Part 20

Neljänneksi Antonius näyttää luvanneen laajentaa Egyptin yhtä suureksi, kuin mitä se oli tuhatneljäsataa vuotta sitten kahdeksannen dynastian mahtavien faaraoiden aikana. Siinä tarkoituksessa hän antoi kuningattarelle Sinain ja Arabian, kalliokaupunki Petra todennäköisesti mukaanluettuna, osan Jordanin laaksoa ja Jerikon kaupungin, ehkä osan Samariaa ja Galileaa, Foinikian rannikon, vapaakaupunkeja Tyrosta ja Sidonia lukuunottamatta, Libanonin, todennäköisesti Syyrian pohjoisen rannikon, osan Kilikiaa ja ehkä Tarsoksenkin, Kyproksen ja osan Kreetaa. Judean kuningaskunta, jota Herodes hallitsi, joutui siten kuin saarroksiin Kleopatran alueiden keskelle, mutta tämän arvokkaan maan säilyttäminen Egyptin ylivallasta vapaana korvattiin sillä, että Egypti sai osan Kilikiaa, maan, joka oli aina ollut Egyptin rajojen ulkopuolella, suurien faaraoidenkin päivinä.

Näiden lahjojen vastapainoksi Kleopatran on sitten täytynyt puolestaan sitoutua antamaan Antoniukselle, milloin tämä vain tarvitsi, kaikkea rahallista ja sotilaallista tukea, mihin Egypti kykeni.

Mielestäni on jotakuinkin varmaa, että Kleopatran ja Antoniuksen avioliitto vahvistettiin kaikessa hiljaisuudessa, heti kun tämä sopimus oli tehty. [Otaksuman, että niin todellakin kävi, esitti ensiksi Lettonne, minkä otaksuman Kromayer vahvisti ja Ferrero hyväksyi.] Tapahtuman johdosta lyötiin rahoja, joissa on heidän kummankin kuva ja nimi, Kleopatralla kuningatar ja Antoniuksella autocrator, ja sen muistoksi Kleopatra alkoi nyt sitäpaitsi laskea hallitusvuotensa siitä lukien. Eräässä kuusi vuotta myöhemmin lyödyssä rahassa on Antoniuksen ja kuningattaren kuvan ohella kirjoitus: »Kuningatar Kleopatran 21:nä hallitusvuotena, se on jumalattaren kuudentena». On muistettava, että Kleopatra nousi valtaistuimelle kesällä 51 e.Kr., joten hänen yhdeskolmatta hallitusvuotensa oli alkava kesällä 31 e.Kr. eli siis kuudentena vuonna tästä Antiokiassa vuoden 37 e.Kr. lopulla solmitusta liitosta lukien. Nämä rahat on niin ollen lyöty syksyllä 31 e.Kr., jolloin Kleopatran hallituskauden yhdeskolmatta vuosi Egyptin kuningattarena sattuu alkupuolellaan yhteen hänen ja Antoniuksen hallituksen kuudennen vuoden lopun kanssa. Otaksumaa vastaan, että hän ja Antonius menivät nyt lopullisesti avioliittoon, voidaan tietysti esittää paljon vastaväitteitä, mutta sen nojalla, että molempien kuva ilmestyy nyt rahoihin, että Antonius antoi hänelle niin paljon alueita, että hän alkoi laskea hallitusvuosiaan uudella tavalla, ja että Antonius asui siitä lähtien hänen kanssaan ja sanoi häntä, kuten tiedämme hänen kirjeestään Octavianukselle, vaimokseen, en katso olevan mitään pätevää syytä siirtää tätä avioliittoa myöhemmäksi.

