Part 9

Vaikkei paistanut kuu eivätkä valaisseet tähdet, oli yö niin kuulas, että hän eroitti hyvin pyöränjälet, milloin parittain, milloin kolmittain, leveällä vaalealla tien juovalla, sekä hietakummut kahden puolen ja siellä täällä kasvavain nuorten koivujen joka oksan. Tie oli vuosisatoja ollut valtatienä pohjolasta eteläseuduille; nyt pitivät liikettä yllä rautatiet. Suorana, leveänä ja asuinpaikoilta kaukana se maantie halkoi täällä yksinään taivalta, -- vanha, väsynyt, hiljainen matkamies. Varsilla kasvoi varvikkoa ja kanervaa ja siellä täällä joku puu, kylvämätönnä, istuttamatonna.

Klaus Baas muisti poikasajoilta kaikellaisia kauheita juttuja "vanhasta suuresta valtatiestä". Ja siksi hän otti nyt linkkuveitsensä taskusta ja avasi sen ja piti aina valmiina. Kun siellä täällä tuli aho ja sillä tai aivan tiepuolessa näreikössä kuumotti talo, uutisasumus, niin hän kulki verkemmin kuten nauttiakseen edes vähän aikaa ihmisten läheisyydestä. Mutta kun talo jäi taakse, niin hän pisteli puolijuoksuksi, päästäkseen pian aution taipaleen poikki. Kerran hän pelästyi kauheasti isoa tummaa olentoa, joka ilmestyi tielle hänen eteensä. Sydän jyskyttäen hän kiersi isossa kaaressa sen ohi, puukko hihassa. Mutta samassa hän huomasi, että se oli hevonen, joka rauhassa syödä nyhti. Klaus Baas meni luo, taputteli sitä ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan päästä jyrisivät vastaan suuret, kömpelöt vankkurit, kolme isoa hevosta edessä. Hän huomasi heti lujista ja kömpelötekoisista ajokaluista, että ne olivat marskimaalaisten ajovehkeitä; oltiin menossa turpeen tai puun hakuun. Siitä hän arvasi aamun lähenevän, ja oli hyvillänsä. Puolen tunnin päästä alkoikin tuuli hengähdellä vinhemmin ja kylmemmin ja ennusti aamua. Hän eroitti jo missä oli. Ja hän saapui jalat puutuneina aamun hämärissä synnyinkyläänsä.

Hän poikkesi kylän raitilta ja meni suoraan taloon, missä velimies oli renkinä, tähysteli pihalla ympärilleen ja huomasi tulen tuikkivan pienestä, matalalla olevasta akkunasta tallin oven pielestä; meni lähemmäksi ja näki veljensä kelteisillään seisovan kirstunsa vieressä ja sukivan tukkaansa. Veli tirkisti pieneen peilinsiruun ja kasteli joka sipaisun välillä katkennutta luukampaa ruskeaan vesivatiin. Klaus Baas naputti akkunaan ja sanoi: "Se olen minä, veljesi Klaus."

Petter Baas avasi ikkunan ja vastasi: "Tule sisään", ja viittasi hänelle. Kun poika tuli sisään, niin Petter Baas istahti kirstunsa kannelle, peili ja kampa kädessä, ja sanoi: "Kyllä minä olen kovan onnen poika. Aavistin jo, että tänä päivänä tulisi jotain. Viime vuonnakin tähän samaan aikaan tallasi valakka Rusko jalkaterälleni ja toissa vuonna olin vähällä pudota katolta, kun olin tervaamassa. Annapas nyt tulla vaan, mikä hätänä? Onko äidillä mikä? Onko hän tehnyt itselleen mitä vai onko hän pieksänyt hengiltä jonkun teistä?"

Klaus Baas sanoi isän kuolleen ja kertoi hänen sairautensa.

Petter Baas laski kamman ja peilin kirstulle ja istui selkä köykyssä, käsiänsä polvien välissä riiputtaen, ja tuijotti mietteissään eteensä. Veli kertoi rahapulasta -- ja kuinka hän eilen ja toissapäivänä oli turhaan juossut apua etsimässä.

Petter Baas kuunteli. Sitten hän nousi ylös, avasi kaidan, karkeista laudoista kyhätyn hataran oven ja sanoi tyynesti ja verkalleen -- arvokkaasti kuin ainakin kahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt: "Tulehan tänne, Trina."

