Part 19

Lähtiessään Kleopatran luota keväällä 40 e.Kr. Antonius purjehti suoraan Välimeren poikki Tyrokseen, jossa hän sai mielipahakseen kuulla Syyrian ja Foinikian joutuneen melkein kokonaan partialaisten käsiin, ja ettei heidän pysähdyttämisestään ollut toivoakaan niillä joukoilla, jotka pitivät harvoja jäljellä olevia satamakaupunkeja vielä hallussaan. Hän kiiruhti sentähden kahdensadan laivan kanssa Kyproksen ja Rhodoksen kautta Kreikkaan, jättäen Syyrian toistaiseksi viholliselle. Saavuttuaan Efesokseen hän sai yksityiskohtaisia tietoja Italian tapahtumista, kuinka Octavianus oli voittanut hänen kannattajansa Perugiassa, joka oli lopulta vallattu, ja kuinka kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa olivat paenneet Italiasta. Hänen vaimonsa Fulvia oli kolmentuhannen ratsumiehen saattamana purjehtinut Brundisiumista Kreikkaan yhtyäkseen siellä mieheensä, ja hänen äitinsä Julia oli paennut rahvaan suosikin Sextus Pompeiuksen, Pompeius Suuren lainsuojattomaksi joutuneen pojan turviin, joka oli ottanut hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Tilanne oli epätoivoinen. Italia oli nyt häneltä suljettu, koska Octavianus oli siellä yksin isäntänä, ja partialaisten voitokas eteneminen uhkasi riistää häneltä itäisetkin maakunnat. Hänen on nyt täytynyt soimata itseään katkerasti siitä, että hän oli tuhlannut aikaansa Aleksandriassa, ja moittia sukulaisiaan heidän kiihkostaan ryhtyä sotaan Octavianusta vastaan.

Kesäkuun lopulla Antonius saapui Ateenaan, jossa hänellä oli edessään kova hetki. Lujamielinen Fulvia tuli sinne häntä kohtaamaan, ja ajatellessaan koko maailman tiedoksi tullutta suhdettaan Egyptin kuningattareen Antonius odotti häntä varmasti hyvin sekavin tuntein. Jälleennäkemistä seuranneen keskustelun on täytynyt olla hyvin katkera. Fulvia todennäköisesti nuhteli levotonta miestään katkerasti siitä, että tämä oli hylännyt hänet ja viipynyt niin kauan Kleopatran luona, Antoniuksen puolestaan soimatessa häntä kiivaasti kaikista Italiassa tehdyistä typeryyksistä, joilla hänen asiansa oli niin onnettomasti sotkettu. Onneton vaimo näyttää lopulta masentuneen, kun Antoniuksen viha ei ottanut leppyäkseen, ja jouduttuaan sairasvuoteelle Sicyonissa, noin kymmenen penikulman päässä Ateenasta, hän kuoli elokuussa, elämään kyllästyneenä. Antonius oli sillä aikaa tehnyt liiton Sextus Pompeiuksen kanssa ja hävitti nyt Italian rannikoita siinä jotakuinkin turhassa toivossa, että hän saisi menneestä arvovallastaan edes jotakin takaisin, mutta saatuaan tiedon Fulvian kuolemasta hän siirsi heti kaiken syyn sodan alkamisesta vaimovainajansa niskoille ja solmi nopeasti rauhan Octavianuksen kanssa. Kilpailijat kohtasivat toisensa Brundisiumissa vuonna 40 e.Kr. ja tekivät keskenään sopimuksen, joka näytti takaavan rauhan säilymisen joiksikin vuosiksi. Asiat järjestettiin siten, että Octavianus oli oleva edelleenkin Italian ehdoton herra, minkä lisäksi hänen tuli saada haltuunsa kaikki eurooppalaiset maakunnat, Dalmatian ja Illyriankin. Antonius säilytti asemansa idän ylivaltiaana, ja hänen alueensa käsitti Makedonian, Kreikan, Bithynian, Aasian, Syyrian ja Kyrenen. Kyrenen länsipuolella olevat Pohjois-Afrikan maakunnat joutuivat kolmannelle triumvirille, mitättömälle Lepidukselle. Tämä rauha vahvistettiin siten, että Antonius nai Octavianuksen sisaren Octavian, joka oli joitakin kuukausia sitten leskeksi jäänyt nuori nainen, ja häät vietettiin Roomassa lokakuussa vuonna 40 e.Kr., kansan osoittaessa ilmeistä mielihyvää nähdessään noiden kahden, joiden riidat olivat aiheuttaneet niin paljon verenvuodatusta ja surkeutta, veljellisessä sovussa Rooman kaduilla.

