Part 8

Vaununosasto tyhjeni vähitellen. Viimein siellä ei ollut enää muita kuin Klaus Baas ja pieni paksu, lihava mies, joka nukkui. Ja Klaus Baasilla oli hyvää aikaa tarkastella ja ajatella tyystin häntä. Se näytti hänestä niin salakavalalta, ja Klaus Baas kuvitteli, että nyt se herää ja väittää, että häneltä on varastettu kukkaro. Ja voihan sille tulla vaikka halvaus, kun se on tuollainen paksu pöllikkä, -- ja kas vain, kuinka se jo onkin merkillisen näköinen: kädet repottavat paksun mahan päällä niinkuin kuolleella sammakolla. Jos se putoaa hengetönnä alas lattialle -- ja sitten sanotaan, että hän on sen miehen kuristanut! Niinkuin hän viitsisi koskea mokomaan rasvapullikkaan! Klaus Baas sommitteli jo sangen surullisen tarinan, aina mestauslavallensa ja katkeraan kuolemaan saakka. Siinä ne meni sitten ne kuusikahdeksatta markkaa! Ja kyllä surisi hänen äitinsä! Klaus Baas nousi ylös ja alkoi akkunasta tähystellä pysäkkejä, ja oli oikein hyvillään, kun viimeinkin pääsi lähtemään vaunusta ja pelastui tästä vaarasta ja onnettomuudesta. Mennessään hän kiireesti vilkaisi rasvamahaan: Jumalan kiitos! Se liikahti toki vielä, se eli... Mutta piiloitellen hän vaan livahti pois asemaltakin.

Pikkukaupungissa oli paraillaan markkinat. Mutta Klaus Baas ei katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan tiedusteli heti, missä hänen suutari-serkkunsa asui, sillä isä oli kerran kehunut sitä serkkua hyväksi mieheksi. Klaus Baas oli kuvitellut, että serkku asuisi samallaisessa kauniissa pikku talossa, joita oli monta kadun varrella; ja hän tuli sangen alakuloiseksi, kun häntä neuvottiinkin erääsen vanhaan, matalaan talorähjään.

Serkku istui kelteisillään vielä korjaamattoman sängyn laidalla, jossa oli korea punaruutuinen peite, ja katseli alakuloisesti akkunan alla olevaa suutarin pöytäänsä. Kun hän kuuli kuka vieras oli ja että Jan Baas oli kuollut, niin hän nyökytteli surullisesti päätänsä ja sanoi: "Vai niin, vai niin... Vai kuollut! No ei haastella siitä... Ja nyt sinä tulit hiukan maalle unohtamaan suruasi? Ja olipa sinulla hyvä onni, sillä täällä on juuri markkinat! Makaamaan minä tässä olisin ruvennutkin, kun ei ole yhtään rahaa, ei niin groschenia, ei niin pennin pyörää! Mutta tietenkin minun on nyt lähdettävä kanssasi ja pidettävä huolta, ettei sinulla ole ikävä."

Klaus Baas aikoi juuri sanoa, ettei hän joudakaan kauan viipymään ja että hänen on käytävä vielä toistenkin sukulaisten luona. Mutta suutari pudisti miehekkäästi päätänsä ja ojensi kätensä ja sanoi: "Sinä olet minun vieraani! Velvollisuuden tunne ja lähimäisen rakkaus kutsuvat minua!" Hän sukaisi kiireesti takin ylleen, pisti Klaus Baasin kouraan vanhan pilalehden ja katosi tuvasta.

Klaus Baas tuijotti lehteen ja ajatteli: Ah, jos tästä pääsisi! Mutta ehkäpä saan häneltä neljä, viisi markkaa, kun puhun hänelle, mille asialle tänne tulin. Samassa hän kuulikin viereisessä huoneessa jonkun akan säksättävän: "Mitä, rahaako taas?... Jokos nyt, vai rahat sinulle!..." Sellaista kesti hyvän aikaa. Sitten tuli serkku takaisin, raaviskeli korvallistansa, katseli ja käänteli kädessään kymmenmarkkasta ja pisti sen taskuunsa ja sanoi luontonsa rohkaisten: "No... nyt me mennään!"

