Part 12

Ne, jotka tutkivat Kleopatran ja Caesarin elämää samassa yhteydessä, eivät voi olla kysymättä, missä määrin kuningatar vaikutti diktaattorin ajatteluun tähän aikaan. Näiden hänen viimeisten elinvuosiensa kuluessa — vuosien, jotka merkitsevät hänen suuruutensa aikaa ja antavat hänelle historiassa hänen ainutlaatuisen paikkansa — Kleopatra oli häneen mitä läheisimmässä suhteessa, eikä maailmassa ollut, mikäli tiedämme, ketään toista miestä tahi naista, jolla olisi ollut niin erinomainen tilaisuus näytellä vaikuttavaa osaa hänen elämässään. Jos Kleopatra ajatteli maansa ja sukunsa menestystä, tahi omiansa ja Caesarin pyyteitä, tahi heidän poikansa tulevaisuutta, kuten tiedämme hänen ajatelleen, on aivan perusteetonta otaksua, ettei hän olisi keskustellut valtiollisista asioista miehen kanssa, joka oli kaikissa muissa suhteissa, paitsi ei nimellisesti, hänen miehensä. Hän oli myöhemmin kyllin voimakas näyttelemään yhtä historian suurista valtiollisista osista ja käsittelemään valtakuntia ja armeijoja kuin tavallinen nainen käsittelee taloutta ja palvelijoita, ja kun katselemme häntä sen valossa, mitä tiedämme hänen luonteestaan, sellaisena kuin se esiintyy diktaattorin kuoleman jälkeisinä vuosina, huomaamme olevan aiheetonta otaksua, että hän pysytteli Roomassa ollessaan erillään Caesarin aikeista ja suunnitelmista ja katsoi kykenevänsä säilyttämään maailmanvaltiaan kiintymyksen seurustelukammion tenholla ja makuuhuoneen viettelyksillä. Siihen, että hän oli Rooman tasavallan viime vuosien keskeisimpiä henkilöitä, ei ollut syynä vain hänen suhteensa Antoniukseen ja heidän kuolemansa traagillisuus — hänen henkilöllisyytensä oli niin vastustamaton, ettei se voinut olla vaikuttamatta sangen huomattavasti asioiden kulkuun. Olen sitä mieltä, että Kleopatran nimi olisi painanut leimansa tämän ajan historiaan, vaikka asioita, jotka kärjistyivät huippuunsa Actiumin luona, ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Hänen Antoniuksen kanssa solmimansa liitto päättyi järkyttävään murhenäytelmään, jolla on voimakas romanttinen puolensa, ja juuri se on vanginnut mielikuvituksen ja kääntänyt historioitsijainkin huomion pois sitä edellisistä vuosista. Ollaan taipuvaisia kokonaan syrjäyttämään hänen vaikutuksensa Rooman politiikkaan Caesarin viimeisinä elinvuosina. [Ferrero kirjoittaa: »Egyptin kuningatar näyttelee omituista ja tärkeätä osaa Rooman tasavallan murhenäytelmässä... Hän tahtoi tulla Caesarin vaimoksi ja toivoi voivansa herättää Caesarissa kuninkuuden himon». Mutta tämä on vain ohimennen tehty huomautus.]

