Part 6

Kun tuo ilve eräänä aamuna jatkui entiseen tapaansa, niin hänessä heräsi jo usein tuntemansa toivo: jospa nuo kelvottomat yhtäkkiä kuolisivat tai muuten joutuisivat paikasta pois! Ja samassa hän rukoili kiihkeästi Jumalaa, jonka kanssa hän ei muuten ollut missään suhteissa, että tuo hänen toivonsa toteutuisi! Ja sitten, sen rukouksen jälkeen, sattuikin pian toinen miehistä jo laskemaan suustaan pilkallisia sanoja itse liikkeen omistajan vaimolle ja sai heti lähtöpassit. Toinen rupesi kohta tämän tapauksen perästä eräänä päivänä kuormittamaan heinähäkkiä erään vanhemman miehen syytäessä hangolla heiniä hänelle. Kun häkki oli täysi, aikoi mies kiinnittää takaakin päin pingottimen, jonka oli jo edestä pannut kiinni; hän heittäysi koko ruumiinsa painolla pingottimen päälle; mutta silloin katkesikin yhtäkkiä etumainen silmukka ja mies syöksyi puineen päivineen suinpäin maahan ja löi armottomasti takaraivonsa pihan kivitykseen ja jäi siihen tiedottomana makaamaan.

Tämä outo tapaus täristi hänen herkkää sieluaan juurta myöten. Hän heitti heti luudan kädestä ja otatteli kotiin minkä jaloista pääsi. Täällä hän kertoi, vavisten ja täristen kuin puistatuksissa, koko tapahtuman ja vannoi, että sinne hän ei enää mene!

Hän maleksi muutamia päiviä kotosalla ja talon pihalla, yhä vain tuon ilkeän näyn vaivaamana. Ja sitäpaitsi hän oli kummallisen levoton oman rukouksensa tähden. Koulun läksymäinen uskonnon opetuskaan ei ollut kyennyt ohjaamaan häntä siihen totuuteen ja kauneuteen, joka kuitenkin tylsästä työn touhusta huolimatta piili hänen povessaan, ei, se oli suorastaan hillinnyt ja tukahduttanut hänen hiljaista, luontaista pyrkimystään omintakeiseksi, hurskaaksi ihmiseksi. Eivätkä muutkaan olleet häntä koskaan auttaneet nöyrästi ajattelemaan, oliko näkyväisten takana mitä ja millainen se salattu oli. Niinpä oli hänen sielunsa nyt näiden syvimpäin tunteiden suhteen aivan neuvoton, avuton ja viljelemätön. Ja tuo äkkipikainen rukous oli tuiskahtanut sydämestä, jolla tiedottomasti, -- niinkuin monen monien ihmisten, -- oli esi-isien muinaispakanallinen katsomus. Klaus Baas tunsi hämärästi sekautuneensa tuohon tapahtumaan siten, että oli toivomuksellaan ja lyhyellä rukouksella yllyttänyt pahoja henkiä noiden ihmispoloisten kimppuun, ja ne henget sitten tekivät sen tihutyön. Ja nyt ne henget varmaan vaaniskelivat häntä joko palkinnon toivossa tai suorastaan liittoonsa vaatien -- taikka verta vuodatettuaan himoiten myös hänen vertansa.

Mutta kun isä jonkun päivän kuluttua taas tuli sairaana kotiin, kalpeni se pahain henkien suru perheen nähtävän hädän rinnalla, ja hänen ei auttanut muu kuin lähteä työn hakuun. Hän ajatteli hämärästi, että hänen olisi nyt saatava hienompaa työtä, jossa hän säästyisi törkeiltä sanoilta ja kamalilta tapaturman näyiltä. Ja hänen mielessään kangasteli jokin siisti, hyvä paikka, jossa olisi ilahduttavaa työtä; siellä hän tahtoisi miehen lailla uurastaa.

