Part 7

Maalarin sivellin vaipui ja hän katseli jonkun aikaa, surullisissa mietteissä, vuoroin kangasta, vuoroin peruukkipäätä. Sitten hän karisti ajatukset ja kävi taas ripeästi toimeen. "Olepas nyt hyvin ylpeän näköinen, Tuddi! Ajattelepas, että Klaus Baas esimerkiksi tulee pensselillä sutimaan pientä, hienoa nenänhuippuasi. Kasvot vähän enemmän vasemmalle... kas niin! Sinä olet erityisesti ylpeän näköinen, kun katsot hiukan syrjittäin. Noin ne on paikallaan. Nyt tulee Klaus Baas ja se pensseli... hyvä! Ajattelepas asiaa juurta jaksaen!... Tuo hävytön poikaviikari!... Kas niin, teillä on mielikuvitusta!... Sitten maalataan pikku Sanna! Sanopas Sanna, mikä tahtoisit olla?"

Tyttö pujotteli paraikaa helmiä, -- kohotti siniharmaat silmänsä maalariin. Upeat huulet, jotka hartaassa työssä olivat auenneet, sulkeusivat ja kätkivät peittoonsa kauniit, isonlaiset hampaat.

"Se on Sephanja, mielestäni", sanoi Tuddi. "Samantekevä, mitä profeetta on kirjoittanut. Sinä olet Sephanja, kuule!" -- Pikku tyttö nyökäytti päätänsä ja supisi monta kertaa uutta nimeä itsekseen, ja virkkoi sitten: "Mutta minä tahdon pitää nämä ketjut kaulassa."

Joskus kertoi Tuddi kodistaan. Äidistä, joka oli "ylipäätään liian hyvä ja hauska". Isästä, joka oli ollut Indiassa ja palannut sieltä sairaloisena, veljistä, jotka olivat kerrassaan sietämättömiä. Kodin ylä- ja alahuoneistoista, tytöistä, puutarhasta ja koulusta, jossa opiskelu oli kuin mitä hupaisaa leikkiä ja opettajattaret olivat joko "kamalia" tai "taivaallisia". Vieraskielisistä runoista, joita oli hirmuisen vaikea oppia. -- Kerran hän pyysi neuvoa ainekirjoituksessa. Heidän oli kirjoitettava aine "Elämän merkkitapaukset". Opettajatar oli maininnut: kasteen, konfirmatsionin, Herran pyhän ehtoollisen y.m. Mutta Tuddi arveli, että oli niitä paljon muitakin, esim. huvimatka Syltiin ja talvisin luistelu, ja sitten häät j.n.e.

Joskus joutui Klaus Baas näyttämön pääesiintyjäksi. Hänen täytyi kertoa kotikylästä ja maalaisleikeistä, padosta ja kirkkotarhasta, rannikosta, rannan hietikosta. Hän oli silloin aina kovin peloissaan: jospa hän käyttää vääriä muotoja. Sillä hän puhui kirjakieltä vielä kuin mitäkin vierasta, koulussa luettua kieltä. Ja hän kertoi siis hiukan koulumestarimaisesti, selkeästi, harvaan. Joskus lykkäsi vastuksen itse aihe: hän ei tiennyt, sopisiko kertoa sitä ja sitäkin. Ja häneltä oli livahtaa suusta jokin sana, mutta sai kiinni; hän sekautui ja änkytteli nolosti.

Siitäpä nyt Tuddi taas sai syyn häntä pilkata: "Menepäs, Sanna, ja vedä hänet nyt vireesen." -- Silloin ei Klaus keksinyt muuta neuvoa kuin solutella tarina toiselle ladulle ja täyttää aukot omasta päästään. Mutta kun valeet ja lorut aina ovat uhkapäisiä keinoja, niin hänen kasvonsa silloin punastuivat tukkaa myöten ja hänen silmänsä kiiluivat. Mutta pianpa häntä lohdutti jo se, että pikku Sanna kuunteli häntä suu auki ja silmät pyöreinä ja lauloi lopuksi heleällä äänellään: "Kuules, Tuddi, nyt se jo soittaa."