Historioitsijain katseet ovat kohdistuneet Aleksandrian murhenäytelmään, ja tarina Kleopatran olosta diktaattorin huvilassa jätetään huomioonottamatta. Mutta onko kenelläkään rohkeutta väittää, ettei kuningatar, jonka tulevaisuuden Caesar oli liittänyt omaansa valtansa huipulla ollessaan, jättänyt mitään merkkiä ajan tapahtumiin? Kun Kleopatra tuli Roomaan, oli hänen maailmankatsomuksensa varmasti aivan toisenlainen kuin roomalaisten. Tasavalta oli vielä tunnustettu hallitusmuoto, eikä mitään määrättyä yksinvaltaan tähtäävää suuntaa ollut olemassakaan. Tulevista perinnöllisistä keisareista tuskin uneksittiinkaan ja muinaiset kuninkaat olivat melkein kokonaan unohtuneet. Voitaneen kyllä otaksua, että Kleopatra oli, jouduttuaan kosketukseen roomalaisen maailman kanssa, omaksunut kohtuullisemman käsityksen omasta asemastaan, mutta siitä huolimatta on varmaa, ettei hän ollut silti vähemmän tietoinen kuninkaallisuudestaan ja jumalallisuudestaan. Tämä hänen tietoisuutensa kuninkaallisuudestaan oli, kuten olen jo sanonut, kotipiirin ja kasvatuksen vaikutuksesta, jota Caesarin imartelut osaltaan tehostivat, aina hänen luonteensa melkeinpä tunnusmerkillisin piirre, ja olisipa todellakin merkillistä, ellei tämä hovi-ilmapiiri, jossa Caesar niin paljon oleskeli, pystynyt vaikuttamaan diktaattorinkin ajatuksiin. Oliko sitten Rooma itse se kiihotin, joka sai Caesarin hautomaan suuria suunnitelmiaan? Myönnämme Rooman olleen kypsän yksinvallalle ja olosuhteiden pakottaneen jossakin määrin Caesaria tavoittelemaan tätä hallitusmuotoa, mutta voimmeko silti sanoa, että diktaattori oli omasta aloitteestaan eläytynyt yksinvaltiuteen ja jumalallisuuteen niin nopeasti, ellei hänen puolisonsa olisi ollut kuningatar ja jumalatar?

Elämänsä viime kuukausien aikana — senjälkeen kuin hän oli palannut alkukesällä Roomaan Espanjan sotaretken päätyttyä — Caesar kehitti kuolemaansa saakka tarmokkaasti yksinvaltasuunnitelmiaan. Hän ei näytä ensin aikoneen ryhtyä mihinkään yrityksiin valtaistuimen luomiseksi, ennenkuin itään kohdistuvat valloitussuunnitelmat oli toteutettu, mutta Partian sotaretken valmisteluissa sattunut pitkällinen viivytys oli tehnyt hänet niin kärsimättömäksi, että hän menetti malttinsa. Hän oli sitäpaitsi tullut kiinnittäneeksi huomiota erääseen vanhaan ennustukseen, ettei partialaisia voitettaisi, ennenkuin joku Rooman _kuningas_ ryhtyisi sotimaan heitä vastaan, ja Caesar oli nyt siinä mielentilassa, joskaan ei kyllin taikauskoinen, että tällainen vaikutti häneen. Hän otti sentähden vähä vähältä kuninkuuden oikeudet käsiinsä, tehosti päivä päivältä olemuksensa kuninkaallisuutta ja esiintyi päivä päivältä yhä enemmän yksinvaltiaana.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän järjesti niin, että arvonimi imperator annettiin hänelle perinnölliseksi. Sana imperator merkitsi siihen aikaan »ylin käskijä», mutta ei kuninkuutta, vaikkakin seikka, että se tehtiin perinnölliseksi, antoi sille uuden merkityksen. Poika, jolle tämä arvonimi tuli perintönä siirtymään, tuli todennäköisesti olemaan pikku Caesar, Tiberin takaisen huvilan lastensuojien silloinen hallitsija, ja on huomattava, että perinnöllisyysjulistuksen laatijoiden on täytynyt älytä se, sillä voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö diktaattorin kannattajat odottaneet hänen ennen pitkää menevän lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa. Ja niinpä saamme nyt nähdä jotakin aivan uutta — kuinka innostuksen valtaamat roomalaiset valtiomiehet tarjoavat perinnölliseksi julistettua imperaattorin korkeata asemaa Egyptin tulevalle kuninkaalle. Siitä, ettei Rooman kansa välittänyt vähääkään Kleopatran muukalaisesta verestä eikä pitänyt häntä missään suhteessa itämaalaisena, ei voi olla tämän selvempää todistusta. [Ketään englantilaista ei vaivaa se seikka, että heidän kuninkaansa äiti on tanskalainen, eikä kukaan espanjalainen sure sitä, että heidän hallitsijansa on naimisissa englantilaisen kanssa. Roomalaisten ja kreikkalaisten sukulaisuus oli yhtä läheistä.]