Talvi meni hiljaa menojaan Antiokiassa Antoniuksen valmistellessa toimeliaasti uutta Partian retkeään, joka oli kohottava hänet, kuten hän toivoi, ennenkuulumattomaan arvovaltaan ja suosioon roomalaisessa maailmassa. Antiokia oli Syyrian pääkaupunki ja niin tärkeä, että se tunnustettiin varmasti jo siihen aikaan maailman kolmanneksi kaupungiksi Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Kuninkaallinen kaupunginosa oli puolentoista penikulman laajuudelta laakeri- ja sypressilehtojen peitossa ja kukkuloilta kuohui tuhansia pieniä puroja puistojen halki, joiden varjossa oli keskikesälläkin viileätä. Kaupunki oli kuuluisa taiteestaan ja opillisesta sivistyksestään, keskus, jossa Kleopatra on ilmeisesti viihtynyt hyvin. Kuukaudet kuluivat hiljaa ja rauhallisesti. Kuningattaren sanotaan koettaneen taivuttaa Antoniusta panemaan Herodeen pois valtaistuimelta ja liittämään Judean hänen uusiin alueisiinsa, mutta siihen ei Antonius suostunut, vaan kehoitti häntä pysymään erillään Herodeen asioista, neuvo, joka tepsi heti, sillä Kleopatra kohteli Judean kuningasta sen jälkeen hyvin huomaavaisesti ja sydämellisesti.

Maaliskuussa 26 e.Kr. Antonius lähti sotaan ja Kleopatra saatteli häntä Zeugma-nimiseen kaupunkiin saakka, joka on Eufratin varrella lähellä Armeenian rajaa noin neljänkolmatta penikulman päässä Antiokiasta. Hänen tarkoituksensa oli todennäköisesti seurata Antoniusta koko sotaretken ajan, sillä näemme hänen kerran sen jälkeen koettavan seisoa Antoniuksen rinnalla samanlaisissa olosuhteissa, mutta Zeugmassa näyttää tulleen ilmi jotakin sellaista hänen terveydentilansa suhteen, että hänen oli pakko palata Egyptiin ja odottaa Antoniuksen voitonriemuista paluuta siellä. Hän oli monista murheista ja pettymyksistä huolimatta vieläkin huomattavan tarmokas ja rohkea ja aivan yhtä uskalias kuin silloin, kun Julius Caesar tapasi hänet samoamasta Egyptiin syyrialaisen armeijan etunenässä. Hän piti sotaretkien reippaasta elämästä ja nautti tielleen sattuneista vaaroista. Eräs vanha kirjailija Florus on sanonut, kuten olemme jo maininneet, »että hän oli vapaa kaikesta naisellisesta pelosta», ja tämä yritys lähteä miehensä keralla sotaan osoittaa, etteivät vastoinkäymiset olleet masentaneet rohkeutta ja päättäväisyyttä, josta hänen tekonsa niin usein todistavat. Hän ei näytä oikein kannattaneen tätä sotaretkeä, koska se oli epävarma ja vaarallinen yritys, joka saattoi käydä hänelle itselleen hyvin kalliiksi, mutta siihen liittyvä seikkailu viehätti häntä ja toi hänen elämäänsä joka päivän osalle sitä mielenkiihoitusta, joka näytti hänen hyvinvoinnilleen välttämättömältä. Antonius puolestaan ei ole voinut tällä kertaa toivoa kuningattaren ottavan osaa sotaretkeen, koska hän piti kuningattaresta, vaan on varmasti tuntenut suurta helpotusta nähdessään hänen häviävän saattueineen Antiokian tielle.

Antiokiasta Kleopatra suuntasi matkansa Oronteen laaksoa ylös Apameaan, josta hän kulki Arethusan ja Emesan ohi ja Anti-Libanonin poikki Damaskukseen. Sieltä hän näyttää menneen Galilean meren poikki ja Jordania alas Jerikoon, johon Judean kuningas, kaunis ja seikkailuistaan kuuluisa Herodes oli tullut häntä tapaamaan neuvotellakseen niistä Judean alueista, jotka Antonius oli antanut Kleopatralle. Asiasta sovittiin lopulta siten, että Herodes sai vuokrata haluamansa alueet määrätystä summasta. Jerikossa oli paljon palmuja, sillä ilmasto on troopillinen, ja sieltä saatiin hennaa, myrobalania eli zukkûmia ja palsamia, »Gileadin palsamia», joka oli niin suuressa maineessa sekä tuoksu- että lääkeaineena. Josephus sanoo Jerikoa »jumalalliseksi maaksi», ja se oli, mitä sotaan tulee, Palestinan avain. Niin ollen ymmärrettäneen, kuinka syvästi Herodesta oli suututtanut, kun tämä jalokivi riistettiin hänen kruunustaan; kerrotaan, että siitä tuli hänen mieliasuinpaikkansa, sitten kuin hän vuokrasi sen Kleopatralta. Kun kauppa oli tehty, näyttää kuningatar jatkaneen matkaansa Egyptiin Judean kuninkaan pyynnöstä Jerusalemin ja Gazan kautta — siis Judean poikki, mutta tuskin hän oli astunut jalallaan Judean alueelle, kun Herodes alkoi suunnitella hänen vangiksi ottamistaan ja surmaamistaan.