Kohta ilmestyi kynnykselle kuuden- seitsemäntoista vanha tyttö, paitahihaisillaan ja alushameisillaan. Hän oli terve ja vanttera, tukka kasteltu ja kauniisti sileäksi kammattu kuin Petter Baasinkin, päällyshame käsivarrella. Hän tarkasteli vaieten vierasta, istahti sängyn laidalle ja alkoi kierrellä suittua tukkaa nupulle vasemman käden etusormella. Petter Baas kertoi nyt surullisen uutisen ja sanoi että äiti tarvitsisi kuusikahdeksatta markkaa. Tyttö oli aivan rauhallinen. Ja tukkansa kuntoon saatuansa hän nousi ylös, pisti hameen päänsä kautta ylleen, solmi lujasti nauhat ja sanoi levollisesti: "No mitäs siinä, Petter; pitäähän ne antaa."

Klaus Baas henkäisi helpoituksesta ja ajatteli: onko näillä sitten rahaa niin paljon?!

"No niin", sanoi Petter, "otahan ne käsille sitten!"

Petter Baas pujotti hitaasti liivit ja tallijakun päälleen ja tyttö alkoi penkoa jotakin sängyn olkipatjan alta. Klaus Baas katseli silmät pyöreinä ja alkoi jo ihmetellä sitä, että punaisenkirjavassa tyynyssä oli kaksi pään kuoppaa; mutta samassa se haihtui, hän muisti vain rahan. Nyt tyttö sai esiin paksun engelskannahkaisen rahamassin, joka oli kurottu lujasti nuoralla kiinni ja nuoraan tehty monet solmut ja itse pussi köytetty sängyn jalkapuuhun. Tyttö availi kynsin hampain monet solmut. Petter Baas piti kämmeniään tytölle ja tyttö nosteli niihin taalarin ja markan rahan toisensa jälkeen. Kun määrä täyttyi, huoahtivat he molemmat syvään ja sanoivat: "Siinä ne nyt on."

"Anna vielä kaksi taalaria", sanoi Petter. Kun nuo kaksi oli saatu, he katsoivat toisiansa, ikinä ei Klaus Baas sitten unohtanut heidän totisia, miettiväisiä kasvojansa... Sitten virkkoi tyttö: "Pitänee antaa kaikki; ei kai niillä liene leipääkään." Ja hän pisti kouransa syvälle pussiin ja otti viimeisetkin kolikot ja pani ne toisten joukkoon. "Noh", hymähti tyttö, "nyt hän voi viedä yhdellä tiellä massinkin."

Petter Baas näytti eroavan siitä vastenmielin. "Niin massinko?" hän toisti venytellen ja katseli tyttöä pitkään.

"Minä ompelen tänä iltana uuden", vastasi toinen.

Silloin Petter Baas köytti massin ympärille sormenpaksuista nuoraa ainakin pariinkymmeneen kertaan ja solmi viimein lujan silmukan ja pisti massin Klaus Baasin kaulaan, -- sekä piti puheen ihmisten pahuudesta ja kuvaili monenkaltaisia onnettomuuksia. Sillä välin kestitsi Trina Klaus Baasia ruumiillisesti kelpo leipäkannikalla ja kupilla kahvia. Ja viimein sanoi Petter Baas, kauhean peloittava ilme kasvoillaan: "Mitenkähän sinä saat sen äidin ne ottamaan... Herra sen ties! Parasta on, kun sanot, että jokin rikas juutalainen lykkäsi sinulle lahjaksi, tai jotain sellaista. Sillä jos se kuulee, että ne on minulta, niin se lyö sillä massilla pääsi puhki. Siunaa taivaan Herra, se on muijaa se! Ja pidähän silmällä, ettei se tapa itseänsä työllä; ja muuten, olkaahan iloisella mielin vaan! Voisinhan minäkin pistäytyä joskus katsomaan; mutta, en tiedä... minun käy aina hullusti sen kanssa." Sitten lyötiin Klaus Baasille kättä ja laskettiin hänet ulos tallin ovesta.

