Part 13

Testamentti, jonka hän nyt lähtöään ajatellen teki tahi vahvisti, osoittaa selvästi, ettei kuninkuussuunnitelmien toteuttaminen ollut ajateltavissa, niin kauan kuin hänen avioliittokysymyksensä oli tällä kannalla. Valtaistuimen pystyttäminen oli ilman kuningatarta ja perillistä jotakuinkin tarkoituksetonta, koska hänestä oli jo tehty ehdoton yksinvaltias elinajakseen; ellei tätä asemaa siirretty ilman muuta hänen pojalleen Caesarionille, ei välittömästä kuninkaaksi nousemisesta ollut mitään etua. Niinpä hän jakoikin tällä testamentilla, joka oli tehty siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan ennen tulevalle valtaistuimelle nousuaan, vain omaisuutensa, osan kansalle ja osan sukulaisilleen. Sisarenpoika Octavianus, joka oli hänen suosikkinsa, tuli saamaan melkoisen lohkon. Testamenttiin liitettiin täydennykseksi lisämääräys, jossa nimitettiin suuri joukko holhoojia lapselle, jonka Calpurnia mahdollisesti saattoi saada hänen lähdettyään, mutta Caesar piti sellaista niin vähän uskottavana, ettei hän näytä ottaneen sitä omaisuutensa jaossa lainkaan huomioon. Kleopatra ja hänen lapsensa eivät tarvinneet rahaa, koska Kleopatra oli itse satumaisen rikas. Tämä testamentti oli epäilemättä tarkoitettu hävitettäväksi, jos hänet asetettiin valtaistuimelle ennen lähtöään, ja myöhemmin uskottiinkin, että hän oli todellakin kirjoittanut toisen testamentin Caesarionin hyväksi, testamentin, jota oli noudatettava, jos hänelle tarjottiin kruunua. Mutta siinä tapauksessa, että tämä nousu siirrettiin tapahtuvaksi vasta hänen paluunsa hetkellä, kuten nyt näytti todennäköiseltä, hän järjesti asiansa parhaiten jakamalla omaisuutensa, koska hän saattoi kuolla idässä ollessaan. Hänellä ei ollut, niin kauan kuin hän oli kruunaamaton, mitään aihetta viitata testamentissaan Kleopatraan tahi Caesarioniin, sillä jos hän kuoli vielä diktaattorina ollessaan Partiassa tahi Indiassa, olivat hänen suunnitelmansa hallitsijasuvun perustamisesta, avioliitosta Egyptin kuningattaren kanssa, Caesarionin kasvattamisesta seuraajakseen, sanalla sanoen, kaikki hänen maalliset toiveensa tuomitut joutumaan unohduksiin. Caesar oli mies, joka ei välittänyt paljoakaan lähimmäistensä eduista, ja mitä Kleopatraan tulee, hän oli, siinä tapauksessa, että hänet ylennettäisiin taivaalliseen piiriin, jossa hänellä ei ollut Kleopatrasta enää mitään hyötyä, valmis jättämään hänet Egyptiin oman onnensa nojaan. Hänen tunteensa Kleopatraa kohtaan näyttävät nyt jäähtyneen, ja vaikka hän vielä varmasti nauttikin Kleopatran seurasta ja oli melkoisesti altis hänen vaikutuksilleen, perustui Kleopatran vetovoima häneen nyt pääasiallisesti vain siihen, että hän tunnusti Kleopatran sopivaksi nousemaan valtaistuimelle hänen kerallaan. Kleopatralla taas oli entisestä kiintymyksestään epäilemättä vielä paljon jäljellä, ja hän näyttää käyttäytyneen Caesaria kohtaan, tämän kaikesta ärtyisyydestä ja oikullisuudesta huolimatta, vilpittömän ihailevasti ja kunnioittavasti, kuten lämminsydäminen nuori nainen suurta ja sankarillista vanhusta kohtaan.