Jerikosta Jerusalemiin menevä tie nousee villien ja alastomien maisemien halki mutkitellen vuoriston jyrkkiä rinteitä. Olisi ollut hyvin helppoa hyökätä äkkiarvaamatta kuningattaren kimppuun jossakin autiossa rotkossa, jonka läpi hänen oli mentävä, ja syyttää kaikesta niissä seuduissa piileskeleviä rosvoja. Herodes osoitti neuvonantajilleen, kuten Josephus kertoo, että Kleopatran suunnaton vaikutusvalta Rooman asioihin oli tehnyt hänet vaaralliseksi kaikille pienemmille ruhtinaille, ja että hän saattoi nyt, kun Kleopatra oli hänen vallassaan, käden käänteessä vapauttaa maailman naisesta, joka oli käynyt heille kaikille hankalaksi, ja säästää heiltä siten monet murheet ja vastoinkäymiset. Hän kertoi, että Kleopatra oli jo kohdistanut kauniit silmänsä häneenkin, ja sanoi olevansa ihan varma, että hänen kunnollisuutensa pantaisiin kovalle koetukselle, ennenkuin hän oli saanut vieraansa eteläisen rajansa toiselle puolelle. Hän painosti, että Antoniuskin tulisi ajanoloon kiittämään häntä tästä teosta, sillä Kleopatra ei tulisi olemaan milloinkaan hänen uskollinen ystävänsä, vaan hylkäisi hänet hetkellä, jolloin hän tarvitsi kipeimmin hänen uskollista tukeaan. Mutta neuvonantajat kauhistuivat kuninkaan ehdotuksen kuullessaan ja pyysivät häntä luopumaan siitä.

»He vastustivat häntä tarmokkaasti», kertoo Josephus, »ja rukoilivat, ettei hän tekisi mitään äkkipikaista, sillä Antonius ei antaisi sitä milloinkaan anteeksi, ei sittenkään, vaikka hänelle osoitettaisiin kumoamattoman selvästi, että hänelle itselleen oli siitä etua. Tämä nainen oli siihen aikaan sukupuolensa ylhäisin edustaja maailmassa, ja sellainen teko oli tuleva tuomituksi jo sen julkeuden takia, jota Herodeen täytyi osoittaa siihen ryhtyessään».

Judean kuningas luopui silloin petollisesta aikeestaan ja saatteli Kleopatran kohteliaasti Pelusiumin rajalinnoitukseen. Siten hän saapui onnellisesti perille Aleksandriaan, johon hän nyt jäi odottamaan neljännen lapsensa syntymää. On ehkä mielenkiintoista ohimennen mainita, että hänen kerrotaan tuoneen Jerikosta palsamin vesoja ja istuttaneen ne Heliopolikseen, nykyisen Kairon lähelle. Kuningattaren on nyt täytynyt olla mitä toivehikkaimmalla mielellä. Antonius oli koonnut jättiläisarmeijan ja oli varmaankin jo tunkeutunut kauas Partiaan. Aikaisemmin tuntemastaan pelosta huolimatta Kleopatra odotti hänen nyt palaavan loistossa ja kunniassa sankarina, joka oli avannut Partian halki tien Indiaan ja satumaiseen itään. Rooma tervehtisi häntä sankarinaan ja epäjumalanaan, ja vastenmielinen Octavianus saisi siirtyä syrjään. Sitten Antonius vaatisi itselleen ja hänelle sekä lännen että idän valtaistuinta, ja hänen pikku Caesarioninsa pääsisi heidän perillisenään vihdoinkin oikeuksiinsa.