Kleopatran hämmästys, kun hän sai tiedon Antoniuksen avioliitosta, on varmasti ollut surullinen näky. Kaksoisten syntymästä oli silloin kun heidän isänsä uskottomuus tuli näin ilmi, kulunut vain joitakin viikkoja, eikä Kleopatra ole voinut muuta kuin katkerasti soimata itseään siitä, että hän oli luottanut niin petolliseen mieheen. Hänestä näytti nyt, että Antonius oli tullut Aleksandriaan vain hänen rikkautensa takia, ja toisen vääriä lemmenvaloja uskoen hän oli antanut hänelle kaikkensa vain tullakseen hylätyksi hetkellä, jolloin hän kipeimmin tarvitsi hänen tukeaan. Uutinen Antoniuksen avioliitosta karkoitti hänen mielestään sen suuren valtakunnan, josta hän oli unelmoinut sekä omasta että Caesarin pojan puolesta; tulevaisuuden suunnitelmat oli nyt suunnattava toisaalle. Hänen on täytynyt heti päättää, ettei Antonius saisi häneltä enää mitään apua, ei rahaa eikä sotatarpeita, eikä minkään sellaisen avunannon tarjoamisesta Antoniukselle kahden seuraavan vuoden aikana käydyissä sodissa olekaan mitään todisteita. Kleopatra oli ehkä tuntenut Antoniuksen uuden vaimon Roomassa ollessaan, tahi ainakin kuullut puhuttavan hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja kun Plutarkhos kertoo Octavian olleen kuningatarta nuoremman ja ihanamman, niin voi hyvin ymmärtää Kleopatran epätoivoisen mielentilan. Sydän oli raskas kaikkien suunnitelmien pirstoutumisesta ja mieli, kuten näyttää, ilmi tulessa naisellisesta mustasukkaisuudesta.

Seuraavana vuonna, 39 e.Kr., pääsi Sextus Pompeiuskin julkisen mielipiteen painostuksesta yleisestä rauhasta osalliseksi, kun hänen tyttärensä naitettiin Marcellukselle, Octavianuksen pojalle. Asia järjestettiin Misenumissa (Napolin lähellä), ja kun sopimus oli tehty, kutsui morsiamen isä läsnäolijat juhla-aterialle lippulaivalleen, kuusisoutuiselle kaleerille, »ainoaan taloon, jonka Pompeius on saanut perintönä isiltään», kuten hän selitti. Vieraat joivat paljon, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Antoniuksesta ja Kleopatrasta alkoi kuulua ajattelemattomia pilapuheita. Antoniusta tämä kaikki tietysti harmitti, jopa siinä määrin, ettei tappelu näytä olleen kaukana. Eräs Menas-niminen merirosvopäällikkö, joka oli myös kutsuttu vieraaksi, kuiskasi sen huomatessaan Sextukselle: »Katkaisenko köydet ja teen sinusta koko Rooman valtakunnan herran?» — »Menas», vastasi puhuteltu hiukan mietittyään, »tämä olisi voitu tehdä minulta kysymättä, mutta nyt meidän on oltava alallamme. En voi rikkoa sanaani». Näin Antonius pelastui tulemasta murhatuksi, mutta jos hän olisi menettänyt henkensä tässä tilaisuudessa, kertoisi historia meille todennäköisesti jotakin sellaista, että Sextus ja Kleopatra tekivät sitten keskenään liiton Octavianusta vastaan, liiton, joka olisi ehkä ollut yhtä täynnä romanttisia kohtauksia kuin nyt kertomamme tarina. Kuulemme hämärästi jonkinlaisista neuvotteluista Sextuksen ja kuningattaren välillä, ja on hyvin uskottavaa, että Kleopatra olisi koettanut solmia liittoa miehen kanssa, joka oli Egyptin entisen suojelijan poika, jos tämä olisi päässyt valta-asemaan.