Caesar oli todellakin vanhentunut ennen aikojaan. Häntä esittävä kuuluisa kuva, jota nyt säilytetään Louvressa, osoittaa hänen olleen laihan ja rasittuneen. Hän ei ollut vielä kuuttakymmentä, mutta nuorekkaista piirteistä ei ollut enää mitään jäljellä; vuosien taakka ja sairaus painoivat raskaasti hänen kuihtunutta ruumistaan. Hänen lannistumaton henkensä ja luontainen eloisuutensa antoivat hänelle voimia huolehtia asemansa velvollisuuksista, mutta on hyvin epäiltävää, olisiko hän enää kestänyt tekeillä olevan sotaretken rasituksia. Hänen raihnaisuutensa on täytynyt huolestuttaa Kleopatraa mitä vakavimmin, sillä kaikki hänen toiveensa keskittyivät Caesariin ja päivään, jolloin Caesar tekisi hänestä maailman kuningattaren. Se, että Caesar suunnitteli nyt itsevaltiaaksi julistautumisensa siirtämistä, kunnes Partian sota oli ratkaistu, on varmasti ollut Kleopatralle raskas isku, koska hänellä oli täysi syy pelätä, että Caesarin voimat pettäisivät, ennenkuin hän oli saanut työnsä valmiiksi. Kleopatra oli työskennellyt kolme vuotta ja enemmänkin yhdessä Caesarin kanssa heidän valtaistuimensa perustusten laskemiseksi, ja nyt, kun tämä kaappaus, joka ei näyttänyt merkitsevän hänelle vain kaikkien hänen kunnianhimoisten pyrkimystensä toteutumista sekä omasta että sukunsa puolesta, vaan oli samalla tosiasiallisesti hänen ainoa keinonsa pelastaa Egypti sulautumasta Rooman alueisiin tahi säilyttää jonkinlainen valtaistuin pojalleen, oli toteutumaisillaan, alkoi Caesar ajatella sen siirtämistä kolme vuotta tuonnemmaksi, syistä, jotka johtuivat osaksi hänen vastenmielisyydestään poistua Roomasta niin pitkäksi ajaksi heti kruunun saatuaan, osaksi tilanteen vaikeudesta Calpurnian suhteen, ja osaksi lukuisten vaikutusvaltaisten henkilöiden vihamielisyydestä yksinvalta-ajatusta kohtaan. Cicero sanoo toisessa filippikassaan Caesarista, että »valmisteltuaan monta vuotta suurella työllä ja monia vaaroja uhmaten tietään, joka oli viepä kuninkaalliseen valtaan, hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Julkisilla näyttelyillä, muhkeilla rakennuksilla, lahjoilla ja juhlilla hän oli päässyt harkitsemattoman rahvaan suosioon. Ystävänsä hän oli voittanut puolelleen suosionosoituksilla, vastustajansa lempeydellä»; mutta hän epäröi sittenkin, vaikka päämaali oli jo näkyvissä, ja uskoi olevan viisaampaa odottaa, kunnes hänet nostaisi valtaistuimelle se kansallinen innostuksen myrsky, joka oli varmasti riehahtava valloilleen Roomassa, kun hän palaisi idästä saaliilla kuormitettujen legiooniensa etunenässä ja näyttelisi pääkaupungin kaduilla kultaisiin kahleisiin kytkemiään satumaisen idän vangiksi otettuja kuninkaita. Tämän viivytyksen on täytynyt käydä Kleopatralle melkein sietämättömäksi ja se on voinut antaa hänelle aihetta ryhtyä Caesarin ja Antoniuksen keralla, joka oli nyt varmasti alituinen vieras Caesarin huvilassa, sellaisiin toimenpiteisiin, että sattui kohtaus, joka saattoi kysymyksen yksinvallan julistamisen ajankohdasta aivan ratkaisun partaalle.