Joskus valloitti peruukkipää yksinään koko näyttämön esitellen kuuntelijoille puolet eläintarhaa: "irvistelevän tiikerin", "nälkäisen hyenan" ja "kyllästyneen leijonan". Hän pani myös toimeen neekerinäyttelyjä, kuten hänen oli tapana sanoa. Hän asetti pikku Sannan seisomaan Klaus Baasin eteen ja kuulutti: "Kas tässä, katsokaa, herrasväki, on neekeripäällikkö Jumbo! Jumbo, näytä herrasväelle hampaitasi!..." Sanna näytti silloin hampaitaan ja koetti katsoa Klaus Baasiin kauhean julmasti. Tätä näytöstä he erittäinkin rakastivat ja toistivat sitä usein, -- ja Klaus Baas nautti siitä silmillään ja koko sielullaan, sillä molemmat nuo sirot, sievät tytöt seisoivat aivan suutatusten hänen kanssaan. -- Ja kun hän sittemmin, lähes kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kohtasi Sannan Fährstrassen varrella kemutalon eteisessä Uhlenhorstissa[19] ja näki hänen tuskan ahdistamana ja surevana, niin kohta hän vielä muisti sanoa: "Jumbo, näytä hampaitasi!" Ja silloin Sanna tuli koko lailla iloisemmaksi.

Sitten valmistui Obadja, ja nyt tuli Klaus Baasin vuoro. Hänestä piti tehdä Daniel. Ja ilme piti hänellä olla sellainen kuin profeetalla oli jalopeurain luolassa. "Sillä muuta eivät Hogeruppin ukot hänestä tiedä, Klaus!"

Ah, kuinka hän oli onnekas kun häntä koristettiin! Miten häveliäs ja ylpeä kun maalari pani vihreän vaipan hänen hartioilleen! Mitä luolajalopeuran naamaa Tuddi hänen edessään näyttikään! Miten suloisesti ja ystävällisesti Sanna pani sinihelmi-korunsa hänen kaulaansa hänen ollessaan polvillaan tytön edessä! Hänen sydämensä hypähti aivan kurkkuun kun Sanna arasti kosketti hänen tukkaansa, silitti sitä ja sanoi: "Katsopas, Tuddi, minkämoinen myyränturkki sillä on."

Mutta huomenna, jolloin elämän piti jatkua niin ihanana kuin se konsanaan voi olla, eivät tytöt enää tulleetkaan maalarin luo. Laura Morgenstern kertoi, että heidän oli täytynyt isän sairauden tähden lähteä tavallista aikaisemmin maatilalle, joka perheellä oli Hammerin[20] seudulla. Arasti kysyen Klaus Baas sai tietää, että heidän isänsä oli kauppias ja välitti Indian kauppaa ja oli matkalla siinä maassa saanut parantumattoman taudin. "Ne ovat vanhaa, hienoa sukua, Klaus", sanoi maalari. "Olivat ennen upporikkaita eivätkä ole vieläkään suinkaan köyhiä. Mutta mitä auttaa heitä nyt raha, kun perheenisä on sairas? Kaikkialla on maailmassa kurjuutta."

Hän maalasi tänään vielä punaista vaippaa, joka oli levitetty tuolin selustalle, maalasi kiivaasti hengittäen. Sitten hän sanoi: "Klaus, minä luin eilisiltana raamattua ja hain, mikä siinä nyt olisi parasta. Isä piti ennen aina psalmeista ja lausui jonkin mietelmän, minkä jo Luther niistä oli lausunut. Mutta, Jumala paratkoon: en löydä siitä juuri mitään, josta olisi ihmiselle apua. Enkä muista isänikään sitä itse tutkineen. Luulenpa, että moni kehu tai moite kulkee vain arvostelemattomana perintönä vuosisadasta toiseen; puhutaan vaan ajattelematta, apinoidaan muita."