Syyskuussa 39 e.Kr. Octavia lahjoitti Antoniukselle tytön, jolle annettiin nimeksi Antonia ja josta tuli sittemmin keisari Neron isoäiti. Pian tämän jälkeen Antonius asettui Ateenaan, jossa hän mukautui ateenalaisten elämään samalla antaumuksella kuin aikaisemmin Aleksandriassa aleksandrialaisten elämään. Hän pukeutui kreikkalaiseen pukuun, kaikessa jonkin verran itämaalainen leima, eikä välittänyt, kuten huomattiin, enää rahtuakaan Rooman asioista, vaan eli loisteliaasti, joi paljon, käytti tuhlaten rahoja ja haaskasi aikaa. Idän tavat viehättivät häntä, ja hän otti hallinnossaan käytäntöön menettelytapoja, joita kreikkalaiset olivat välistä käyttäneet idässä. Hän lakkautti maaherranvirat monessa alaisessaan maakunnassa, jotka muutettiin vasallikuningaskunniksi. Herodeksesta tehtiin siten Judean kuningas, ja Dareioksesta, Pharnaceen pojasta, Pontuksen kuningas; Amyntas nostettiin Pisidian valtaistuimelle, Lycaonian kruunu annettiin Polemokselle, ja niin edespäin. Hänen hallituksensa oli lempeätä, vaikkakin yksinvaltaista, ja häntä tervehdittiin joka taholla Dionysoksena eli Bacchuksena, ilon antajana. Hän oli Julius Caesarin tavoin ilman muuta valmis hyväksymään oman jumaluutensa ja hän meni siinä niin pitkälle, että hän istuutui Dionysoksen patsaan paikalle tämän temppeliin ja antoi kaikkiin salaperäisiin menoihin alistuen vihkiä itsensä Atene-jumalattaren puolisoksi. Hän nautti rajatonta suosiota, ja ateenalaiset suhtautuivat tähän jumaluudenomaksumiseenkin täysin myötämielisesti, ja kun eräs hänen kenraalinsa, Ventidius Bassus, joka oli lähetetty partialaisia vastaan, palasi ilmoittaen, että hän oli lyönyt vihollisen täydellisesti, nousi ihastus korkeimmilleen ja Antoniusta juhlittiin aivan ennenkuulumattomasti.

Se hyväntahtoisuus, jota Antonius osoitti itäisten maakuntien hallinnossa, erosi jyrkästi Octavianuksen hallituksesta lännessä. Octavianus oli omituinen luonne, äreä, pohjaltaan julma ja salaisesti paheellinen. Hän kidutti ja ristiinnaulitsi niin monta henkilöä, että häntä ruvettiin sanomaan »pyöveliksi». Hän oli julkisuudessa aina kylmä ja hillitty, mutta yksityiselämässään tähän aikaan hurja elostelija, joka pelasi ja keräsi ympärilleen mitä alhaisimpia tovereita. Hänen silloinen hallituksensa kehittyi Italiassa hirmuhallitukseksi, ja väestössä oli paljon sellaisia, jotka vihasivat hänen pelkkää näkemistäänkin. Hän vaikutti mitättömältä, sillä hän oli lyhyehkö ja hieman huonoryhtinen. Kasvot olivat kyllä kauniit, mutta niissä oli joitakin sangen silmäänpistäviä säännöttömyyksiä. Iho oli väriltään kellahtava ja sairaalloinen, täynnä pilkkuja, ja hampaat hyvin huonot, mutta silmät olivat suuret ja loistavat, mistä hän olikin sangen ylpeä. Hän ei näyttänyt hyvinpuetulta eikä puhtaaltakaan ja oli tunnetusti vastahakoinen ottamaan kylpyä, mutta meni sentään joskus höyry- eli turkkilaiseen kylpyyn, kuten nyt sanoisimme. Hän oli puvussaan huolimaton, mutta asioissa tarkka ja huolellinen. Hän ei pitänyt auringonpaisteesta, vaan käytti aina leveälieristä hattua, mutta ei sietänyt sen paremmin kylmääkään. Hänellä sanotaan olleen talvella paksu toga, ainakin neljä mekkoa, paita, vatsavyö ja jalkojen ja reisien ympärillä kyynärittäin lämmintä vaatetta. Kaikesta tästä huolimatta hän kärsi aina kylmästä ja oli aina nuhainen ja kylmettynyt. Hänen elämänsäkin oli yleensä nurinkurista, seikka, josta hänen huono tuulensa ehkä johtui. Hänen vaimonsa ja sisarensa neuloivat kaikki hänen vaatteensa, jotka sopivat huonosti, ja hänen vaaleanruskea kihara tukkansa näytti aina harjaamattomalta. Hän oli huono sotapäällikkö, mutta taitava valtiomies, ja hänen kylmä luonteensa, jonka tulisuus oli yhtä olematonta kuin hänen henkilökohtainen vetovoimansakin, teki hänet sopivammaksi virkahuoneeseen kuin julkiselle puhujalavalle. Hän ei ollut, kuten nyt sanoisimme, gentlemanni, vaan sangen silmäänpistävällä tavalla nousukas. Isoisä oli ollut rikas rahanlainaaja porvarillista syntyperää, ja isä oli saavuttanut tällä väärinsaadulla rikkaudella aseman Rooman ylhäisöpiirissä ja päässyt naimiskaupalla jäseneksi Caesarin perheeseen.