Suutari-serkulla oli kova into nähdä markkinaihmeitä. Hän katseli kauan suu auki naista, joka lauloi murhaviisua posetiivin säestyksellä. Ja hänen täytyi välttämättä nähdä maailman vahvin mies, -- se onni maksoi jo neljäkymmentä penniä katselijalta. Ja hän osti kaupustelija-juutalaiselta, joka huusi kaikellaista kamaansa, puoli schockia[23] lyijykyniä ja pisti ne rynnästaskuunsa, niin että ne törröttivät näkyvissä. Joskus Klaus Baas alkoi puhua isänsä sairaudesta ja kertoa, kuinka paljon se oli tullut maksamaan. Mutta silloin serkku repäisi silmänsä selälleen, niin että kulmakarvatkin aivan katosivat pikisen otsatukan alle ja varoitti: "Älä, älä nyt toki puhu siitä! Älä, serkkuseni puhu siitä! Minun luontoni ei näet siedä sellaista. Minua rupeaa aina heti itkettämään, sillä minä olen niin hellä ihminen. Mennäänhän nyt vaan!..."

Serkku tervehti kaikkia nuoria maalais- ja kaupunkilaistuttuja ja joutui heidän kanssaan puheisiin puoleksi tunniksi kerrallaan. He puhelivat enimmäkseen hauskoista huvitteluretkistä, ja joka kerta serkku viittasi Klaus Baasiin, joka seisoi hänen takanaan, ja sanoi: "Minä olisin tänään pistellyt tilkkiä anturaan aika tavalla, mutta tuli tuo serkkumies Hampurista. Ja ei kuin ala tallustaa tahdoinpa tai en!" Joka puolen tunnin päästä he pistäysivät kapakkaan, missä suutari joi lasin olutta ja Klaus Baas limunaatia, niin että häntä alkoi lopulta ihan ilettää se imellys.

Erään makkarakojun edustalla -- "Kuumia makkaroita, kuumia makkaroita" -- he söivät seisten päivällistä. Silloin oli kymmenestä markasta enää jälellä vain kuusi ja nyt alkoi jo ilta pimetä. Klaus Baasille tuli hätä käteen, hän alkoi kertoa, paperinen makkaralautanen kädessä, että äiti oli kyllä pystyvä ja ahkera ompelijatar, mutta kun isä oli potenut neljä kuukautta vuoteen omana, niin... Mutta siitä serkku taas repäisi silmät selälleen: "Ei nyt toki puhuta sellaista! Minullahan on niin hellä luonto, veikkoseni! Rupean heti tässä ihmisten nähden itkemään!"

Klaus Baas toivoi kuitenkin vielä ja pilkisteli joka ostosta tehtäessä serkun olan takaa hänen käteensä nähdäkseen miten paljon oli rahaa vielä jälellä. Serkulta ei loppunut katselu- ja puheluhalu eikä jano sammunut. Ja viimein hän alkoi loruta joutavia ja lauleskella. Silloin oli vielä kolme markkaa jälellä. Klaus Baas tarttui nyt päättävästi hänen hihaansa ja kukkaroa hoitelevaan käteen ja ilmaisi suoraan asiansa. He seisoivat erään eläinteltan takana, ympärillä oli kaikellaisia laatikoita ja arkkuja, joissa kuletettiin käärmeitä ja mitä lie muita konnikaisia ihmisten ihmeteltäväksi. Suutari-serkku istahti heti eräälle laatikolle ja huokasi lohduttomasti: "Voi hyvä Jumala tämän maailman surkeutta!" Ja siinä kyyrysillään hän alkoi itkeä. "Tämä elämä on surun laakso! Entä sinun poloista äiti parkaasi! Mutta minkä minä tässä nyt voin? Ja mitä minua hänen onnettomuutensa liikuttaa?! Minähän olen itsekin niin vaivainen kurja, jotta... Ei ole vaimoa, ei ole lasta, ei ole rahaa, ei anna luonto rauhaa. Voi kurjuutta!"