Klaus lausui selväksi, opituksi kirjasaksaksi: "Meidän opettajamme sanoo, että vuorisaarna ja... sitten Vapahtajan kärsimyshistoria ja sitten Korinttilaiskirjeen kolmastoista luku on raamatussa parhainta."

"Jaha, jaha... Vai... No, sinä tulet huomenna tänne taas, Klaus", sanoi maalari. "Tule, tule pois huomenna!"

Kun Klaus huomenna tuli hänen luokseen, astui Laura Morgenstern huoneestaan ja sanoi jörösti, mutta ystävällisesti kuin ainakin: "Annetaan Danielin jäädä tulevaan kertaan, Klaus. Tuli veli tänne, viipyy tilapäisesti muutamia päiviä Hampurissa; käytän häntä apostoli-mallina. Minun täytyy jo käydä käsiksi apostoleihin... Ajattelin, että silloin tällöin lukisit minulle ääneen jonkun värssyn, päästäkseni tunnelmaan. Minulla kun ei ole mielikuvitusta. Mutta sinun pitää lukea verkalleen: veljeni on yksinkertainen ihminen, ei ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kirjain kanssa..."

Maalari palasi työhuoneesen ja Klaus meni keittiöön, suorittamaan ensin muut askareet.

Kun hän sitten astui sisään ja katsoi uteliaana maalarin veljeä, niin hän huomasi hirmukseen, että sehän oli se sama katuveijari, jonka edessä hän oli niin kokastellut puolen vuotta sitten Grossneumarktin kulmauksessa. Klaus tunsi hänet hyvin hänen kauniista silmistään ja kaksivivahteisesta parrastaan, vaikka hänellä olikin nyt uusi siisti puku ja tukka leikattu. Junni ei ollut tuntevinaan Klaus Baasia. Mutta kun maalari kerran katseli muualle, iski hän pojalle tuttavallisesti silmää.

"Mitä tahdot nyt lukea, Klaus?" kysyi maalari. "Minä luetan itselleni, Jakob, työskennellessäni ääneen, jotta pääsen tunnelmaan."

Klaus tunsi, mistä oli kysymys, avasi vuorisaarnan ja luki nuo vakaat sanat hitaalla, hillityllä äänellä lause lauseelta. Veli vaikeni. Sisko maalasi kiihkeästi ja melkeinpä ruumiinvoimalla: hiki kiilui hänen uurteisella otsallaan ja harmaahapsisilla ohimoillaan. Hän ei virkkanut sanaakaan; joskus vaan huomautti luetun johdosta: "Se on hyvä, Klaus! Aivan niin se on!"

Siten hän työskenteli kolme neljä päivää. Ja kun hän sitten neljäntenä päivänä asetti taulun seinää vasten, kummasteli Klaus Baas sen pikaista kehittymistä ja kasvojen puhdasta kirkkautta ja yksinkertaisuutta ja selvyyttä.

Seuraavana päivänä vielä keittiössä ollessaan Klaus Baas kuuli jonkun tulevan eteiseen. Hän ei siitä huolinut sen enempää, ajatellen, että se kai oli maalarin veli. Mutta kun hän kuuli kompuroimista ja hapuilemista, niin hän pilkisti ovesta, ja näki tosiaan veljen, mutta nyt vaatteet liassa, tukka sekaisin ja muuten ihko humalassa. Hän nyykäytti Klaus Baasille päätään, muka sukkelasti, mutta samalla nolona. Klaus Baas kiiruhti keittiöstä eteiseen ja supatti: "Menkää nyt pois! Kuulkaa, korjatkaahan nyt sievästi luunne!" Mutta sisko oli sen jo kuullut ja avasi oven ja näki veljensä. Hän ei virkkanut mitään, nosti vaan raskaan kätensä ikäänkuin karttavasti, avuttomasti eteensä. Silloin veli kääntyi nolona ovea kohti, pyörähti vielä kerran katsomaan siskoa hölmöillä silmillään, arasti, ja meni matkaansa.