Näiden seikkojen ei katsottu kohottavan häntä kovinkaan korkealle julkisessa arvostelussa, eikä siihen aikaan ollut kysymystäkään, etteikö Antonius ollut kansan suosikki ja sankari. Sextus Pompeiuskin, entinen lainsuojaton, saavutti nopeasti yhä enemmän suosiota. Keväällä 38 e.Kr. Octavianus päätti ryhtyä sotaan tätä Pompeius Suuren rosvoavaa poikaa vastaan ja pyysi Antoniusta auttamaan häntä yrityksessä. Viimemainittu koetti estää tämän sodan puhkeamista, mutta epäonnistui. Seuraavassa heinäkuussa Octavianus joutui monen roomalaisen iloksi pahasti tappiolle Sextusta vastaan taistellessaan, ja Caesarin sisarenpoika menetti arvovallastaan sangen paljon. Antoniuksen maine taas kohosi melkein samaan aikaan huomattavasti, sillä Ventidius Bassus löi Antoniuksen ohjeita seuraten partialaiset toistamiseen kesäkuussa niin perinpohjin, että Pacorus, kuninkaan poikakin sai surmansa. Roomalaiset olivat suunniltaan riemusta. Crassus oli vihdoinkin kuudentoista vuoden kuluttua tullut kostetuksi ja Antonius näytti toimeenpanneen äärimmäisen helposti diktaattorivainajan suunnitelmat partialaisiin nähden, kun taas Octavianus, diktaattorin sisarenpoika, ei ollut saanut edes rosvoilevia pompeiuslaisia lannistetuiksi. Antoniuksen ja Ventidiuksen kunniaksi päätettiin toimeenpanna triumfi, joka vietettiinkin ennen vuoden loppua.

Triumviraatti, joka päättyi nyt, uudistettiin tammikuussa 37 e.Kr. viideksi vuodeksi siitä huolimatta, että onnellisen Antoniuksen ja äreän Octavianuksen välit olivat huomattavasti kiristyneet. Lopulta nämä riitaisuudet tasoitettiin siten, että Antonius antoi Octavianukselle 130 laivaa avuksi Sextusta vastaan Octavianuksen luovuttaessa Antoniukselle noin 21,000 legioonalaista Partian sotaa varten. Huomattakoon, että saadakseen väkeä Antonius uhrasi nyt miehen, joka oli suojellut hänen äitiään ja auttanut häntä Octavianusta vastaan, silloin kun hänen tähtensä oli alhaalla, mutta kaipa halu valloittaa Partia ja tunkeutua sitten kauas Indiaan oli käynyt niin polttavaksi, että kaikki muu oli samantekevää. Suunnitellessaan innostuneena itäisen valtakuntansa laajentamista Antonius ei todellakaan tahtonut lainkaan puuttua lännen asioihin eikä välittänyt rahtuakaan siitä, miten hänen entiselle liittolaiselleen Sextukselle kävi, jonka hän tunsi joka tapauksessa sortuvan taistelussaan Octavianusta vastaan. Hän alkoi totta puhuen käydä sangen välinpitämättömäksi Octavianuksen itsensäkin suhteen, sillä hän näyttää nyt ajatelleen, että lännen riistäminen vihatun kilpailijan julmista käsistä tuli olemaan verraten helppoa, sitten kuin hän oli valloittanut idän ja järjestänyt sikäläiset asiat vakavalle pohjalle. Kaksi vuotta sitten hän oli tahtonut pysyä hyvissä väleissä Octavianuksen kanssa hinnalla millä hyvänsä ja oli sentähden hylännyt Kleopatrankin raa'an tunteettomasti, mutta nyt hän kykeni uhmaamaan Caesarin sisarenpoikaa, ja noiden sadankolmenkymmenen laivan luovuttaminen kilpailijalle oli vain viekas liiketoimenpide, jolla hän oli hankkinut uusia joukkoja. Hänen katseensa alkaa jälleen kohdistua Egyptin kuningattareen, ja hän näyttää tähän aikaan muistutelleen mieleensä kaikkea sitä hurmaavaa ja suloista, josta hän oli nauttinut Kleopatran loistavassa seurassa, ja ajatelleen, mitä kuningattaren suuri vaikutusvalta idän asioissa hänelle oikein merkitsi. Egyptin laivasto oli suuri ja hyvin varustettu, ja Egyptin kuningatar saattoi helposti täyttää aukon, jonka Octavianukselle annettu lahja oli tehnyt hänen omaan laivastoonsa.