Helmikuun 15 p:nä vietettiin Roomassa joka vuosi Lupercuksen juhlaa, ja sinä päivänä olivat kaikki, niin patriisit kuin plebeijitkin, jalkeilla. Caesarin aikaiset roomalaiset eivät näytä olleen selvillä tämän juhlan alkuperästä eivätkä suoritettujen menojen todellisesta merkityksestä. He uskoivat kunnioittavansa sinä päivänä Lupercus-jumalaa, erästä hämärää jumaluutta, jonka he rinnastivat vaistomaisesti Faunuksen eli Panin, kaiken luonnossa esiintyvän hedelmällisyyden jumalan kanssa. _Luperci_-seuran jäsenistä valittiin kaksi nuorta miestä, jotka avasivat juhlan uhraamalla koiran ja vuohen. Sitten heidät pirskoitettiin uhrieläinten verellä, ja menot määräsivät, että heidän oli heti sen tapahduttua naurettava. Uhrieläinten nahat viillettiin sitten pitkiksi suikaleiksi, nimeltä _februa_, ja käyttäen niitä piiskoina nuorukaiset lähtivät juoksemaan ympäri kaupunkia, iskien hihnoillaan jokaista kohtaamaansa naista. Februan sivalluksen uskottiin tekevän hedelmälliseksi, ja kaikki naiset, jotka toivoivat tulevansa äidiksi, asettuivat hihnojen tielle, joita molemmat nuorukaiset tarmokkaasti heiluttivat. Päivä oli tämän vanhan tavan perusteella nimeltään dies februatus ja kuukausi, jolloin tätä juhlaa vietettiin, sai siitä nimen februarius. [Tekosana februare merkitsee »puhdistaa». Tässä sitä käytettiin todennäköisesti merkitsemään sivalletun henkilön puhdistamista hihnan taikavoimalla ja sellaisten tekijöiden karkoittamista, jotka estivät hedelmällisyyttä.]

Minusta näyttää varmalta, että tämä seremonia pohjautui alkuaan niihin menoihin, joilla Egyptissä kunnioitettiin Min-Ammonia, hedelmällisyyden jumalaa, Niilin laakson Pania. Tämä jumala esitetään kuvissa tavallisesti ruoska kädessä, ruoska, jonka todellinen vastine saattoi olla palmikoitu sakaalin nahasta viilletyistä hihnoista [Vertaa myös ruoskaan, jota eräs kuudennen dynastian ylimys, nimeltä Ipe, pitää kädessään, ja joka ei näytä olevan vain tavallinen kärpäsläppä. Kairon museo, esine N:o 61.], ja hiljattain onkin saatu selville, että suvun jatkamista merkitsevää egyptiläistä sanaa [mes] vastaavan hieroglyfin muodostaa kolme yhteensidottua sakaalin nahkaa, toisin sanoen _februa_. Egyptiläisistä februa-menoista emme tiedä mitään, mutta ei ole mitään syytä epäillä, etteivät menot olleet pohjaltaan samanlaiset kuin Rooman Lupercus-juhlassa. Koira, joka uhrattiin Roomassa, vastasi todennäköisesti Egyptin sakaalia, ja vuohen voitaneen ymmärtää viittaavan Ammonille tahi Min-Ammonille pyhitettyyn oinaaseen.