Keittiöaskareet toimitettuaan Klaus Baas meni sisään. Maalari istui selkä kyyryssä tavanmukaisella tuolillaan telineen edessä, paletti ja pensselit kädessä, kalseasti tuijottaen. Kun hän kuuli pojan tulevan, hän oikaisihe ja alkoi maalata. Klaus tarkasteli häntä salavihkaa työnsä äärestä ja näki hänet tähystämässä silmät sirrallaan paikkaa, jossa veli oli mallina istunut, -- ikäänkuin sisko olisi sielunsa silmillä nähnyt veikon siinä yhä ja maalannut olemattoman mallin mukaan. Ja maalarin koko olento oli kuin lamaan lyöty. Vähitellen kuitenkin pehmenivät hänen vanhain kasvojensa kovat piirteet, ja hän maalasi nyt tuntikausia harvinaisen innokkaasti ja haltioissaan.

Klaus liikkui edestakaisin huoneessa ja asettui sitten pöydän ääreen pesemään pensseleitä. Kerran loi maalari silmänsä häneen: kävi kai sääliksi poikaa, jonka piti niin sanattomana ja yksikseen nyt askarrella. Ja maalari sanoi: "Lauantai-illaksi kutsutaan tänne lapsia luoksemme, Klaus. Sitten on meillä taas hiukan hauskaa."

Sillä tavalla he työskentelivät kolmisen tuntia puhumatta. Ja kun ilta jo hämärsi, niin maalari nousi ylös ja sanoi väsyneenä: "Irroita tuo kuva ja aseta seinää vasten." Ja meni tapansa mukaan keittiöön pesemään käsiänsä.

Klaus lähestyi telinettä ja tunsi hyvin veljen. Mutta kun todellisen veljen kasvot olivat alhaisten paheiden raaistamat, hohti tästä taulun apostolista kaikkein ylevimmän intohimon kauneus: aatos ja uurastus jonkin jalon, puhtaan asian puolesta. Suunsopissa värisi arasteleva, syvä tuska, ja tähystävissä silmissä paloi avun toivo. Silloin Klaus purskahti hillittömään itkuun ja näki yhä kyynelten läpi kuvan.

Maalari tuli sisään ja huomasi heti hänen itkevän ja pani kätensä kömpelösti hänen kaulaansa ja käveli hänen kanssaan edestakaisin salissa. Klaus itki yhä pakahtuakseen.

"Ei siitä ollut apua, Klaus", hän sanoi. "Syvällä on tammen juuret. Johan minä sen arvasin; mutta tahdoin kuitenkin koettaa vielä kerran."

Klaus halusi jotenkin häntä lohduttaa ja sydämen syvyydestä nouseva sääli pani hänet maalaria sinuttelemaan:

"Mutta _onhan_ sinulla mielikuvitusta, Laura täti!"

"On, Klaus", hän vastasi... "kun tulee sellainen tuska!... Mutta nyt sen itse näit... ei mikään auta..." --

Kun Klaus Baas seuraavana päivänä tuli koulusta päivälliselle ja aikoi mennä kohta maalarin luo, ei hän nähnytkään isää kotona: ei keittiössä eikä perhehuoneen sängyssä. Hän ihastui, keikahti kantapäillään ja kysyi: "Onko isä mennyt ulos?"

Silloin astui äiti kamarista ja sanoi muualle katsellen, tavallisella hiljaisella, tylyllä äänellä: "Isä vietiin sairaalaan. Täytyy leikata."

Klaus hätkähti ja tuijotti äidin silmiin ja näki niissä määrättömän tuskan. Hänen ruumistaan täristi kiireestä kantaan, hän ei saanut sanaa ulos suustansa. Hänen korvissaan soi ja vinkui: "Ja minä, minä en ole hänestä välittänyt." Hän kysyi äidiltä, missä sairaala oli, tempaisi lakkinsa ja juoksi sanaakaan sanomatta ulos.