Klaus Baas katseli häntä vähän aikaa ja keikahti sitten kannoillaan ja meni matkaansa. Torin kulmauksessa hän vielä katsahti taakseen ja näki serkun istuvan käärmelaatikon kannella punaisen ilmoituslyhdyn himmeässä, lekuttavassa valossa. Suutari puristi ja pörrötteli kämmenillään päätänsä, joka oli horkahtanut melkein polvien alapuolelle. Klaus Baas ihmetteli silmät pyöreinä mokomaa ja lähti jatkamaan matkaansa hiljaisissa mietteissä.

Kulkiessaan pimeää katukujaa hän näki erään ravintolan pihalla, jota lyhdyt valaisivat, vielä joukon maalaisten rattaita ja vankkureita. Hän kysyi rengiltä, joka parastaikaa valjasti hevosia telttavankkurien eteen, oliko täältä ketään lähdössä Eckebeckiin? Renki vastasi, ettei sinne muita, mutta näiden vankkurien tilaajat kyllä. Näissä ei ollut kuitenkaan enää tilaa yhtään.

Kun Klaus Baas alla päin ja neuvottomana vetäytyi vankkurien luota portille ja alkoi lähteä jalan pitkälle, oudolle taipaleelle, tuli ravintolasta nauraen ja ilakoiden viisi kuusi nuorta tyttöä ja saman verran poikia ja nousivat vankkureihin. Ainoastaan yksi tytöistä jäi pihalle ja sanoi nauraen: "Minä jään tänne tädin luo yökuntiin, enhän voi lähteä ilman hemestiä, kun kaikilla muilla kerran on hemestinsä."

Mutta renkipä osoitti Klaus Baasia, joka yhä seisoi portin pielessä ja sanoi: "Tuostahan sen nyt saat. Hän tahtoisi hevoskyytiä, on menossa Eckebeckiin."

Nuori väki vankkureissa nauroi ja huusi: "No ota se, siitähän sen saat."

Tyttö tuli Klaus Baasin luo ja näki hänet kauniiksi, solakaksi pojaksi ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta sillä on niin totiset silmät." Ja jatkoi hiljaa ja sydämellisen hellästi: "Tule vaan pois, älä pelkää!" ja vei hänet vaunujen luo ja käski nousemaan telttaan.

Kun raskaat vankkurit naristen ja rumisten lähtivät liikkeelle, kysyi tyttö, mitä varten Klaus Baas sinne Eckebeckiin; ja hänen kävi sääliksi ja surkutteli: "Hyvä Jumala sentään, sinua poika poloista!... Ja noin yksinään patikoimassa!... Niin, niin, sehän se on köyhyys aina!"

Vähän ajan päästä sammutti joku pojista pikku lampun, joka oli ripustettu teltan kattoon, ja nytkös tuli hauska elämä. Jotkut parit eivät joutaneet ollenkaan muita ajattelemaan: istuivat käsitysten ja supattelivat keskenään ja suutelivat. Mutta toiset tekivät minkä mitäkin kujetta ja vaativat sitä kilttiä tyttöä suutelemaan Klaus Baasia. Tyttöhän oli itse sanonut poikaa hemestikseen, mutta he eivät ollenkaan näyttäneet olevan rakastavaisten joukossa paikallaan. Ja he huusivat kuskille, että täytyy seisauttaa ja heittää tämä pari ulos!

Tyttö nauroi ja sutkautti vastaan. Mutta kun ilveestä ei tullut loppua, niin hän sanoi viimein: "No mitäs pahaa siinä nyt sitten? Tehdään nyt noille sitten mieliksi." Ja hän pani kätensä Klaus Baasin kaulaan ja suuteli häntä.