Nykyisten historioitsijain enemmistö suhtautuu tähän asiaan tavalla, joka osoittaa heidän kuvittelevan diktaattorin eläneen tähän aikaan yhdessä jonkun afrikattaren kanssa, jonka hän oli tuonut mukanaan Egyptistä, mutta minun täytyy vieläkin huomauttaa, että roomalaiset pitivät tosiasiallisesti Kleopatraa kuninkaallisena kreikkalaisena, jonka pääkaupunki Aleksandria kilpaili ikuisen kaupungin kanssa rikkaudessa, loistossa ja sivistyksessä, ollen Roomaan jossakin määrin samassa suhteessa kuin New York Lontooseen. Samaan aikaan kierteli sellainen huhu, että eräs kansantribuuni valmisteli lakia, joka oikeutti Caesarin, jos niikseen tuli, pitämään kaksi vaimoa — Calpurnian ja Kleopatran — ja ettei uuden vaimon tarvinnut olla roomalainen. Ajatus, että Kleopatran pojasta tulisi Caesarin perillinen, ei voinut herättää kansassa pahoja aavistuksia, sillä sehän tiesi jo vallan hyvin, että Caesarista tulisi Rooman kuningas, ja käsitti, että menemällä lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa Caesar liittäisi Rooman alueisiin ilman asevoimaa sen ainoan valtakunnan, joka oli sivistyneessä maailmassa vielä itsenäinen, ja varaisi Rooman valtaistuimelle nouseville perillisilleen yksinoikeuden maailman vanhimpaan kruunuun ja sitä seuraaviin suunnattomiin rikkauksiin. Myöhemmin, kun Kleopatrasta oli tullut Antoniuksen puolisona Rooman julkinen vihollinen, puhuttiin paljon itäisen Välimeren vaarasta, ja kuningattaresta tuli itämaisen loiston edustaja länsimaisen yksinkertaisuuden vastakohtana, mutta sinä aikana, jota nyt käsittelemme, ei tätä kantaa ollut vielä olemassa, vaan Kleopatraa pidettiin mitä sopivimpana äitinä Caesarin pojalle, joka oli kerran perivä hänen asemansa ja arvonimensä.

Pienokaisesta tulikin tähän aikaan tosiasiallisesti Egyptin kruunaamaton kuningas, sillä Kleopatran nuori veli, Ptolemaios XV, katoaa salaperäisesti historiasta, meidän kuulematta hänestä enää mitään. Saiko hän surmansa Caesarin ja Kleopatran toimesta sentähden, että hän oli heidän pyyteidensä tiellä, vai kuoliko hän luonnollisen kuoleman, on kysymys, johon ei saada milloinkaan vastausta. Hän ilmestyy näiden tapahtumarikkaiden päivien historiaan kuin varjo ja häviää kuin varjo, ja kaikki, mitä tiedämme hänen lopustaan, on lähtöisin Josephukselta, joka sanoo sisaren myrkyttäneen hänet.

[Porphyrius, joka eli useita sukupolvia myöhemmin, sanoo Kleopatran saattaneen hänet petoksella hengiltä; mutta nämä Porphyriuksen sanat ovat ilmeisesti vain Josephuksen toistamista. Porphyrius laskee hänen kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena ja oman kuninkuutensa neljäntenä. Eräs kirjoitus, jonka löysin professori Petrie'n kokoelmista, vahvistaa tämän. Siinä puhutaan eräästä tapahtumasta, joka sattui »Kleopatran hallituskauden yhdeksäntenä vuotena», — sitten seuraa lohkeama, jonka jälkeen tulee — »Cassarionin». Lohkeaman kohdalla on ollut todennäköisesti näin tulkittavat sanat: »ja Caesarionin ensimmäisenä (tahi toisena) hallitusvuotena». Tämä kirjoitus osoittaa, että Caesarion oli jo Kleopatran yhdeksäntenä hallitusvuotena hänen hallitsijakumppaninsa, mikä todistaa Porphyriuksen laskelman oikeaksi.]

Tämä syytös ei kummastuta, sillä se olisi tehty joka tapauksessa, vaikka poika olisi kuollut äkillisen sairaudenkin uhrina. Sentähden on väärin Kleopatraa kohtaan, että hänen muistoaan mustataan tälläkin rikoksella, sillä todellisuudessa ei ole mitään syytä otaksua, että hän olisi tuottanut nuoren kuninkaan kuoleman, niin paljon kuin häntä siitä syytettäneenkin. Siinä kaikki, mitä tästä asiasta voidaan meidän päivinämme sanoa.