Nyt on hyvin mahdollista, että Kleopatra ja Caesarkin olivat Aleksandriassa tutustuneet Rooman Lupercus-juhlan egyptiläiseen vastineeseen, ja koska Caesaria pidettiin Egyptissä Ammon-jumalana, joka oli hedelmöittänyt kuningattaren, voitaneen ajatella, että hänen jumalallisuutensa tunnustaminen oli ehkä tapahtunut samankaltaisilla menoilla. Voi selvästi kuvitella Kleopatran osoittavan Caesarille menojen yhtäläisyyttä ja sanovan, että Caesar oli Lupercus itse tahi oli tavallaan jo esiintynyt Lupercuksena. Koska Caesar oli jo julkisesti vahvistanut, että Kleopatra oli Venus Genetrix, hedelmällisyyden jumalatar, saattoi hän vallan hyvin omaksua itselleen vastaavan miesjumalan avut, jumalan, joka ylläpiti Roomassa hänen egyptiläisen päämiehensä Min-Ammonin traditiota. Vietettävä juhla oli diktaattorille varmasti hyvin mielenkiintoinen, koska hän määräsi itse sen ohjelman ja perusti samassa yhteydessä uuden seurankin eli ritarikunnan, nimeltä _Luperci Julii_, minkä voitiin katsoa osoittavan, että hän oli lopullisesti todennut olevansa yhtä Lupercuksen kanssa. Ja jos hänet oli todellakin tunnustettu Min-Ammoniksi Egyptissä, ja jos Lupercuksen juhlat juontivat alkunsa Min-Ammonin palvonnasta, kuten olen viitannut, voidaan sanoa, että hän oli oikeutettu esiintymään tämän seuran jumalallisena päämiehenä. Ja kun tietää, kuinka taitavasti diktaattori osasi hyötyä tarjoutuneista tilaisuuksista, niin melkeinpä tekee mieli sanoa, että hän sai tästä jumalosastaan hyvän syyn, millä selittää ja puolustaa käytöstään niitä monia naisia kohtaan, jotka olivat hurmanneet hänen sydämensä; tahi on ehkä parempi sanoa, että hänen häikäilemättömyytensä toista sukupuolta kohtaan ja hänen menestyksensä naisten lumoojana, kuten esimerkiksi Kleopatran tapauksessa, todistivat hänet jo luonnostaan täksi jumaluudeksi.

Nimittikö Caesar viime vuosinaan sietämättömäksi käyneen kopeutensa kannustamana itseään todellakin Lupercukseksi Roomassa, kuten hän edusti hedelmöittäjä Ammonia Egyptissä, ei tiedetä, mutta oli miten oli, vuonna 44 e.Kr. hän oli tässä juhlassa isäntänä. Hänen aseenkantajansa Antonius oli valittu toisen februan haltijaksi, ja kun Caesar oli asettunut kalpeana ja kuihtuneena paikalleen forumille tuodulle kultaiselle istuimelle juhlamenoja seuraamaan, yllään loistava viitta, porhalsi raju Antonius äkkiä näkyviin kuin hullaantunut hevonen ja hosui februallaan puoleen ja toiseen juoksemisesta palavissaan. Innostunut ja meluava joukko seurasi häntä, ja on todennäköistä, että hän ja hänen kumppaninsa pysähtyivät diktaattorin majesteetillisen hahmon eteen ja tervehtivät häntä Lupercuksena ja juhlan kuninkaana. Käyttäen hyväkseen hetken innostusta ja todennäköisesti noudattaen Kleopatran tahi Caesarin itsensä kanssa tehtyä suunnitelmaa Antonius astui nyt esiin ja tarjosi diktaattorille laakereilla koristeltua kuninkaallista diadeemia ja Rooman kuninkuutta. Kuten olemme