Klaus Baas kummasteli moisia ihmisiä. Kaikkea sitä matkalla tapaa: ensin suutarin, joka hulluttelee ja pillahtaa itkemään; ja nyt tämä tyttö, ensin on ihan hiljainen ja sitten mäiskää suuta. Mutta hän taipui totisena olemaan maassa maan tavalla.

Sitten laski vähitellen kuu ja tuli pimeämpi, kujeniekat nukahtivat ja parit kuhertelivat entistä innokkaammin. Silloin otti tyttö käsille eväänsä, vankan hapanleipäkannikan, ja rupesi syöttämään Klaus Baasia; pisti aina murusen hänen suuhunsa ja suikkasi suuta päälle ja naureskeli: "Ka kuin sinun henkesi haisee hapanleivältä!" Klaus Baasista maistui oiva hapanleipä paastoamisen ja limunaatin päälle mainiolta ja hänestä alkoi tuntua oikein mukavalta kullan käsivarrella, sillä tyttö oli kietaissut kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vastaili: "Sinunkin henkesi haisee leivältä!"

Kylän tien haarassa tyttö laskeutui Klaus Baasin kanssa ajoneuvoista ja vei pojan kaitaa polkua myöten pimeään olkikattoiseen kylään äitinsä luo. Hän herätti äidin ja selitti, kuka hänen toverinsa oli ja pyysi antamaan yösijan. Sitten hän itse meni palveluspaikkaansa, läheiseen kartanoon, ja Klaus Baas nukkui sen yön mukavasti tuvan puusohvalla.

Ja seuraavana aamuna hän lähti enonsa luo, jolla oli pieni tila vähän matkan päässä kylästä. Uusi, vuoraamaton rakennus oli kolkon näköinen ja piha siivoamaton. Hän meni sisään, sangen huolissaan tehtävänsä onnistumisesta. Eteisessä ja suuressa ikävässä keittiössäkään ei ollut ketään. Ja tuvassa, josta häntä vastaan hulmahti tympeä, ummehtunut ilma, ei niin elävää sielua! Silloin Klaus Baas tohti vielä peremmälle ja pilkisti ikävännäköiseen peräkamariin: siellä makasi sängyssä vanha muija, se nosti päätänsä ja kysyi, kuka se on? Klaus Baas sanoi nimensä ja kertoi, että hänen isänsä oli kuollut, ja hän oli nyt tullut koettamaan, eikö saisi sukulaisilta apua äidille. Mummo hapuili nuoraa, joka riippui pääpuolessa katosta, ja vetäytyi sen avulla istualleen ja tirkisteli tihruisilla, melkein sokeilla silmillään Klaus Baasia ja sanoi: "Menivät kaikki suolle turvetta nostamaan." Ja päätään pudistaen hän jatkoi: "Ei ne sukulaisista välitä, lapsi parka."

Klaus Baas istahti tuolille oven pieleen ja kysyi arasti, oliko hän talon vanha emäntä. "Ei", vastasi mummo, "kyllähän minä Baaseja olen, mutta vain hyvin kaukaista sukua näille. Minulla ei ollut omaisia, ja kun olin saanut säästöön kuusisataa markkaa, niin testamenttasin ne näille, jotta heidän piti minua elättää. Olin silloin niin huono ja ne luulivat, että minä potisin vain sen vuotta ja kuolisin pois. Mutta se tauti pakkausikin jalkoihin ja jalat halttautuivat ja tässä sitä nyt olen maannut jo viisitoista vuotta, heidän vastuksinansa. Minä olen jo kahdeksanyhdeksättä vanha, viime joulusta. Voi voi tätä surkeutta." Ja mummo pudisteli taas päätään ja toisti: "Onhan ne varakkaita, mutta ei ne sukulaisista, lapsi parka! Turha matka tämä oli."

Klaus Baas katseli silmät suurina suvun vanhaa hyödytöntä tuulijättöä, nousi hiljaa ylös ja meni ulos.