Caesar antoi nyt pystyttää kuvapatsaansa Kapitoliumille kahdeksanneksi Rooman seitsemän muinaisen kuninkaan rinnalle, ja alkoi pian esiintyä julkisesti Alban entisten hallitsijoiden koruompeleisessa puvussa ja lyötätti kuvansa aito yksinvaltaiseen tapaan Rooman rahoihin. Hänelle hankittiin kultainen istuin senaattiin ja oikeuteen, ja hän piti nyt norsunluista valtikkaa ja päässään kultaista laakeriseppelettä. Hän ajeli julkisia menoja toimittaessaan tarkoitukseen pyhitetyissä vaunuissa kuten Egyptin kuninkaat, ja hänelle tarjottiin jonkinlaista kuninkaallista henkivartiostoa, johon kuului senaattoreja ja ylimyksiä. Hänelle myönnettiin sitäpaitsi oikeus tulla haudatuksi kaupunginmuurien sisäpuolelle, aivan samoin kuin Aleksanteri Suuri oli saanut viimeisen leposijansa Aleksandrian kuninkaalliselta alueelta. Nämä kuninkuuden merkit osoittavat, kun otetaan huomioon, että imperaattorin arvonimi oli annettu hänelle perinnölliseksi, ja että hänestä aiottiin tehdä diktaattori elinkaudeksi, päämaalin olleen nyt hyvin lähellä, ja sekä Caesarin että Kleopatran on täytynyt elää tähän aikaan alituisessa jännityksessä ja odotuksessa. Jokainen tiesi, mitä oli tekeillä, ja Cicero meni niin pitkälle, että kirjoitti pitkän kirjeen Caesarille, kehoittaen häntä julistautumaan kuninkaaksi, kirjeen, jota hän ei kuitenkaan toisten neuvosta lähettänyt. Entinen konsuli Lucius Aurelius Cotta ehdotti, että Caesar julistettaisiin Italian _ulkopuolella_ olevien Rooman alueiden kuninkaaksi, mutta ehdotukseen suhtauduttiin laimeasti. Caesar näyttää olleen itse kahdenvaiheilla, siirtääkö tuo suuri ratkaisu Partian sodan jälkeen tapahtuvaksi, vai ei; kysymys, jonka on täytynyt aiheuttaa mitä kiihkeintä väittelyä.

Diktaattorin ei tarvinnut enää salata aikeitaan niiden ilmituloa peläten, ja kun oli ryhdyttävä alkutoimenpiteisiin, ei hän epäröinyt saattaa julki uskoaan omaan jumalallisuuteensa. Hän nimittäin määräsi, että hänen kuvaansa oli kannettava pompa circensis kulkueessa kuolemattomia jumalia esittävien kuvien joukossa. [Sirkusnäytännöt aloitettiin näytäntöjen järjestäjän toimeenpanemalla juhlakulkueella (pompa circensis), joka läksi Kapitoliumista ja kulki kaupungin halki sirkukseen. Tässä kulkueessa kannettiin m.m. jumalten kuvia.] Jupiter-Juliukselle omistettu temppeli piti rakennettaman ja Quirinuksen temppeliin pystytettiin kuvapatsas, jolla oli hänen piirteensä ja johon oli kaiverrettu kirjoitus: »Kuolemattomalle jumalalle». Hänen kunniakseen perustettiin erikoinen papillinen seurakin, nimeltä _Luperci_, josta saamme pian kuulla enemmän, ja hänen jumalankuvansa sai oman papiston, _flamines_, mikä tuo mieleen Egyptin faaraoita palvoneet papit. Hänelle varattiin ruumisvuode Rooman päätemppeleihin, ja virkavaloja vannottaessa vedottiin Jupiterin ja roomalaisten kotijumalien sijasta Caesarin _Geniukseen_, suojelushenkeen, aivan samoin kuin Egyptissä rukoiltiin _Ka'ta_, eli hallitsijan suojelushenkeä. »Vanhasta kansallisesta uskosta», sanoo Mommsen, »tehtiin Caesarin palvonnan välikappale», ja niin asia todella olikin. Kaikki tarkoitti Caesarin täydellistä jumalallistuttamista.

