja Kleopatra jäi päämajaan. Publius Canidius oli osoittanut Antoniukselle, että Egyptin laivasto taistelisi paljoa paremmin kuningattarensa läsnäollessa, ja että Egyptistä saataisiin rahaa paljoa helpommin, jos siellä uskottiin hänen tarvitsevan sitä. »Enkä sitäpaitsi näe», jatkoi hän, »kuka näistä tänne tulleista kuninkaista on häntä viisaampi, sillä hän on hallinnut kauan aikaa yksin laajaa valtakuntaa ja on oppinut seurassasi käsittelemään suuria asioita».

Kuningattaren jääminen Efesokseen ja hänen sekaantumisensa sodan valmisteluihin aiheutti niin suuria erimielisyyksiä, että senaattorit alkoivat jakautua kahteen vastakkaiseen puolueeseen. Toiset kannattivat Antoniuksen suunnitelmia, mutta toiset tahtoivat sovintoa Octavianuksen kanssa, jotta Rooman politiikka säästyisi Kleopatran häiritsevältä vaikutukselta. Hänen on täytynyt olla äärimmäisen kiukustunut saadessaan kuulla näiden rauhantekijöiden ponnistuksista. Pitikö kaikkien hänen toiveidensa pirstoutua vain sentähden, että muukalaisen hallitsijan sekaantuminen tasavaltalaiseen politiikkaan oli joillekin itsepäisille senaattoreille vastenmielistä? Hän ei luottanut enää Antoniukseenkaan, sillä hänestä näytti ilmeiseltä, että Antonius ajoi todellisuudessa vain omia pyyteitään ja oli valmis työntämään hänet taustalle, heti kuin omat edut joutuivat vaaraan. Hän se oli asettanut Antoniukselle päämaalin, mihin pyrkiä, osoittanut, mitä hänen oli tehtävä, yllyttänyt hänet sotaan ja rahoittanut suurimmaksi osaksi koko tämän tekeillä olevan suuryrityksen, ja kuitenkin oli Antonius vielä yhdennellätoista hetkelläkin taipuvainen kallistamaan korvansa niille, jotka kehoittivat häntä ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Siitä ei ollut kauan, kun hän oli ilmoittanut Octavianukselle olevansa valmis laskemaan aseensa, jos Octavianus teki samoin. Kleopatra oli todennäköisesti pitänyt sitä vain diplomaattisena toimenpiteenä kansan suosion saamiseksi, mutta nyt hän näyttää epäilleen vakavasti Antoniuksen halua ryhtyä tähän sotaan ja kysyneen itseltään, eikö Antonius sentään mahtanut pitää rauhaa ja huoletonta toimettomuutta paljoa parempana saadakseen juoda ja huvitella mukavuutta rakastavan sydämensä kyllältä. Sota oli kuitenkin välttämätön, jos hän tahtoi nähdä suunnitelmiensa toteutuvan ja saattaa poikansa oikeuksiinsa. Ellei Octavianusta kukistettaisi, ei hän voisi tuntea itseään hetkeäkään turvalliseksi, ja hän kaipasi koko sydämestään päästä turvalliseen satamaan näiden myrskyisten ja raskaiden vuosien jälkeen.