nähneet, oli Caesaria jo julkisesti tervehditty ihmiseksi tulleena jumalana, ja Antonius näyttää nyt puhutelleen häntä Lupercukseksi ja pyytäneen häntä ottamaan vastaan maallisen valtaistuimensa niinkuin hän oli jo ottanut taivaallisen. Heti kuin hän oli lopettanut, alkoi eri tahoilta forumia kuulua hyvähuutoja sinne valmiiksi sijoitettujen caesarilaisten aloitteesta, mutta Caesarin mielipahaksi ei väkijoukko yhtynytkään huutoihin, ei ainakaan kyllin voimakkaasti, niin että hänen oli pakko kieltäytyä tarjotusta kruunusta, minkä hän tekikin teeskennellyn närkästyneellä eleellä. Se herätti yleistä hyväksymystä, joka ilmaisi selvästi kansan mielialan. Antonius tarjosi hänelle diadeemia toistamiseen, ja äskeiset hajanaiset ja sangen keinotekoiset hyvähuudot kajahtivat jälleen ilmoille. Koettaen suhtautua tilanteeseen mahdollisimman luontevasti Caesar kieltäytyi lopullisesti vastaanottamasta seppelettä, väkijoukon osoittaessa taas äänekkäästi suosiotaan, ja määräsi diadeemin talletettavaksi Kapitoliumiin. Viralliseen kalenteriin oli sitten pantava huomautus, että kansa oli sinä päivänä tarjonnut hänelle kruunua, ja että hän oli kieltäytynyt siitä. On todennäköistä, että Antonius, käsitettyään hankkeen rauenneen tyhjiin, löi kaiken leikiksi ja alkoi jälleen huitoa ympärilleen taikapiiskallaan, vieden väkijoukkoa pois forumilta samalla menolla ja pauhulla kuin millä hän oli sen sinne tuonutkin.

Heti tapahtuvan kuninkuuteen pääsemisen mahdollisuudet siirtyivät nyt tulevaisuuteen. Caesar aikoi lähteä Partiaan noin kuukauden kuluttua, ja hänelle on täytynyt olla selvää, että hänen oli syrjäytettävä valtaistuimeen tähtäävät toiveensa, kunnes edessä oleva sota oli käyty loppuun. Mitä taas Kleopatraan tuli, ei Caesar voinut näin ollen muuta kuin kehoittaa häntä valmistautumaan palaamaan Egyptiin ja odottamaan siellä, kunnes itä oli valloitettu, ja näyttää siltä kuin pettynyt ja huolestunut kuningatar ryhtyi lähiviikkojen kuluessa matkavalmistuksiin. Suetonius kertoo Caesarin antaneen hänelle hyvin runsaasti lahjoja ja kunnianosoituksia näinä heidän ystävyytensä viime päivinä, ja epäilemättä Caesar rohkaisi häntä parhaansa mukaan suurten ja korkealle tähtäävien tulevaisuudentoiveidensa selostuksilla. Oli vielä yksi mahdollisuus yksinvallan perustamiseksi ennen sotaa. Huhu tiesi kertoa Antoniuksen ja hänen ystäviensä aikovan tarjota maaliskuun 1 p:nä [Plutarkhos: Brutus] vielä kerran kruunua Caesarille, mutta siihen ei Kleopatra ole voinut suhtautua kovinkaan toivehikkaasti Lupercus-juhlassa sattuneen vastoinkäymisen takia. Caesarin vakuuttelut ovat tuskin kyenneet lohduttamaan kuningatarta, joka oli odottanut tulevansa tähän aikaan asetetuksi Rooman valtaistuimelle; hänen mielensä on varmaankin täyttynyt synkillä aavistuksilla, kun hän käski koota tavaransa ja valmistautui pienokaisineen pitkälle matkalle Välimeren poikki hänelle nyt ikäväksi käyneeseen Egyptiin.