Vuoden 45 e.Kr. lopulla ja seuraavan alussa ei Roomassa enää epäiltykään, etteikö Caesar aikonut nousta lähitulevaisuudessa valtaistuimelle; kysymys oli vain siitä, tapahtuisiko se itään tehtävän sotaretken edellä, vai jälkeen. Jolloinkin ennen helmikuun 15:ttä päivää hänet valittiin diktaattoriksi elinkaudeksi, mikä teki, hänelle osoitetun kunnioituksen ja hänen imperaattori-nimensä perinnöllisyyden yhteydessä, hänen nykyisen asemansa ja kuninkuuden välisen rajan häviävän kapeaksi. Vanhan »kuningas» -nimen käytäntöön ottamista Caesar ei ollut todennäköisesti ajatellut, vaikka hän olikin mieltynyt niiden pukuun ja vallanmerkkeihin, jotka olivat olleet Rooman »kuninkaita», vaan on uskottavampaa, että hän etsi jotakin uutta yksinvaltiaan nimeä. Hän oli eräässä tilaisuudessa sanonut: »Olen Caesar sekä 'kuningas'», mikä viittaa siihen, että hän oli jo ehkä päättänyt kohottaa oman nimensä siihen korkeaan arvoasemaan, jota se lopulta tuli merkitsemään ja merkitsee vieläkin.

Hänen kopeutensa kävi päivä päivältä ilmeisemmäksi, ja hänen kunnianhimonsa oli nyt »paisunut niin suureksi, että se uhkasi murtaa maailman ääret» [Cymbeline]. Hän nuhteli ankarasti Pontius Aquilaa, yhtä tribuuneista, kun tämä ei noussut hänen mennessään tribuunien istuimen ohi, ja höysti jonkin aikaa sen jälkeen tilapäisissä keskusteluissa kaikki vastauksensa sanomalla ivallisesti: »Pontius Aquilan suosiollisella luvalla». Kun eräs senaattorien lähetystö tuli kerran tuomaan hänelle uusia kunnianosoituksia, otti hän heidät vastaan istualtaan; ja hänelle alkoi nyt tulla tavaksi antaa läheisimpien ystäviensäkin odottaa etuhuoneessa puheillepääsyä, mitä Cicero katkerasti paheksuu. Jos hänen käskyihinsä suhtauduttiin epäilevästi, menetti hän aina malttinsa ja saattoi kiroilla hirmuisesti. »Kaikki, mitä sanon, on pidettävä lakina», kertoo Titus Ampius hänen huudahtaneen, ja sellaisia henkilöitä, Jotka olisivat tohtineet menetellä toisin, oli todellakin sangen vähän. Kerran huomattiin, että joku intoilija oli koristanut erään Caesarin patsaan kuninkaallisella diadeemilla. Molemmat tribuunit määräsivät silloin diadeemin poistettavaksi sillä seurauksella, että Caesar raivostui. Hän selitti, että tämä virallinen toimenpide oli ollut harkittu loukkaus ja päätti rangaista tribuuneja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tammikuun 26 p. tämä tilaisuus sitten ilmaantuikin. Kun Caesar käveli kadulla, tervehtivät jotkut väkijoukosta häntä kuninkaana, ja kun velvollisuudentuntoiset tribuunit määräsivät, että huutajat oli vangittava ja heitettävä vankilaan, nosti Caesar heti sellaisen myrskyn, että tribuunit karkoitettiin senaatista.

Diktaattorin ylpeys on tuskin voinut olla vaikuttamatta — Kleopatran asenteeseen, ja luultavaa onkin, että hän herätti jonkin verran pahennusta tilapäisellä kopeudellaan. Hänen Egyptiläisten hovimestariensa ja hovivirkailijoidensa on myös täytynyt närkästyttää roomalaisia peittelemättömällä aleksandrialaisella turhamaisuudellaan, ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö monet Caesarin ystävät alkaneet katsella sillantakaisen huvilan elämää yhä vastenmielisemmin Eräs Ciceron kirje ystävälleen Attiukselle kuvaa mielenkiintoisella tavalla tilannetta. Kleopatra näyttää luvanneen suurelle kirjoittajalle hänenlaiselleen miehelle soveliaan lahjan, todennäköisesti jonkin Ciceron hänelle tekemän palveluksen palkinnoksi.