Hän pisti pyhätakin päälleen ja meni ja pilkisti kukkaskauppaan ja sitten Kalli Daun vanhempain makuuhuoneesen sekä näki toverinsa muuttelemassa kylmiä kääreitä pikku veikolleen, joka oli vuoteen omana. Kalli Dau haukkui Jonni-veljeänsä: se oli taas varastanut rahat hänen takkinsa taskusta ja oli mennyt niitä ryyppimään! "Ja ukko hännystelee jotain naishetakkaa", hän sanoi, "ja muori lörpöttelee tuolla hiilenmyyjä-akan kanssa." Kalli Dau istui selkä kyttyrässä ja hieroi laihoja, ruskeita käsiään vastakkain polviensa välissä. "Ne on sellaista roskajoukkiota kaikki minun omaiseni", hän sanoi, "niinkuin näet!"

Klaus Baas vetäysi ovelle ja sanoi lähteneensä pois kuormankuletus-liikkeestä ja kysyi, mistä hän nyt mitä pikimmin saisi uutta tointa. Kalli Dau lähti kohta hänen kanssaan. He menivät kadun kulmaan ravintolaan, ja Kalli Dau viittasi tutulle piikatytölle, pyysi sanomalehteä. Kun he olivat palanneet kukkakojuun ja kun Kalli Dau oli vaihtanut vielä kylmän kääreen pikku veikkonsa otsalle ja myynyt kukkivan tulpaanin -- rahat hän pisti taskuunsa, -- niin he istahtivat tiskille ja alkoivat tutkia lehteä. Hetken päästä osoitti Kalli Dau Klaus Baasille erästä ilmoitusta ja sanoi aprikoiden: "Mitäs tuosta arvelet?" Ja hän kumartui ja luki kumppanille ilmoituksen: että taidemaalari Laura Morgenstern, asuva Neuenwallissa, halusi sukkelaa poikaa, pystyvää kaikellaisiin pikku Askareihin.

He laskivat lehden polvilleen ja katsoivat toisiaan. He eivät kumpikaan olleet selvillä, mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Taidemaalari? Mikä se oli? Ja nainen vielä?

Samassa sattui kulkemaan ohi eräs viinuri, noita lukemattomia, joiden kanssa Kalli Dau oli hyvänpäivän tuttu. Poika huusi viinuria sisään ja pyysi häneltä selvitystä. Mutta tämäpä teki pulman vielä pahemmaksi. Hän sanoi, että se maalari luultavastikin maalasi alastomia ihmisiä ja kai komentaisi Klaus Baasin kohta riisuutumaan ja sutisi hänet. Ja kiiruusti ulos mennessään hän virnisti niin ettei tiennyt mitä Herran nimessä moisesta ajatella.

Kalli Dau kyllä arveli: "No mitäpä kummaa nyt tuo sitten? Alastihan hevosetkin ovat ja paidan alla on joka Jumalan luomalla paljas nahka. Ja paljonkos noilla on vaatetta päällä noilla naikkosillakaan, jotka esiintyvät St. Paulissa?"

Klaus Baas vaipui syviin, raskaihin ajatuksiin. Nainen, ja maalaa alastomia ihmisiä? Mutta kuitenkin kaikitenkin... vaikka se riisuttaisikin hänet alasti ja nakkaisi äkäpäissään vaikka pensselinsä hänelle vasten naamaa; mukavampaa se sittenkin oli kuin kuunnella niin inhottavasti kiroilevia ihmisiä ja nähdä päälle päätteeksi jonkun halkaisevan päänsä. Ja sitä paitsi, -- olihan Laura Morgensternin asunnossa ovi, jonka Klaus Baas aikoi painaa tarkasti mieleensä potkaistakseen sen auki heti, kun tulisi jotakin kauheaa.

Hän solahti tiskiltä alas ja sanoi ryhtyvänsä heti toimeen. Kalli Dau lähti hänen kanssaan.