X. CAESARIN KUOLEMA JA KLEOPATRAN PALUU EGYPTIIN

Ei voitane epäilläkään, ettei Antonius, jolla tulee olemaan niin tärkeä osa tämän teoksen toisessa osassa, tavannut Kleopatraa sangen usein Roomassa. Tehtyään sovinnon Caesarin kanssa alkukesällä vuonna 45 e.Kr. hän on varmaankin ollut alituinen vieras diktaattorin huvilassa, ja ryhtymällä ajamaan Kleopatran asiaa Caesarin mielen mukaan, kuten pian saamme nähdä, hän osoittaa, ettei hän ollut sokea kuningattaren suloudelle. Hänen kerrotaan, kuten olemme jo sanoneet, kohdanneen Kleopatran ja viehättyneen häneen jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun hän saapui Aleksandriaan Gabiniuksen keralla auttamaan Kleopatran isää Auletesta takaisin horjuvalle valtaistuimelleen. Antonius oli luonteeltaan hetkellinen ja huikentelevainen, ja on vaikeata sanoa, mitä hän tähän aikaan todellisuudessa ajatteli Caesarista. Kun diktaattori oli Egyptissä, hoiti Antonius hänen asioitaan Roomassa, mutta sitten he syystä tai toisesta riitaantuivat sillä seurauksella, että Caesar Aleksandriasta palattuaan eroitti hänet palveluksestaan. On hyvin luonnollista, että Antonius oli siitä sangen suuruksissaan diktaattorille, ja oltiinpa tietävinään, että hän oli valmis vaikka saattamaan Caesarin hengiltä. Espanjan sodan loputtua riita kuitenkin unohtui, ja kuten olemme nähneet, oli se henkilö, joka tarjosi Caesarille kruunua Lupercus-juhlassa, juuri Antonius. Siitä huolimatta ei Caesar näytä luottaneen häneen täydellisesti, vaikka Antoniusta näyttää nyt pidetyn hänen kiihkeimpänä kannattajanaan.

Caesar ei ollut milloinkaan ollut etevä ihmistuntija. Hän oli kieltämättä nero ja sielullisesti harvinaisen voimakas ihminen, mutta imartelulle heikko. Ystävät, joita hän keräsi ympärilleen, olivat päässeet hänen suosioonsa liehittelemällä häntä ja kaunistelemalla hänen monia kummallisuuksiaan. Balbus ja Oppius, Caesarin läheisimmät seuralaiset, olivat lahjoiltaan keskinkertaisia, ja Publius Cornelius Dolabella, joka nousee nyt pinnalle, oli nuori seikkailija, jonka pyrkimys itsekkääseen hyötymiseen on varmasti ollut varsin ilmeinen. Vaikka hän oli vasta viidenkolmattavuotias, oli Caesar määrännyt hänet valittavaksi konsuliksi hänen itsensä lähtiessä itään, minkä toimenpiteen on täytynyt loukata vakavasti Antoniusta, koska Dolabella oli joitakin vuosia aikaisemmin lähennellyt Antoniuksen vaimoa Antoniaa siinä määrin, että suhde oli päättynyt avioeroon loukatun Antoniuksen lohduttautuessa menemällä sitten naimisiin nykyisen vaimonsa, Fulvian, kanssa. Caesarin tälle nuorelle lurjukselle antamat monet suosionosoitukset ovat niin ollen varmasti melkoisesti ärsyttäneet Antoniusta, ja sitä ajatellen onkin vaikeaa otaksua, että Caesarin asian menestyminen olisi ollut hänelle niin kallis kuin miltä näytti. Kaupungilla alkoikin toistamiseen kierrellä huhu, että Antonius punoi juonia Caesarin henkeä vastaan — tällä kertaa, omituista kyllä — yhdessä Dolabellan kanssa. Kuullessaan siitä diktaattori huomautti, »ettei hän pelännyt lihavia elostelijoita, vaan pikemminkin miehiä, jotka olivat kalpeita ja laihoja».