Tukenaan tämmöiset toiveet Kleopatra läpäisi odotusaikansa ja synnytti myöhään syksyllä pojan, jolle hän antoi sukunsa perinnäistavan mukaan nimen Ptolemaios. Mutta hän oli tuskin ehtinyt täydelleen voimistua, kun hän sai Antoniukselta tyrmistyttäviä uutisia. Sotaretki oli kääntynyt tuhoisaksi tappioksi, ja Antonius oli saapunut pohjoiseen Syyriaan suuresta armeijasta vain rippeet jäljellä. Vaatteet olivat ryysyinä, miehet nälästä ja taudeista näännyksissä, ja rahat tyyten lopussa. Antonius rukoili häntä kiiruhtamaan apuun, tuomaan rahaa, millä maksaa masentuneet sotilaansa, ja ilmoitti odottavansa häntä Syyrian rannikolla Sidonin ja Berytuksen välillä.

Onnettoman kuningattaren toiveet olivat jälleen pirstoina, mutta nousten uljaasti tilanteen tasalle hän kokosi rahaa, vaatteita ja sotatarpeita ja lähti mahdollisimman kiireesti miehensä luo.

Tappioksi kääntyneen retken vaiheet on pian kerrottu. Antonius oli marssinut Zeugmasta Erzerumin ylätasangolle ja tarkastanut siellä suuren armeijansa, johon kuului 60,000 roomalaista jalkasoturia (espanjalaisten ja gallialaisten keralla), 10,000 roomalaista ratsumiestä ja 30,000 muukalaista, joukossa Armeenian kuninkaan Artavasdeen tuomat 13,000 ratsu- ja jalkamiestä, ja Pontoksen kuninkaan Polemon toimittama vahva armeija. Raskaita sotakoneita oli koottu tavaton määrä, ja ne lähetettiin Meediaa kohti Araxeen laaksoa myöten kahden roomalaisen legioonan ja Armeeniasta ja Pontoksesta saapuneiden joukkojen mukana. Antonius itse vei pääarmeijan pohjoisen Assyrian poikki Meediaan, kiihkeänä hyökkäämään vihollisen kimppuun. Uutinen hänen lähestymisestään sellaisten voimien kanssa ei ainoastaan kauhistuttanut partialaisia, sanoo Plutarkhos, vaan täytti Pohjois-Indian pelolla ja pani koko Aasiankin vapisemaan. Yleisesti uskottiin hänen marssivan riemusaatossa Persian halki, ja sitä kysymystä on varmasti paljon pohdittu, veisikö hän Aleksanteri Suuren tavoin aseensa Indiaan saakka, johon Kleopatran laivat kiidättäisivät hänelle meren poikki rahaa ja tarpeita. Elokuun lopulla Antonius saapui Phraaspaan, Meedia-Atropatenen pääkaupunkiin, ja odotti siellä piirityskuormastonsa ja sitä saattelevien joukkojen tuloa. Hän oli uskonut saavansa kaupungin piankin haltuunsa, mutta siinä hän erehtyi, ja ennenkuin hän oli saanut jatkuvaa piiritystä kunnolla käyntiinkään, tiedoitettiin vihollisen hyökänneen hänen toisen armeijansa kimppuun ja lyöneen sen, koko piirityskuormaston joutuneen voittajan saaliiksi, Armeenian kuninkaan paenneen joukkojensa jäännösten keralla takaisin omaan maahansa, ja että Pontoksen kuningas oli joutunut vangiksi. Tästä musertavasta iskusta huolimatta Antonius päätti urhoollisesti jatkaa piiritystä, mutta kun Partian armeija ehätti samassa lähistölle, voitostaan vielä lämpimänä, alkoi tilanne käydä yhä tukalammaksi. Partian kuuluisan ratsuväen leimauksena liikehtivät joukkueet hätyyttivät joka taholta yhtenään hänen asemiaan, pääarmeijan antautumatta silti kertaakaan avoimeen taisteluun. Lokakuussa hänen oli lopulta pakko ryhtyä neuvotteluihin vihollisen kanssa, sillä talven lähestymistä ei voitu ajatella kauhistuksetta, kun varastot alkoivat loppua ja mielet masentua. Hän ilmoitti sentähden Partian kuninkaalle lopettavansa piirityksen ja lähtevänsä tiehensä, jos Crassukselta otetut vangit ja legioonien kotkat luovutettaisiin takaisin. Vihollinen ei suostunut siihen, vaan vastasi, että jos Antonius lähtisi paluumatkalle, ei hänen peräytymistään häirittäisi. Roomalaiset päättivät tehdä niin, mutta partialaiset eivät pitäneetkään sanaansa. Uupuneet legioonat saivat taistella lumipeitteisten vuorten yli samotessaan koko ajan sotapolulle lähteneitä heimoja vastaan, jotka väijyivät joka solassa ja seurailivat kintereillä jälkeenjääneitä vaanien. Kova kylmyys, ravinnon puute ja äärimmäinen uupumus vaikuttivat, että näiden jälkeenjääneiden lukumäärä kasvoi kasvamistaan, niistä tuhansista puhumattakaan, jotka kaatuivat päivittäisissä kahakoissa ja menehtyivät nälkään ja kärsimyksiin. Elintarpeet olivat yhteen aikaan niin vähissä, että leivästä maksettiin painonsa hopeaa, ja samaan aikaan tulivat monet hulluiksi ja kuolivat, syötyään jotakin juurta, joka näytti kelpaavan ravinnoksi. »Joka oli syönyt tätä juurta», kertoo Plutarkhos, »menetti kokonaan muistinsa eikä tehnyt muuta kuin raahasi suuria kiviä paikasta toiseen niin kiihkeästi, ettei mitään työtä tehdä sen hartaammin, ja niinpä leirissä näkyikin kaikkialla vain maassa ahertavia miehiä, jotka kanniskelivat kiviä edestakaisin, kunnes menehtyivät ja kuolivat». Tämä kertomus on tietenkin liioiteltu, mutta se antaa eloisan kuvan noista onnettomista sotureista, joista toiset olivat myrkystä kuolemaisillaan, toiset mielipuolina, toiset menehtymäisillään vilusta ja nälästä kokien turhaan rakentaa jotakin suojaa viiltävää viimaa vastaan.