Klaus Baas kulki kylän raitin aitaviertä ja kuunteli entisiä, tuttuja kotikylän ääniä: narahti ovi, kolahteli kärryn pyörä, lehmä ynyi turvallisessa navetassa. Kun hän tuli kylän harjulle ja aukeamalle, josta näki kauas, niin hän katseli istuinpaikkaa ja huomasi paksun hirren, joka oli asetettu ravin laitaan estämään tietä sortumasta. Sille hän nyt istahti, pidellen rahapussia kaksin käsin sylissä, ja katseli epäselvissä mietteissä synnyinpaikkoja -- ihmetteli kylän hiljaisuutta ja autiutta ja kuuli korvissaan suurkaupungin humun. Ja tunsi ikäänkuin vastustamattoman kaipuun juuri sinne, voimakkaampaan, selkeämpään elämän touhuun.

* * * * *

Hän palasi kotiin iltapuolella. Sisarukset seisoivat keittiössä lieden luona, Hanna tuijotti silmät kalseina ja totisina pannuun, jossa paksut pavut räsähtelivät; pienokaiset olivat kahden puolen hänen helmoissaan. Heillä oli perhesurun merkkinä kaikilla kaulassa ohuet kaulahuivit, jotka oli kiireen kaupalla värjätty mustiksi. Mutta niistä lähti väriä, joten lasten kaulat olivat ihan sinisen mustat.

Kun Hanna sanoi, että isä haudataan tänään ja että äiti oli paraillaan hautuumaalla, lausui Klaus ylpeän juhlallisesti: "Tiedän sen. Sitävarten tulinkin juuri tänään takaisin; oli isän asioita selvitettävä." Hän käveli, katseli huoneita, tarkastelemassa muka, oliko kaikki kunnossa, ja sanoi sitten, että äiti kyllä tekee uutterasti työtä ja hänkin hommaa tässä pian ansiota. Sitten hän istahti uuvuksissa ikkunan ääreen rahille, laski rahapussin viereensä ja odotti jännityksessä äidin tuloa.

Kun Antje Baas kalpeana ja viluissaan palasi haudalta ja näki pojan kotona, niin hän suoristihe ja hengähtäen helpoituksesta sanoi: "No hyväpä, että sinä tulit."

Klaus Baas nousi ylös ja antoi hänelle rahapussin ja sanoi: "Terveisiä Petteriltä; hän lähetti nämä."

Antje Baas otti massin ja kun hän tunsi, kuinka raskas se oli, niin hänen kasvoilleen lehahti puna, ja hän meni heti perhehuoneesen. Vähän ajan päästä hän tuli keittiöön ja pistäysi ulos, varmaankin velkojansa maksamaan.

Seuraavana päivänä lähti Klaus Baas maalarin luo kertomaan viime tapahtumista ja sanomaan, että hänen oli nyt hankittava itselleen jotain muuta tointa, missä voisi olla koko päivän. Mutta maalarin ovi olikin lukossa.

Seuraavana sunnuntaina Klaus Baas pääsi ripille. Uuteen pukuun ei ollut rahaa yltänyt ja Antje Baas harjasi ja hankasi tuota vanhaa kasvot kalseina. Hänen hellästi rakastetun poikansa täytyi mennä vanhoissa vaatteissa sellaisena päivänä kirkkoon, se viilsi hänen sydäntään, oli melkein yhtä julmaa kuin miehen kuolema.

Mennessään Klaus Baas näki Kalli Daunkin juuri tulevan kotoansa kadulle. Hänellä oli kuluneet, huonot pyhävaatteet, niin ahtaat, että hän näytti tavallistakin pienemmältä ja heikommalta. Mutta itse poika oli levollinen ja varma ja hän kertoi paikanneensa kyynäspäänsä itse, äiti ei ollut joutanut.

"Se on perhe se meidän!" hän sanoi. Kalli Dau näytti nälistyneeltä ja hänen tummat silmänsä olivat vakaat kuin aikamiehen.

Kirkossa he menivät toisten parveen ja katselivat sitten juhlamenoa kuin mitä teatterinäytöstä. Rippikoulussa eivät he papin puheista olleet tunteneet mitään, joka heistä olisi ollut erikoisen kaunista tai ylevää. Ja sitä vähää, mitä he olivat kuunnelleet, eivät he uskoneet. Statistitemput, joihin heidät oli määrätty alttarin ääreen, he tekivät välinpitämättömästi kuin kaikki muutkin nuorukaiset.