Kun hän sairaalan eteishallissa tiedusteli kiihtyneellä, kimakalla äänellä isäänsä, sattui juuri eräs lääkäreistä kulkemaan ohi ja sanoi hänelle:

"Ennätitkin paraasen aikaan. Tule kanssani."

Kun he astelivat ylös portaita, pisti lääkäri kätensä hänen kainaloonsa ja sanoi: "Näytätpä älykkäältä pojalta! Mistä päin olet kotoisin? Holsteinilainen? Jaha... ehkäpä voi käydä niin, että kadotat pian isäsi. Silloin sinun pitääkin karaista luontosi ja auttaa kelpo poikana äitiä!... Älä viivy kauan isän luona, vaan mene kotiin ja sano äidillesi, että hänen olisi heti tultava tänne."

Klaus kulki vaieten ja raskaasti hengittäen lääkärin vieressä ja tuli suureen saliin, jossa oli rinnakkain rivissä pitkät jonot kapeita, yksinkertaisia sänkyjä. Eräässä oli isä; hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja niin laihat, lakastuneet! Kelmeiden silmäkuoppien ympärillä oli sinisen puhuvat renkaat.

Isä avasi vaivalla väsyneet, tajuttomat silmänsä. Sitten hän tunsi Klaun ja ponnisti kaikki voimansa selvitäkseen horteestaan ja sanoi heikolla äänellä: "Oletko se sinä, poikani... minä lainasin siltä Timmermannilta vähissä erin salaa rahaa, yhdeksänkymmentä markkaa... ei ollut lanttia talossa. Sinun täytyy maksaa Timmermannille velka kun alat vähän ansaita. Äidin ei pidä saada siitä vihiä, muuten hän häpeää ja tappaa itsensä työllä... Ja vielä on ne kuusikahdeksatta markkaa, äiti lainasi ne pulassa rihkamakauppiaalta. Kun minusta nyt aika jättää, niin matkusta kohta kotipuoleen ja koeta saada jostakin ne kuusikahdeksatta markkaa. Äiti on niin ylpeä ja järjestyksen ihminen; hän ei voi sietää olla velassa. Mutta sinä et saa ilmoittaa hänelle matkustavasi, muuten hän ei laske... Tule sitten kohta takaisin ja vartioi, ettei hän saa tehdä itselleen pahaa; sinä tiedät, millainen hän on... Ja hyväile silloin tällöin pienokaisia, Klaus; mutta ei äidin sitä tarvitse nähdä."

Klaus nyökytti vain päätään, ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin, ja hän toivoi, että isä puhuisi lisää. Mutta Jan Baas makasi kalman kalpeana, otsalla hikikaste, säännöttömästi hengittäen ja huohottaen. Klaus ei arkuudessaan tohtinut lääkäriltä pyytää: Antakaa minun olla täällä! Älkää ajako, minua isäni kuolinvuoteelta äidille kuolonsanomaa viemään! -- Ja hän meni, juoksi kotiin.

Siellä ei äiti enää ollut, hän oli jo lähtenyt sairaalaan. Klaus Baas hyväili ja lohdutteli pikku siskoja, pani heidät nukkumaan ja sepitteli satua pikku Hannalle, joka itki ja tahtoi tietää, missä isä oli. Ja hän kuunteli, milloin äiti tulisi portaita ylös. Illalla, pimeän korvissa Antje Baas tuli. "Isä kuoli", hän sanot hiljaa, kolkolla äänellä. "Mene nukkumaan; minä teen vielä työtä."

Klaus Baas meni itkien eteiseen ja jäi sinne seisomaan ja nielemään kyyneleitään, -- ettei pikku Hanna, joka juuri oli nukahtanut, itkusta heräisi.

Yhtäkkiä hän kuuli äidin kirkaisevan, -- älyttömästi, raivokkaasti kuin eläin.