»Vihaan kuningatarta», hän kirjoittaa »ja Hammonios, hänen lupauksiensa todistaja, tietää, että minulla on syytä sanoa niin. Hänen lupaamansa lahjat olivat kylläkin minulle hyvin sopivia, sellaisia, joista olisin voinut puhua missä julkisessa kokouksessa hyvänsä. Entä Sara(pion)? [Sekä Hammonios että Sarapion ovat yleisiä egyptiläisiä nimiä.] Hän ei ole vain periaatteeton lurjus, vaan sen lisäksi henkilö, joka on taipuvainen suhtautumaan minuun yliolkaisesti. Näin hänet vain kerran luonani, ja kun kysyin häneltä kohteliaasti, saatoinko tehdä jotakin hänen hyväkseen, sanoi hän tulleensa toivossa saada nähdä Atticuksen. Kuningattaren julkeus meni, hänen asuessaan Caesarin Tiberin takaisessa huvilassa [tämä voi tarkoittaa, että Kleopatra oli muuttanut Roomassa johonkin muualle, joko tilapäisesti tahi pysyväisesti], myös niin ylettömiin, etten voi sitä harmistumatta ajatella. Niin että sen joukon kanssa en tahdo olla missään tekemisissä».

Caesariin kohdistuva vastenmielisyys, jonka kasvamisesta ei ollut epäilystäkään, selittää, miksi Kleopatrakin joutui epäsuosioon, mutta tähän vastenmielisyyteen on voinut olla jonkin verran syynä kateuskin, jota diktaattorin mieltymyksen kaikkeen egyptiläiseen täytyi roomalaisissa herättää. Caesarin ystävät eivät todenneet vain sitä, että hän muovaili tulevaa valtaistuintaan Ptolemaiosten valtaistuimen mukaiseksi, suhtautui jumalallisuuteensa Ptolemaiosten tavalla ja tahtoi tehdä Aleksandriasta valtakunnan pääkaupungin, vaan myös sen, että hänellä oli suunnitelmiensa toteuttamisessa paljon egyptiläisiä apunaan. Egyptiläiset tähtientutkijat olivat uudistaneet roomalaisen kalenterin, Rooman rahapajassa työskenteli aleksandrialaisia rahanlyöjiä, raha-asiain koko hoito näytti uskotun aleksandrialaisille [Suetonius: Caesar], ja useissa hänen järjestämissään yleisissä huveissa olivat ohjelmansuorittajat egyptiläisiä, kuten esimerkiksi Venuksen temppelin vihkiäisissä toimeenpannussa meritaistelussa. Sen, että Caesar otti palvelukseensa näin suuren joukon Kleopatran alamaisia, on täytynyt johtua jossakin määrin hänen pyrkimyksestään tutustuttaa maanmiehiänsä toimeliaisiin aleksandrialaisiin, joilla tuli olemaan niin tärkeä osa uuden Rooman valtakunnan luomisessa.

Caesarin suurien suunnitelmien ja ehdotusten on täytynyt herättää senaatissa melkoista hämmästystä. Melkein joka päivä laadittiin jokin uusi ehdotus tahi vahvistettiin jokin uusi laki. Milloin hän pohti Tiberin johtamista pois uomastaan, milloin valmisteli kanavan puhkaisemista Korintin kannaksen poikki. Hän suunnitteli tien rakentamista Apenniinien yli ja ajatteli vakavasti suuren sataman perustamista Ostiaan; Aleksandriaan tahi Roomaan rakennettavien suurten julkisten rakennusten piirustuksia tuotiin hänelle tarkastettaviksi, ja pääkaupungin eri osiin piti perustettaman julkisia kirjastoja. Mutta hänen aikansa on täytynyt kulua kaikista näistä puuhista huolimatta pääasiallisesti Partian sotaretken valmisteluihin, sillä tämä retki tuli olemaan sangen suurisuuntainen. Hän uskoi niin varmasti sen kestävän kolme vuotta, että hän sääsi lain, jonka nojalla kaikkien seuraaviksi kolmeksi vuodeksi valittavien julkisten toimihenkilöiden vaali oli toimitettava ennen hänen lähtöään. Siten hän varmisti rauhan säilymisen Roomassa pitkällisen poissaolonsa ajaksi ollakseen vapaa viemään aseensa kaukaisiin maihin, joista oli melkein mahdotonta ylläpitää yhteyttä pääkaupungin kanssa. Kun ajattelemme, että Caesarin viime retket olivat kestäneet vain joitakin viikkoja tahi kuukausia, ja että sanat _veni, vidi, vici_ edustivat hänen vakaumukseksi lujittunutta uskoaan omaan pystyväisyyteensä, näyttävät nämä suunnitelmat, jotka merkitsivät kolmen vuoden poissaoloa Roomasta, osoittavan selvästi, ettei hän aikonut tyytyä vain Partian valloitukseen, vaan tahtoi seurata Aleksanterin jälkiä Indiaan ja palata sieltä Roomaan tuosta suuresta maasta otetut arvaamattomat saaliit mukanaan. Hänen on täytynyt kuvitella, kuinka hän saapuu sodan loputtua Roomaan idän valloittajana ja hänen mielessään on voinut väikkyä ajatus, kuinka riemastunut väestö tervehtii silloin innostuksella hänen nousuaan maailman valtaistuimelle.