Hän maleksi pitkät ajat kartanolla ja tähysteli tielle ja toivoi heidän tulevan suolta ja pelkäsi samalla. Vihdoinkin he tulivat, isäntä ja emäntä sekä kaksi koulua-käypää lasta. He kuuntelivat Klaus Baasin lyhyen tarinan, olivat sangen välinpitämättömiä ja menivät sisään jättäen hänet pihalle seisomaan. Jonkun ajan päästä tuli eno ulos kaivolle, jossa Klaus Baas odotti, ja kysyi, eikö hän nyt voisi käydä Bindorfin rovastin luona, se oli Jan Baasin toisia serkuksia, -- sen ne olivat olleet ne keltakantiset kirjat. Jos Klaus Baas sinne aikoi, niin olisi parasta lähteä heti, sillä pappilaan oli vähintään kolmen tunnin matka. Klaus Baas vastasi, että ei hän nyt oikein siltä rovastilta: ei hän tiennyt, oliko se hänen isänsä kanssa edes tuttukaan. "No niin", vastasi eno, "miten vaan paraaksi näet. Minun pitää nyt lähteä suolle."

Eno lähti, ja Klaus Baas seisoskeli kaivolla alakuloisena ja mietiskeli, koettaisikohan vielä valittaa äidin suurta hätää emännälle -- silloin tulikin emäntä kuistiin ja sanoi Klaus Baasille, että hänen pitäisi lähettää toinen lapsistansa puotiin, mutta ei nyt sattunut olemaan pientä rahaa: olikohan Klaus Baasilla? Poika kaivoi kukkaronsa taskusta ja antoi emännälle ainoat yksitoista groscheniansa. Emäntä pisti ne toiselle lapselleen ja supatti hänelle jotakin. Ja toinen vekaroista ihastui samassa Klaus Baasin kukkaroon, ja kun äiti sanoi: "Lapsi saa sillä leikkiä!" ja antoi kukkaron hänelle, niin lapsi katosi saaliineen äidin jälestä keittiöön.

Vähän ajan päästä emäntä taas ilmestyi ovelle ja tuli pojan luokse kaivolle ja kehoitti häntä nyt vain lähtemään pois. "Sinä et muuten ennätä Bindorfiin ennen pimeää", hän sanoi. Klaus Baas tiesi kyllä, että häneltä nyt oli peijattu vähät lantit ja kukkaro; mutta hän häpesi emännän puolesta, katsoi maahan ja meni matkaansa.

Hietainen tie kierteli töyryjen välitse, Klaus Baasin oli nälkä, ja toivo oli loppumaisillaan. Kovalle otti pappilaan meno ja vielä päälle päätteeksi kerjääminen vento vieraalta! Hän seisattui jo pari kertaa ja aikoi pyörähtää takaisin ja palata äidin luo; mutta sitten heräsi taas toivo: ehkäpä jokin kumma sattuma vielä häntä auttaa ja hän saa rahat. Poika tallusteli karun nummen rinnettä, tallusteli kautta pienten kyläpahaisten ja pienien näreiköiden ja laskeutui sitten rämeikölle. Silloin tuli joku hevosella hänen jälestään: nuori talonpoikainen mies, tyhjillä korirattailla; hän pysäytti hevosensa ja pyysi ystävällisesti Klaus Baasia nousemaan kärryihinsä. Klaus Baas kapusi laudalle ja vastasi toisen kysymyksiin, mistä oltiin ja minne matka? Ja kun Klaus Baas kertoi Hampurista ja rovastista, ei mieskään tahtonut olla huonompi, vaan kehaisipa puolestansa Berlinillä, jossa hän oli kolme vuotta ollut kaartissa, sekä jutteli lapsistaan, joita oli kolme, ja tammavarsastaan.