Hän kuunteli kauhusta vapisten ja kuuli kuinka äidin kyynäspäät tai otsa jysähteli pöytään ja äiti purki suustaan mielipuolen sanoja. Hän väänsi eteisen oven hiljaa lukkoon, ettei äiti pääsisi syöksymään ulos. Sitten hän pilkisti avaimenreiästä keittiöön. Äiti vääntelehti permannolla rahin ja pesualtaan vieressä ja oihki ja puhalteli tuskallisesti hillityllä äänellä: "Jumala on hullu, Jumala on... Eikö kelpaisi vielä lisää? Tulkoon vaan, riistäköön, ryöstäköön!... Hänen rakkaan miehensä!! Hänen kauniin, suloisen, hyvän miehensä!!.. Kuinka hän oli rakas... kaunis... hyvä... Mitä Hän tahtoo vielä? Luuleeko Hän, että hän rukoilisi armoa, Häneltä, turvaa lapsilleen! Haha! Minä pilkkaan, nauran Sinua! Lapsistani tiedän pitää huolen itse! Ja jos en jaksa, niin en pyydä armoa sinulta, en keltään! Otan ne, menemme vaikka Elbeen... Häneltä armoa, apua? Hahaha!... Häneltä!..."

Poika oli lyykähtänyt polvilleen oven taakse ja vapisi siinä hiukset kauhusta pystyssä ja ajatteli, mitä hän tekisi, jos äiti yhtäkkiä koettaisi rynnätä ulos; hän tarttuisi hänen vaatteihinsa, ei häntä laskisi.

Niin hän vietti sen yön pitkät tiimat kunnes keittiöstä kuului vain käheää voihkinaa. Ja Klaus Baasin voitti uni, hän nukahti kuin koira oven eteen kiemuraan.

Aamulla hän heräsi vilun puistatukseen, pukeusi pyhäisiinsä ja kirjoitti paperilapulle:

"Isä puhui minulle. Matkustan kotipuolla käymään. Minulla on hyvät vaatteeni, puhtaita nenäliinoja, kolme markkaa rahaa. Ole uljas, äiti! Minä autan sinua kuin mies. Sen lupaa sinun uskollinen poikasi,

Klaus Hinrich Baas."

Klaus pilkisti vielä kerran avaimenreiästä ja näki äidin lieden vieressä, kyynäspäin pankolla, toinen käsi suulla ikäänkuin pyytäen poikaansa vaikenemaan. Hän tuijotti kalsein silmin vastapäiseen seinään. Klaus lähti, kulki pilkkopimeät portaat ja astui hämärille kaduille ja juoksi Langereiheä pitkin Altonaan.

Taivas tuli vähitellen heleämmäksi ja kaduille valahti harmaa saraste. Klaus Baasin ajatukset karkasivat milloin isän luo, jota nyt kai ventovieraat kantoivat sairaalasta, milloin kotiin, jossa äiti istui kylmän lieden ääressä kolkkona aamuna, ja vihdoin maalle syntymäsijoille. Mistä hän saisi rahat? Kuusikahdeksatta markkaa! Kuusikahdeksatta!...

Kun hän sitten, kymmenen vuotta myöhemmin, kauppakonttorissa Indian meren rannalla ollessaan kuuli sattumalta tuon saman luvun, niin vieläkin hän muisti kuin eilisen päivän sen raskaan aamun tuskineen. Kuin tuliraudalla se luku oli hänen sydämeensä poltettu.

VII.

Hän oli hyvin raskailla mielin, ja matka olisi ollut sangen surullinen, jos hän olisi matkustanut toisessa tai edes kolmannessa luokassa, jossa ihmiset istuvat ylimalkaan jäykkinä ja tuppisuina. Mutta hän matkustikin neljännessä, ja siellähän on aina jotain näkemistä ja kuulemista.