Syksyllä 37 e.Kr. nämä mietteet kypsyivät suuntaan, johon niiden täytyi lopulta johtaa. Ollessaan Partiaa koskevia suunnitelmiaan ajaessaan matkalla Korfuun hän päätti kerta kaikkiaan eristäytyä heti ja kokonaan Roomasta siihen päivään saakka, jolloin hän palaisi sinne maailman valloittajana. Hän palautti sentähden vaimonsa Octavian takaisin Italiaan, aikomatta nähdä häntä enää milloinkaan, ja lähetti samaan aikaan erään Fonteius Capiton Aleksandriaan pyytämään Kleopatraa tulemaan Syyriaan tapaamaan häntä. Octavia oli erittäin suloinen nainen ja hyvä vaimo, joka piti kotipiiriä kalleimpanaan. Lempeydellään hän vaikutti aina rauhan puolesta, ja hänen horjumaton moitteettomuutensa ja nöyrä alistuvaisuutensa ovat varmasti saattaneet Antoniuksen äärimmäisen kiusautuneeksi. Hän on epäilemättä tahtonut itse neuloa miehensä vaatteet, kuten oli neulonut veljensäkin, ja näyttää aina rakastettavalla tavallaan koettaneen kohdistaa miehensä huomion vanhanaikaisen ja kunniallisen perhe-elämän viihtyisyyteen, mihin kaikkeen Antonius oli ehdottomasti kyllästynyt. Hän hyväksyi nytkin lähtökäskyn kuuliaisen vaimon nöyryydellä, mikä tuskin oli omiaan herättämään kunnioitusta, ja palasi tottelevaisesti heti Roomaan. Ajattelen, enkä voi sille mitään, että tämän ajan historia olisi tullut aivan toisenlaiseksi, jos Octavia olisi vain tämän kerran rohkaissut mielensä ja osoittanut nöyryyden sijasta tarmoa ja päättäväisyyttä.

Puolueettomalle lukijalle lienee selvää, että tämä Antoniuksen mielessä tapahtunut muutos johtui enemmän valtiollisista kuin tunnesyistä. [Prof. Ferrero ja muut ovat jo osoittaneet tämän.] Mutta olemme kuulleet niin paljon Kleopatran viettelemistaidosta, että vapautuminen hänen ja Antoniuksen sovinnon traditioksi vakiintuneesta tulkinnasta on ensin vaikeata — olemme alussa taipuvaiset hyväksymään Plutarkhoksen määritelmän tilanteesta, kun hän sanoo:

»Antoniuksen intohimo Kleopatraa kohtaan, joka näytti joutuneen parempien ajatuksien jäähdyttämänä unohduksiin, elpyi jälleen ja leimahti liekkiin. Ja kuten ihmissielu on Platonin vertauksessa äksyn ja juonikkaan hevosen kaltainen, joka ei kärsi mitään, vaan ryöstäytyy irti, samoin Antoniuskin lähetti Fonteius Capiton noutamaan Kleopatraa Syyriaan».