Cassius, äreä, mutta kiihkomielinen soturi ja poliitikko, joka oli taistellut Caesaria vastaan Pharsaloksessa, ja jonka Caesar oli sittemmin jalomielisesti armahtanut, oli juuri tätä jälkimmäistä tyyppiä. Hän oli varhaisesta nuoruudesta saakka vihannut yksinvaltaa kaikissa sen muodoissa, ja kerrotaan, että kun hänen koulutoverinsa Faustus, kuuluisan Sullan poika, koulussa kerran rehenteli isänsä yksinvaltaisella mahdilla, Cassius oli heti läimäyttänyt häntä päähän. Caesarin yritykset päästä valtaistuimelle kiihdyttivät tätä vihaa, ja salaliitto, jonka uhriksi diktaattori joutui, olikin todennäköisesti juuri Cassiuksen aikaansaama. Hanke pantiin alulle helmikuussa vuonna 44 e.Kr., ja kun Cassius ja hänen kumppaninsa olivat saaneet vaikutusvaltaisen ja toimeliaan Marcus Brutuksen mukaansa, kehittyi siitä nopeasti laaja salaliitto. »En pidä Cassiuksesta», kuultiin Caesarin kerran huomauttavan, »hän näyttää niin kalpealta. Mitä hänellä mahtanee olla mielessä?»

Mutta Brutusta kohtaan diktaattori tunsi mitä suurinta mieltymystä ja arvonantoa ja piti häntä yhteen aikaan asemansa todennäköisenä perijänäkin. Tämän vanhan ja hermostuneen itsevaltiaan rakkaus tuohon oppineeseen ja lupaavaan nuoreen mieheen, joka vehkeili häntä vastaan, ei voi olla vielä nytkään, niin monen vuosisadan kuluttua, herättämättä ikäviä tunteita, sillä Caesar oli ja on aina, moninaisista virheistään huolimatta, luonne, jonka suuruuden kaikki tunnustavat, ja josta täytyy yleensä pitää. Kun diktaattorille huomautettiin eräässä tilaisuudessa, että Brutus vehkeili häntä vastaan, vastasi hän: »Mitä? Luuletteko, ettei Brutus jaksa odottaa, kunnes tämä raihnas ruumis on päässyt lepoonsa?» Caesar ei pitänyt todennäköisesti niinkään mahdottomana sitä, että Brutus oli hänen oma poikansa, sillä Brutuksen äiti, Servilia, oli ollut ennen pojan syntymää ja kauan sen jälkeenkin niin läheisessä suhteessa Caesariin, ettei tämä otaksuma ollut tukea vailla. Brutus taas katsoi olevansa Servilian laillisen puolison poika ja laski sen nojalla polveutuvansa kuuluisasta Junius Brutuksesta, Tarqviniusten karkoittajasta. Cato, joka oli päättänyt itse päivänsä jouduttuaan häviölle Pohjois-Afrikassa Caesaria vastaan käydyssä sodassa oli Servilian veli ja Brutuksen vaimon, Porcian, isä. Sentähden on voitu otaksua, että Brutus olisi tuntenut melkoista vastenmielisyyttä diktaattoria kohtaan, varsinkin sen jälkeen kuin Caesar julkaisi myrkyllisen Anti-Catonsa. Mutta hänellä on ollut aivan yhtä paljon syytä olla Caesarille myötätuntoinenkin, sillä hänen isänsä oli menettänyt henkensä Pompeiuksen toimesta, minkä Caesar oli siis välillisesti kostanut. Brutus oli kuitenkin korkeiden periaatteiden ilmapiirissä elävä nuori mies, joka ei sallinut sellaisten seikkojen, kuten äitinsä viettelemisen, enonsa ja appensa tuhoamisen ja sen verisen sodan, jota hänen isänsä surmaaja ja appensa vihollinen kävivät keskenään, vaikuttaa katsantokantaansa. Nuorempana hän oli periaatteellisista syistä kieltäytynyt puhuttelemasta Pompeiusta, mikä oli hyvin ymmärrettävää, mutta kun kansalaissota puhkesi, asettui hän kaiken sen vastenmielisyyden yläpuolelle, jota hän oli isänsä muiston takia