He kapusivat Neuenwallilla ylös erään vanhanaikuisen talon kolme porraskertaa ja jo saapuivat hakemalleen ovelle. Kalli Dau avasi. Kohta kumahti salista luja, kurkkuääninen kysymys: "Kuka siellä?" He vetäysivät varovaisesti ovesta hiukan loitommalle ja Kalli Dau vastasi kovasti: "Juoksupoika."

Sisällä rumuutettiin kai jotain kaappia tai hirmun suurta tuolia. Raskaat askeleet lähenivät, ovi aukesi ja eteiseen astui vanhan puoleinen, tavattoman ruumiikas ja leveä nainen, jolla oli silmälasit lattean nenän alimaisella nipukalla. Hän tähysteli poikia sankojen ylitse ja kysäisi: "Kumpi?"

"Tämä tässä", vastasi Kalli Dau varmana kuin ainakin.

"No, ja mitäs sinä sitten?" kysyi nainen.

"Minä", toisti Kalli Dau, "tulin vaan mukaan."

Laura Morgenstern viittasi leveällä paletillaan alakertaan ja Kalli Dau katosi kuin maan rakoon, sanaakaan virkkaamatta. "Tule sisään", käskettiin Klaus Baasia.

Nainen meni sisään ja istahti mahtavana nojatuoliinsa ja painausi selkä kenoon ja tirkisti tiukasti lasiensa ylitse johonkin, mihin Klaus Baas ei tohtinut katsahtaa, ja tähysteli sitten lasiensa läpi noin neliömetrin suuruiseen, pingoitettuun kankaasen ja sipaisi siihen pensselillään jäykällä kädellä hienon, pehmoisen piirron. Klaus Baasiin katsomatta hän kyseli hänen nimeään, mistä oli syntyisin, ketä vanhemmat, oliko sisaria, kävikö koulua. Klaus Baas vastaili harvakseen ja selkeästi, kunniantuntoisen lujasti ja hieman juhlallisesti. Sillä välin maalari tirkisteli salin soppeen ja sipaisi silloin tällöin kankaasen pehmeän, varovaisen piirron.

Sitten hän kääntyä nytkähti sivuttain ja tarkasti Klaus Baasia tuikeasti. Hyvän aikaa noin tutkittuansa hän sanoi: "Mitäs arvelet, Tuddi? Minun mielestäni voimme häntä käyttää yhden mallina! Katsopas vain tuota oivaa alasaksilaista nenää; ja hänen suussaan on lujuuden vivahdus, jota ei usein tapaa. Ja koko pään muoto: se on hyvää verta." -- "Käännypäs tuonne päin", hän sitten jatkoi ja viittasi pensselillään salin soppeen.

Klaus Baas kääntyi ja näki nyt suurella tuolilla, jossa oli korkea, ruskea selkänoja, istuvan noin kaksitoista-vuotisen tytön: sininen, lyhyt hame yllä, pitkät jalat mukavasti ristikkäin, helmassa vanha, paksu raamattu. Pienet kasvonsa olivat tarmokas-piirteiset, -- päähän oli pantu musta, olkapäille ulottuva peruukki ja hartioille punainen vaatekappale, joka oli edestä sulettu kultaketjuun liitetyllä vanhalla, isolla rahalla. Hän ei hievahtanutkaan, istui jäykkänä kuin pikku epäjumala, ja katseli Klaus Baasia ja sanoi: "Hän on näöltään kuin muinaisgermaani; mutta välipä tällä; voit häntä kuitenkin käyttää. Sille pitää panna ruskea peruukki ja naamansa se saa viruttaa hiukan pitemmäksi; niin siitä kyllä saadaan yksi. Tietysti, joku pienistä. Tee hänestä Hosea, taikka Micha!"

Jatkaen työtään vastasi maalari: "Hosea ja Micha, ei käy laatuun. Olenhan minä jo sinulle sanonut, että kaikki a:lla päättyvät nimet on naisten nimiä. Sanokoon pappi tai opettajasi taikka sinä itse mitä tahansa, minä viis. Hosea ja Micha olivat naisia. Hän olkoon Maleachi."