Niin ajeltiin kolisevilla korirattailla poikki suon ja noustiin ylävämmälle maalle. Ja kun he sitten kaarsivat verkalleen harvaa metsäistä rinnettä, niin he näkivät kauempaa pienellä aholla viidakon laidassa parven pellavapäitä lapsia. Heillä oli kädessä pähkinäpuun varpuja, keltaisia "kissoja" -- niillä he huiskivat toistensa poskia, ja kahlasivat sakeassa ruohikossa maantielle päin, matkalla kotiin. Ja kun lapset pääsivät tielle ja tulivat ajajia lähemmäksi, niin virkkoi talonpoika, jonka rattailla Klaus Baas ajoi: tuollahan taitaakin olla rovastin tyttö. Ja kun hän samassa huusi: "Hei, onkos rovasti Garbensin tyttö siellä?" niin heti juoksi keltatukkainen, lyhythameinen tyttö luokse. Hän oli terveen ja lujan näköinen ja sanoi reippaasti: "Minä se olen, Suse Garbens. Mitä on asiaa?" Ja hän lykki niskaan tukkaansa, jota tuuli painoi silmille.

Klaus Baas vastasi hämillänsä: "Minä olen Klaus Baas Hampurista. Sinun isäsi ja minun äitini kuuluvat olevan sukua ja sentähden aioin pistäytyä vähän teillä."

"Vai niin", vastasi tyttö iloisesti, heti valmiina. "Pysyhän siellä vaan; minäkin tulen rattaille."

Ja ennenkuin Klaus Baas ehti päätä kääntää, oli tyttö kavunnut pyörää myöten rattaille ja istahti hänen viereensä laudalle; ja toveriparvi nousi takaa kärrikoriin.

Suse Garbens katseli vierastaan silmiin ja sanoi: "Ai kuin isä tulee oikein hyvilleen, kun saa kerran teistäkin kuulla. Hän muistelee aina omaisiansa, hän on minullekin monasti puhunut teistä."

Mies töykkäsi Klaus Baasia kylkeen ja sanoi: "Näetkös nyt? Eivätkös tunnu olevan hyviä."

Tyttö kysyi, miten Klaus Baas oli tullut Hampurista ja mitä koulua hän kävi ja oliko hänellä veljiä ja sisaria, kysyi hilpeästi ja vilkkaasti ja katseli poikaa aivan läheltä kuin aikoen suoraa päätä kapsahtaa hänen kaulaansa. Klaus Baas vastaili kartellen ja arasti.

Kylän päässä he hyppäsivät rattailta ja kulkivat pitkin kylän kaunista raittia ja tulivat kirkkomäelle ja tyttö huudahti: "Tuolla me asutaan!" Hän osoitti komeaa olkikattoista rakennusta tuuhean lehmustarhan keskellä. Klaus Baasin sydän jyskytti aivan kuuluvasti. Hän ajatteli: Nyt se tulee! Tietysti se pappi kuin ainakin sanoo hyvin vakavasti: No, poikaseni, mitäs on asiaa? Ja silloin hänen on kerrottava, ja hän kertoo tarkalleen kaikki: sillä tolalla on nyt asiat; äitini on kovassa pulassa noista kuudestakahdeksatta markasta.

He tulivat pappilan suureen, pimeänlaiseen eteiseen. Tyttö heitti tottuneen huolimattomasti hattunsa pöydälle ja huusi: "Isä, jätä sinä nyt se tyhmä lehden tutkiminen taas, tulepas tänne! Arvaapas, kuka täällä on!"

Rovasti kepsutteli mukavasti ovelle, hän oli vielä nuoren näköinen mies, pehmeä, ruskea huopahattu takaraivolla. "Sinä tietysti luulet", jatkoi tyttö, "että se on joku papinkirjan hakija! Eipäs! Tai että joku on muuttanut kylään ja hän on niitä, mutta eipäs! Tai että se on joku hassu, joka tulee vahingossa tänne kuin viime viikolla se paimenkoira. Eipäs! Hän ihan aikoi tänne, hän on meikäläisiä... No, näetkös nyt, mitä siitä lehden tutkimisesta seuraa, ethän sinä tunne häntä edes näöltä! Sinä olet ennen ylioppilaana tanssittanut hänen äitiään; sitä, joka oli silloin niin ylpeä ja mörökölli? Ja sitä, jolta sitten kysyit hänen nimeään? Ja sitä, joka olikin sitten sinun serkkusi? Muistatkos nyt?"