tuntenut Pompeiuksen puoluetta kohtaan, ja meni riidassa Pompeiuksen puolelle, pitäen hänen asiaansa oikeampana. Ponpeiuksen sanotaan ällistyneen siinä määrin, kun tämä kunnollinen nuori mies ilmestyi hänen leiriinsä, johon kukaan ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, ja jossa kukaan ei erikoisesti toivonut hänen läsnäoloaan, että hän syleili Brutusta ihan kuin kadonnutta lammasta, joka oli tullut takaisin. Sitten tuli Pharsaloksen taistelu, ja Brutus pakeni toisten mukana. Hänen ei olisi kuitenkaan tarvinnut pelätä henkeään, sillä Caesar oli mitä jyrkimmin kieltänyt, ettei hänelle saanut tehdä mitään vahinkoa, ei taistelussa eikä sitä seuraavassa pakolaisten takaa-ajossa. Larissasta, johon hän oli paennut, hän kirjoitti sitten Caesarille kirjeen, ilmoittaen olevansa periaatteellisesti valmis antautumaan, ja kerrotaan, että muistellessaan Servilian seurassa viettämiään monia rattoisia hetkiä Caesar armahti hänet heti ja antoi hänelle paljon suosionosoituksia. Silloin Brutus, periaatteiden mies kun oli, ilmiantoi Pompeiuksen ja kertoi Caesarille, mihin tämä oli paennut — siitä johtui, että diktaattori saapui Egyptiin sinä lokakuun aamuna, josta olemme lukeneet.

Brutus oli älykäs nuori mies, jonka kirjoitukset ja puheet olivat täynnä periaatteita ja ytimekkäitä ajatuksia, mutta hänen esiintymisensä oli silti eloisaa ja tulista. Caesarin sanotaan kerran, kun hän kuunteli jonkin verran ymmällä Brutuksen puheen tuimaa sävyä, huomauttaneen: »En tiedä, mitä tämä nuori mies tarkoittaa, mutta mitä hyvänsä hän tarkoittaneekin, hän tarkoittaa sitä toden teolla». Brutus uskoi olevansa, kuten hän olikin, hyvin luja ja oikeamielinen ja oli totuttautunut pysymään kylmänä kaikelle imartelulle ja liehittelyille. Hänellä oli tapana sanoa, että miehen, joka ei kyennyt miehuutensa päivinä sanomaan »ei» ystävilleen, oli täytynyt käyttäytyä sangen huonosti nuoruutensa aikana. Cassius, joka oli Brutuksen lanko, piti tämän esikuvallisen nuoren miehen liittymistä salaliittoon sangen suotavana ja pyysi häntä siinä mielessä olemaan läsnä senaatin istunnossa maaliskuun 1 p., jolloin Caesarista piti kuulopuheiden mukaan tehtämän kuningas. Brutus vastasi jäävänsä varmasti pois sinä päivänä. Mutta Cassius ei hellittänyt, vaan kysyi, mitä Brutus tekisi, jos Caesar vaatisi häntä tulemaan saapuville. »Siinä tapauksessa», lausui Brutus juhlallisesti, »on velvollisuuteni, ei vaieta, vaan nousta rohkeasti ja kuolla maani vapauden puolesta». Näin ollen oli selvää, ettei häntä ollut vaikea saada periaatteellisesti antamaan apuaan murhattaessa Caesaria, miestä, joka oli säästänyt hänen henkensä Pharsaloksessa, mutta joka oli siitä huolimatta kansan vihollinen. Salaliittolaiset panivat siinä tarkoituksessa hänen virkaistuimelleen paperilappusia, joihin oli kirjoitettu: »Herää, Brutus!» tai »Et ole oikea Brutus!», ja piirtelivät Junius Brutuksen patsaaseen lauseita: »Jospa meillä olisi nyt Brutus!» tai »Jospa Brutus eläisi vielä!» Näin he valmistelivat maaperää, ja pohdittuaan asiaa vakavasti joitakin päiviä Brutus tuli siihen vakaumukseen, että hänen tuskallinen velvollisuutensa oli periaatteellisista syistä päättää Caesarin päivät.