Mutta on muistettava, ettei tämä »intohimo» ollut kyennyt estämään häntä menemästä naimisiin Octavian kanssa joitakin kuukausia sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Kleopatran luota, ja nyt oli kulunut kolme ja puoli vuotta siitä kuin hän viimeksi näki kuningattaren, mikä aika on Antoniuksen huonoon muistiin katsoen niin pitkä, että se on merkinnyt tämän lemmentarinan täydellistä keskeytymistä. Kuinka heikkoa tämä kiintymys tähän aikaan oli, ilmenee selvästi siitä kuuluisasta huomautuksesta, jonka hän teki Kleopatran hänelle lahjoittamista kaksoisista puhuessaan, ja jonka olemme jo selostaneet. Hän ei aikonut konsanaan panna toivoaan sukunsa säilymisestä yhden naisen varaan, vaan tahtoi esi-isänsä Herkuleen tavoin antaa luonnon hoitaa ne asiat täysin vapaasti, ja ylhäisen veren levittäminen yli koko maailman kävi parhaiten siten, että hän huolehti joka maassa itse uuden kuningassuvun syntymisestä. Hän odotti epäilemättä nuorekkaan kiihkeästi hänen ja kuningattaren välisten suhteiden uusiintumista ja voihan olla jossakin määrin tottakin, että hän riistäytyi nyt ilomielin irti kotinsa lempeistä ja juuri siitä syystä hermostuttavista siteistä, mutta todellisuudessa hän tahtoi solmia valtiollisista syistä lopullisen liiton Kleopatran kanssa, minkä tähden on aiheetonta otaksua hillittömän intohimon kalvaneen tähän aikaan hänen iloista mieltään.

Kleopatran laita oli hiukan toisin. Katkeran kokemuksen taakka oli karkoittanut hänestä kaiken sen huimapäisen elämään suhtautumisen, joka oli ollut aikaisemmin hänen tunnusmerkillinen luonteenominaisuutensa. Hän ei voinut enää leikkiä onnellaan eikä antaa päivän tulla ja toisen mennä hilpeässä huolettomuudessa kuten ennen. Antonius, jota hän oli omalla tavallaan rakastanut, ja joka oli julmasti hylännyt hänet, pyysi nyt päästä uudelleen hänen suosioonsa. Saattoiko hän uskoa, että hänen pitkällinen poissaolonsa ja avioliittonsa toisen naisen kanssa olivat puhtaasti valtiollisia toimenpiteitä (sillä niin oli Antonius epäilemättä asian selittänyt), jotka eivät olleet vähimmässäkään määrässä jäähdyttäneet hänen rakkauttaan? Saattoiko hän luottaa Antoniukseen tälläkään kertaa? Ja kykenikö hän toiselta puolen selvittämään vaikeat asiansa ilman häntä? Antonius oli nyt ilmeisesti idän kaikkivaltias hallitsija; Partia tuli todennäköisesti sortumaan hänen toimestaan; ja tämä uusi Dionysos oli jo pimittänyt Octavianuksen synkän hahmon melkein kaikkialla muualla, paitsi Italiassa. Oliko mitään toivoa alueiden laajentamisesta tahi edes niiden säilyttämisestä, jotka hän jo omisti, ilman Antoniuksen apua? Näihin kysymyksiin ei voinut olla muuta kuin yksi vastaus. Hänen täytyi ehdottomasti päästä lopulliseen yhteisymmärrykseen Antoniuksen kanssa ja tehdä sitova sopimus. Sanalla sanoen, suhteen uusiintumisesta saattoi olla puhetta vain siinä tapauksessa, että Antonius ottaisi hänet puolisokseen. Mikään diplomaattinen järjestely ei tullut enää kysymykseenkään, sillä kaikki sellainen merkitsi hänelle, Kleopatralle, petosta, kurjuutta ja suuria huolia. Antoniuksen täytyi tulla nyt hänen luokseen Octavianuksen avoimena vihollisena, päämääränään rajattoman idän ja koko lännen valloittaminen hänen avullaan. Hänen täytyi toimia kaikissa asioissa jumalallisen Julius Caesarin seuraajana, ja heidän yhteisen valtansa perilliseksi täytyi tulla Caesarin pojan, pikku Caesarionin, joka oli tähän aikaan kymmenvuotias poikanen.

Tämä päätös lujasti mielessään hän noudatti Fonteius Capiton esittämää pyyntöä ja lähti purjehtimaan Syyriaan. Joitakin viikkoja myöhemmin, vuoden 37 e.Kr. lopulla, hän kohtasi Antoniuksen Antiokiassa ja ryhtyi heti ajamaan päätöstään perille. Historia ei kerro, mitä heidän välillään tapahtui ensi keskustelujen aikana, mutta voitaneen otaksua Antoniuksen puolustelleen entistä käytöstään valtiollisilla syillä ja antaneen kuningattaren selvästi ymmärtää, että hän halusi nyt lopullista ja pysyväistä liittoa hänen kanssaan. Kleopatra taas on todennäköisesti ilmaissut olevansa halukas yhteistoimintaan, mutta vain sillä ehdolla, että tehtäisiin laillinen ja molemmin puolin sitova sopimus.