"Suse!" huudahti pastori, "ihanko se on totta! Onko hän Antje Baasin poika?! Poika, sinun äitisi on kunnon ihminen! Ja sinun isäsi on kunnon mies! Minä olen nähnyt heidät vain kerran eläessäni; mutta muistan hyvin heidät, ja minä olen monta kertaa heitä kuulustellut! No sepäs on hauskaa, Suse! Tulkaa, mennäänpäs nyt kohta illalliselle! Se nyt oli hupaista, sellaista pöytäseuraa!"

Suse tarttui nokkelasti Klaus Baasin käsipuoleen ja vei hänet ruokasaliin sekä toi tuolin ja asetti lautasen hänelle oman paikkansa viereen ja tarjosi hänelle leipää ja kaatoi maitoa ja painoi kauniit, verevät kasvonsa aivan häntä lähi ja puheli ja katseli. "Katsopas isä", hän sanoi, "miten kaunis tukka hänellä on? Ja hän on aivan samankokoinen kuin minä."

"Niinpä on", sanoi isä, "vaan katsopas, miten siistit ja kauniit vaatteetkin hänellä on. Enkös olekin aina sanonut, että ne ihmiset, hänen vanhempansa, edistyvät tässä maailmassa? Jo täällä kylässä ne vaurastuivat. Ja kun minä sitten tässä viime vuonna sattumalta kuulin, että he muuttavat Hampuriin, niin heti minä sanoin: Ne ihmiset ne siellä edistyvät! Sillä kunnon ihmiset edistyvät Hampurissa aina! Se on vanha totuus, se."

Suse katseli Klaus Baasia hellästi, vaipuneena hänen onnensa ihanteluun, ja kysyi: "Onko teillä puutarha, suuri vai pieni?"

Nyt oli Klaus Baasin mahdotonta ruveta puhumaan puutteesta ja kuolemasta, ja hän vastasi arvokkaan totisesti: "Puutarhoja on Hampurissa vain kaikkein rikkaimmilla."

"No", huokasi Suse helpoituksesta, "ette siis olekaan rikkaita."

Isä pisteli halukkaasti poskeensa ja nauroi: "Eihän ne nyt rikkaita, Suse. Sehän nyt olisi jo liikaa! Mutta, katsos he ansaitsevat hyvin toimeentulonsa ja säästävät rahaakin. Sillä kunnon ihmiset tulevat aina rahakkaiksi Hampurissa; se on vanha totuus, se."

"No kun vanhempasi tulevat rahakkaiksi", sanoi Suse, "niin sinun täytyy ruveta maamieheksi. Siihen tarvitaan näet varoja. Minun isäni ja äitini ovat varakkaita. Etkö tahtoisi ruveta maamieheksi?"

"Kyllähän", vastasi Klaus Baas, "tahtoisinhan minä, ja kaipa minä sille alalle vielä rupeankin."

"Se on oikein", sanoi pappi. "Kun vanhempasi Hampurissa edistyvät ja tulevat varakkaiksi, niin muuta sinä vaan pois takaisin tänne maalle ja rupea maamieheksi. Se on se oikea ala, sillä ihmiset pysyvät terveinä."

"Niin", lausui Klaus Baas jo aivan vakuuttavalla äänellä, "minä olenkin halunnut aina maamieheksi, pienestä pitäen. Ja toteutankin aikeeni."

"No sittenpä sinä tuletkin tänne meidän puoleen ja harjoittelet täällä... taikka ei: sinä menet Hohenwestedtin[24] maanviljelysopistoon. Eikö ole hauskaa, isä, että meillä on tällaisia omaisia Hampurissa? Klaus, sinun vanhempaisi täytyy antaa sinulle hevonen, hoidat sitä Hohenwestedtissa ja ratsastat tänne meille joka pyhäksi. Herjes, miten hauskaa!" Ja sitten kysyi Suse, mitä koulua hän kävi, -- gymnaasiotako?...