Antonius itse osoitti koko tämän pitkän ja kaamean marssin ajan mitä suurinta sankarillisuutta ja kestävyyttä. Hän jakoi kaikki rasitukset miestensä kanssa, ja kun leiri oli saatu yöksi pystyyn, kulki hän teltasta toiseen puhuttelemassa ja rohkaisemassa miehiään. Hän hoiteli haavoittuneita hellästi kuin nainen ja tunsi heitä kohtaan niin suurta myötätuntoa, että hän saattoi itkeä katsellessaan heidän kärsimyksiään. Miehet jumaloivat häntä, ja nekin, jotka olivat jo henkitoreissaan, koettivat nousta hänen tullessaan ja puhutella häntä kaikilla kunnioittavilla ja rakkailla nimillä. »He tarttuivat hänen käsiinsä kasvot ilosta loistaen», kertoo Plutarkhos, »ja pyysivät häntä huolehtimaan itsestään eikä välittämään heistä, sanoen häntä hallitsijakseen ja kenraalikseen, ja että he olivat kaikki turvassa, jos vain hänen oli hyvä olla». Hänen kuultiin monta kertaa huudahtavan: »Voi niitä kymmentätuhatta!» ikäänkuin Ksenofonin kuuluisaa peräytymistä ihmetellen, joka oli ollut paljoa työläämpi. Tilanne oli erään kerran niin vakava, että erään hänen Rhamnus-nimisen orjansa täytyi valaehtoisesti luvata surmata hänet yleisen verilöylyn sattuessa ja hakata hänen päänsä poikki, ettei häntä saataisi elävänä vangiksi eikä tunnettaisi kuolleena.

Kahdenkymmenenseitsemän kaamean päivän päästä, joiden kuluessa partialaiset oli torjuttu ei sen vähempää kuin kahdeksantoista kertaa, he pääsivät vihdoin Araxeen toiselle puolelle ja saivat kotkansa onnellisesti Armeeniaan. Toimittaessaan siellä armeijansa katsastuksen Antonius totesi menettäneensä 20,000 jalkasoturia ja 40,000 ratsumiestä, joista suurin osa oli sortunut rasituksiin ja tauteihin. Koettelemukset eivät olleet suinkaan vielä lopussa, sillä talvi oli vasta alussa ja taival Armeenian halki Syyriaan raskas ja vaivalloinen. Matkalla rannikolle nääntyi vielä kahdeksantuhatta miestä, ja joukko, joka majoittui lopulta talveksi erääseen paikkaan Sidonin ja Berytuksen välillä, nimeltä Valkoinen kylä, oli vain sen mahtavan armeijan ryysyinen jäännös, joka oli lähtenyt keväällä niin uljaasti valloitusretkelle. Kuitenkin sanottakoon, ettei yksikään olisi päässyt hengissä noiden hirveiden vuorten yli, vaan että kaikkia olisi kohdannut Crassuksen ja hänen onnettoman armeijansa surkea kohtalo, ellei Antonius olisi osoittautunut niin pelottomaksi ja sitkeäksi johtajaksi.