Kotiin palatessa oli oikea Hampurin rämy-ilma: he käänsivät kaulukset korviin ja hiipivät seinävieriä pitkin ja puhelivat peräkkäin astuessaan siinä sanan, pari tulevaisuuden aikeistansa. Kalli Daun isä ja äiti tahtoivat, että hänen oli jäätävä apumieheksi puotiin, jotta he itse saisivat laiskehtia, kuten Kalli Dau sanoi. Mutta jos hän jäisi kotiin, niin hän jäisi ainoastaan pikku veikkojen tähden, ne joutuisivat muuten hunningolle; mutta herra ties, voisiko hän tulla toimeen sen surkean ukon kanssa.

Klaus Baas ei paljastellut liioin aikeitaan. Hän marssi pitkin, rauhallisin askelin ja oli hyvin vakava ja sanoi tyynesti, että ensin on hänen ansaittava tavalla tai toisella sata markkaa. Sitten hän rupeisi puotilaiseksi.

VIII.

Seuraavana aamuna oli ilma vielä rämyisempi. Kostea länsituuli räiski selkenemätöntä tihkusadetta seiniin, katukivitykseen, kulkijoihin ja ajajiin. Ilma oli niin raskaan ja harmaan sumuista, ettei ihmisparka voinut ajatellakaan noiden synkeyksien takana olevan enää vanhaa sinistä taivasta, ja auringon valo oli aivan unohtunut.

Klaus Baasilta meni kaikellaisissa talousaskareissa koko aamupäivä, joten hän vasta iltapuoleen pääsi Kalli Daun luo.

Kun hän lähestyi kukkakauppaa, joka oli melkein aina auki, niin hän kuuli sieltä kovaa jytinää ja kirouksia. Hän aikoi pyörtää varovassa kaaressa oven ohi, mutta näki silloin heikon pikku ystävänsä ottelevan kynsin hampain suurta isäpuoltansa vastaan, ukko koetti näet pyöräyttää Kalli Daun poikkiteloin polvilleen ja antaa patukkaa. Klaus Baas ennätti paraiksi loikata syrjään, kun Kalli Dau lensi keränä ulos ovesta ja kaatui katuojaan; mutta hyppäsi samassa taas jaloilleen ja livisti ripakintuillaan kadun toiselle puolelle. Pitkä, mustaverinen isäpuoli tuli kasvot verissä ovelle ja huusi poliisia; Grossneumarktin puolelta lähenikin poliisi, mutta Kalli Daulla oli silmät päässä, hän piti parhaana lähteä pakoon ja katosi kiireen vilkkaa lähimmän kadunkulman taakse.

Sitten Klaus Baas ja Kalli Dau harkitsivat eräässä porttikäytävässä, mitä nyt oli tehtävä, pilkistellen vähän väliä kadulle. Neuvottelu oli lyhyt. "En rupea siellä putkassa istumaan", sanoi Kalli Dau, "ja päälle päätteeksi vielä aikamiehen pieksettäväksi ja tapettavaksi. Menepäs ja hae minun kapineeni ja paperit ja rahat, ne on kukkaruukun alla."

Klaus Baas juoksi takaisin puodille ja kysyi kadun toiselta puolelta, saisiko hän Kalli Daun kamppeet?

Äiti tuli ovelle ja huusi kadun takaa: "Mitä se niillä tekee? Merillekö se aikoo? Odottakoonpas: hän ei astu jalallaan kynnyksemme yli, vaikka sitten rammaksi hänet pieksäisin!"

"Rammaksi!" toisti samassa Kalli Dau, joka oli varovaisesti hiipinyt jälestä. "Et tarvitse enää rammaksi pieksää, olet jo pieksänyt! Katsopas näitä kinttujani! Ennen menen vaikka kaivoon kuin tulen kotiin."

Äiti pujahti puotiin ja toi pojan tavarat punaruutuisessa nyytissä, antoi ne sekä kourallisen hopearahoja ja pari paperia Klaus Baasille ja sanoi, poikiin silmäänsä luomatta: "Ja sano vaan onnea matkalle!" Ja äiti palasi totisena puotiin.