Nuori tyttö vastasi: "Kyllä minusta nähden... Mutta sanohan nyt hänelle viimeinkin, mistä on kysymys. Hän alkaa jo näyttää aivan äksyltä."

Maalari nojausi jälleen tuolin selkämykseen, tähysti tarkasti malliansa, jäykisti käsivartensa ja sipaisi taas kankaasen pehmeän piirron ja lausui jörisevällä äänellä: "Niin, kaipa se on hänelle sanottava. Katsopas nyt, Hogeruppin vanha rovasti ja ruustinna, tuolta Schleswigin pohjoiskulmalta, aikovat lahjoittaa kuntansa kirkolle apostolit ja profeetat, ja niitähän me tässä nyt... Ja tuo tuossa --" maalari viittasi pensselillään -- "on Obadja; ja sinä voit olla Maleachi. Otapas nyt tuo malja uunin kulmalta ja vie se pöydälle ja ala pestä pensseleitä... Kas niin... Aivan niin... Ensin minä valitsin vanhoja ukkoja ja sain viisitoista valmiiksi. Ja sitten tuli rovasti ja ruustinna... mukavia vanhuksia... katsomaan työtä ja olivatkin kutakuinkin tyytyväisiä. Mutta tuumivat, että loput pitäisi saada nuoria; sillä nähtävästikin useimmat noista herroista olivat olleet tuossa kahdenkymmenen korvissa. Ja tuumivathan ne vielä, että ukot, jotka olin jo saanut valmiiksi, eivät näyttäneet oikein pyhiltä ja haltioituneilta... Longotapas hiukan enemmän silmiäsi, Tuddi; sinä unohdat sen alinomaa!... No niin, minulla nyt ei ole hiukkaakaan mielikuvitusta, kaikkein vähimmin pyhyyden kysymyksissä, sillä en ole itse yhtään pyhä. Enkä ole milloinkaan yhtään pyhimystä nähnyt. Eikä ole se rovastikaan; sillä huomattavasta varallisuudestaan huolimatta hän ei tahdo maksaa pyhimyksistä enempää kuin sata markkaa kappaleelta. Niinpä keksinkin asettaa tuon tuolle vanhalle tuolille ja koristin häntä hiukan juhlallisemmaksi. Eipä hänkään mikään pyhimys ole, päinvastoin veitikka ja vintiö, mutta kun on lapsi, on hän lähimpänä pyhimyksiä. Longotapas taas hiukan silmiäsi, Tuddi, ja ajattele Norderneytä[18] tahi Syltiä tai jotakin muuta paikkaa, jonne menet kesää viettämään, ja kaikkea 'taivaallista' mitä siellä saat kokea, taikka väännäpä muuten kasvoillesi ilme ikäänkuin näkisit taivaalliset sotalaumat."

"Siunatkoon, Laura täti", huudahti tyttö, "mitä juttuja jöriset! Kuules... eikö hän voisikin olla Habakuk? Katsopas kuinka hän ällistelee tuskallisen näköisenä! Varmaan Habakukilla oli juuri tuollaiset silmät; ne sopivat niin mainiosti nimeen... Luenko nyt sinulle pari värssyä Habakukista?"

Maalari pudisti päätänsä: "Nyt on meillä käsillä Obadja. Lueppa taas pari sanaa päästäksemme tunnelmaan."

Tyttö kohotti raskasta kirjaa polvillaan hieman pystympään ja alkoi heleällä lapsen äänellä verkkaan: "Mutta ei sinun pidä mielelläs katseleman veljes päiviä, hänen viheliäisyytensä aikaa! Eikä riemuitseman Juudan lasten surkeuden aikana! Ei myös sinun suus pidä niin suuria sanoja puhuman heidän tuskansa aikana..."