Kun juna lähti liikkeelle, Klaus Baas katseli varovasti sivuilleen, minkälaiseen seuraan oli joutunut, ja silmäili matkustajia. Muutkin vierastelivat vielä ja istuivat vaieten penkeillään seinävierillä ja tarkastelivat toisia niinkuin hänkin. Ja sitä kesti hyvän aikaa.

Vihdoin nousi eräs nuori mies ylös, -- hänellä oli vaaleanharmaat, hiukan tahraiset vaatteet, -- ja asetti minkä lie asettanut pöytäkellon tapaisen lattialle ja kosketti sitä jalallaan niin että se lyödä helähytteli. Ja sitten hän iski matkustajille silmää ja kuulutti, että nyt alkaa konsertti. Hän veti taskustaan jonkinmoisen pienen soittokapineen ja pani sen poikittain huulilleen ja puhalsi ja samalla taputteli sormillaan pulleita poskiaan. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina ja nyökkäsivät tuontuostakin toisilleen päätänsä, -- muka ilmaistakseen, että katsos vaan, mitenkä kauniisti se soittaa! Hän soitti kaikellaisia hupaisia katuviisuja, jotka juuri siihen aikaan olivat muodissa, ja keinutteli päätään tahdin mukaan niin sievästi, ettei hänestä malttanut silmäänsä kääntää ja että pari tyttöä vähä väliä tirskahti ja töykkäsi toisiaan kupeesen. Kun hän sitten hiukan hengähti -- ja sen levon hän ansaitsikin, sillä hänen nuppinsa oli nyt ihan tulipunainen, -- niin kysyi eräs nuori mies, osasiko hän jotakin valssia: tätä; -- ja heti taituri sen soitti, ja sekös herätti yksimielistä ihailua! Kun sitten muudan lihava ja ystävällinen matami, jolla oli iso kori sylissä, kysyi häneltä, soittiko hän myös virsiä, niin hänen täytyi tosin vastata kieltävästi, mutta hänen arvonsa vain nousi sen kautta, että hän selitti virsien olevan liian pyhiä tällaisella soittovehkeellä esitettäviksi. Ensimäisellä pysäkillä hän otti lakin päästänsä ja pyysi pikku lahjaa, sitten hän kiitellen keräsi lakkiin puoli- ja koko-groscheniset ja meni junasta.

Nyt alettiin puhella kaikellaista. Se lihava matami, jolla oli iso kori sylissä, kurkotti ruskeapäisen Klaus Baasin sivuitse eräälle Klaun vieressä istuvalle naiselle ja kertoi että hänen Eimsbüttelissä asuva kälynsä oli saanut kahdennentoista lapsensa; kyllähän sillä muuten oli kerrassa mukavat olot, mutta kaksitoista pientä oli melkein liikaa; siksi hän nyt tässä vei sille hiukan ruuan apua.

Eräs pitkä, vankka mies, jolla oli pitkänlainen merenvahapiippu hampaissa ja joka näytti perin rehelliseltä mieheltä, otti piipun suustansa ja sanoi niille kahdelle tytölle, jotka yhä juttelivat siitä soittajasta, että se musikantti oli rappiolle joutunut viinuri: elätti henkeään matkustamalla tällä tapaa joka päivä asemien väliä ja soittelemalla ja pyytämällä rahaa. Mutta siitäpä tytöt tiuskahtivat, että mitä se kehenkään kuuluu, kuinka toinen rahansa ansaitsee, yksi yhdellä tavalla, toinen toisella. Ja nuori kalpea mies, joka oli pyytänyt valssia, rupesi puolustamaan tyttöjä ja pääsi sen kautta heidän kanssaan juttusille.