Klaus Baas hymyili ja vastasi: "porvarikoulua." Ja hän juttusi posket punottaen luonnonhistoriasta, englanninkielestä...

Sillä tavoin ruokailtiin; ja sitten astui sisään papin rouva: hoikka vaaleaverinen nainen. Hän ei luonut liian ystävällisiä silmäyksiä vieraasen, hän katseli Klaus Baasia kylmästi. Ja kun Suse kertoi, että tämä on serkku ja aikoo ruveta maamieheksi ja mennä Hohenwestedtin maanviljelysopistoon, tuli rouva pilkalliseksi ja tokaisi: "Vai? Se maksaa rahaa." Isä tosin sanoi: "Niin, ne menestyvät hyvin Hampurissa", mutta siitä huolimatta ei rouva ottanut riemuun yhtyäkseen, vaan vastasi: "No hyvä se. Mutta heittäkääpä nyt nuo suunnittelut ja menkää maata. Vie hänet, Suse, keittiön puolelle pesemään jalkansa ja neuvo sitten yliskamariin nukkumaan."

He antoivat kättä herralle ja rouvalle ja Klaus Baas meni tytön jälestä keittiöön. Suse varusti hänelle vettä vatiin ja muut pesuvehkeet ja istahti sitten pöydän kulmalle ja katseli, kun Klaus pesi jalkojansa. Ja Suse pakisi minkä mistäkin hommistansa. Kai Klaus Baas jäisi tänne edes muutamaksi päiväksi? Suse näyttäisi hänelle koko kylän ja naapurin varsat ja pikku porsaat. Pakistessa tyttö vähitellen luisui pöydän kulmalta ja rupesi polvilleen lattialle pojan jalkoihin ja nojasi pellavapäätään käteensä ja katseli ja pakisi hänen pestessään jalkojansa. Klaus Baas ei paljon vastaillut. Hän ajatteli kauhulla huomista päivää.

Sitten Suse vei Klaus Baasin yliskamariin ja käänsi peiton ja puhtaan päällyslakanan auki ja istahti lattialle selkä kaappia vasten ja lorusi ja pakisi yhä: Milloinka Klaus tuli heille taas?... eikö hän voisi viettää kesälomaansakin täällä... oli oikein kiltisti tehty, että hän tuli käymään; ja sepä nyt oli hauskaa, että isä ja äiti luulivat Susen jo olevan sängyssään, ja hän istuikin täällä ja oli niin hauskaa rupatella. Klaus Baas kuunteli puolella korvalla ja riisuutui ja pujahti varovasti puhtaasen vuoteesen, tytön yhä pakistessa. Vähitellen Susen kysymykset ja jutut harvenivat; ja yhtäkkiä hän nukahti lattialle. Klaus Baas kuuli hänen selvästi huokuvan unissaan. Silloin poika kohosi hiljaa istualleen ja ajatteli perinpohjin lohdutonta asemaansa. Oli selvä kuin päivä, ettei hän tästä talosta saisi rahaa; hänen oli mahdotonta sanoa näille ystävällisille onnen miekkosille olevansa rutiköyhä ja armottomassa rahapulassa. Ja -- hän oli valehdellut! Klaus Baas pudisti päätänsä ja katseli toivottomana ympärilleen. Tyttö nukkui tuossa polvet pystyssä, leuka niiden varassa; kevätyön siniharmaa kirkkaus hohteli hänen tukassaan, joka oli valahtanut olkapäille ja polville.

Klaus Baas sujahutti hiljaa jalkansa sängystä lattialle, pukeutui varovasti ja kiireesti, sieppasi saappaat käteensä ja hiipi tytön ohi kamarista, sipsutteli alas portaita myöten eteiseen ja pujahti keittiön ovesta ulos. Penkillä suuren lehmuksen alla tarhassa hän veti saappaat jalkaansa. Ja katosi yön selkään, patikoi synnyinkyläänsä kohti.