Valkoisessa kylässä Antonius sitten odotti kiihkeästi Kleopatran tuloa, mutta samalla niin häpeissään epäonnistumisestaan ja niin onnettomana Kleopatran soimauksia ajatellessaan, että hän turvautui epätoivoissaan viinimaljan väärään lohdutukseen ja joi itsensä joka päivä muistamattomaksi. Selvempinä hetkinään hän oli hermostunut ja levoton. Hän ei voinut istua rauhassa pitkän aterian loppuun, vaan hypähti paikaltaan kesken kaiken ja kiiruhti rannalle tähystämään, eikö Kleopatran purjeita jo näkyisi taivaanrannalla. Sekä hän että hänen upseerinsa olivat laihtuneita ja kurjan näköisiä ja sotilaat ryysyisiä, ja siinä tilassa Kleopatra tapasi heidät, kun hänen laivastonsa laski vihdoinkin lahteen, tuoden vaatteita, elintarpeita ja rahaa.

XV. KLEOPATRA JA ANTONIUS VALMISTAUTUVAT KUKISTAMAAN OCTAVIANUKSEN

Kleopatra vei Antoniuksen Aleksandriaan toipumaan, ja minusta näyttää, että hän sanoi sillä matkalla peittelemättä, mitä mieltä hän oli miehensä tulevaisuudensuunnitelmista. Hän näyttää osoittaneen, että roomalaiset olivat epäonnistuneet yrittäessään valloittaa Partiaa, ja että oli järjetöntä tuhlata rahaa, miehiä ja aikaa sellaisen maan ahnehtimiseen, joka oli niin suuri ja voimakas. Tämmöiset sodat nielivät heidän varansa, antamatta mitään sijaan. Eikö olisi sentähden paljoa parempi keskittää kaikki tarmo Octavianuksen kukistamiseen ja Rooman valloittamiseen? Olihan Antonius osoittanut, että sotilaat rakastivat häntä ja luottivat häneen, ja suorittamalla loistavasti sodankävijän vaikeimman tehtävän — järjestyksessä peräytymisen — näyttänyt kuntoisuutensa päällikkönä. Niin ollen ei ollut varmastikaan viisasta tuhlata enää varoja, joita heillä ei ollut rajattomasti, itäisiin suunnitelmiin, vaan nyt oli kaikki huomio keskitettävä Italiaan. Partialaiset oli joka tapauksessa karkoitettu Armeeniasta ja Syyriasta, ja heidän oli annettava olla rauhassa omassa maassaan siihen päivään saakka, jolloin Antonius marssisi heitä vastaan Sibyllan ennustuksen mukaan Rooman kuninkaana. Kleopatra ei ollut milloinkaan kannattanut tätä Partian sotaretkeä, vaikka hän olikin auttanut sen rahoittamisessa, koska se kuului Julius Caesarin alkuperäisiin suunnitelmiin, ja myöntänyt Antoniuksen olleen siinä oikeassa, että jos retki onnistuisi, niin se lisäisi tavattomasti hänen arvovaltaansa ja vakauttaisi hänen asemaansa Rooman kansallissankarina. Antonius, joka oli vielä väsynyt ja sairas rajun juopottelun jälkeen, myöntyi nähtävästi kaikkeen ja näyttää saapuneen Aleksandriaan siinä mielessä, että hän kokoaisi nyt voimiaan vuoden tahi pari kyetäkseen sitten nousemaan Octavianusta vastaan. Syyriaan tultuaan hän oli saanut kuulla, mitä Roomassa oli tapahtunut hänen sotaretkellä ollessaan. Octavianus oli lopulta voittanut Sextus Pompeiuksen, joka oli paennut Mytileneen, ja Lepidus, kolmas triumvir, oli luovuttanut maakuntansa Octavianukselle ja siirtynyt yksityiselämään. Länsi oli nyt siis kokonaan hänen hallussaan, minkä tähden oli jotakuinkin todennäköistä, että hän ryhtyisi pian haastamaan riitaa Antoniuksen kanssa.