Pojat menivät Baumwalliin ja sieltä joen poikki Reiherstiegiin,[25] jossa Kalli Daulla oli tuttu: erään kolmimasto-parkin toinen perämies. Lastinkantajain viimeinen joukkokunta lähti jo laivalta ja kaksi pientä hinaajaa pyrki paikalleen ruvetakseen vetämään. Mutta Kalli Dau tunkeusi kuitenkin portaitten luo, levitteli papereitaan kapteenille ja pyysi:

"Olkaa hyvä ja ottakaa nyt minut mukaan, minä kiipeän kuin kissa ja osaan keittää kahvia ja osaan..." Varakapteeni oli vielä portaalla tuketen tien kokonaan, sillä hän oli vanttera mies, ja puheli kapteenin kanssa. Kapteeni katseli korkeudestaan pikku pyrkijää ja sanoi: "Meillä on jo kaksi poikaa. Ja sinä olet niin hintelö."

Kalli Dau seisoi vielä vähän aikaa siinä ja katseli vaieten kapteenia tummilla silmillään.

"No, mitä hänellä on vielä asiaa?" sanoi varakapteeni ja lykkäsi hänet käsipuolesta pois portaalta. "Menehän tuonne norjalaiselle parkille, nulikka... ehkä sinne ottavat."

Pojat pyörähtivät porraslaudalta pois ja juoksivat norjalaiselle parkille.

Se oli aivan laiturissa kiinni ja vaikka oli purkanut väripokka-lastiansa,[26] oli sitä vielä laivassa niin paljon, että parkki lepäsi hyvin syvässä. Kapteeni ja perämies olivat molemmat vanhanpuoleisia partajehuja, he tupakoivat ja pakisivat penkillä peräkajuutan vieressä. Levollisesti he katselivat ylös Kalli Dauhun, kun poika läheltä möljän laidalta kertoi heille alasaksallaan elämäntarinansa. Kalli Dau pisti nyytin viereensä kivetykselle ja näytteli heille mustelmia käsivarsissaan. Ja kun arveli, etteivät ne häntä ymmärrä, avitti liikkeillä ja engelskalla.

Muukalaiset ravistivat päätänsä ja katselivat toisiinsa ja sanoivat epäillen: "Mokoma vekara." Ja kovistivat häneltä ja Klaus Baasilta, oliko asia todella niinkuin poika kertoi, ja ottivat paperitkin katsellakseen. Sillaikaa kun kapteeni luki papereita, katsoi Kalli Dau rukoilevasti perämiestä ja luetteli ansioitaan: "Minä osaan keittää kahvia... osaan tehdä limppiä... osaan tehdä paalstikin[27]... kiipeän mastoon..."

Kapteeni katsahti häneen vielä kerran ja lausui sitten kauniilla laulavalla norjankielellä: "Naa, denn skal du med... Vi gaa till Kanada..."[28]

Kalli Dau ei vastannut mitään. Hän nyykäytti vain Klaus Baasille päätänsä, meni yhdellä loikkauksella laivaan ja katosi kannen alle.

Klaus odotteli kummissaan, mutta kun Kalli Dauta ei kuulunut, lähti hiljaisen surumielisenä höyryllä joen poikki Baumwalliin.

Kun hän siinä pitkin rantakaidetta käveli, niin yhtäkkiä hän näki Jonni Daun. Hänen kenkänsä olivat läntässä, nuttu riekaleinen, kädet taskussa -- hän värisi ja tärisi ja yski ja katseli unisena kadun toiselle puolelle. Kun hän huomasi Klaus Baasin, niin hän sanoi: "No, joko lähetit velimiehen merille? Siellä se vielä lämpimänsä saa! Merille... se ei ole leikkiä."

Klaus Baas tähysteli Steinwärderiin päin ja sanoi: "Se on tuolla Reiherstiegillä, norjalaisessa parkissa... Etkö mene katsomaan?"

Jonni Dau ällisteli Klaus Baasia ja vastasi: "Mitäpä hänessä katsomista?"

Klaus Baas ei virkkanut mitään ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta rohkaisi kuitenkin luontoansa ja kysyi: "Aikoisin hankkia työtä... pitäisi päästä heti ansioihin. Etpä taida tietää mitään?..."

"Toikkaatko lasin kuminaa?" kysyi hän.

Klaus Baas pudisti päätänsä ja lähti menemään.

Jonni Dau nojasi laiskasti toiselle jalalle ja sanoi: "Pitää tehdä niinkuin minä: väliin työtä, että saa juoda. Ja jos ei saa työtä elääksensä, niin rupee kattilanpaikkaajaksi tai rantajätkäksi. Siihen hommaan aina pääsee."