Laura Morgenstern maalasi käsivarsi jäykkänä. Peruukkipäinen tyttö, punavaippa hartioillaan, vuoroin rengasteli silmiään ja vuoroin luki värssyn, pari. Ja Klaus Baas pesi pensseleitä. Kun hän kerran arasti vilkaisi tyttöön, joka näytti hänestä ylen ihanalta ja omituiselta, tuikkasi Tuddi silmänräpäyksessä hänelle punaisten huulten välistä kielensä nipukkaa. Nytpä hän ei tietysti voinut olla katsomatta uudestaan... se oli pakko... ja heti tuikkasi tyttö taas kielen nipukkaa. Silloin kääntyi Klaus Baas kiireesti pesemään pensseleitä.

Maalari sanoi mukavalla, yksitoikkoisella äänellä, uutterasti maalatessaan: "Älä sinä salli sellaista! Näytä sinä sille vaan takaisin!"

Tyttö vastasi yhtä rauhallisesti, vihaisesti: "Koettakoonpas vaan!" Ja läväytti silmänsä pyhän pyöreiksi.

Klaus Baas tunsi olonsa sanomattoman kummaksi ja avuttomaksi ja samalla äärettömän onnelliseksi ja turvalliseksi. Hän nipisteli ja pesi pensseleitä ja vilkui tuon tuostakin kulmainsa alta naisia.

Sitten tuli tyttöä noutamaan siisti palvelusneito, ja Tuddi läksi, heittäen vielä mennessään Klaus Baasiin kopean, taistelunhaluisen katseen. Mutta Klaus Baasin oli nyt toimitettava salissa ja keittiössä kaikellaisia pikku askareita, ja maalari oli hänelle yhä yhtä jörön ystävällinen. Sitten hän söi maalarin kanssa pienessä keittiössä illallista ja sai sen jälkeen mennä.

Kotona isä nukkui, ankaran taudin kohtauksen jälkeen, ja äidin luona oli lihava rouva, joka teetätti uutta pukua hopeahäihinsä; Klaus Baas kertoi Hannalle kaikki, mitä oli kokenut, juurta jaksaen. Hän oli aivan haltioissaan moisesta ja haaveili, mitä hän huomenna ja vastakin siellä vielä näkisi, ja muistutti Hannalle kahteen kertaan, että hän tarvitsee huomenna taas hyvän takkinsa, välttämättä! Hän ei voi mennä tähän toimeensa paikkatakissa. "Se on ihan erikoista laatua", hän sanoi, "siellä täytyy esiintyä hienosti."

VI.

Aamusta alkaen hän kaipasi hetkeä, jolloin koulusta tultuaan voi pukeutua pyhäisiinsä ja lähteä maalarin luokse. Hän ei huomannut enää kuin ennen, että isä oli nyt melkein aina kotona ja istui raukeana keittiön akkunan ääressä peitto laihain polvien ympärillä. Kun hän pisti ne kolme markkaa, jotka Laura Morgenstern antoi hänelle lauantaisin, äidin käteen, niin hän ei huomannut kuinka laiha se käsi oli ja miten kiireesti se sieppasi rahat. Klaus eli kokonaan niiden kolmen tunnin lämpöisestä ilosta, jotka joka päivä hänelle soi: olla yhdessä tuon lihavan, jörön naisihmisen ja kauniin, nyrppynokan tytön kanssa, jolla oli punainen viitta ja pikimusta peruukki.

Laura Morgenstern jörisytteli kuin ennenkin ilmi mietteitään sikäli mikäli tytön kysellessä tai kirjoja lukiessa päähän pälkähti.

"No nytpä näkyy taas, mitä raamatussa oikeastaan on", sanoi hän, "täytyy myöntää, että siinä on paljon roskaa. Esim. tuo Obadja! Ymmärrätkö sinä, mitä hänestä meille on hyötyä? Mitä hänellä on minun synneissäni tai suruissani tekemistä!"

Pieni peruukkipää kysyi: "Onko sinulla suruja, Laura täti?"

"Tietysti", murahti maalari. "Niitä on kaikilla."