Caesarin yksinvaltaan tähtäävät suunnitelmat kävivät yhä selvemmiksi ja määrätietoisemmiksi sitä mukaa kuin viikot kuluivat. Hän ei näytä pitäneen vallankaappauksen suorittamista ennen Partian sotaa oikein viisaana, koska sitä heti seuraava pitkällinen poissaolo saatettiin käsittää luonteeltaan esimerkilliseksi ja asiaankuuluvaksi. Hänen ajateltu valtaistuimellenousunsa oli sitäpaitsi herättänyt voimakasta vastustusta, ja Caesarin on täytynyt älytä, ettei hän voinut toteuttaa suunnitelmiaan kohtaamatta melkoista vastarintaa. Plutarkhos sanoo, että »hänen himonsa olla kuningas oli synnyttänyt mitä katkerinta vihaa häntä kohtaan — seikka, josta henkilöt, jotka olivat aina olleet hänen salaisia vihamiehiään, saivat mitä sopivimman tekosyyn». Siitä, ettei hän noussut istuimeltaan, kun senaatin lähetystö tuli hänen puheilleen, oli kuultu paljon moitteita, ja hän katsoi itsekin viisaimmaksi pyytää anteeksi käytöstään, josta hän syytti vanhaa sairauttaan. Kohtauksesta oli muuten monenlaisia selostuksia. Kerrottiin, että Caesar olisi kyllä itse aikonut nousta, mutta että Balbus sanoi hänelle: »Etkö muista olevasi Caesar ja vaadi kunnioitusta, johon ansiosi oikeuttavat?» Toiset taas sanoivat, että diktaattori oli, käsitettyään käytöksensä loukkaavan merkityksen, paljastanut rintansa ja lausunut ystävilleen olevansa valmis antamaan henkensä, jos hän oli suututtanut kansan. Tämä osoitti, ettei aika ollut vielä täysin kypsä hänen kaappaukselleen, ja Caesarin täytyi, niin vastenmielistä kuin se olikin, ruveta toden teolla ajattelemaan sen siirtämistä tuonnemmaksi. Seikkoja, jotka puhuivat välittömän esiintymisen puolesta, oli kyllä niitäkin, ja hänen on täytynyt olla enemmän tahi vähemmän valmis vastaanottamaan kuninkuus, jos sitä hänelle tyrkytettiin ennen itään lähtöä. Kleopatran aseman on kuitenkin täytynyt huolestuttaa häntä jonkin verran. Perinnöllisen yksinvallan luominen oli Caesarin mielestä turha yritys ilman Kleopatraa ja heidän pikku poikaansa. Hänen oma vaimonsa, Calpurnia, ei näyttänyt kykenevän lahjoittamaan hänelle perillistä, eikä Roomassa ollut ketään toista naista, jonka olisi voinut odottaa pystyvän näyttelemään kuningattaren osaa, synnyttipä hän kuinka monta poikaa hyvänsä. Kuinka hänen oli sitten meneteltävä vapautuakseen Calpurniasta ja voidakseen naida Kleopatran yleistä mielipidettä loukkaamatta? Jos hän julistautui heti kuninkaaksi ja otti Kleopatran vaimokseen, niin pystyikö kolmeksi vuodeksi yksin jääpä Kleopatra suoriutumaan onnellisesti Rooman kuningattaren osasta hänen ollessaan kaukana sotaretkellä? Eikö ollut paljoa viisaampaa lähettää Kleopatra siksi ajaksi takaisin Egyptiin odottamaan hänen paluutaan, naida hänet sitten ja nousta samassa valtaistuimellekin? Sillä aikaa kuin hän viipyi idässä, saattoi Calpurnia joutua helposti äkillisen ja kohtalokkaan sairauden uhriksi, kenenkään tohtimatta syyttää Caesarin tahi apteekkarin kekseliäisyyttä hänen kuolemastaan.