Klaus Baas katseli maahan; hän tiesi hyvin, miten onneton oli sellaisten poloisten elämä. Hän kääntyi huoaten pois ja lähti kotiin.

Saadakseen vähänkin suojaa sateelta hän kulki kadun talopuolta. Ja tuli sillä tavoin kiertäen Mattentwieteen,[29] isolle purettavalle rakennukselle, joka oli erään fleetin äyräällä. Kuin hänen ikäisensä ainakin hän pysähtyi ja jäi uteliaasti katselemaan sataman vilinää. Hän pistäysi vähäksi aikaa rakennukseen ja näki kanavan puolella puoleksi puretun katoksen, joka suojasi sateelta. Ja aivot ankarasti työskennellen hän katseli tihkusateesen laivojen vilinään, katseli laivaveistämöitä ja paalunippuja ja ponttooneja ja jaaloja ja niiden välissä läikehtivää vettä, pieniä ristiin rastiin kiitäviä satamahöyryjä, proomuja, lotjia ja kuutteja. Suuri merihöyrylaiva puski puikkelehti vain kääpiöiden välitse suoraan kaupunkia kohti ja vaati uhkaavasti mörähdellen tietä. Klaus Baasin mieli oli alakuloinenpa surullinen sää sitä yhä raskautti. Mistä hän nyt saisi työtä ja rahaa?

Mutta kun hän siinä tuijotteli hämärään ilmaan, joka sekin oli jo illan pimeäksi päätymässä, niin hän kuuli alhaalta fleetistä köreän äänen: "Kuules poika jehu sieltä, eikö sinulla ole mitään tekemistä? Käypä käsiksi!"

Klaus kurkisti alas ja näki silloin ukon tallukan, joka koetti lykätä rakennussoralla lastattua kuuttia kanavan muurista irralleen syvemmälle vedelle, mutta ei onnistunut. Klaus etsi heti paikan, mistä pääsisi alas, pujahti revityn lattian kautta kellariin ja luisui ukon puoshaan nojalla, joka oli nostettu vinottain muuria vasten, alas kuuttiin. Hän otti kuutin laidalta toisen keksin ja heittäytyi kaikella painollaan lykkäämään alusta irti muurista ja sai kuin saikin kuutin irtautumaan. Ja sitten hän sauvoi apuna. Niin he soluivat hiljalleen rautasillan alitse ja monenmoisten satama-altaassa lepääväin jaalain ja kuuttien lomitse. Vanttera ukko ei puhunut mitään, oli tutunomainen kuin Klaus Baas olisi ikänsä ollut hänen kuutillaan.

Kun he olivat päässeet valtauomalle, kulkivat he rantapuolta ja antoivat laskuveden viedä alusta. Ukko seisoi plihtin eli kalusäiliön takana ruotelissa. Nuori apulainen istui kannella hänen jalkainsa juuressa, yllä ijänikuinen, väljä öljytakki, jonka ukko oli plihdistä heittänyt hänelle.

Klaus Baas oli kovin levoton, hyödyttäisikö tämä työ häntä yhtään. Mutta sanaton ukko näytti niin kelvolliselta, vakaalta työläiseltä, että hän, tuntien sellaista väkeä jo pienestä pahasta, rauhoittui ja tuli iloiseksikin ja ajatteli: Tänä iltana tai ensi yönä minulla on jo kilkkuvaa lakkarissa! Hän rohkaisi siis mielensä ja alkoi katsella ja ihmetellä ympäristöänsä. Tuossa kiiti lossihöyry, täynnä työväkeä, heidän editseen rannalta toiselle. Oli hämärä jo, mutta vielä eroitti raskaan työn raatajat mustina, kömpelöinä hahmoina ja kasvot kalpeina läikkinä. Suuri höyrylaiva nousi ylävirtaan ja löi aaltonsa heidän matalan kuuttinsa keulaan; aallot kuohahtivat melkein sen laitain yli. Kaupungista kuului sekavaa hurinaa ja rattaiden jyrinää. Vasemmalla puolella pimenneissä verstaissa ja telakoissa oli vasarain pauke jo vaiennut. Silloin tällöin vihelsi höyrypurren pilli. Jonkin kuutin ankkuriketju rämisi ja helisi. Sataman vesi huuruili ja pulputteli. Kaikkialta ympäriltä, sieltä täältä, punersivat udun ja tihkusateen lävitse lyhdyt ja akkunat.