Klaus Baas katseli häntä kummastuen ja mietti mielessään: Mitäpä suruja tuollakin on! Hän on terve kuin kili ja hänellä on rahaa. Mitä se suruista pöpisee!

Joskus oli maalari vaipunut syviin mietteihin ja teki työtä rajulla innolla, kasvot ankaran vakaina; huomattavasti hänen ajatuksensa kulkivat kaukana. Enimmäkseen hän mietti kotiseutuaan ja lapsuuden aikaa. Ja tuntui kuin häntä olisi painostanut elämän ratkeamaton pulma tai vaiva; hän johtui sitä alinomaan aprikoimaan ja näytti tulevan siihen johtopäätökseen, että kristinoppi oli tuohon pahaan syypää.

"Isäni oli opettaja, vakava, ahkera mies. Ja jumalinen, huomaa se, Klaus! Mutta monista uskontotunneista, ainaisista raamatunlauseista ja virsistä ja kristillisistä niskannipistyksistä, joita saimme vielä kaupantekijäisiksi: niistä ei ole ollut meille mitään hyötyä. Minusta ja sisaruksistani on tullut sitä, mitä meistä varmaan ilman tuhansia uskontotuntejakin olisi tullut. Toisesta... minusta... vanha, puolihassu jöröttelijä, toisesta..." hän suoristihe ja tähysti tarkemmin peruukkipään pieniä, hienoja kasvoja... "Luuletko, Klaus, että uskonto voi muuttaa ihmisen toiseksi kuin hänet luonne tekee?"

"Kyllä", virkkoi Klaus Baas, "Paavalissahan on esimerkki."

"Mene suolle, Paavalissa!" vastasi maalari, "ole hyvä ja puhu sinä Laura Morgensternista ja Klaus Baasista ja ajuri Löschistä ja muista sellaisista ihmisistä ylimalkaan."

Klaus rypisti kulmiaan ja sanoi: "Kun saa kuulla kauneinta raamatusta, vakaasti ja yksinkertaisesti luettuna, niin uskoakseni ihmisen pitäisi tulla vakaammaksi ja hurskaammaksi."

"Jaha", arveli maalari. "Vai sitä sinä!" Hän keikistihe hyvin selkäkenoon ja sanoi: "Nyt sinulla on hyvä ilme, Tuddi! Obadjalla oli kai juuri tuollaiset silmät silloin kun hän tuomitsi ihmiset tuliseen pätsiin!"

"Niin, miksi sinä puhut aina sille pölkkypäälle", tiuskaisi Tuddi. "Eikö minua ole olemassakaan? Mitä se tietää enemmän kuin minä."

Tuo huitukka, jonka mustan peruukin alta vähä väliä aina tunkeusivat esiin heleät, kellervät kiharat, oli Klaus Baasille äkäinen. Mutta se kiukku väristi raikkaan autuaallisesi pojan hipiää ja se pilkka pani hänen sydämensä ylpeästi sykkimään.

"Kuinka hän on kuiva tänään, täti", sanoi Tuddi. "Hän on oikein epäonnistunut. Vedäpäs hänet taas vireesen, mitähän tuo soittaa."

Silloin katsahti Klaus Baas häneen pilkallisesti.

Tuddi katseli taas "pyhin silmin" maalariin. Vähän ajan päästä hän loi silmänsä Klaus Baasiin ja sanoi käskevästi: "Tuo jakkara tänne!"

Klaus toi jakkaran ja asetti sen hänen jalkainsa alle, mutta sanoi hiljaa uhalla: "En olisi sitä tuonut, ellet olisi ollut mallina."

Maalari kuuli tämän ja sanoi: "Älä sinä minua kursaile, Klaus! Jos hän ei pyydä kauniisti, älä tottele! Komennelkoon piikoja kotona; täällä on hänen oltava kiltti."

Toisena päivänä tuo ulkokullattu sanoi: "Klaus, ole nyt niin hyvä ja tuo minulle jakkara."