Aleksandrian palatsin mukavuudet ja Kleopatran seuran virkistävä rattoisuus ovat varmasti olleet Antoniuksesta mitä mieluisin muutos sotaretken tuimien ponnistusten jälkeen, niin että talven loppupuoli meni epäilemättä nopeasti menojaan viihtyisässä rauhassa. Elämän vakava totuus näyttää kuitenkin estäneen tällä kerralla niiden vallattomuuksien toistumisen, jotka liittyivät hänen viime vierailuunsa Egyptin pääkaupungissa. Emme kuule nyt mitään »verrattomista eläjistä» emmekä heidän hillittömistä juhlistaan. Antonius kirjoitti Roomaan pitkän kirjeen, jossa hän kertoi sotaretkestään enemmän tahi vähemmän innostuneesti ja sanoi sen olleen monessa suhteessa hyvin menestyksellisen. Uuden vuoden alussa, 35 e.Kr., Sextus Pompeius koetti ryhtyä neuvotteluihin Egyptin hovin kanssa, mutta hänen Aleksandriaan lähettämänsä edustajat eivät onnistuneet tehtävässään. Antonius sai päinvastoin kuulla heiltä, että Sextus oli salaisessa kirjevaihdossa partialaisten kanssa ja koetti houkutella Domitius Ahenobarbusta, Antoniuksen lähintä miestä Aasiassa, puolelleen, minkä tähden hän ja Kleopatra päättivät ottaa vangiksi ja surmata tämän Pompeius Suuren rosvoilevan pojan. Tehtävä uskottiin eräälle Titiukselle, ja Sextus vangittiin Fryygiassa ja otettiin pian sen jälkeen hengiltä Miletoksessa. Tämä toimenpide todennäköisesti herätti mitä suurinta mielipahaa Roomassa kansan keskuudessa, sillä lainsuojaton Sextus oli aina ollut sen suuri suosikki, ja siitä syystä ei Antonius näytä milloinkaan myöntäneenkään, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä Sextuksen kuoleman kanssa. Hänen aseenkantajansa Plancus oli allekirjoittanut kuolemantuomion, sanottiin yleisesti.

Pian sen jälkeen tapahtui asioiden kehityksessä äkkiä täydellinen suunnanmuutos, kun Aleksandriaan saapui ei sen pienempi henkilö kuin Pontoksen kuningas, joka oli, kuten muistettaneen, joutunut partialaisten vangiksi Antoniuksen viime sotaretken alussa, ja jonka Meedian kuningas oli sitten ottanut vartioitavakseen. Viimemainittu lähetti hänet tuomaan sellaisia uutisia, että Meedia ja Partia, entiset liittolaiset, olivat nyt riitaantuneet keskenään, minkä tähden Meedian kuningas ehdotti, että Antonius auttaisi häntä kukistamaan kilpailijan. Tämä ilmoitus aiheutti suuren hälinän Kleopatran palatsissa. Nyt tarjoutui odottamaton tilaisuus voittaa peloittavat partialaiset verraten helposti, sillä Meedia oli aina ollut heidän voimakas liittolaisensa, ja Rooman aseet olivat edellisillä kerroilla joutuneet tappiolle Meedian alueella. Mutta peläten noiden idän kuninkaiden petollisuutta ja asetettuaan ensimmäiseksi päämaalikseen Octavianuksen kukistamisen, jonka valta oli nyt niin selvästi laajenemassa, Kleopatra koetti varoittaa miestään tästä toisesta sotaretkestä ja pyysi, ettei hän ryhtyisi sillä taholla enää yrityksiin, jotka saattoivat päättyä onnettomasti. Päästäkseen tilanteesta täysin selville Antonius lähetti sanan Artavasdeelle, Armeenian kuninkaalle, joka oli petollisesti paennut hänen luotaan Meediassa sattuneen vastoinkäymisen jälkeen, että tämän oli viipymättä tultava Aleksandriaan hänen puheilleen. Artavasdes ei kuitenkaan osoittanut vähintäkään halua antautua yliherransa käsiin, jonka oli pettänyt, vaan piti parempana etsiä vaaran uhatessa turvaa omista vuoristoistaan tahi yhtyä partialaisiin.