Nyt he luisuivat St. Paulin laiturien ohi; valot harvenivat, kaupungin hurina jäi taakse, laine loiski ja lipisi keulassa kovaäänisemmin. He soluivat ankkuroidun kuutin ohi; sen merkkituli heitti soman, värisevän heijasteen läikkyvän ja kiiltävän veden kalvolle; joku kysyi heleällä mukavalla äänellä kannelta: "Hei mies, mihinkäs paikkaan nyt menet ruoppaa kaatamaan?" Klaus ymmärsi pilkan ja katsoi epäluuloisesti ukkoon. Mutta vanttera, jäykkä ukko ei vastannut, ei edes päätään kääntänyt. -- Pitkät matkat he soljuttelivat sillä tapaa. Sitten käänsi ukko suurella, raskaalla airolla melostellen joen etelärannalle. Verkalleen he etenivät pitkän aikaa pimeällä, vehreänmustalla suvannolla. Sitten alkoi kaukaa kuultaa matala kellervä rantahietikko; ja he laskivat ankkurin.

Ukko ei virkkanut mitään, mutta alkoi ravakasti lapioida soraa kuutista jokeen. Klaus Baas otti toisen kihvelin ja noudatti esimerkkiä. Lapiollinen toisensa jälkeen ropsahti veteen. Klaus Baasin vartalo notkistui kuin nuori virpi ja hän hengitti rajusti ja puuskutti. Kun hän hyvän aikaa oli hartian väellä tehnyt työtä, sanoi ukko: "Huokaisepas vähän." Klaus Baas lepäsi hetkisen lapionsa varassa ja ryhtyi sitten taas työhön.

Yksitoikkoisessa työssä, äärettömässä, hiljaisessa yössä tuli ja meni hänen mielessään ajatuksia, kuin kirjavia kuvia, hiljaa väikkyen pitkissä jonoissa. Miten isä viime aikoina oli ollut totinen ja väsyneen näköinen, hän joka muuten oli ollut niin reipas ja hilpeä, usein kujeilijakin! Ja nyt haudassa jäykkänä kuin jää!... Mitähän äiti paraikaa teki... istui kai koneensa ääressä ja ompeli, ompeli ansaitakseen heille viidelle leipää... Jospa hänen maalaiset kansakoulutoverinsa näkisivät hänet täällä, tässä työssä, keskellä yötä kaukana kaupungista! Jos veli Petter näkisi! Hänkös ihmettelisi, ajattelisi: Mitä sinä siellä teet! Minä siihen työhön pystyn paremmin kuin sinä! Petter toivoi hänestä hyvääkin! No, odottakoon: jahka nyt nähdään! Kunhan tässä ensin saisi kootuksi ne yhdeksänkymmentä markkaa, niin sittenpä näytettäisi, mihin pystytään... Minkähän verran tuo ukko antaa hänelle, ehkä viisi groschenia... taikka koko markanko? Jos antaisi markan, niin hän antaisi puolet Timmermannille, mutta toiset puolet saisi äiti. Se on selvä se! Sillä hätä on kova etenkin nyt alussa. Sitten äiti kyllä suoriutuu, hän on niin ahkera ja kerrassaan pystyvä. Klaus innostui ajatuksissaan liian kiivaasti lapioimaan, hän aivan läähätti ja huohotti ja kämmenpöytiä kirveli. Ukko huomasi sen. "Huokaisehan taas vähän!" hän sanoi ja haki talia ja neuvoi sillä voitelemaan kämmeniä. Ja Klaus lepäsi vähän aikaa.

Kun työ oli tehty, niin he sauvoivat aivan joen rannalle. Ukko meni plihtiin ja toi leipää, silavaa ja kylmää kahvia ja syötti, juotti Klaulla minkä hän jaksoi. Niin he istuivat sanaa vaihtamatta ja aterioivat, -- katselivat pimeälle, leveälle joelle ja toiselle puolelle harmaalle hiekkarannalle.

Mutta sitten he loikkasivat maalle ja alkoivat täyttää kuuttia hienolla, valkealla Elben hiekalla, joka on mainiota muuraushiekkaa. Se oli voimaa kysyvää työtä, mutta Klaus touhusi mikäli jaksoi ja minkä kipeät rakot kämmenissä sallivat. Työn tehtyään he menivät kajuuttaan ja nukkuivat kovalla lavitsalla pari tuntia.