Se seikka, että hän sai Antoniuksen suostumaan sopimukseen, joka oli joka suhteessa edullinen vain hänelle ei ainoastaan osoita, kuinka tärkeänä Antonius piti Egyptin ystävyyttä tähän aikaan, vaan myös kuningattaren ihmeellistä taitoa saada toiset myöntymään tahtoonsa. On muistettava, että Kleopatra oli ollut neljättä vuotta vääryyttä kärsinyt, rakastajansa hylkäämä nainen, joka katsoi menettäneensä kaikki mahdollisuudet saada poikansa oikeudet tunnustetuiksi ja oli melkein toivoton siitäkin, pystyisikö hän säilyttämään Egyptin itsenäisyyden. Nyt hänellä oli rohkeutta vaatia Antoniukselta joka suhteessa laajempia oikeuksia ja etuja ja kaikkien dynastiallisten toiveidensa täyttämistä, ja hänen suureksi ilokseen Antonius oli taipuvainen suostumaan hänen vaatimuksiinsa. Antonius ei rakastanut häntä, kuten olen jo osoittanut, niin intohimoisesti, että se olisi pystynyt hämmentämään hänen arvostelukykyhän, vaan tämän sopimuksen syntymisessä on pidettävä päätekijöinä kuningattaren taituruutta neuvotteluissa ja hänen suurta pelkoaan, ettei hänen häilyväinen rakastajansa pääsisi enää pettämään häntä. Varmaankin hän vaikutti Antoniuksen tunteisiin kuvailemalla hänelle huoliaan ja murheitaan ja koettamalla parhaansa mukaan lujittaa Antoniuksen käsitystä siitä, kuinka tärkeä Egypti nyt juuri hänelle oli.

Ehdot näyttävät minusta olleen seuraavat:

Ensiksi on todennäköisesti sovittu siitä, että heidän välillään tuli olemaan kaiken pohjana egyptiläisen tavan mukainen, laillinen avioliitto. Olemme jo nähneet, kuinka Julius Caesarin aikana suunniteltiin lakia, jolla hänen tuleva avioliittonsa Kleopatran kanssa piti laillistettaman, ja joka olisi oikeuttanut hänet ottamaan yhtä useamman vaimon. Antonius näyttää nyt tähän ehtoon suostuessaan ajatelleen jotakin samanlaista. Avioliitosta ei tultaisi ilmoittamaan Rooman senaatille, koska Antonius ei katsonut enää olevansa Rooman lakien alainen näissä asioissa, mutta Egyptissä se tunnustettaisiin vuonna 40 e.Kr. solmitun, niin sanotun taivaallisen liiton lailliseksi ja maalliseksi vahvistukseksi.

Toiseksi päätettiin, ettei Antonius ottaisi nimeä Egyptin kuningas, vaan nimen _autocrator_, koko idän »ehdoton yksinvaltias». Tämä kreikkalainen sana vastasi täydelleen roomalaista arvonimeä imperator, joka annettiin, kuten muistettaneen, Julius Caesarille perinnölliseksi, ja joka oli todennäköisesti saapa hänen toimestaan myöhemmän »keisari»-merkityksensä. Antonius ei tahtonut ottaa nimeä basileos eli rex, joka oli roomalaisille aina vastenmielinen, ja imperator oli liian tavallinen, koska Rooman armeijojen kaikki ylipäälliköt käyttivät sitä. Mutta nimi autocrator merkitsi kaikkivaltiutta, ja on huomattava, että sitä käytettiin tästä lähtien kaikista Egyptin »faaraoista». Sen ohella Antonius piti myös triumvir -nimensä.

Kolmanneksi Antonius todennäköisesti lupasi, että Caesarion, Kleopatran ja Julius Caesarin poika oli oleva valtaistuimen laillinen perillinen, ja suostui antamaan omille lapsilleen kuningattaren kanssa heidän valtakuntaansa kuuluvia pienempiä kuningaskuntia.