Sillä välin oli toisessa nurkassa syntynyt vilkas kohtaus. Kolme hyvinvoipaa maalaista, joiden olisi arvonsa mukaan pitänyt matkustaa kolmannessa luokassa, mutta jotka nyt aikoivat ansaita takaisin hukatut olutrahat, oli joutunut pakinoihin erään nuoren miehen kanssa, jolla oli yllä kulunut havelokki,[21] ja mies väitti olevansa näyttelijä, mutta he vain inttivät, että hän oli paikastaan potkaistu räätälin sälli. Ja silloin nousi hän ylös ammattinäytettä antamaan ja seisoi sääret hajallaan huojuvassa vaunussa ja piti puheen kansalle: "Kansalaiset, ystävät, Rooman vapaat miehet! Mua kuulkaa"... Siitä Klaus Baas ei paljoakaan ymmärtänyt. Mutta epäuskoiset isännät eivät ottaneet vieläkään uskoakseen ja sanoivat, että sellaisia temppuja osaa räätälikin, -- loukkaavalla äänensävyllä kuin ainakin kunnianasiasta tulistuttaessa. Silloin nuori mies alkoi näyttää, miten siinä ja siinä teatterissa kuolemaa esitetään. Hän vaipui polvilleen ja hoippui seinää vasten, kaatui maahan ja puhui viisautta ja hassutuksia ja näytti lopuksi, yleisön nauraessa haletakseen, miten Berlinin kuninkaallisessa teatterissa kuollaan. Siinä meni Klaus Baasilta suru kokonaan; vaikka hän oli lähtenyt kuolinvuoteen äärestä ja näki nyt esitettävän kuolemaa, ei hän omaa kovaa onneaan ajatellutkaan. Näytteleminen oli vallannut hänet aivan kokonaan ja hän katseli sitä silmät pyöreinä.

Kun näyttelijä seuraavalla pysäkillä astui ylpeänä ja huohottaen ulos, niin otti se pitkä, vankka mies, -- joka näytti niin perin rehelliseltä, -- merenvaha-piipun suupielestänsä ja sanoi: "Mokoma pajatsu!" Silloin he kaikki, niinkuin jo äskenkin, katselivat sitä isoa miestä, ja katselivat sangen kunnioittavasti. Hän oli epäilemättä koko vaunun keskusta ja arvon mittari.

Eräs nuori talonpoika, joka istui hänen vieressään, rohkaisi luontonsa ja tohti koettaa, eikö tuolta saisi kysellyksi, mikä hän oikeastansa oli. Talonpoika tarinoi ensin ilmoista ja tuulista ja viljoista, ja kysäisi sitten, oliko se pitkä mies talollinen, vai? Mutta toinen pudisti päätänsä. Silloin alkoi maalaismies käsityöläisistä ja kauppatoimista ja muista ammateista; mutta ei tullut vaan ukosta selvää vaikka minkä olisi tehnyt. Ja kun talonpojan seuraavalla asemalla täytyi lähteä junasta ja kun hän kuitenkin mielellään olisi vienyt uutisena tuon pitkän, ylpeän piippuniekan elämäntarinan kotikyläänsä, niin hänelle ei nyt jäänyt muuta neuvoa kuin kysyä suoraan ja kursailematta, mikäs mies ukko oikeastaan oli? Mies otti piipun leukapielestään ja vastasi: "Olenpahan Sauna-akan poikia", pisti piipun takaisin suuhunsa ja tupsahutti sauhun. Kysyjä puraisi nolona huultaan, vilkaisi vielä arastellen piippuniekkaan ja meni. Sitten ukkokin lähti vaunusta.

Klaus Baas ei vielä oikein ymmärtänyt koko kohtausta; mutta se vaikutti häneen kuitenkin niin syvästi, ettei hän sitä koskaan unohtanut. Ja kun hän milloin sittemmin tapasi jonkin itsetietoisen ukon, joka samalla näytti perin rehelliseltä, niin johtui hänen mieleensä tämä matkustaja ja hän ajatteli, melkeinpä epäluuloisesti: Tuossakin on niitä Sauna-akan poikia! Siitä kokemuksesta hänelle oli paljon hyötyä, ollessaan jo huomattava liikemies ja melkein jokapäiväinen Adolfsplatzin[22] kulkija.