Kun Klaus asetti jakkaraa hänen jalkainsa alle, katseli Tuddi pyhin, leimuavin silmin maalaria, ja samalla pani jalkansa, eipä vainkaan jakkaralle, vaan Klaus Baasin niskalle, ja polki sitä alas. Poika tarttui nilkkaan, puristi sitä laihalla, luisevalla kädellään ja asetti jalan jakkaralle ja piti sitä hetken lujasti kiinni.

Silloin Tuddi unohti koko pyhän toimituksen, kumartui kiivaasti hänen puoleensa ja katsoi häntä silmästä silmään kiukusta sähisten: temppu, jota hän sanoi "irvisteleväksi tiikeriksi". Se näytti olevan hänen viimeinen aseensa.

Mutta Klaus tähtäsi häntä suoraan silmiin, rauhallisesti, kiukuissaan kyllä, mutta samalla hurmautuneena kun sai tuntea nuo kasvot niin lähellä.

Kun hän eräänä päivänä ennen tuntia meni keittiöön, -- hän ei ollut huomannut ovikellon soivan, -- kuuli hän takaansa askelten sipsutusta. Ja kun hän kääntyi katsomaan, seisoi hänen edessään kuusivuotias pikku tyttö, ja Klaus Baas arvasi hänet heti mustaperuukkisen siskoksi. Hänellä oli näet aivan yhtä sorea vartalo ja sievä pää kuin Tuddilla ja sitäpaitsi, yhtä vaikea oli hänen saada ylähuulella peittymään hampaansa. Hän ei virkkanut mitään, ojensi vain Klaus Baasille pientä valkeaa tuttipulloa, jossa oli maitoa. Klaus Baas katseli aran hämmästyneenä pikku keijukaista ja kysyi, mitä hän tahtoi?

Tyttö pyöristi kummissaan silmiään, pudisteli päätänsä niinkuin pitäen Klaus Baasia hölmönä, ojensi hänelle yhä vain pulloa ja sanoi: "Lämmitä." Klaus ymmärsi ja asetti pullon lämpimään veteen. Ja sitten hän syrjästä tarkasteli ja ihasteli tuota sievää pikku hempukkaa: niin se oli pyöreä ja puhdas kuin sorvattu, oikeinpa hiekkapaperilla silitetty. Ja Klaus Baas kysyi kummastellen ja asiaa aavistamatta: "Kuka pulloa tarvitsee?"

Tyttö katseli häntä silmät suurina, tutkivasti, ja lausuipa sitten vakavan arvostelunsa: "Kyllä olet tosiaan niin tuhma kuin Tuddi sanoo!"

Klaus ei virkkanut mitään, mutta ihmetteli mielessään, ihanko kaupungin pirpanat tosiaan näin kauan tuttia imevät, eikä malttanut odottaa maidon lämpiämistä. Hän antoi pullon tytölle ja meni sitten hänen jälestään saliin, jossa työ jo oli alettu.

Maalari istui selkä kenossa avarassa nojatuolissa ja tähysti tarkasti lasiensa ylitse mallia ja kiinnitti jäykällä, suoralla kädellä piirron piirrolta hienosti kankaalle. Obadja istui hoikat jalat ristissä, punainen vaippa hartioilla ja katseli sirkuilla, harmailla silmillään maalariin. Pikku sisko istahti sivummalle pienen, matalan pöydän ääreen, jossa oli kelpo keko irtonaisia sinihelmiä ja kieppu mustaa rihmaa; siihen hän aikoi nähtävästi pujotella helmet. Hän ei ollut ryhtynyt työhönsä vielä, vaan istua kenotti tuolillaan ja imi maiskutteli pulloansa, nilkat päälletysten, aivan kuin sisarensakin. Ja Klaus Baasia hän katsoi rauhallisesti totisilla silmillään.

Nyt oli entistä ihanampaa valoisassa, siistissä työhuoneessa. Rattoisa pakina ei keskeytynyt hetkeksikään. Joskus lasketteli maalari, kun muut hänen kielikelloaan koskettivat, verkkaisesti ja yksivakaisesti pitkät jutut.

"Leikitkö sinäkin, Laura täti", kysyivät lapset, "kun olit niin pieni kuin me? Kerropa meille jotakin."

"Niin että leikinkö?" toisti maalari... "kuinkas en!" -- Tuntui kuin olisi jokin näkymätön käsi sivellyt hellästi hänen jäykkiä, jöröjä kasvojaan. "Että olemmeko leikkineet!... Me olimme pappilan naapureita ja saimme leikkiä rovastin vanhassa, ruohottuneessa puutarhassa miten vain halusimme. Puutarhan alalaidassa oli korkea, ruohopeitteinen kumpu, jonka laelta näki kauas yli lakeuden. Se kumpu oli veljen erikoisomaisuutta..."

Maalari tarkasti huolellisesti työtänsä ja jatkoi hellällä äänellä:

"Meillä oli pikku veikko, kaunis, punaverinen poika. Ja miten hauska hän oli, ja miten älykäs! Hänellä oli aina pehmeä ruskea samettipuku, siinä vasta oli valon heijastetta... en tiedä, en muista sittemmin sellaista kangasta missään nähneeni -- ja lumivalkea röyhelökaulus kaulassa, ja hänen kaunis tukkansa ulottui aina kauluksen alalaitaan. Hän oli hyvin kokasteleva kauniista vaatteistaan... mutta myös huolimaton, eikä varjellut pukuaan pilaantumasta. Ja me emme häntä sen tähden toruneet! Emme toruneet häntä koskaan: hän oli niin sievä ja iloinen. Mutta me kolme sisarta olimme rumia ja meillä oli puku karkeasta, mustanharmaasta kankaasta, jota äiti oli ostanut noin summamutikassa; olimme jöröjä ja innostumattomia. Ja juuri siksi että olimme niin jöröjä ja kylmiä ja kateellisia, juuri siksi veikko oli niin mahdottoman kaunis, iloinen ja hupaisa."

Maalari vaikeni ikäänkuin viime sanojaan mietiskellen. Sitten hän jatkoi muistojen herkyttämänä:

"Puutarhan alapäässä oli kumpu; se oli pikku veikon erikoisomaisuutta; hän sanoi sitä kuningaskunnakseen. Hän istui polvet ristissä pikku istuimella, jonka oli vienyt kummulle, ja käänteli kaunista kaulaansa joka ilmansuunnalle ja rupatteli hullua lorua ikäänkuin olisi jaellut komennuksia tai istunut oikeutta -- ja sen sellaista. Meitä oli kolme hänen hoviväkeään. Yksi lakaisi kummulle johtavat lautaportaat; toinen leikkasi polvillaan heinää hänen kukkulansa rinteillä; kolmas toi hänelle selkä kumarassa ruokaa. Ja kun ilta tuli ja aurinko valaisi hänen jaloja kasvojaan ja hänen hienot silkkikiharansa kiiltelivät, niin me sanoimme: Voi kuin sinä olet kaunis! Voi kuin sinä olet kaunis! Hän ei muka ollut huomaavinaan meidän imarrustamme, mutta kyllä hän tiesi, kuka nöyrimmin palveli. Sitten huusi isä tiukasti meitä ja meidän täytyi mennä kotiin lukemaan, enimmäkseen raamatunlauseita ja virsiä. Pikku veikko oppi pian ja helposti, mutta unohti myös yhtä pian. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava pitääkseen mitään mielessään. Kun hänen sitten iltasella oli mentävä levolle, niin me kiistelimme, kuka hänet saisi riisua ja kantaa sänkyyn, ja lopulta sai sen tehdä se, joka metisimmin oli häntä imarrellut. Ja siitä me kolme rumaa variksen poikaa olimme kateellisia toisillemme ja jouduimmepa siitä usein tukkanuottasillekin."